Pysähtyminen 81: Järkevä Minä vs. sielun pohjamudat

Mistä tulen?

No viime viikko oli kokonaisuudessaan yksi pysähtyminen. Tavallaan. Toisesta näkökulmasta olin jatkuvasti menossa johonkin suuntaan. Hmm, jännä.

Viikonloppu ja alkuviikko menivät siis anoppilassa, ja siellä ollaan jotakuinkin jatkuvasti menossa jostain johonkin. Käytiin mansikoita poimimassa muksujen kanssa, kanavaristeilyllä puolison kanssa, Lappeenrannan sataman Hiekkalinnassa ja niin päin pois. Ja kuitenkin, vaikka koko ajan oltiin menossa johonkin, niin pysähtymistä oli ihan jo se, että teki yhtä asiaa kerrallaan. Mansikkamaalla poimitaan mansikoita, siinä se. Kanavaristeilyllä istuttiin puolison kanssa kolme tuntia kahdestaan saman pöydän ääressä ja juteltiin menneistä ja tulevista.

Ja sitten kun lähdin kotiin päin bussilla (kaksi päivää ennen muuta perhettä), niin mitäs muuta kolmen tunnin bussimatka on kuin paikallaan istumista ja pysähtymistä. Kuuntelin podcasteja ja nautin yksinolosta täydessä bussissa. Kun pääsin kotiin, niin istuin sohvalle virkkaamaan ja katsomaan leffoja. Seuraavana päivänä kuuntelin muutaman enneagrammiluennon ja venyttelin.

Ja ehkä siinä kahden päivän yksinolon myötä huomasin, että miten ruhtinaallisen väsynyt oikeastaan olinkaan. En pelkästään univäsynyt (anoppilan onnellisia puolia on se, että saa nukkua kun nukuttaa, kun lapset touhuavat mamman kanssa omiaan), vaan hyvin perusteellisesti sekä kehon että tunteiden että mielen tasolla väsynyt. No, se väsymys sitten väritti loppuviikkoa, semminkin kun sunnuntaina kävin vielä ystävän seurana reissaamassa Tallinnan liepeille ja takaisin perhejuhlaa viettämään.

Samaan aikaan tuntuu ihan typerältä valittaa väsymystä, Kun Onhan Maailmassa Paljon Väsyneempiäkin Ihmisiä. Hmm, tämä onkin kiinnostavaa. Ei siis se, että vertaan itseäni muihin, vaan ylipäänsä se, että näköjään asioiden huomaaminen ja niiden ääneen sanominen = valittamista. Järkevä Minä ei ajattele näin, vaan on ihan tosi tyytyväinen siihen, että huomaan asian ja pyrin tekemään sille jotain, riippumatta siitä, onko maailmassa muita väsyneitä.

Selvästi jokin muu osa minussa on kuitenkin vieläkin sitä mieltä, että omista tarpeista, varsinkaan niiden vajauksesta, ei puhuta. Paitsi jos on suunnitelma siitä, miten sen asian selvittää ja hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ei voi olla niin, että sanon tarvitsevani jotain, ja sitten on jotenkin kuulijan vastuulla (hmm, tämäkin on kiintoisaa) ratkaista se asia. Ei saa valittaa, ei saa olla tarvitseva, ei saa olla heikko ja toisten vastuulla. Pitää olla itsenäinen, vahva, pärjäävä, sinnikäs, osata huolehtia itsestään.

Ja kaikkein ärsyttävintä on, että nämä vanhat, pölyiset, vuosikymmenten takaiset ajatuskelat nousevat pintaan juuri silloin, kun olen väsyneimmilläni. Silloin, kun on energinen ja jaksava olo, niin Järkevä Minä pystyy järkeilemään, että kyllä, avun pyytäminen ja vastaanottaminen on kokonaistaloudellisesti kannattava ratkaisu. Tai että joo, on ihan loogista että väsyttää, koska X viikkoa ja kuukautta ja vuotta on mennyt olosuhteissa, joissa palautuminen ei ole ollut optimaalista. Sitten kun on väsynyt, niin se Järkevä Minä jaksaa vain vaisusti piipittää jossain nurkassa, kun ihan toiset ajattelun tavat hyökyvät niskaan.

Tämä lienee asia, jota on hyvä tutkia syvemmin. 🙂

Missä olen?

Kehoa väsyttää. Sunnuntain herätys kello 5.30 ja täyteen aikataulutettu päivä tekivät aika hyvin selvää viime viikon aikana saavutetuista lepäämisen edistysaskeleista. Kahvia ja sokeria on mennyt tarpeettoman paljon (ks. kohta ”Järkevä Minä piipittää vaisusti nurkassa”), ja tarpeettoman iso prosentti edellisen viikon hereilläolotunneista kului istuma-asennossa könöttäen.

Tunteille kuuluu aika sellaista väsynyttä, mutta neutraalin positiivisessa sävyssä, ei epätoivon värittämänä. Jos jotain on tässä viimeisten kymmenen vuoden aikana oppinut, niin se on se, että tunteita tulee ja menee. Se, että tänään tuntuu joltain, ei tarkoita, että se on pysyvä olotila.

On toki pettymystä siitä, että viikon lepääminen ei kuitannutkaan vuoden stressejä (wau, siinäpä odotusten ja todellisuuden ristiriitaa!), tai että en pystynyt lepäämisen ja rentoutumisen lomassa (tai lasten kanssa hengaillessa) vaivattomasti myös lukemaan tenttiin. Toisaalta on myös kiitollisuutta siitä, että viime viikon pysähtymisten myötä tuli myös aitoja oivalluksia siitä, miten mun tämänhektinen (piti kirjoittaa tämänheTKinen, mutta ei se väärin oo noinkaan) arki ja lähestymistapa elämään ja lepäämiseen itse asiassa sabotoi tehokkaasti rentoutumista. Ja tietysti vähän ahdistusta siitä, että nyt kun olen oivaltanut jotain, niin pirskales pitää ruveta harjoittelemaan niitä asioita käytäntöönkin ja millä energialla.

Ajatukset… hmm. Kuuntelin tällä viikolla enneagrammijuttuja enemmänkin, ja tunnistin itsessäni kaksi isoa asiaa. Ensinnäkin pyrin hallitsemaan asioita ajattelemalla ja järkeilemällä. (Ks. kohta ”Järkevä Minä”.) Toisekseen, kun jokin asia on epämiellyttävä, mun ensimmäinen vaisto on välttää, väistää, poistua paikalta, olla kohtaamatta ja tuntematta ja tekemättä.

Vaatii tietoista läsnäoloa ja hyväksymistä, jotta mä saan itseni tietoisesti kohtaamaan jonkin sellaisen asian, jota en halua kohdata. Ja koska läsnäolo ja hyväksyminen vaatii ajattelun lisäksi myös tunteiden ja kehon osallistumista, niin erityisesti väsyneenä se on tosi vaikeaa, koska ensin tarvitsisi a) huomata, että nyt tarvitaan läsnäoloa ja hyväksymistä, ja b) saada keho ja tunteet mukaan tähän hetkeen sen Järkevän Minän vierelle.

Vaikeaa tästä tekee se, että yksi näistä vanhoista, pölyisistä, sielun-pohjamuta-keloista väittää mulle myös, että jos mä päästän tunteet näkyviin ja tietoisuuteen, niin ne ottaa vallan kokonaan. Että ne on jotain vaarallista ja pitelemätöntä, ja tekee peruuttamatonta tuhoa. Mun Järkevä Minä tietää, että tunteet on vain tunteita, ne on vain energiaa kehossa, ja että niiden patoaminen on paljon haitallisempaa kuin hyväksyminen. Ja kuten on ollut tässä nyt trendinä, niin hankaluuksia tulee silloin, kun Järkevä Minä on siinä vaisu-piipitys -moodissa. Niinkuin tässä kuluneella viikolla.

Niin lähinnä tällä hetkellä ajatukset pyörii siinä, että tietoisesti huomaan tilanteet, joissa välttelen jotain. Toiminnan huomaamisesta on (mulla) aika lyhyt askel tunteen huomaamiseen, ja tunteen huomaamisesta lyhyt askel sen hyväksymiseen, että näin saa olla. Nyt mä välttelen ja se ärsyttää mua, näin saa olla. Kun Järkevä Minä pysyy prosessissa mukana, niin onnistun huomaamaan ne tilanteet jo siinä vaiheessa, kun ne on vasta pieniä. (Kärsivällinen kasvattaja -kurssilla puhutaan ”pienistä lohikäärmeistä”.)

Mitä kohti?

Muksut palasivat hoitoon, joten arki alkaa. Mä odotan ja toivon, että arki tuo myös mukanaan sellaista pysähtymisen ja rauhoittumisen ja läsnäolon aikaa, jota tässä lasten loman aikana ei sattuneesta syystä ole kauheasti ollut.

Mä toivon vähemmän ahdistusta ja enemmän rauhaa.
Vähemmän pelkoa ja enemmän luottamusta.
Vähemmän eristäytymistä ja enemmän yhteyttä.
Vähemmän pakenemista ja enemmän läsnäoloa.
Vähemmän kiukuttelua ja enemmän hassuttelua.
Vähemmän sokeria ja enemmän kasviksia.
Vähemmän kahvia ja enemmän vettä.
Vähemmän stressiä ja enemmän flow’ta.
Vähemmän kaaosta ja enemmän selkeyttä.
Vähemmän epävarmuutta ja enemmän vakautta.

Jos noista vaikka. 🙂

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Sana ja tyyli on vapaa kommenteissa!

Onnistumisen eväitä 2: Kontrolloinnin tarpeesta hellittäminen

Syksyn 2014 Vanhemmuuden onnistumisia -sessioiden sadonkorjuu jatkuu. Sessioissa oli yhteensä noin 150 osallistujaa, ja keskusteluiden muistiinpanojen perusteella teemoittelin seitsemän tekijää, jotka kaikkein useimmin mainittiin vanhemmuuden onnistumisten taustatekijöiksi. Edellisessä tekstissä aiheena oli kaikkein yleisimmin mainittu taustatekijä, eli vanhemman omista tarpeista huolehtiminen. Tämän päivän aihe nousi keskusteluun melkein yhtä usein.

Kaiken ei tarvitse mennä niinkuin minä päätän.
Pystyy muuttamaan suunnitelmia.
Joustavuus. Armollisuus. Luovuus. Uskallus.
Vain itseään voi muuttaa.

Todella monen onnistumisen taustalla näkyi se, että vanhempi hellitti kontrollista ja muutti suunnitelmiaan tilanteen mukaan.

Välillä se tarkoitti sitä, että lapsi pyysi kiiretilanteessa jotain, sai haluamansa vaikka olikin kiire, ja viidentoista sekunnin päästä oli valmis tekemään yhteistyötä yhteisen tavoitteen ja ehtimisen eteen.

Välillä se tarkoitti sitä, että vanhempi huomasi ja hyväksyi, että omat odotukset ja ihanteet eivät osukaan yksiin tämän lapsen tai tilanteen kanssa.

Usein se tarkoitti sitä, että aikuinen hellitti siitä omasta ajatuksestaan, että asiat menevät oikein vain silloin kun ne menevät minun päättämälläni tavalla.

Mitä voi hallita?

Monella meistä on käsitys, että maailmaa voi hallita.

Olemme tottuneet siihen, että tekniset laitteet toimivat niinkuin eilenkin, ihmiset reagoivat sanoihimme ja tekoihimme ennakoitavalla tavalla, ja meidän odotuksemme maailmasta perustuvat aitoihin ja realistisiin havaintoihin.

Tietyissä tilanteissa näin onkin, ja joitain asioita maailmasta voimme hallita.

Voimme hallita omaa käytöstämme, sikäli kun se on tietoista. Voimme hallita sitä, miten reagoimme omiin tunteisiimme, sikäli kun olemme opetelleet reagoimaan niihin tietoisesti.

Voimme hallita sitä, millaisia tietoja ja taitoja ryhdymme hankkimaan kun huomaamme, että tämänhetkiset taidot eivät jonkin tilanteen käsittelemiseen riitä. Voimme hallita sitä, miten viestimme toisille ihmisille omista tunteistamme ja tarpeistamme.

Tämän kaiken lisäksi on tolkuton määrä asioita, joita me emme voi hallita.

Jotkut asiat ovat itsestäänselviä: emme voi hallita säätä, tai painovoimaa, tai kahvipaketin hintaa, ainakaan kovin suoraan.

Toiset asiat on sellaisia, että välillä unohtuu, miten vähän kontrollia meillä niihin onkaan. Emme voi hallita toisten ihmisten tunteita, tarpeita tai käyttäytymistä. Emme voi hallita sitä, mitä toiset meistä ajattelevat. Emme voi hallita sitä, että joskus käy huono tuuri tai ajattelemattomuus tai huomio herpaantuu, ja jotain kurjaa tapahtuu.

Tyyneysrukouksen nimellä kulkevassa tekstissä tämä teema on tiivistetty suunnilleen näin:
Suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa asiat, joita voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.

Viisautta on nimenomaan olla yrittämättä hallita niitä asioita, joille en voi mitään, ja käyttää energiansa niihin asioihin, jotka ovat aidosti minun hallinnassani. (Siksi kaikki tämän blogisarjankin tekstit käsittelevät vain niitä asioita, joille vanhempi itse voi jotain.)

En voi muuttaa sitä, että tarvitsen sitä mitä tarvitsen. Voin muuttaa sitä, miten reagoin niihin omiin tarpeiisiini.

En voi muuttaa sitä, että jotkut asiat ovat pois minun käsistäni. Voin muuttaa sitä, käytänkö rajallisen kapasiteettini yrittäen hallita hallitsematonta, vai suuntaanko jaksamiseni siihen, että nyt on näin, mitä asialle voisi tehdä.

En voi muuttaa sitä, että asiat herättävät minussa tunteita. Vaikken voisikaan jollekin asialle mitään, se voi silti suututtaa tai turhauttaa tai surettaa. Voin muuttaa sitä, miten kohtaan ne tunteeni siinä hetkessä tai myöhemmin.

Ja niin edelleen.

Miten sitten saisi lisää viisautta erottaa hallitsemattomat ja hallittavat asiat toisistaan?

Varmasti on monia tapoja. Ihan puhdas elämänkokemus vaikuttaa – samoin kuin se, että riittävän monta kertaa lyö päätään kuvaannollisesti seinään, jota ei voi muuttaa vaikka kuinka haluaisi.

Mulle itselleni on ollut apua kahdesta aika yksinkertaisesta ajatuksesta.

Ensimmäinen on “nyt on näin”.

Kauhea stressi kun on kiire. Nyt on näin, että mä haluaisin ehtiä ja mua stressaa, kun tuntuu ettei ehditä. Mikään määrä stressaamista tai hoputtamista ei muuta sitä, että kello on tämän verran ja me ollaan tässä vaiheessa.

Lapsi huutaa yökaudet, naapurit paukuttaa seinää, mua hävettää ja suututtaa ja itkettää ja surettaa. Nyt on näin, että mun lapsella on jostain syystä kurja olla, mä en tiedä mikä sen aiheuttaa, meidän naapurit käyttäytyy noin ja musta tuntuu tältä. Mikään määrä sisäistä pinnistämistä ei muuta sitä, että tilanne on tämä, minä reagoin näin ja muut reagoivat noin.

“Nyt on näin” -ajatus voi vähän lieventää sitä kontrolloinnin halun lukkoa.

Se lieveneminen voi tuntua kehossa konkreettisena jännityksen hellittämisenä, tai jossain päin kehoa joku kohta voi napsahtaa auki, tai voi tulla lämmön tai keveyden tunne. Tai jotain ihan muuta. Pintaan voi nousta joku tunne, jonka olemassaolosta ei ollut mitään aavistusta. Sillekin voi tehdä saman jutun. Nyt on näin, mä huomaan tällaisen tunteen, jota en osaa nimetä. (Seuraavassa artikkelissa kirjoitan tarkemmin tunnetaidoista.)

“Nyt on näin” ei tarkoita, että koko loppuelämä olisi näin.  Loppuelämästä ei voi tietää.

“Nyt on näin” ei myöskään tarkoita sitä, että en voi tästä hetkestä eteenpäin tehdä mitään millekään.

“Nyt on näin” auttaa rauhoittumaan sen verran, että on helpompi huomata, mille asioille voi jotain ja mille ei voi mitään. Sille voin jotain, että rauhoitan itseni ja lapseni. Huomenna voin jotain sille, että valmistelen meidät lähtöön aikaisemmin tai soitan lapselle lääkäriajan.

Toinen ajatus, joka on sukua tälle ensimmäiselle, on kysymys: “Haluaisinko, että tämä olisi eri tavalla? Voisinko hellittää siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla eri tavalla?”

Meillä on usein tosi vahvat ajatukset siitä, miten asioiden “pitäisi” olla.

Mun pitäisi olla aina ajoissa. Lasten pitäisi tehdä aina niinkuin minä sanon. Mun pitäisi vanhempana tietää, miksi mun vauva itkee, ja mun pitäisi osata helpottaa hänen oloaan. Naapureiden ei pitäisi paukuttaa seinään, jos vauva itkee keskellä yötä.

Ja silloin, kun ne meidän “pitäisi” -asiat törmäävät vastakkain niiden asioiden kanssa, joille me emme mitään voi, tulee stressi.

Mun pitäisi olla ajoissa, ja nyt mä en ole ajoissa, syystä tai toisesta. Mun pitäisi tietää, mikä mun lapseni oloa helpottais, ja mä en tiedä. Naapureiden pitäisi ymmärtää, mutta selvästikään he eivät ymmärrä.

Voisinko hellittää siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla eri tavalla?

Mun “pitäisi” -ajatus kumpuaa siitä, miten mä olen oppinut näkemään maailman. Ihmisten pitäisi olla ajoissa ja ymmärtää toisiaan. Ja silti on niin, että tässä maailmassa joskus ihmiset eivät ole ajoissa eivätkä ymmärrä toisiaan. Kumpi on väärässä, minä vai maailma? Kumpaa on tässä hetkessä helpompi muuttaa, maailmaa vai omaa ajatusta?

Kun hellitän siitä “pitäisi” -ajatuksesta, mun on vähän helpompi taas erottaa asiat, joille mä en voi mitään, ja asiat, joille voin. Silloin en tuhlaa niin paljoa energiaa stressaten asioita, joille en pystyisi tekemään mitään vaikka kuinka yrittäisin. Ja se energia säästyy niiden asioiden tekemiseen, joille mä oikeasti voin jotain.

En voi mitään sille, että naapurit käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Mä voin jotain sille, että miten mä itse reagoin naapureihin – vienkö lapun rappukäytävään ja jos niin millaisen, soitanko ovikelloa ja mitä sanon jos ovi avataan.

Sitä kautta itse löydän aina vähän enemmän tyyneyttä hyväksyä, rohkeutta muuttaa ja viisautta erottaa. (Myös muissa asioissa kuin vanhemmuudessa.)

Seuraavan tekstin aiheena on kolmanneksi useimmin esiin noussut onnistumisen taustatekijä, nimittäin vanhemman omat tunnetaidot. Sitä odotellessa voit käydä katsomassa, mitä kirjoitin kontrollista luopumisesta, tunnetaidoista ja onnistumisista kolmevuotiaan kanssa.

Tai jos et ole vielä Lupa olla minä -kirjeen tilaaja, niin nappaa tuosta alta itsellesi Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssi. Se on tosi hyvä. 🙂

Armollisuus ja inspiraatio ovat hyvän vanhemmuuden rakennuspalikoita

Riittävän hyvä vanhemmuus löytyy armollisuuden ja inspiraation risteyksestä.

Niin lukee mun verkkosivuston etusivulla ja mun sähköpostin allekirjoituksessa. Sen takia myös mun logo on tuollainen kuin on. (Oranssi on armollisuus, turkoosi on inspiraatio. Siellä välissä on se sweet spot, jossa tapahtuu riittävän hyvä vanhemmuus, sekä aika monta muuta ihanaa asiaa tässä elämässä.)

Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Kaikki alkaa armollisuudesta.

Ensisijaisesti minä olen ihminen. En vanhempi, en äiti, en nainen, en kenenkään lisävaruste tai sivuhenkilö. Minä olen oman elämäni päähenkilö, jolla on tunteita, tarpeita, tavoitteita ja kokemuksia. Se ei muutu siinä vaiheessa, kun lapsi saapuu perheeseen.

Se, mikä muuttuu, ovat olosuhteet, joissa niitä asioita voi huomioida.

Osasinko ennen lapsia huomioida, milloin minulla on nälkä tai jano, kylmä tai kuuma, yksinäinen tai sivuutettu olo, turvallinen ja luottavainen fiilis? Joskus paremmin, joskus huonommin. Minulla oli kuitenkin aika selkeät strategiat, joilla huomioin itseäni. Rutiinit, puhumisen ja olemisen tavat, tietyt sosiaaliset ympyrät.

Lapsen saapumisen jälkeen ne samat strategiat eivät yksinkertaisesti enää toimi.

Ensinnäkin arvoni ja tavoitteeni ovat todennäköisesti muuttuneet radikaalisti – nyt niihin sisältyy tällaisesta metrin mittaisesta henkilöstä huolehtiminen. Omat tunteeni ja tarpeeni ovat saattaneet muuttua.

Tai ehkä sosiaalinen piirini ei enää tule vastanneeksi niihin tarpeisiini samalla tavalla. Rutiineista nyt puhumattakaan – vaikka saisinkin lapsen saapumisen jälkeen rakennettua itselleni toimivat rutiinit, niin minun kuitenkin täytyy sovittaa myös lapsen tarpeet niihin, ja lapsen tarpeet tunnetusti muuttuvat kasvun myötä.

Ja puhutaanko vielä hetki odotuksista?

Odotan vanhemmuudelta jotain. Ehkä myönteisiä juttuja, ehkä pelottavia juttuja, useimmiten vähän molempia. Ja kun todellisuus ei kohtaakaan odotuksia, tulee pettymyksiä. Lapsi ei toimikaan niinkuin kirjoissa opetetaan, tai niinkuin naapuri sanoi, tai niinkuin kaverin lapsi toimii. Minä en saakaan tehtyä niitä juttuja, joita oli tarkoitus tehdä, koska lapsi tarvitseekin minua koko ajan ja jatkuvasti, tai siltä se tuntuu. Ja kenen vika se on? Ei se voi olla lapsen vika, koska lapsi on ihana, rakas, toivottu ja viaton. Niin kukapa muu tässä sitten jää jäljelle?

Lopputulos: ehkä väsynyt, ehkä yksinäinen, ehkä riittämättömyyden tunteesta kärsivä vanhempi. Ehkä itseensä ja vanhemmuuteensa pettynyt, ehkä katkera siitä, että kaikilla muilla tuntuu olevan helpompaa ja kukaan ei ymmärrä.

Tähän kohtaan tarvitaan armollisuutta.

Minä olen tällainen. Nyt on näin. Saa olla näin.

Minä tarvitsen näitä asioita, minä tunnen tällaisia tunteita ja ajattelen tällaisia ajatuksia. Minulla on lupa tarvita, tuntea ja ajatella.

Minä pystyn tällaisiin asioihin nyt. Tänään riittää kapasiteetti tähän. Minulla on lupa kyetä juuri siihen mihin tänään kykenen. Minä riitän tällaisena.

Armollisuus.

Armollisuuteen tarvitaan selkeyttä.

Tätä kaikkea elämääni nyt kuuluu. Tämä kaikki kuluttaa minun jaksamistani ja kapasiteettiani. Tällaista osaan, tuo tuntuu vaikealta. Tällaista tarvitsen, näillä tavoilla pidän huolta itsestäni ja omista tarpeistani.

Armollisuuteen tarvitaan myös ymmärrystä.

Ahaa, nämä asiat ovat muuttuneet. Ahaa, tällaisia odotuksia minulla on itseäni kohtaan. Okei just joo, nämä tarpeet minulta ovatkin jääneet jostain syystä huomioimatta.

Ja armollisuuteen tarvitaan hyväksymistä.

Nyt on näin. Minä olen tällainen. Minä saan olla tällainen. Minulla on lupa olla minä. Vaikeat asiat saavat olla vaikeita. Tärkeät asiat saavat olla tärkeitä. Ristiriitaiset asiat saavat olla ristiriitaisia. Nyt on näin.

Vasta armollisuuden kautta päästään sellaiseen inspiraatioon, joka tuo iloa ja energiaa, eikä ahdistusta tai riittämättömyyden tunnetta.

Inspiraatio tuo suuntaa kohti uutta

Mä olen opettaja, ja opettajana mä olen usein miettinyt motivaatiota. Siis että miten ihminen tulee innostuneeksi johonkin asiaan. Siitä on teorioitakin, joista mun suosikkini on Decin ja Ryanin itseohjautuvuusteoria, jonka peruspalikoita ovat omaehtoisuus, yhteisöllisyys ja kyvykkyys. (Englanniksi vaikkapa täällä, suomeksi tästä on kirjoittanut esimerkiksi Frank Martela täällä, ja sieltä poimin myös nuo suomennokset.) Siis että ihminen kokee voivansa päättää tekemisestään, tekevänsä jotain suuremmassa kontekstissa merkittävää, ja tuntee pärjäävänsä.

Inspiraatio (eli sisäinen motivaatio) syntyy, kun nämä kaikki asiat ovat paikoillaan. Ja aito inspiraatio voi syntyä vain silloin, kun ponnistetaan armollisuuden pohjalta.

Kyvykkyys tarkoittaa sitä, että inspiroivan tehtävän haaste on riittävän korkea, muttei liian korkea, kapasiteettiin nähden. Siis ensin pitää tietää, mihin minä tänään aidosti pystyn. Armollisuus.

Omaehtoisuus tarkoittaa sitä, että minulla on kyky päättää siitä, miten haluan sinne tavoitteeseen päästä. Silloin minun pitää myös huomioida ja hyväksyä se, että siihen päätöksentekoon vaikuttavat mun omat tavoitteeni ja arvoni. Haluanko mä ylipäänsä tuohon suuntaan? Onko se suunta linjassa mun arvojeni kanssa? Onko ne toiminnan tavat linjassa mun arvojeni ja moraalini kanssa? Armollisuus.

Yhteisöllisyys, eli yhteys toisiin ihmisiin ja suurempaan kontekstiin siinä tekemisen myötä, tarkoittaa sitä, että mun pitää voida nähdä itseni osana jotain suurempaa. Mä tarvitsen selkeyttä ja ymmärrystä, jotta tiedän, keneen kaikkiin tämä mun toimintani vaikuttaa ja millä tavalla. Ja kun mä olen selkeästi nähnyt ja ymmärtänyt mun toiminnan vaikutukset, niin mun tarvitsee myös hyväksyä ne, jotta mä voin valita omiin arvoihini sopivan tavan toimia. Sekin on armollisuutta, että mä hyväksyn oman vaikutukseni toisiin ja toisten vaikutuksen minuun.

Vanhemmuudessa meidän tavoitteemme usein liittyvät siihen, että miten osaisimme kasvattaa lapsiamme mahdollisimman tasapainoisesti.

Miten toisaalta saan annettua lapselleni tilaa kasvaa omaksi itsekseen, ja toisaalta miten saan hänet toimimaan fiksulla ja toisia kunnioittavalla tavalla? (Pikavastaus: Ratkaisu sijaitsee armollisuuden ja inspiraation risteyksessä.) Miten toisaalta opin vastaamaan lapsen tarpeisiin, ja toisaalta elän myös omaa elämääni ja pidän huolta itsestäni? (Sama juttu.)

Silloin, kun pyrimme tällaiseen tavoitteeseen, tai mihin tahansa muuhun, niin ensin tarvitaan sitä armollisuutta. Nyt on näin, tähän riittää nyt kapasiteettini. Nämä asiat ovat minulle tärkeitä, tämä on se yhteisö jossa elän, näissä puitteissa elämäni pyörii.

Lisäksi tarvitaan inspiraatiota:
Miten tämä tavoite on linjassa tarpeideni ja arvojeni kanssa? Millaisilla tavoilla minun on luontevaa ja miellyttävää pyrkiä sitä kohti? (Omaehtoisuus.)
Miten tähän tavoitteeseen pääseminen auttaa minua ja muita? Miten voin edistää tähän tavoitteeseen pääsemistä yhdessä toisten kanssa? (Yhteisöllisyys.)
Mitä pystyn tekemään nyt, tämänhetkisellä osaamisellani ja jaksamisellani, jotta pääsisin kohti tavoitettani? Mitkä asiat tästä ylipäänsä ovat minun vallassani? (Kyvykkyys.)

Sitten, kun nämä palikat ovat omalta kohdalta suunnilleen kasassa, voi miettiä sitä, miten tuoda lisää armollisuutta ja inspiraatiota suhteessa lapseen. Siitä lisää myöhemmin tällä viikolla. 🙂

Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy myös Hyvän vanhemmuuden minikurssilta. Voit tilata sen vaikka tuosta heti alta ihan ilmaiseksi. 🙂

Perjantain pysähtyminen 64: Pääsiäishengessä, eli marttyyrejä ja suklaata

Pysähtyminen. On lauantai, ja on taas hyvä harjoitella ajatusta siitä, että entä jos aina on oikea aika?

Mistä tulen?

Viime viikolla luin muun muassa Eckhart Tollen The Power of Now -kirjan, taas. Se auttoi huomaamaan, miten kovasti sitä on itse kiinni siinä, että, jotenkin…

No vaikka nyt tämän Perjantain pysähtymisen kanssa. Että kun se pitäisi tehdä perjantaina (kun kerran sen nimikin on Perjantain Pysähtyminen, eikä Ihan Minkä Tahansa Päivän Pysähtyminen, kerta!!), niin tällaiset lauantaille lipsahtaneet pysähtymiset ovat jotenkin… jonkinlaisen epäonnistumisen merkki. Sen sijaan, että löytäisi sen ajatuksen, että olipa hyvä että esimerkiksi kuuntelin eilen itseäni ja menin puoli kymmeneltä nukkumaan.

Vaikka kuinka harjoittelen, niin jatkuvasti löydän itsestäni kohtia, joissa edelleen ajattelen, että on tärkeämpää Tehdä Jutut Kunnolla kuin kuunnella itseäni ja välillä joustaa tavoitteesta. Siellä on taustalla joku pelko, että jos aina vaan annan itseni tehdä kivoja ja hyvältä tuntuvia juttuja, jos vain jatkuvasti ”pidän itsestäni huolta” (tämä sillai sarkastisella äänellä sanottuna), niin mitään ei koskaan tapahdu, koska mä vaan vajoan sellaiseen haasteettomuuden apatiaan.

Tähän kun lisää sen, että mä olen yrittäjä, ja yrittäjien kuuluu raataa vereslihalla ja uhrautua sen oman liikeideansa eteen (näin pääsiäisen hengessä), niin mikä yrittäjä mä muka olen jos mä en jatkuvasti rääkkää itseäni ja sillä ansaitse niitä lepohetkiäni ja ilon pilkahduksia?

Näiden kysymysten parissa tämä viikko on pääasiassa mennyt. Siihen päälle ominaisuus, jota toivoin, oli luottamus. Välillä sitä löytyy – luottamusta siihen, että kun teen parhaani ja pidän itsestäni huolta, niin asiat etenevät ja mulla riittää sekä innostusta että jaksamista tehdä asioita vielä vuodenkin (ja vuosienkin) päästä.

Ja sen kautta löytyy luottamusta myös siihen, että se yrittäjämarttyyrimyytti ei ole ainoa mahdollinen tapa rakentaa kannattavaa yritystoimintaa, vaan toisellakin tavalla voi tehdä. Semminkin, kun mun uskontoni ei ole kapitalismi eikä mun sakramenttini ole osinkojenmaksu, vaan mun yrittäjyyteni tavoite on joku ihan muu.

Missä olen?

Fyysisesti olen pääsiäisenvietossa anoppilassa. Se tarkoittaa, että olen saanut nukuttua sekä reiluja yöunia että yhdet päikkärit. Kuinkakohan monta kertaa ihmisen pitää oppia, että hyvästä unesta huolehtiminen, ihan päivittäisellä tasolla, lisää myös hyvinvointia ja onnellisuutta niihin hereilläolotunteihin? Vielä en ole näköjään päässyt siihen pisteeseen.

Tunnetasolla… hmm. Huomaan kiitollisuutta siitä, että mun on mahdollista istua täällä keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa ja kuuntelemassa tiibetiläisiä meditaatiohuiluja, kun lapset touhuavat anopin kanssa toisessa huoneessa. Uteliaisuutta siitä, että jos lähtisi laajentamaan tuota ”kapitalismi uskontona, yrittäjä marttyyrina” -metaforaa, niin mitä kaikkia kiinnostavia yhtymäkohtia sieltä löytyisi. Hyväksyntää ja oivallusta sille, että nyt mä kirjoitan tätä lauantaina, ja sellaista elämä välillä on.

Ajatustasolla mieli askartelee eilen ja tänä aamuna luettujen kirjakatkelmien parissa. Mulla on pitkään ollut työstön alla yksi läsnäoloon ja intuitioon liittyvä kirja, josta luen aina välillä muutaman pätkän ja teen harjoituksia. Se pienten pätkien lukeminen, varsinkin nonfiktion suhteen, näyttää sopivan mulle paremmin kuin se, että rouskuttelee vauhdilla kirjan tai pari ja sitten on aivoissa käsiteähky, joka pitää sulatella.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon ensi viikolle:

Inspiraatio, rauha, ilo, flow, resist nothing, iloisia yllätyksiä, luottamus, kiitollisuus.

Se, mikä sieltä Power of Now -kirjasta nousi mulle ihan ensin ja kaikkein voimakkaimmin, oli ”resist nothing”. Viime viikolla ajattelin sen itsekseni useampaankin kertaan, ja se itse asiassa stemmaa aika hyvin luottamuksenkin kanssa. Jos mä luotan siihen, mitä vastaan tulee (joko sisäisesti, tunteita tai ajatuksia, tai sitten ulkoisesti, tilanteita ja mahdollisuuksia), niin mun ei tarvitse vastustaa mitään. Mä voin luottaa siihen, että jos jokin asia on mulle vahingollinen, niin mun keho ja ajatukset kyllä kertovat sen, kunhan mä en vastusta niitä. Tai jos joku asia voisi tuoda mulle iloa ja onnellisuutta, niin sekin käy kyllä ilmi siitä, miten mä siihen reagoin – kunhan mä kuuntelen sitä reaktiota, luotan siihen, enkä vastusta sitä.

”Resist nothing”

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mun tarvitsisi lampaana suostua kaikkeen. Mä voin olla tekemättä jotain asiaa (tai tehdä sen eri tavalla), jos siitä tulee mulle ikävät vibat. Toisin sanoen jos se asia ahdistaa mua, pelottaa, suututtaa tai jotenkin muuten aiheuttaa mussa epämiellyttävän reaktion, niin mun ei tarvitse vastustaa sitä reaktiota logiikalla tai rationalisoimalla, vaan mä voin hyväksyä sen. Okei, järjellä ajateltuna tämä olisi hyvä juttu, ja jokin minussa silti hiertää sen asian suhteen. On siis syytä pysähtyä ja havainnoida tätä reaktiota tarkemmin.

Tai päinvastoin. Jos mulla on joku tilanne, joka aiheuttaa mulle hyviä fiiliksiä, ja samaan aikaan mun järki kertoo, että nyt mennään harmaalla alueella yleisen hyvinvoinnin suhteen, niin mun ei tarvitse vastustaa kumpaakaan reaktiota. Mä voin pysähtyä havainnoimaan, että mitä sellaista mä tarvitsen, jota mä saan tästä ns. harmaan alueen toiminnasta, ja miten mä voisin saada sitä samaa jollain tervehenkisemmällä tavalla?

Esimerkkinä vaikka suklaan syöminen, joka pääsiäisen ja paaston jälkeen on mulle taas täysin rajoittamaton tontti. (Jos et itse syö suklaata, niin korvaa se mielessäsi jollain sellaisella, mistä sinulla on kahtalaisia fiiliksiä.) Mä saan siitä hyviä fiiliksiä, ja samaan aikaan mulla on huono omatunto siitä, että mä teen jotain sellaista, mikä ei ole mulle pitkällä tähtäimellä hyväksi, varsinkaan jos toimin aina sen hyvän fiiliksen tuomien impulssien perässä (i.e. aina kun tekee mieli suklaata, niin syön suklaata kunnes enää ei tee mieli suklaata).

Niin mä voin hyväksyä ne molemmat näkökulmat – kyllä, suklaassa olisi selvästi jotain sellaista, mitä mä tarvitsen ja kaipaan, ja samaan aikaan kyllä, jos mä vedän niin paljon suklaata kuin ikinä haluan niin mä en itse kohta enää voi hyvin. Kun mä en vastusta kumpaakaan, niin sieltä niiden leikkauskohdasta voi löytyä joku oivallus.

Mä kaipaan itseni hemmottelua, tai mä kaipaan aistinautintoja, tai mä kaipaan energiaa, tai mä kaipaan jotain muuta. Miten mä voisin saada niitä sillä tavalla, että se myös tukee mun pitkän tähtäimen hyvinvointia, eli niin etten mä tule samalla syöneeksi valtavaa määrää sokeria? No vaikka tummaa suklaata syömällä, tai meditoimalla, tai käyttämällä hyväntuoksuista käsivoidetta, tai tanssimalla, tai keskittymällä siihen, että mä saan ruoasta tarpeeksi energiaa. Noin esimerkiksi.

Jos mä vastustaisin jompaakumpaa näkökulmaa, niin mä en löytäisi vaihtoehtoisia strategioita. Enkä mä toisaalta myöskään pystyisi nauttimaan niistä tilanteista, joissa mun olisi ihan perusteltua ja hyväksyttävää syödä sitä suklaata kohtuullisessa määrin, eli nekin hetket menisivät tavallaan hukkaan.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti haluaisit kulkea?

Perjantain pysähtyminen 61: Miten vesikin virtaa

Onpa ihanaa, että juuri tämä perjantai saapui. Ollakseen kolmastoista päivä, se on ollut oikein mainio.

Mistä tulen?

Miksi on ihanaa, että juuri tämä perjantai? No vaikka siksi, että tällä viikolla on ollut kaikenlaista haipakkaa.

Verkkokurssi käynnistyi, joten sen markkinoinnin loppukiri ja sitten kurssin käynnistys veivät sekä aikaa että henkistä jännityskapasiteettia. Maanantai alkoi sillä, että kuopus kiipesi viittä vaille seitsemän itkien meidän sänkyyn, ja oksensi päästyään keskelle sänkyä. Syvä huokaus. Lapsilla oli muutenkin vuoropäivinä sellaista räjähdysherkkää meininkiä, josta selvisi vain syliin ottamalla ja hiljaisella myötätunnolla.

Ja samaan aikaan viikko oli paitsi kuluttava, myös antoisa. Verkkokurssi alkoi! Oli tosi monta ihanaa valmennussessiota ja keskustelua! Aurinko paistoi! Näin ystäviä! Kävin osteopaatilla! Tanssin ja lauloin! Nukuin yhtenä aamuna kymmeneen!

Että riippuu mistä vinkkelistä katsoo. Tällaisia viikkoja toivoisi enemmänkin, ja toisaalta tällaisena viikkona pitää olla tosi huolellinen myös sen terveen itsekkyyden ja itsestä huolehtimisen kanssa. Toisin sanoen pääsee just hyvin harjoittelemaan tervettä itsekkyyttä ja itsestä huolehtimista.

Tälle viikolle toivoin pysähtymistä. Aloitin jokaisen työpäivän kirjoittamalla tällaisen samanlaisen pysähtymisen – mistä tulen, missä olen, mitä kohti – ja hyvänen aika että se tekee hyvää. Pidin yhden keskustelusession itsestä huolehtimisesta, nimenomaan tällaisen pysähtymisen näkökulmasta.

Ja sitten vähän tällainen ei-niin-tyylikäs esimerkki, mutta jaan sen silti.

Olin eräänä aamuna viemässä lapsia hoitoon autolla. Kun starttasin pihasta ja ajoin kadulle, kuopus huusi takapenkiltä: ”Pysähdy!”. Pysähdyin, käännyin katsomaan, että mistä oli kyse, ja näinkin pian. Olin unohtanut laittaa kuopuksen turvavyöt kiinni. Hupsista saa… Eikun salamana kuopuksen ovelle, vyöt kiinni ja vuolaat anteeksipyytelyt ja kiitokset siitä, että kuopus hoksasi sanoa asiasta. (Myöhemmin onnittelin myös itseäni siitä, että kuuntelin heti ja tottelin, sen sijaan että olisin jossain kiirehuuruissani hokenut että ei nyt mitään pysähdytä kun mennään.)

Elävän elämän esimerkki siitä, että kun kuulet äänen sanovan ”pysähdy”, niin sitä on asiallista totella.

Missä olen?

Keho näköjään purkaa verkkokurssin odotuksesta kerääntynyttä stressiä flunssaantumalla. Venyttely ja liike on olleet tällä viikolla enemmän läsnä kuin vähään aikaan, kun vatsaoireilu väistyi. Liike tekee hyvää. Selkäranka napsuu auki, kun on tullut tehtyä kaikenlaisia releasing-harjoituksia pitkin viikkoa. Aurinko ja raitis ilma = loistavaa.

Tunteet ovat yllättävän tasaisella tolalla, siihen nähden että on jo maaliskuu. Olen pohtinut tämän kevään yhtälöä: toisaalta keväät on mulle usein kriisien ja angstaamisen ja loppuun palamisen ja stressin ja ahdistuksen aikaa. Toisaalta teen seuraavat puolitoista kuukautta töitä terveen itsekkyyden ja itsestä huolehtimisen teemojen parissa. On kiinnostavaa nähdä, miten nämä kaksi asiaa reagoivat toistensa kanssa. Kuin etikka ja sooda, vai kuin kahvi ja maito? Tällä hetkellä tunteet seilaavat sellaisissa maisemissa kuin kiitollisuus, jännitys, odotus, hyväksyminen, ilo.

Ajatukset vaihtelevat tällä hetkellä aika saumattomasti loppuillan ja viikonlopun aikataulujen konkretiasta yleisluontoisiin filosofisiin pohdintoihin ja takaisin. Esimerkiksi iltapalalla esikoinen (kohta 5 vee) kysyi ”Miksi asiat ovat sillä tavalla kuin ne ovat?”. Sittenniin sellaiseen rupeat vastaamaan.

Mietin hetken, ja lopulta sanoin, että ne ovat päätyneet jonkinlaisen muutoksen myötä olemaan nyt just tällä tavalla. Joskus se muutos on nopeaa, niinkuin vaikka jos lasi putoaa lattialle – se muuttuu nopeasti lasista sirpaleiksi. Joskus se on hidasta, niinkuin vaikka noiden meidän pihan puiden kasvu – ne näyttävät ihan samalta kuin vuosi sitten, mutta ne ovat vähän kasvaneet.

Kun esikoinen pyysi vettä, niin mainitsin, että nyt sun muki muuttui nopeasti tyhjästä täydeksi. Ja kun muki muuttui taas tyhjäksi (ja lapsi sanoi, että ”nyt se muuttui takaisin!”), niin huomautin, että itse asiassa sun masu onkin nyt vähän täydempi, ja toi kannu on vähän tyhjempi. Sitten mietittiin, että miten vesi kulkee – vesitornista hanaan, hanasta kannuun, kannusta mukiin ja masuun, masusta elimistön läpi pyttyyn, pytystä jäteveden mukana jätevesilaitokselle ja niin edespäin.

Selvästi parin viikon konkreettisen ahertamisen ja todo-listojen toteuttamisen jälkeen aivot tarvitsevat tällaista sfääreissä leijailua. Olen aika kiitollinen, että esikoinenkin arvostaa sfäärejä ja kyselee tollaisia kysymyksiä.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tulevalle viikolle

flow, ilo, mukavuus, rauha, inspiraatio, kiitollisuus, aikaansaaminen, selkeys

Jollain tavalla vesi oli nyt hyvä metafora sille, mitä toivon ensi viikolle.

Kirkkautta, siis sellaista läpinäkyvyyttä ja selkeyttä (englanniksi clarity, mutta mikään noista suomennoksista ei ihan tavoita sitä ajatusta). Flow’ta, virtaavuutta ja pehmeyttä ja mukavuutta, siis niin ettei ole kauheasti teräviä kulmia. Vesi joustaa, mutta myös vie asioita eteenpäin. Ja vesi on myös rauhoittava elementti, sekä virtaavana että seisovana. Veden pinnan alta voi nousta vaikka mitä.

Lisäksi mua just nyt kauheasti kutsuu sellainen Bruce Leen ”Be water, my friend” -ajatus.

Että mieli voisi olla sillä tavalla kirkas ja läsnä, että pystyisi vastaamaan mihin tahansa eteen tulevaan. Että keskeytys ei olisikaan keskeytys, vaan vain mutka joessa, ahaa, nyt tuonnepäin. Että yllättävät olosuhteet eivät vetäisi pasmoja sekaisin, vaan niihin vain reagoisi parhaan kykynsä mukaan, ilman pelkoja tai odotuksia tai sellaista ”tämän pitää nyt mennä näin tai muuten” -stressiä.

Semminkin kun ensi viikolla puoliso on tiistaista eteenpäin viikon reissussa, joten pyöritän koko arjen yksin. Siihen jos mihin veden kaltainen mieli toisi flow’ta, iloa, mukavuutta ja niin edespäin.

Miten mä tätä itselleni saan?

Juon vettä. Käyn suihkussa usein, ja olen muutenkin veden äärellä. Huomaan, miten asiat virtaavat ja muuttuvat ja joustavat ja mukautuvat. Päästän irti vastustuksesta, terävistä kulmista. Tai sitten vaan virtaan niiden ohi ja yli, huomaan ja hyväksyn ne. Tanssin kappaleita, jotka kertovat vedestä, tavalla tai toisella.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti haluat?

Perjantain pysähtyminen 60: Jos pysähtyisikin ajoissa

Perjantai on taas täällä. Ja hurraa, mä kirjoitan jo ennen kello yhdeksää! Aikamoista.

Mistä tulen?

Syvä huokaus. (Taas kirjoitin melkein ”syvä huomaus”, ehkä ne nyt kulkee käsi kädessä ainakin mun alitajunnassa.) Viikonloppuna juhlistettiin kuopuksen synttäreitä, nyyh mun vauvasta on tullut tollainen terhakka kolmevuotias. Ja ihanaa, että se on jo noin iso.

Maanantaina aukesi ilmoittautuminen Kohti tervettä itsekkyyttä -verkkokurssille, ja sitä teemaa onkin tässä tämän viikon myötä tullut väännettyä. Sekä noin työn merkeissä tänne blogiin ja muualle verkkoon, että sitten ihan konkreettisesti omassa henkilökohtaisessa elämässä. Että ai tähänkin se pätee, että omat tarpeet pitää laittaa oikeasti etusijalle. Tuntuu, että koko viikko meni neljän seinän sisällä, mutta kyllä mä välillä jossain kävinkin.

Ja itse asiassa tätä viikkoa väritti myös se, että aloitin melkein jokaisen työpäivän tällaisella samanlaisella pysähtymisellä. Tai siis oikeastaan niinpäin, että työpäivä pääsi käyntiin vasta sitten, kun tein tällaisen pysähtymisen: mistä tulen, missä olen, mitä kohti. Sain todo-listan laadittua siinä kuin ohimennen päivää varten, ja aikaansaaminen oli ihan mahtavaa. Erityisesti toimi se, että mä vikassa kohdassa ensin listasin kaikki ominaisuudet, joita halusin sille päivälle. Vasta sitten listasin hommat, joita halusin tehdä ja mietin, mitä ominaisuuksia mikäkin homma voisi antaa. Siis tein asioita siitä näkökulmasta, että miten ne täyttää mun tarpeitani, en siitä, että mitä kuuluisi tehdä. Se toimi todella hyvin.

Tälle viikolle toivoin asioiden loppuun saattamista. Sitä on ollut ilmassa, ja onneksi niin. Tällä viikolla oli tarkoitus saada asioita tapahtumaan, ja asioita tapahtui. Se vaan tarkoittaa sitä, että nyt alkaa olla takki aika tyhjillään, ja selvästi mieli kaipaa lepoa. On kiusallista huomata, miten vaikeaa (vieläkin) on lopettaa tekeminen ja olla vaan, vaikka kuinka hyvin tietää, että se on nyt seuraava ja oikea vaihe tämän kaiken tekemisen jälkeen. Tällä kertaa mun hyvä aikomukseni on ottaa rauhallisesti ja levätä ennen kuin migreeni tai vatsatauti tai joku muu kehon viesti taas päättää mun puolesta, että eikun nyt oikeasti hidastat.

Ja toisaalta on myös inspiraatiota ilmassa. Mä yritän kovasti olla sen inspiraation kanssa sillä tavalla läsnä, että kirjoitan ideoita muistiin mutta en lähde hetinytjust toteuttamaan mitään, koska a) edellinenkin homma on vielä kesken (siis tämän kevään kurssiprojekti) ja b) haluan varata aikaa ja energiaa myös niille asioille, joita tiedän olevan tulossa, mutta jotka eivät vielä vaadi konkreettista tekemistä. Siis tyyliin hommia, jotka on parin viikon päästä akuutteja, joten nyt on hyvä himmailla, että sitten niiden ollessa ajankohtaisia mulla riittää niihin myös kapasiteetti.

Sekin liittyy tavallaan siihen asioiden loppuun saattamiseen. Että tiedostaa, mikä kaikki on auki – ei pelkästään tällä konkreettisella todo-listan tasolla, vaan myös isommalla projektitasolla – ja sitten sitoutuu tekemään niitä asioita ensin loppuun ennenkuin ottaa asiakseen jonkun uuden homman. Vaikka se homma olisi sinänsä kuinka mielenkiintoinen ja antoisa. Tai vaikka olisi kuinka kiva miettiä sitä uutta asiaa, ideoida ja innovoida (yäk, käytinkö juuri tuota sanaa? On vähän likainen olo), sen sijaan että jättäisi tilaa sen kaiken jo olemassaolevan fiksulle ja perusteelliselle toteuttamiselle. Se on sellainen asia, jota mun tarvitsee toden teolla harjoitella.

Missä olen?

Kehosta huomaa, että on tullut istuttua koneen ääressä. Toisaalta vähän olen yrittänyt sitä tasapainottaa venyttelemällä ja joogailemalla, mutta selvästi vielä enemmän kaipaisi keho sellaista.

Sain eilen ensimmäistä kertaa elämässäni myös ilmeisesti ruoka-aineesta allergisen reaktion, mikä oli jännittävää. Muksut söivät iltapalaksi kiiviä, ja mäkin päätin syödä, koska en ollut vähään aikaan sitä syönyt. Tuntia myöhemmin oli sellainen olo, kuin olisin ollut kissakodissa kylässä: yskitti, hengitys vähän vinkui, ja muutenkin oli keuhkoissa tosi omituinen fiilis. Mikään muu ei ollut muuttunut – samat vaatteet päällä kuin päivällä, normaalisti kotona jne. Hyvin omituista. No, toisaalta kiivi on käsittääkseni voimakkaasti allergisoiva, mutta enpä tiennyt, että tollainen voi kehittyä aikuisiällä.

Tunnetasolla on aika sellainen takki tyhjä -fiilis. Toisaalta kiitollinen siitä, että on ollut tällainen viikko, ja toisaalta sitten sellainen voi-kun-saisi-nukkua-pari-vuorokautta -meininki. Tätä tunnetta seuraavat ajatukset ovat siis osastoa ”mistään ei tule koskaan mitään”, ”mä olen ihan onneton kun X Y ja Z” ja muuta, mutta niihin osaa onneksi suhtautua asiaankuuluvalla keveydellä, kun ne kertovat enemmän tästä mun fiiliksestäni kuin todellisuudesta.

Ja toisaalta on myös hyvä, että tiedostan kaikkien merkkien viittaavan siihen, että viikonloppu on hyvä ottaa rauhallisesti. Ei tartte tehdä töitä. Ei tartte stressata. Ei tartte ottaa paineita siitä, että täällä on tämän näköistä, kunhan vaan seuraan flow’ta ja lepään kun tekee mieli levätä ja puuhaan muuta kun tekee mieli puuhata.

Mitä kohti?

Mä siis tarvitsen lepoa, rauhaa, pysähtymistä, flow’ta. Myös iloa, keveyttä, helppoutta, kiitollisuutta. Mutta ehkä kuitenkin kaikkein eniten sitä tulee, jos mä keskityn pysähtymään.

Pysähtyminen

Ennen ja jälkeen. Niinkuin laulu lähtee hiljaisuudesta, niin mä haluan, että mun tekeminen lähtee hiljaisuudesta. Vaikka se olisi lyhyt hiljaisuus, parin hengityksen mittainen, niin sillä jo saa pysäytettyä ja suunnattua uudestaan. Mitä mä nyt seuraavaksi haluan tehdä, ja mitä mä siitä tekemisestä saan itselleni? Mitä ominaisuutta mä nyt tarvitsen?

Ja sitten siitä kumpuaa kaikki toi muu. Lepo, flow, ilo ja keveys ja helppouskin.

Syvä hengitys (sellainen syvä huomaus) sille. Tavallaan ihan sopiva aloitus tälle pysähtymisen teemaviikolle, että mä kirjoitin tämän pysähtymisen ajoissa, enkä vasta sitten kun kaikki muut näennäisen tärkeät asiat on hoidettu. Jee!

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, ei tarvitse olla edes perjantai jotta voi osallistua. Ihanaa viikonvaihdetta ja uutta viikkoa sinulle!

Perjantain pysähtyminen 58: Hyvä vai huono inspiraatio?

Mistä tulen?

Hyvä viikko. Viikonlopun reissu oli onnistunut ja teki hyvää. Kaksi yötä keskeyttämätöntä unta, mukavat juhlat, mukavaa matkaseuraa sinne ja takaisin (vaikka me ei sormuksia kuljetettukaan). Sain spontaanisti kuvattua Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssille esittelyvideoitakin, kun sattui olemaan aikaa ja inspiraatiota. Työviikkoon sisältyi jonkin verran kohtaamisia, jonkin verran aikaansaannoksia, ja noin yleisesti mukavia hetkiä ja oivalluksia ja yllätyksiä.

Tänään aamuyöstä puolestaan heräsin migreeniin. Kuopus mylläsi kainaloon ja pois, pyysi apua unilelunsa etsimisessä ja noin ylipäänsä herätti mut riittävän monta kertaa. Aamulla migreeni ei ollut laantunut mihinkään, ja muutenkin oli vähän sellainen sarvi otsassa -meininki, eikä nyt puhuta mistään satujen yksisarvisista. Päivän ensimmäinen kiitollisuudenaihe nousikin siitä, että sain mennä aamiaisen jälkeen takaisin vuoteeseen potemaan migreeniä pois, kun puoliso otti vastuun kotipäivää viettävistä muksuista.

Paasto alkoi tällä viikolla, ja tänä vuonna paastoan sokerista (poislukien 70%+ tumman suklaan), ruutujen tuijottamisesta kun lapset ovat kotona ja hereillä (poislukien tabletilla tai puhelimella luettavat kirjat) ja jossain vaiheessa ehkä myös kahvi putoaa pois. Kolmeko päivää tässä nyt on mennyt, ja olen ihan yllättynyt siitä, miten kivutonta on ollut olla ilman sokeria, sitä suklaatakin.

Ruutujen kanssa on vaikeampaa, mutta vähentäminen on selkeästi toiminut myös siinä. Näiden luopumisten vastapainoksi yritän olla läsnä niille ajatuksille ja tunteille, jotka aikaisemmin nostavat pintaan sellaisen ”tilanne vaatii suklaata” -reaktion. Sekin on kuluttavaa hommaa, ja se saattaa olla osana sitä mun tämänaamuista migreeniäkin. Joku tunnejumi jäänyt ehkä pinteeseen lihasjumina, ja sitten napsvaan migreeni päälle ja nähdään viiden tunnin päästä.

Tälle viikolle toivoin flow’ta. Arvelin, että sitä tulisi todo-listauksista ja siitä, että aloittaa päivän pysähtymisellä, ja niitä teinkin tällä viikolla. Sain juttuja eteenpäin (muun muassa sen videon), ja osasin olla läsnä itselleni silloin, kun se eteneminen oli hidasta. Lisäksi jo viime viikolla mainitsin, että sokerin, kahvin ja ruutujen vähentäminen auttaa kohti flow’ta, ja se näkyy nyt tossa mun paastopäätöksessäkin. Tai siis noi on ne asiat, joita käytän ylipäänsä hiljentääkseni kaikki epämiellyttävät sisäiset äänet (ja sitä myötä myös ne hyödylliset, tee-seuraavaksi-tuo-juttu -tyyppiset sisäiset äänet), joten niistä luopumalla tulee paljon muutakin hyvää kuin vain sitä flow’ta. Ei niin, ettei jo pelkkä flow olisi hyvä ja arvokas asia.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut.

Oikea käsi väsyy kirjoittamisesta, näköjään. Jollain tavalla se parin vuoden takainen leikkaus pisti ton käden mekaniikan sellaiseksi, että ei voi kauhean pitkiä aikoja kerrallaan kirjoittaa, tai ainakaan missä asennossa tahansa, kun alkaa tuntua. Mä olen huomannut tän joskus aiemminkin, mutta olen vastustanut sen hyväksymistä, koska jos mun pitää rajoittaa kirjoittamista, niin mitä se silloin tarkoittaa? Eikä mun tarvitse siis lopettaa kirjoittamista, tietenkään, mutta jos kirjoitan ensin pari tuntia koneella ja sitten pari tuntia käsin ja sitten taas muutaman tunnin koneella, niin pitää olla huolellinen käsien ergonomiasta ja tukemisesta.

Kyllä, mua huolestuttaa että entäs jos en voisikaan kirjoittaa seitsemää tuntia putkeen ihan tosta vaan. Onpa hyvä, että lapset huolehtivat siitä, ettei tämä ole ihan jokapäiväinen ongelma, vaan keskeytyksiä tulee aika paljon tiheämmin. 🙂 Muuten keho on tykännyt kovasti sokerittomuudesta. Veden juomisesta saa koko ajan olla muistuttamassa itseään, en tiedä onko kyse siitä että unohdan juoda edes normaalia määrää vai kaipaako keho tavallista enemmän vettä.

Moi tunteet, mä huomaan teidät.

Tehtiin äsken tossa sellaista aika pohjamutiin menevää harjoitusta, mutta ihan mukavasti päästiin sieltä toiselle rannalle yhteisvoimin. Tällä viikolla on ollut aika paljon sellaista riittämättömyyden tunnetta ja kärttyilyä, onkohan nyt käynnissä joku sellainen myllerrys että ideaalimaailmassa viettäisin viikon jossain luolassa yksin tuleen tuijotellen? Toisaalta olen ollut aika sosiaalinenkin, että siinä mielessä ne voisivat liittyä myös tähän mun yksinäisyystankkauksen tarpeeseen.

Ehkä mä voisin vaan alkaa tulkita, että riittämättömyyden tunne = et ole tankannut tarpeeksi hiljaisuutta ja yksinoloa. Noin lähtökohtaisena oletuksena se voisi helpottaa mun arkea aika paljon. 🙂

Moi ajatukset, mä huomaan teidät.

Te askartelette nyt aika isojen kysymysten äärellä, ja saa olla niin. Sellaista ison mittakaavan hahmottelua, monella taholla. Toisaalta haluaisin, että olisi sellaista keskittynyttä toteuttamisajatusta, kun kuitenkin tota kurssia tarvitsee edelleen markkinoida, mutta toisaalta mitä mä toteutan jos ei ole hahmotelmaa? Niin, en mitään. Mä olen toteuttanut ne ideat, jotka mulla alunperin oli, ja nyt on aika hahmotella jatkoideoita. Nyt on tällainen suvantovaihe, jossa tuntuu ettei tapahdu mitään vaikka oikeasti tapahtuukin, mutta ei sellaisella Konkreettisella Tekemisen Tasolla (Joka On Muka Ainoa, Jolla On Merkitystä). Että sitten kun tulee toteutettavaa, niin tulee.

Mitä kohti?

Inspiraatio

Jos mä haluan, että mulle tulee lisää hyviä ideoita, niin mä tarvitsen inspiraatiota. Siis sellaista ”en malta odottaa, että pääsen kirjoittamaan tämän, eikun nyt ihan oikeasti pitää nousta keskellä yötä tekemään tämä ettei unohdu” -tyyppistä innostusta. Mä luen kirjaa, jossa on intuitiota vahvistavia harjoituksia (jotka on sivumennen sanoen yllättävän samanlaisia kuin monet täällä blogissa kirjoittamistani harjoituksista ja tekniikoista), ja mä yritän antaa tilaa ja aikaa inspiraatiolle. Siis sille, että pysähtyy, kuulostelee, hyväksyy tämän kaiken tässä ja nyt, ja odottaa.

Ilman sellaista ”eikös nyt jo pitäisi tulla sen idean, onhan tässä jo monta minuuttia odoteltu” -kiirettä. Tai etukäteen dumaamista: ”Olipa huono inspiraatio, en mä tosta ainakaan tee mitään”.

Se viime viikonlopun videonauhoitushetki oli loistava esimerkki: mulla oli aikaa, tilaa, välineet, tiesin mistä haluan puhua ja mitä varten niitä videoita kuvasin. En suunnitellut tekeväni niitä videoita siellä reissussa, mutta käytin tilaisuuden hyväksi kun se osui kohdalle. Tollaisia mä haluan lisää. Että osaisi luottaa siihen inspiraatioon. Että osaisi luottaa siihen, että aidosta inspiraatiosta seuraa myös se tekemisen flow ja energia ja hyvä fiilis.

Ja ehkä tämä voisi päteä myös muussa kuin työssä. Tai no, niin. Niinä päivinä, jolloin muksut ovat kotona, mua pelottaa että se inspiraation seuraaminen johtaisi siihen seitsemän tunnin ”rakas, äiti kirjoittaa nyt, mä tulen sitten kun tämä on valmis” -tyyppiseen omiin juttuihin uppoamiseen. Mun on vaikea luottaa siihen, että inspiraatio innostaisi mua myös hengailemaan lasten kanssa (tuntuu kauhealta sanoa näin, ikäänkuin mä en ikinä haluaisi olla lasteni kanssa), ja lasten hyvinvointi on mulle kuitenkin tärkeää. Ja siihen lasten hyvinvointiin liittyy kiinteästi myös se, että kun he tarvitsevat mun läsnäoloani ja huomiotani, niin he saavat sen myös. Ja samaan aikaan jos mä uppoan johonkin inspiroivaan juttuun, niin mua turhauttaa todella paljon jos mut keskeytetään siinä monta kertaa.

Ehkä mun täytyy jollain konkreettisilla keinoilla varata lapsilleni sitä läsnäoloa, niin ettei sellaiset yksinäistä uppoutumista vaativat inspiraatiot ole ihan niin helposti käden ulottuvilla. Yksi selkeä asia on jo toi ruutujen rajoittaminen, siis itseltä. Käytännössä samaan kasaan voisi rajata kaikki lukemista ja kirjoittamista vaativat asiat, koska vaikka ne on mulle ihania ja tärkeitä, niin lasten näkökulmasta ne kaikki näyttää samalta: tuo aikuinen ei kiinnitä huomiotaan tähän hetkeen.

Jos mulle tulee joku inspiraatio, joka vaatii kirjoittamista, niin mä voin laittaa sen toki muistiin, mutta jos mä vaikka tietoisesti tekisin aamukahvin äärellä jotain muuta kuin lukisin tai kirjoittaisin silloin kun lapset on kotona? Tai jotain sellaista. Sillä tavalla mä voin luottaa inspiraatioon myös muissa kuin työjutuissa, kun tiedän, ettei mun inspiraation seuraaminen johda lasten ohitetuksi tulemiseen.

Miltä sun perjantain pysähtyminen näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, tyyli on vapaa. Tervetuloa mukaan!

Perjantain pysähtyminen 54: Batman-projekti

Perjantai. Minä huomaan sinut, tervetuloa.

Mistä tulen?

Tällä viikolla oli aikamoinen työstämisen ja purkamisen viikko. Kuopus oli kolme päivää kipeänä kotona, joten varsinaista tehokasta työaikaa oli vähemmän kuin tavallisesti. (Sivuhuomio: kiinnostava riittämättömyyden tunteen ilmenemismuoto, muuten. Heti pitää selitellä, kun tuntuu, ettei ole saanut tarpeeksi näkyviä asioita aikaan. Että on tähän kuulkaa ihan hyvä syykin, en vain laiskuuttani tehnyt ei-suoraan-tehokasta-suorittamista.)

Yritetään uudestaan.

Oli sellainen olo, että tekisin itselleni väkivaltaa ellen huomioisi omaa fiilistäni ja omia tarpeitani. Kaikeksi onneksi kuopuksen sairaspäivät antoivat mahdollisuuden olla kotona ja työstää sisäisiä juttuja – paremmalla omallatunnolla kuin mitä olisin osannut, jos molemmat muksut olisivat olleet hoidossa.

Niin tuli sitten työstettyä. Sopivasti tuli vastaan sellainen lähestymistapa, että sen varsinaisen hiertävän asian sijaan keksii peitetarinan, ja sitten kirjoittaa ja pohtii sitä peitetarinaa ja samalla tulee oivaltaneeksi jotain siitä alkuperäisestä asiasta.

Joten tällä viikolla mun peitetarinani, ikään-kuin-tehtäväni, on ollut rakastua Batmaniin.

Miksi Batman? En tiedä. Miksi mun tarvitsee rakastua Batmaniin? Sitä en tiennyt siinä vaiheessa, kun alitajunta heitti tämän projektin eteen.

Tähän mennessä on kuitenkin tullut esimerkiksi tällaisia oivalluksia:

  • Mun tehtäväni ei ole saada Batmania rakastumaan muhun. Se on tärkeää.
  • Tämä on pitempi projekti kuin vain tämän nyt-just-ajankohtaisen hiertämisen mittainen. Batmaniin rakastumisessa on eri vaiheita, ikäänkuin.
  • Ominaisuuksia ja asioita, jotka auttavat Batmaniin rakastumisessa: se, että vietän aikaa Batmanin kanssa. Tai että annan Batmanin löytää mut – ehkä Batman onkin jo rakastunut muhun, ja sen takia mun on tärkeä rakastua? Se, että luotan ja olen haavoittuvainen, suostun huomaamaan ne asiat, jotka Batmanissa ovat hyviä ja arvokkaita. Sen hyväksyminen, että Batman ja Bruce Wayne tulevat samassa paketissa, halusin tai en. (Miksi en haluaisi? Kiinnostavaa.)

Tälle viikolle toivoin iloa ja keveyttä, ja jos ei vielä tästä käynyt ilmi niin joo, olen koko viikon leikkinyt Batman-leikkiä. Se lasketaan ehkä keveydeksi. 😀 Ja suoraan sanoen sain myös asioita oikeasti kevenemään ja helpottumaan: pieni etäisyys siihen omaan PMS-huuruiseen angstaukseen tekee oikein hyvää. Eikä unohdeta pinnallisia syitä – mikä tahansa keino, jolla saan mieleeni palautettua hyvisten puolella olevan Christian Balen olemuksen ja äänen, kohentaa mun elämänlaatuani.

Missä olen?

Moi keho, huomaan sinut.

Tällä viikolla onnistuttiin hyvin löytämään sellaisia syömisen, lepäämisen ja liikkumisen tapoja, jotka tekivät hyvää mutteivät kuormittaneet liikaa päätöksentekokapasiteettia. Flunssa oli vähän tuloillaan, kun kuopuskin oli kipeänä, mutta ehkä lepo, nenäkannu ja sokerin vähentäminen auttoivat pitämään sen kauempana. Saa nähdä, mitä ensi viikko tuo.

Moi tunteet, huomaan teidät.

Tämä viikko oli enemmän oivallusten ja keveyden viikko, vaikka sekaan mahtui toki sitä pettymystä ja ahdistustakin. Kiitollisuutta siitä, että se ”no niin, nyt on näin” -ajatus ja hyväksyminen löytyivät sinne itkupotkuanstienkin sekaan, varsinkin sitten kun saatiin Batman-projekti käyntiin.

Ja sydän ihan suli, kun näki miten ikävä meidän muksuilla oli toisiaan siinä kolmantena kuopuksen sairaspäivänä – kun hain isomman hoidosta, niin pienempi oli isin kanssa ovella odottamassa ja halimassa kun tultiin kotiin. Niistä on tullut päivähoidon myötä sellainen parivaljakko, varsinkin kun ovat samassa ryhmässä sekä pph:lla että varahoidossa, että kolme päivää erossa oli uutta ja aika kuluttavaa.

Moi ajatukset, mä huomaan teidät.

Teille tämä viikko oli vähän takapenkkiviikko. Vai oliko? Oivallusten määrässä mitattuna ehkä ei – ehkä vain tuntuu siltä, että en ole juuri tehnyt aivotyötä, kun se vaivannäkö on suuntautunut ”vain” mun omien jumien ja sen Batman-projektin purkamiseen. Kiinnostavaa. Selvästi mä en pidä tällaista, aika syvääkään, sisäistä siivousta juuri minään. Vaikka toisaalta tiedän, miten isoja harppauksia on tullut tässä viikon mittaan, ja vaikka olisin ihan liekeissä, jos joku muu kertoisi tällaisia oivalluksia omasta tilanteestaan.

Mitä kohti?

Ensi viikolla on paljon juttuja, jonkin verran epävarmuutta ja jonkin verran kivaa ja innostavaa. Batman-projekti jatkuu edelleen, koska vielä ei ole sellainen fiilis, että tämä tehtävä on saatu päätökseen. Ehkä ensi viikolle jotain siihen liittyvää?

Jotta mä voin aidosti rakastua Batmaniin, niin mun pitää mennä kohti sellaisia tilanteita, joissa me voitais kohdata toisemme. Mun tarvitsee olla avoin ja löydettävissä. Toisaalta mun pitää myös olla rehellinen ja huolehtia omista rajoistani, jotta mä voin olla turvallisesti niin avoin. Ehkä siihen luottamukseen liittyy se, että mä lähtökohtaisesti uskon Batmanista hyvää, ja kuuntelen myös intuitiotani. Ja jos jokin asia hiertää, niin mulla ei ole mitään syytä olla ottamatta sitä esille, koska tottakai Batman haluaa mulle hyvää ja on valmis muuttamaan toimintaansa mun tarpeita kunnioittaakseen.

Intuitio

Ehkä tämä. Ehkä jos mä opettelen yhä enemmän kuuntelemaan itseäni, ja kunnioittamaan sitä mitä kuulen, niin mun on myös helpompi luottaa Batmaniin ja sitä myöten aidosti rakastua. Mulla ei ole mitään vaikeuksia huomioida toisten tarpeita, mutta luottamus vaatii sen, että mä tiedän toisen myös haluavan mulle hyvää. Ja sit jos intuitio sanoo jotain, mikä tuntuu ihan tyhmältä, niin se on mulle merkki pysähtyä ja miettiä, että missä kohtaa on väärinkäsitys. Intuitio nimittäin harvoin on tyhmä.

Miten mä vahvistan intuition kuuntelemisen taitoa? Ensinnäkin siihen keskittymällä, onko mulla hyvä fiilis vai kurja fiilis. Toisaalta hyväksymällä, että nyt musta tuntuu tältä – ilman, että heti pitää toimia sen tuntemuksen pohjalta. Ja puhtaasti kokeilemalla. Jos virheen hinta ei ole kauhean iso, niin intuitiota seuraamalla oppii tunnistamaan sen paremmin. Oppii myös erottamaan sen vaikkapa pelosta, tai kontrollin tai hyväksynnän kaipuusta. Pikkuhiljaa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Jos haluat keksiä jonkun ikäänkuin-tehtävän ja miettiä sitä kommenteissa, niin tervetuloa vaan. Tai jos tästä tekstistä heräsi mitä tahansa oivalluksia, tuntemuksia tai kommentteja, niin saa mielellään jakaa niitäkin. 🙂

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 2: Kontrolli ja tunnetaidot

Kirjoitin toissapäivänä siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisessä tekstissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, ja tämän tekstin aiheena on kaksi seuraavaa: kontrollista luopuminen ja aikuisen omat tunnetaidot. Seuraavissa teksteissä aiheina ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen. Kolmas ja neljäs osa tästä tekstistä ilmestyvät ensi viikolla.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

2. Kontrollista luopuminen

”Tälle asialle en voi nyt mitään.” ”Nyt on näin, ja tällä mennään.” ”Onko tämä mun päätös?”

Kolmevuotiaan kanssa ehkä raskainta on se, että hän on vaiheessa, jossa haluaa päättää ihan kaikesta. Tai ei, ei ihan niinkään.

Kyse ei ole niinkään halusta. Hän vain sattuu olemaan kehitysvaiheessa, jossa hänen näkökulmansa on ainoa, jolla on väliä hänelle itselleen. Se on ainoa, jonka hän ylipäänsä kykenee näkemään.

Tietysti on ihan kiva tehdä aikuinen iloiseksi – mutta onpa ihmeellistä, että kun aikuinen näyttää tuimalta ja juoksen karkuun nauraen, niin aikuinen ei ilahdukaan. Yleensä tuo minun aikuiseni ilahtuu, kun näkee minun nauravan. Omituista.

Ja jos kolmevuotiaan pitää valita, teenkö itseni iloiseksi vai tuon toisen ihmisen, niin ei kai tässä edes ole mitään valintatilannetta. Jos ne onnistuvat samaan aikaan, niin jee, tottakai ilahdutaan molemmat. Mutta miten niin siis olisi mahdollista sellainen, että minä olen iloinen mutta tuo toinen ei olisi? Kun minulla on kivaa, niin silloin maailmassa on muutenkin kaikki hyvin, eikö niin?

Aikuinen puolestaan on – omasta maailmankuvastaan käsin – tottunut siihen, että toisten ihmisten kanssa tehdään yhteistyötä. Tai ainakin siihen, että kun auktoriteettiasemassa oleva käskee, niin silloin tehdään. Tai ehkä jopa siihen, että hän itse saa päättää aina kaikesta.

Siinäpä sitä onkin hedelmällistä maaperää törmäyksille. Molemmat toimivat sen perusteella, minkä tietävät oikeaksi ja mihin ovat tottuneet.

Tähän mulla itselläni (ja monella Vanhemmuuden onnistumisia -session osallistujalla) auttaa se, että en edes yritä kontrolloida asioita, jotka eivät ole minun hallinnassani. Niinkuin sitä, syökö lapsi edessään olevalta lautaselta mitään. Tai sitä, miten lapsi leikkii omilla leluillaan. Tai sitä, totteleeko lapsi mun sanojani.

Tämä EI tarkoita sitä, että millään ei ole mitään väliä tai että lapsi saa tehdä mitä tahansa.

Mä keskityn niihin asioihin, mille mä voin jotain, kuten esimerkiksi:

  • Omien rajojeni pitämiseen ja omista tarpeista huolehtimiseen. ”Sinä et saa lyödä minua, ole hyvä mene kauemmaksi.” ”Tuo ei ole nyt vaihtoehto, keksitkö jonkun muun idean?”
  • Kuuntelemiseen, jotta minun on helpompi tulkita lapsen käytös hänen oikeiden motiiviensa kautta. ”Sinä tönäisit toista lasta – mitä yritit siinä kohtaa?”
  • Selkeään kommunikaatioon, jotta lapsi ymmärtää, miksi toivon hänen tekevän jotain, miksi se on minulle tärkeää ja miten se tekeminen auttaa minua, häntä ja muita. ”Ei saa töniä, siinä voi sattua. Seuraavan kerran kun haluat, että toinen lapsi tulee sun kanssa leikkiin, niin pyydä sanoilla, eikö joo. Silloin toisen on helpompi ymmärtää, eikä ketään satu.”
  • Toimintaympäristön muokkaamiseen.
    • Jos en halua, että lapsi hajottaa jonkin yhteisen kapistuksen, niin mä voin nostaa sen hyllylle ja sitä käytetään yhdessä aikuisen kanssa.
    • Jos en jaksa vääntää lapsen kanssa lelujen keräämisestä, niin voin laittaa leluista neljä viidesosaa varastoon ja jättää esille sellaisen määrän, että lapsi jaksaa suht helposti kerätä ne aikuisen avulla.
  • Tekojen ja niiden seurausten käsittelyyn yhdessä lapsen kanssa.
    • Jos lapsi vaikkapa hajottaa tarrakirjansa, niin mä voin empaattisesti jutella siitä, että taitaa harmittaa kun se meni hajalle, huomasitko mitä teit kun se hajosi, usein kirjoille käy just noin kun niille tekee tuolla lailla.
    • Tai jos lelujen kerääminen takkuaa, niin voidaan yhdessä miettiä, että onpas näitä leluja tosi monta, mitkä näistä voisivat mennä varastoon, niin jaksettais kerätä ne paremmin.

…ja siinä se taisi oikeastaan ollakin.

Minä en voi mitään sille, että kolmevuotiaalla on Vaikeaa. En voi mitään sille, että lapsi haluaa päättää kaiken. Se on nyt se maasto, jossa edetään.

Kun mä luovun siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla jotenkin toisin, niin multa vapautuu ihan todella paljon energiaa. Kun mä huomaan, milloin yritän muuttaa asioita, jotka eivät ole minun muutosvallassani, mun on helpompi suhtautua tilanteeseen kuin aikuinen.

Ai sä haluat? Okei, onnistuu. Ei mun tarvitse kieltää lapselta asioita vain siksi, että muuten lapsi ”oppii että aina saa kaiken mitä haluaa”. Prosentuaalisesti kaikista kolmevuotiaan haluamisista toteutuu vielä silloinkin aika pieni osa, koska lapsi väistämättä haluaa myös sellaisia asioita, jotka eivät ole minun tai kenekään muunkaan vallassa.

Ai sä haluat? Tiedätkö, nyt se ei ole vaihtoehto, ja mä ymmärrän, että sua suututtaa, koska sä haluaisit. Ei toisaalta myöskään tarvitse sanoa lapselle että siinä itse haluamisessa olisi jotain vikaa, vaikka sitä ei jostain syystä voisikaan toteuttaa. Asioita saa haluta. Saa olla pettynyt, jos ei saa mitä haluaa. Ei sekään ole sen monimutkaisempi juttu.

Tyyneyttä  hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä joita voi, ja viisautta tunnistaa, mitkä on mitäkin. Kolmevuotiaankin kanssa sillä pääsee jo aika pitkälle.

3. Omat tunnetaidot

Riippumatta siitä, kuinka hyvissä kantimissa oma jaksaminen on (ja erityisesti silloin, jos se on vähän heikoissa kantimissa), kolmevuotiaan kanssa eläminen Nostattaa Tunteita.

Ihania rakkauden ja hellyyden tunteita, kun aamuyöstä kainaloon kömpinyt lapsi kietoo puoliunessa kätensä mun kaulalleni, huokaisee ja jatkaa unia.

Infernaalisen turhautumisen tunteita, kun lapsi pysähtyy ulvomaan kolme metriä ennen kotiovea ja kieltäytyy liikkumasta metriäkään eteenpäin, koska hän olisi halunnut juosta tuolta kulmalta kotiovelle ja hän unohti – ja äidillä on nälkä ja pissahätä ja vähän varpaita paleltaa. Ja kaikkea, kaikkea mahdollista siltä väliltä.

Aika harva meistä on kokenut niin syviä tunteita ennen vanhemmaksi tulemistaan. Vielä harvempi on opetellut, mitä tehdä, kun se tunteen hyökyaalto iskee.

Vaikka rauhallisessa arjessa läsnäolo ja mindfulness olisivatkin tuttuja juttuja, niin niiden taitojen tuominen siihen tunnekuohun keskelle vaatii ihan erillistä harjoittelua. Teoriassa ja rauhallisessa tilassa opitut jutut asuvat usein juuri siinä aivojen osassa, joka jää tunnekuohun jalkoihin, joten sen tunteen käsittelemisen prosessin täytyy olla aika syvään juurtunut.

Onneksi sitä tunteiden käsittelyä voi harjoitella ihan kevyidenkin tunnekokemusten kohdalla (ja kuten sanottua, kolmevuotiaan kanssa riittää ihan kaikenlaisia tunnekokemuksia). Jokaiselle kehittyy ajan myötä oma tapansa kohdata niitä tunteita, mutta kerron tässä lyhyesti, mitä itse teen, ihan noin inspiraation kannalta. Jos ei tiedä, mitä tehdä, on hyvä kokeilla jotain ja kuulostella, mikä siinä toimi ja mikä ei toiminut.

Kun itselleni iskee päälle joku turhautumis/raivo/aaargh -hetki, niin mä teen suunnilleen näin.

  • Nimeän sen itselleni, ja ehkä myös lapsille: Nyt mua suututtaa ihan valtavasti.
  • Huomaan sen kehossani: Rintalastan takana kiristää, leukoja kirskuttaa, niskaa kiristää, vatsassa on kuuma kiehuva pallo.
  • Keskityn rentouttamaan ne kohdat kehostani, tai sitten visualisoin sinne jotain kevyttä ja valoisaa. Rintakehän kiristys on hattaraa, leukaperien välissä on saippuakuplia, niskanikamien ja lihasten välissä kylpyvaahtoa.
  • Mietin jonkun ajatuksen, joka auttaa mua päästämään irti siitä tunteesta tai ainakin sen patoamisesta:
    • Nyt on näin. Tai…
    • Mua saa suututtaa. Tai…
    • Kuka mä olisin ilman tätä ajatusta, että [mikä se mun kontrollointiajatus sitten onkaan]? Tai…
    • Voinko mä päästää irti siitä, että haluan tämän olevan toisin? Tai…
    • Tältä musta tuntuu silloin, kun mua kiukuttaa. Tai…
    • Mitä muuta tämä voisi tarkoittaa?
  • Hengitän syvään ja haukottelen.

Keinoja on yhtä monta kuin on ihmisiä. Mindfulness auttaa, meditaatio auttaa, erilaiset releasing-tekniikat auttavat, näkökulman vaihtaminen auttaa, hengittäminen ja jooga ja siihen tunteeseen luvan antaminen auttavat. Tärkeää on se, että itsellä on joku tekniikka, jonka tietää toimivan itselle. Joskus siihen tunteen pomminpurkuun menee kaksi sekuntia, joskus viisitoista minuuttia.

Joskus tulee itku tai syvä huokaus tai alkaa yhtäkkiä naurattaa. Se tarkoittaa, että se tunteen sisältämä energia purkautuu kehosta ja pääsee ulos, eikä sitä tarvitse enää padota tai kiristellä sisälle – joten se patoamiseen kulunut energiakin on yhtäkkiä vapaana johonkin rakentavampaan käyttöön.

Plussaa on sekin, että kun tarpeeksi harjoittelee sitä sanoittamista ja tunteiden käsittelyä lasten nähden, niin samalla tulee näyttäneeksi kolmevuotiaalleen esimerkkiä siitä, että kaikilla tulee tunteita. Aikuisilla ja lapsilla käy joskus niin, että tunne meinaa mennä yli, ja on keinoja, joilla sitä tunnetta voi käsitellä. Tunteet eivät ole vaarallisia, vaan niiden kanssa pitää opetella elämään.

Ja voin sanoa kokemuksesta, että on valtavan paljon helpompaa auttaa lasta opettelemaan tunteiden hallintaa ja käsittelyä, kun itsellä on kokemusta siitä, mitkä jutut toimivat. Sanoittaminen on yhtäkkiä paljon luontevampaa, kun siihen on tottunut omallakin kohdalla. Lapsen itkua tai huutoa ei samalla tavalla pelkää, kun ne tunnistaa normaaleiksi tavoiksi päästää sitä tunteen tuomaa energiaa kehosta ulos.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en ylläkään siihen mihin haluaisin yltää.

Kaikki tämän tekstisarjan teemat ovat olleet itselleni kovan opettelemisen takana. Jonkun verran sitä opettelua tein ennen lasten syntymää, aika paljon vasta lasten myötä. Se opettelu on myös monessa kohtaa kesken, ja monet asiat vaativat edelleen itseltäkin skarppaamista, muistamista ja tietoista näkökulman vaihtamista. Saa ollakin.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Niinkuin mainitsin alussa, jokainen on omassa vanhemmuudessaan siinä kohtaa kuin on. Jo se, että haluaa kasvaa ja oppia ja kehittyä, on iso juttu. Saa tietysti turhauttaa, kun yrittää ja epäonnistuu, mutta sitä ei tarvitse hävetä. Päinvastoin, siitä saa olla ylpeä. Sitä oppiminen nimittäin konkreettisimmillaan on: uusien juttujen yrittämistä, onnistumista tai epäonnistumista, ja oman toiminnan uudelleen suuntaamista niiden kokemusten perusteella.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Perjantain pysähtyminen 52: Vuosipäivän aattona

Mistä tulen?

Syvä huokaus. (Kirjoitin ensin vahingossa ”syvä huomaus”, mikä ei tekisi pahaa sekään.) Loma loppui, arki alkoi. Ja kun sanon loma, niin tarkoitan muksujen loma hoidosta.

Siis se, mitä kotivanhempana ollessa sanottiin ihan tavalliseksi arjeksi.

Jestas, että kolme viikkoa sitä meininkiä oli tottumattomalle aika kuluttavaa, erityisesti kun kelit oli mitä oli.

Jossain vaiheessa tuli sellainen olo, että eikö mulla ole oikeasti ollut yhtään vapaata tässä. Ihan sellainen klassinen itkukiukkukärttyily, josta puolisokin ihmetteli, että miten sä noin, et sä eilen ollut yhtään noin hajalla.

Ratkaisin sen niin, että otin aina tilaisuuden tullen päikkärit. Lisäksi korkkasin joululahjaksi saamani Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin. Ja kyllä, se auttoi.

Fiktion lukeminen teki hyvää, varsinkin niin pökerryttävän hyvän fiktion.

Lapset löysivät siinä loman kalkkiviivoilla ihmeellisen yhteisleikin vaihteen, ja saattoivat puuhata puolikin tuntia jotain omaa leikkiään täysin syventyneinä. Työkuviotkin alkoivat loppiaisen jälkeen hyvällä fiiliksellä – selvästi tauko ja vapaan pitäminen teki hyvää.

Tälle viikolle toivoin mukavuutta. Sitä löytyi muutamasta paikasta: kirjan lukemisesta (välillä jotain muutakin kuin työjuttuja!), ruutujen pois laittamisesta, pitkistä aamu-unista ja sensellaisista. Teen juomisesta, villasukista, meditaatiosta, vesiväreillä maalaamisesta.

Ihan pienistä jutuista, jotka valitsin sen perusteella, että mikä olisi mukavaa. Ei välttämättä tehokasta tai tuottavaa, mutta turvallista, mukavaa, inspiroivaa muttei liian.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut.

Vähän taidat olla vielä väsynyt loman jäljiltä, kaipaat lepoa ja hellää huomioimista. Detox-kuuri meni tauolle, kun siitä tuntui tulevan pitkän päälle enemmän väsymystä ja päänsärkyä kuin mitään hyviä vaikutuksia. Ehkä se sopii tilanteeseen, jossa ollaan viikko ilman mitään vastuuta tai härdelliä, ehkä keväälle tai kesälle. Tähän saumaan mun keholle se ei oikein tuntunut hyvältä (mukavalta!), joten päätin, että saa viikko detoxia riittää.

Moi tunteet, mä huomaan teidät.

Teillä on ollut aika rauhallinen viikko, mitä nyt se yksi väsymyskiukkukohtaus alkuviikosta. Toisaalta ensi viikolla on tulossa raskaita juttuja, ja selvästi ne vähän jo nostattavat pyörteitä. Ehkä sekin väsyttää.

Moi ajatukset, mä huomaan teidät.

Onpa ollut ihanaa päästä takaisin töihin, ajattelemaan kokonaisia lauseita ja ajatuksia ja kokonaisuuksia ja visioita! Ja se Valtosen kirja oli niin herkkua mielelle, kun pääsi oikeasti pureutumaan siihen maailmaan. Mieli on sitten kuitenkin aika levännyt ja virkeä, vaikka keho ja tunteet ovatkin vähän väsyksissä.

Mitä kohti?

Kuten sanottua, tulevalla viikolla on muutamia tunnetasolla isoja juttuja tulossa.

Huomenna on kulunut 7 vuotta siitä, kun siskoni kuoli syöpään 33-vuotiaana. Yleensä olen sen ja seuraavan päivän joko ihan vereslihalla tai sitten hankin itselleni jotain tosi tärkeää ja kiireellistä tekemistä kuin vahingossa, jottei vain pääsisi huomaamaan sitä vuosipäivää. Nyt mä yritän jo etukäteen asennoitua niin, että huomenna saattaa olla risapäivä tai sitten ihan tavallinen päivä, ja ainakin tiedän, mistä johtuu, jos putoan sellaiseen ”maailma on muuten ihan KAUHEA” -kuoppaan.

Ensi viikolla on luvassa vielä sekä ystävän tukemista surussa että Naisten Linjan koulutusilta. Nekin molemmat sellaisia juttuja, että voi olla tankki aika tyhjä kun ne on rastittu kalenterista tehdyiksi.

Ehkä mun tehtäväni ja teemani tällä viikolla onkin pitää huolta siitä, että mä hoivaan itseäni näiden raskaiden juttujen yli, jotta pystyn olemaan oikeasti läsnä?

Hoiva

Periaatteessa ominaisuus olisi voinut olla mukavuuskin, mutta se on kuitenkin vähän eri asia. En mä odota, että kuoleman ja väkivallan kohtaaminen olisi millään tasolla mukavaa, eikä sen kuulu ollakaan. Se ajaa mut vahvasti pois mun mukavuusalueelta, ja silti mä valitsen olla niissä asioissa ja tilanteissa läsnä, koska siten mä voin auttaa ihmisiä, sekä muita että Huomisen Minää.

Ja kuitenkin, kun mä tiedän että ne jutut on raskaita ja kuluttavia ja ensi viikolla tulee itkettyä aika lailla, niin mä voin huolehtia siitä, että mulla on tankki täynnä kohdata niitä asioita. Tai niin täynnä kuin se voi olla.

Mä voin nukkua ja syödä ja juoda vettä ja vihreää teetä. Mulla on maanantaina osteopaatin käynti (vieläpä Onni & Hoivassa, miten osuvaa). Mä voin yrittää sopia niiden raskaiden asioiden välille ja jälkeen tapaamisia sellaisten ihmisten kanssa, joiden läsnäolo on mulle hoivaavaa.

Ensi viikolla mun tärkein tehtävä on siis hoivata itseäni, jotta mulla on mistä ammentaa kun mä autan muita.

Sitähän tämä vanhemmuuskin tavallaan on – mä autan mulle tärkeitä ihmisiä (lapsiani) kohtaamaan ja käsittelemään tilanteita, jotka on repineet heidän maailmansa riekaleiksi (”Mä en saa koskaan päättää mitään!!” ”Sä sekoitit mun spagetin ja kastikkeen kun mä en halunnut niitä sekaisin!!”).

Aikuisten surua ja kriisejä kohdatessa sen tajuaa taas eri tavalla, että vaikka mun näkökulmastani ne lasten kriisit on pieniä ja vähäpätöisiä, niin oikeasti se lapsi järkyttyy kun asiat menevät toisin kuin hän odotti.

Ne spagettikriisit ja muut on sen kokoisia, että lapsi pystyy niiden äärellä hajoamaan – ja onneksi mun lasten ongelmat on sitä tasoa. Mitä kypsempi ihminen on, sitä isompien tilanteiden äärellä murtuu. Jos tilanne on liian iso, niin ei murru vaan menee shokkiin ja traumatisoituu ja murtuu vasta myöhemmin, kun tilanne on tarpeeksi turvallinen siihen hajoamiseen.

Tilanteeseen sopivalla hoivalla mä voin tehdä itselleni turvallisen tilanteen kokea ne tunteet, joita koen. Silloin mä voin hoivata myös lapsiani, ystäviäni ja muita, jotta heillä on turvallinen tilanne kokea ne tunteet, joita kokee. Ensin mä kuitenkin tarvitsen sitä itselleni, ja vasta sitten voin antaa muille.

Miltä sun perjantai näyttäisi? Tai tuliko mieleen jotain ajatuksia esimerkiksi loman loppumiseen, siirtymiin tai hoivaamiseen liittyen? Saa jakaa kommenteissa!