Mikä toimii jo?

Mikä toimii? Mistä asioista huomaat, että se toimii?

Ongelmia, haasteita, elämän kupruja ja tilanteita voi lähteä ratkomaan monella tavalla. Yksi tapa on se, että otetaan työn alle ja keskiöön Ongelma, Joka Tulee Ratkaista. Tai Haaste, Jota Täytyy Työstää. Ja toki on niin, että useinkaan muutoksen tarvetta ei tule silloin, jos kaikki asiat ovat ihanasti ja mikään ei hierrä.

Mä olen itse ollut vähän ongelma-addikti. Tai että jos jokin ei ollut täydellisesti, niin mä halusin heti selvittää pohjia myöten, että mikä siinä on pielessä, miksi se ei ole täydellisesti, ja miten mä asian korjaan. Tämä johti lukemattomiin kahvilla-kavereiden-kanssa -keskusteluihin, joissa puitiin ja möyhittiin sitä asiaa ja päiviteltiin, että kun tämäkin asia on niin pahasti pielessä.

Jännästi kuitenkin jossain vaiheessa huomasin (ja välillä huomaan edelleen), että sellainen ongelman möyhentäminen, niin viihdyttävää kuin se välillä onkin, ei välttämättä johtanut minkäänlaiseen muutokseen siinä itse ongelmatilanteessa. Jos me päästiinkin sellaiseen oivallukseen, että ”ehkä mulla on vain tapana käyttäytyä aina näin”, niin korvaavaa toimintamallia ei ollut mitenkään erityisen helppo keksiä.

Mutta entäs jos sitä ongelmatilannetta, haastetta, whatever, lähtisi purkamaan vähän sivustasta?

Missä mä onnistun jo?

Viisas Valmentajaminä: Okei, koet että sä et saa aikaiseksi liikkua tai lähteä lenkille. Onko jokin sellainen elämänalue, jossa sä oot ihan tyytyväinen aikaansaamisesi tasoon? Missä asioissa sä voit luottaa itseesi siinä, että saat aina ja poikkeuksetta asian X tehtyä?

Hypoteettinen Ei-Liikunnallinen Minä (eli siis tämänhetkinen arkiminä): No mä tiedän, että mä saan laitettua lapsille ruoan pöytään suunnilleen ruoka-aikoina joka päivä.

VVM: Mihin sulle tärkeisiin asioihin se lasten ruokailun varmistaminen liittyy?

HELM: No siis niin. Mä olen vastuussa lasteni hyvinvoinnista, mä haluan että niillä on hyvä ja turvallinen olla. Plus että mä olen kantapään kautta huomannut, miten noiden meidän muksujen päivärytmi ja jaksaminen menee aivan sekaisin, ja yleinen perseilyn taso nousee korkeuksiin, jos ruoka-ajat vaihtelee päivästä toiseen.

VVM: Eli sulle on tärkeää sun lasten hyvinvointi ja sun oma hyvinvointi, sekä arjen sujuminen.

HELM: Joo, just näin.

VVM: Mistä sä huomaat, että se ruoan pöytään saattaminen toimii sulle mielekkäällä tavalla?

HELM: No mun ei tarvitse stressata ruoasta etukäteen. Meillä on usein päivällä jotain jääkaapissa valmiina edellisillalta, tai sitten mä teen jotain nopeasti. Joskus on syöty lounaaksi kerhopäivän jälkeen voileipiä, kun en oo jaksanut ihmeempää lämmintä ruokaa silloin päivällä tehdä.

Mä ajattelen, että kunhan ruoka on jotain suunnilleen terveellistä ja monipuolista siinä päivän ja viikon mittaan, niin välillä voi olla vaikka välipalaa lounaaksi. Kunhan se ruokarytmi ja lasten verensokeritaso pysyy suunnilleen ennustettavana. Se asia ei tuota mulle harmaita hiuksia.

VVM: Toisin sanoen sä ennakoit sen minkä pystyt, ja jos tulee yllättävä tilanne niin menet sillä mihin kapasiteetti silloin riittää?

HELM: Joo, aika lailla näin.

VVM: Mitä eroa sä näet tän lasten ruokarytmistä huolehtimisen ja sun oman liikkumisen välillä?

HELM: No jälkimmäisessä mä huolehdin pelkästään itsestäni. Paitsi että oikeastaanhan mä huolehdin välillisesti myös muksuista, koska jos mä en voi hyvin niin en mä jaksa olla muksuillekaan mitenkään erityisen läsnä.

Hmm, tuohan olikin kiinnostavaa, että mä pidän omaa hyvinvointiani alemmassa arvossa kuin lasten hyvinvointia, ikäänkuin välineenä sille, että lapset voi hyvin. Vaikka siis oikeasti mä haluaisin ajatella, että mun hyvinvointi on aivan yhtä tärkeää kuin lastenkin.

VVM: Hmm. Kiinnostavaa, tosiaan.

Miltä se sama osaaminen näyttäisi täällä suunnassa?

Jos sä ajattelisit, että sun hyvinvointi on yhtä tärkeää kuin lasten, niin miten se vaikuttais tohon liikkumiseen?

HELM: No mähän siis priorisoisin sen ihan eri tavalla. Mä menisin myös aiemmin nukkumaan. Mä tekisin ennakkovalmisteluja sen liikkumisen suhteen. Sekin on nimittäin yksi ero ton lasten ruokailuiden ja mun liikkumisen välillä. Mä aina välillä keksin, että hei vitsi mun tarttee ruveta liikkumaan nyt heti! Ja sit mä pistän tyyliin lenkkarit jalkaan ja lähden kerran lenkille, tai teen silloin tällöin jotain lihaskuntoliikkeitä, mutta ne ei koskaan säännöllisty.

VVM: Sä koet että sä voisit olla samalla tavalla järjestelmällinen sen liikkumisen suhteen kuin mitä ruokailujen suhteen? Tai että se auttais sua?

HELM: No joo, todellakin. Ja siis kun niistä ruoka-ajoista on tullut rutiini, niin mun ei tartte miettiä että pitäisköhän syödä lounasta vai ei. Samaan tapaan olis hyödyllistä, jos mulle tulisi rutiini siitä liikkumisesta, niin ettei sitäkään tarttis etukäteen päättää.

VVM: Miten sä ajattelet, että sä voisit tehdä siitä liikkumisesta rutiinin?

HELM: No mä voisin laittaa siihen Lift-appiin jollekin tietylle vuorokaudenajaksi muistutuksen että liiku, ja sitten teen vähän jotain siinä vaiheessa. Päätän vaikka etukäteen, että tänään mä joogaan ja huomenna meen lenkille. Tai sitten otan tavoitteeksi ainakin tässä alkuvaiheessa vain sen, että mä teen jotain liikunnallista, oli se vaikka kyykkyjä tai kymmenen minuutin lenkki. Niin että se liikkumisen tapa voi vaihdella – vähän niinkuin ruokalajit – mutta se ajankohta säilyy.

VVM: Näetkö sä jotain muuta sellaista, mikä sulla toimii siinä ruokailujen järjestämisessä ja mistä voisi olla apua siihen liikkumiseen?

HELM: No ehkä just se, että aina ei tartte olla gourmet-annos, vaan vähäkin on parempi kuin ei mitään. Tai että jos mä en saa itsestäni irti sitä, että mä menisin vaikka sinne lenkille, niin muutama kyykkyhyppysarja voi sinä päivänä riittää. Kunhan on jotain.

VVM: Sä haet sellaista joustavuutta ja armollisuutta siihen liikkumiseen?

HELM: Muun muassa siihen, ja sitten kaikkeen mahdolliseen muuhunkin. Mutta siis erityisesti liikuntaan liittyen mä pystyn soimaamaan itseäni sadalla eri tavalla ihan mistä tahansa valinnasta, joten mä yritän tietoisesti suhtautua just niin, että vähäkin on parempi kuin ei mitään.

VVM: Keksitkö, että milloin liikut?

HELM: Mä kokeilen nyt alkuun sitä, että alkaisin liikkumaan aamulla heti herättyä. Sit jos se ei toimi niin katotaan uudestaan, mutta nyt alkuun tällä.

* * *

On ihan eri meininki työstää haastavaa tilannetta siten, että sitä peilaa johonkin omaan taitoon, onnistumiseen tai vahvaan alueeseen. Niitä siirrettäviä taitoja tai yllättäviä osaamisalueita löytyy, ja sitten sitä kautta voi lähteä hakemaan uusia toimintatapoja.

Kokeile! Mikä toimii, ja mistä sä huomaat, että se toimii?

Kommenteista:
Kommentit ja pohdinnat tervetulleita! Jos tämä kysymyksenasettelu tai kysymisen näkökulma avasi jotain oivalluksia, niin saa ihmeessä jakaa ne kommenteissa. Saa pohtia ja kyseenalaistaa ja miettiä ja kertoa ja ihmetellä ja innostua. Saa myös kokeilla tätä kysymis-vastaus-dialogiajatusta johonkin omaan pohdintaan siellä kommenteissa!

 

Liika vapaus väärässä kohtaa johtaa kaaokseen

Tuleeko sulle jo Lupa olla minä -kirje? Käy lukemassa edelliset ja liity mukaan listalle täältä!

* * *

Uusien, hyvien toimintatapojen opettelemisen ongelma on usein se, että ihminen haluaa kahta eri asiaa. Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjassa puhutaan kahdesta ajattelusysteemistä: Systeemi 1 on nopea, intuitiivinen, laiska ja mukavuudenhaluinen, kun taas Systeemi 2 on hidas, rationaalinen, ja pystyy ajattelemaan asioita suuremmassa mittakaavassa. Jälkimmäinen on usein se, joka päättää, että nyt mä ryhdistäydyn, rupean kuntoilemaan, siivoamaan ja elämään kaikenkaikkiaan kunnollista elämää. Se toinen on sitten se, jonka ansiosta tätä uutta hienoa elämää jaksaa kaksi päivää, jonka jälkeen havahtuu kaaoksen keskeltä tyhjien suklaalevypaperien ympäröimänä. (Eiks niin, että muillekin kuin mulle käy näin?)

No, mä oon viimeisen viikon ajan käyttänyt sellaista palvelua kuin Lift.do, jotta saisin keittiön siivottua iltaisin. Se on siis ilmainen yhteisöpalvelu ja app, jonka idea on, että liitytään johonkin ryhmään (vaikka ’clean the kitchen before bed’), ja sitten aina kun sen jutun on tehnyt, niin saa klikata että tehty! Ja sitten siinä samassa ryhmässä olevat näkee toistensa saavutukset ja kommentit, ja niitä voi peukuttaa ja kommentoida. Tarkoituksena on, että se yhteisön tuki ja ”jo näin monta päivää peräkkäin, jihuu!” -fiilis motivoi toistamaan sitä toivottua käytöstä niin pitkään, että siitä lopulta tulee tapa.

Usein sanotaan, että vaaditaan 21 päivää (tai 28 päivää tai joku muu tarkka lukumäärä) siihen, että toiminnasta tulee tapa. Mulle itselleni enemmän kohdalle kolahti tällainen määritelmä (jonka lähdettä en muista, valitettavasti), että jostain toiminnasta on tullut tapa siinä vaiheessa, kun sen väliin jättäminen vaatii enemmän energiaa kuin sen tekeminen. Toisin sanoen aivoissa se reitti, joka määrittää että tässä vaiheessa toimitaan näin, on vahvistunut niin paljon että siitä on tullut automaattinen. Siihen voi mennä 25 päivää tai 50 päivää tai jotain ihan muuta. Tärkeintä on toisto, toisto ja toisto.

Mä oon noin yleisesti sitä mieltä (enkä ole yksin), että palkinnot ja rangaistukset ja muut sellaiset ulkoisen motivaation kapistukset vähentää sisäistä motivaatiota tehdä jokin asia. Samaan aikaan mä olen nyt ihan häkeltynyt siitä, että meidän kroonisen kaoottinen keittiö on pysynyt enemmän tai vähemmän siistinä jo viikon ja vain siksi, että mun aivot kokee sen ”olet tehnyt tämän jo X päivää putkeen, hurraa!” -viestin jotenkin palkintona. Mistä on kyse?

Sisäinen sluibaaja kuriin

Ehkä yksi avain tähän mysteeriin on se, että mä ihan oikeasti haluan, että meidän keittiö on siisti. Mulla on olemassa sisäinen motivaatio tehdä asialle jotain, ainakin silloin kun mä olen virkeä ja hyvinsyönyt ja muutenkin tahdonvoimamittari on korkealla. Ongelma tulee tavallisesti siinä vaiheessa, kun on ilta ja muksut on viimein saatu nukkumaan ja mä haluaisin vain kaatua sohvalle homehtumaan. Keittiön siisteys on siinä kohtaa ehkä viimeisenä tärkeysjärjestyksessä. Esimerkiksi nyt kuluneena viikonloppuna, kun puoliso oli reissussa, niin olin iltaisin sanotaanko nyt aika väsynyt. Siinä vaiheessa iltaa, kun puhelin muistutti, että ”siivoa keittiö, niin olet tehnyt sen X kertaa putkeen!”, niin ensimmäinen ajatus oli että just joo, ihan varmasti.

Seuraava ajatus oli kuitenkin se, että hmm, totta, mulla menee hyvä putki poikki jos mä nyt sluibaan tästä asiasta. Että jos mä nyt jätän tän illan välistä, niin sit mun pitää aloittaa huomenna taas nollasta. Yhtäkkiä siihen sluibaamiseen liittyikin jotain menetettävää. Ja ihmisen intuitiolle jonkin asian menettäminen on voimakkaammin vastenmielistä kuin saman asian saavuttaminen olisi miellyttävää (ns. loss aversion). Tai siis ihminen on valmis tekemään enemmän työtä välttääkseen 100€ menetyksen kuin saadakseen 100€ ja niin edelleen.

Jos mä olisin siinä kohtaa jättänyt keittiön siivoamatta, niin toki mä olisin silloin menettänyt myös sen siististä keittiöstä tuntemani hyvän fiiliksen seuraavalta aamulta. Mutta siinä illan tankki-tyhjänä -vaiheessa seuraava aamu on suunnilleen yhtä konkreettinen ajankohta kuin seuraava vuosisadan vaihde. Mä periaatteessa tiedän, että se on tulossa, mutta käytännössä mun senhetkinen toiminta ei millään tavalla tunnu liittyvän siihen, että millaista mun (tai muiden) elämä on sitten joskus. Mun ajattelu suuntautuu paljon lähemmäksi.

Tää on sama mekanismi, johon perustuu esimerkiksi ajatus siitä, että ilmastonmuutosta hillittäisiin vaikkapa verottamalla lentämistä tai lihansyöntiä raskaasti. Suurin osa ihmisistä on periaatteessa sitä mieltä, että olisi ihan kiva, jos maailma olisi vielä elinkelpoinen planeetta sadan vuoden päästä. Käytännössä monet eivät näe, että miten juuri heidän tekemisensä, lentämisensä, lihansyöntinsä tai sähkönkulutuksensa tähän asiaan mitenkään liittyvät. Niistä on itselle hyötyä ja iloa tällä hetkellä, enkä hahmota lainkaan, että mitä haittaa niistä kenellekään olisi, paitsi ehkä teoriassa vähäsen.

Jos lentolippu maksaisi vaikkapa nelinkertaisesti tämänhetkiseen verrattuna, niin useampi voisi kokea, että se lentäminen aiheuttaa itselle enemmän haittaa (eli rahanmenetystä) kuin mitä siitä olisi itselle iloa. Toisin sanoen se aito, toiminnasta koituva haitta (oli se sitten sotkuinen keittiö tai ylikuumentunut planeetta) näkyisi siinä arjen päätöksenteon tasolla, ja voisi siten suunnata ihmisten toimintaa myös silloin, kun heidän on vaikea ajatella asioita suuremmassa mittakaavassa.

Vapaus on hienoa ja myös työlästä

Eikö tämä ole sitten ihmisten vapauden rajoittamista? Hmm, toisaalta joo ja toisaalta ei. Mulla on täysi vapaus jättää keittiö siivoamatta, jos mä haluan, mutta tän mun uuden seurantajutun myötä se tarkoittaa, että mä ”maksan” siitä. Samalla tavalla lentämistä, lihansyöntiä ja muuta ilmastoa kurittavaa toimintaa saisi edelleen tehdä ihan vapaasti, jos kokisi sen niin tärkeäksi että uhraisi sen vuoksi jotain muuta, johon rahansa muuten käyttäisi.

(Siinä mielessä se on vapauden rajoittamista, että ihmiset eivät saisi enää tehdä mitä haluavat ilman sen suurempia seuraamuksia. Samalla tavalla esimerkiksi laki rajoittaa sitä, että ihmisiä ei saa käydä suutuspäissään pätkimässä turpaan vain, koska huvittaa. Ainakaan Suomessa. Mä koen, että on ihan hyvä asia, ettei kuka tahansa saa kusta muiden muroihin ihan vain siksi, että siitä on itselle tai läheisille iloa ja hyötyä.)

Vapaus on siitä hankala homma, että kun on täysin vapaa, niin jokainen asia pitää päättää itse. Ja siihen päättämiseen menee tahdonvoimaa. Se tarkoittaa, että vaikka aamupäivästä ja heti lounaan jälkeen pystyisikin tekemään fiksuja päätöksiä, niin väsyneenä ja stressaantuneena on vaikeampi tehdä mitään muuta kuin mennä sen totutun, vanhan ja tutun mukaan. Ajatella vain senhetkistä omaa etua, itselle helpointa ja vaivattominta toimintatapaa. Olla itsekäs ja lyhytnäköinen.

Se, minkä mä olen huomannut itselleni toimivimmaksi tavaksi, on että mä mietin juuri silloin levänneenä ja hyvällä fiiliksellä, että mikä mulle, lapsille ja muulle maailmalle olisi mahdollisimman hyvä tapa toimia. Silloin mä olen vähiten itsekäs ja pystyn ajattelemaan muutakin kuin sohvanpohjaa ja suklaata. Ja sit mä mietin, että miten mä voisin rajoittaa siltä itsekkäältä, väsyneeltä itseltäni vapautta juuri tarpeeksi, että se ei sabotoi mun hyviä aikeita.

Siitä, miten sen sais siirrettyä poliittiseen päätöksentekoon, mulla ei ole sen suurempia ideoita. 😉

Kommenteista:

Kommentit tervetulleita! Ajatuksia omista pyrkimyksistä, uusista tavoista, tai oivaltavista keinoista rajoittaa sitä omaa sisäistä sabotoijaa, noin esimerkiksi. Tai kysymyksiä, kommentteja, omia kokemuksia tai tuntemuksia. Täällä saa vapaasti kommentoida, niin kauan kun tekee sen rakentavasti ja kaikkia keskustelijoita kunnioittaen.

Kysymys: Miten kohdata narsistisesti käyttäytyvä läheinen?

Mä sain viime viikolla sähköpostia eräältä Lupa olla minä -kirjeen lukijalta. Hän pohti tilannetta, jossa täytyy tulla toimeen ihmisen kanssa, jolla on narsistisia käyttäytymispiirteitä, ja kysyi minulta ajatuksia aiheeseen liittyen. Laitan hänelle lähettämäni vastauksen myös tänne blogiin, niin siitä voi olla iloa sitten muillekin samantyyppisten asioiden kanssa painiville.

* * *

Kiitos sähköpostistasi ja kysymyksestäsi. Tilanne kuulostaa melkoisen kuluttavalta – erityisesti silloin, jos vaihtoehtona ei ole se, että toisen ihmisen sulkee kokonaan pois omasta elämänpiiristään. Mulla on (ihan näin maallikkona, ei siis terapeuttina tms.) muutamia ajatuksia tohon liittyen, kokeile että jos ne avais jotain uutta näkökulmaa tuohon tilanteeseen.

Ihan äskettäin, päivä pari sitten, luin Brené Brownin kirjaa Daring Greatly, joka käsittelee häpeää ja haavoittuvuutta, ja hän puhuu siinä muun muassa juurikin narsististen käyttäytymispiirteiden lisääntymisestä nyky-yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa narsismin, haavoittuvuuden ja häpeän yhteydestä näin:

”Here’s where it gets tricky. And frustrating. And maybe even a little heartbreaking. The topic of narcissism has penetrated the social consciousness enough that most people correctly associate it with a pattern of behaviors that include grandiosity, a pervasive need for admiration, and a lack of empathy. What almost no-one understands is how every level of severity in this diagnosis is underpinned by shame. Which means we don’t ’fix it’ by cutting people down to size and reminding folks of their inadequacies and smallness. Shame is more likely to be the cause of these behaviors, not the cure. […]

For example, when I look at narcissism through the vulnerability lens, I see the shame-based fear of being ordinary. I see the fear of never feeling extraordinary enough to be noticed, to be lovable, to belong, or to cultivate a sense of purpose. Sometimes the simple act of humanizing problems sheds an important light on them, a light that often goes out the minute a stigmatizing label is applied.”

Toisin sanoen yksi näkökulma narsismiin on se, että se kumpuaa jonkinlaisesta häpeäkokemuksesta, jolloin siihen ”vastalääkkeenä” toimii parhaiten empatia. Ja noin kommunikaation näkökulmasta yksinkertaisin empatiamalli on Marshall Rosenbergin Nonviolent communication eli NVC. Siinä keskitytään viestimään havaintojen, tunteiden, tarpeiden ja pyyntöjen kautta kahdesta suunnasta. Ensinnäkin omat viestit muotoillaan niin, että ne kuvaavat omia havaintoja, tunteita ja niiden taustalla olevia tarpeita, ja toiselle kohdistettuja pyyntöjä. Ja toisaalta pyritään kuulemaan ja ymmärtämään toisen viestit ainoastaan sen kautta, mitä havaintoja, tunteita, tarpeita tai pyyntöjä ne yrittävät välittää. Kaikki muu jätetään huomiotta.

NVC on periaatteessa helppo ja käytännössä aika lailla treeniä vaativa kommunikaatiotyyli, mutta mä ajattelisin, että siitä voisi olla ehkä tossa tilanteessa apua. Ehkä ensisijaisesti niin, että kun huomaat oman mielen alkavan kiehua tällaisen henkilön kanssa toimiessa, niin oman pään sisäinen empatia auttaa usein purkamaan sitä tilannetta vähäsen. Tyyliin että ah, nyt mulla alkaa verenpaine nousta ton ihmisen kanssa, mua suututtaa tosi paljon koska mä tarvitsisin tässä tilanteessa tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta enkä nyt tunne sitä saavani. Ihan jo sen tilanteen sanoittaminen itselle voi auttaa luovimaan siinä tilanteessa. Jos tuntuu, että tilanne on sellainen, jossa toiselle ihmiselle täytyy sanoa ääneen siitä ongelmasta, niin sen voi sanoa vaikka ihan niillä samoilla sanoilla.

Toinen hyvä tapa käyttää NVC:tä haastavissa kommunikaatiotilanteissa on se, että yrittää kaikesta toisen sanomasta kuunnella ja peilata takaisin sen, mitä toinen on havainnut ja tuntee ja tarvitsee ja pyytää. ”Siis tarkoititko, että sua turhauttaa kun mä käyttäydyin [X]?” ”Sä olisit halunnut, että mä teen [Y], koska sä tarvitsit lepoa ja rauhaa?” Ja vaikka se oma arvaus menisi aluksi väärin, niin toinen saattaa silti korjata että ”eikun mä olisin halunnut että [Å]”, jolloin päästään taas eteenpäin ihan oikeassa kommunikaatiossa. Mun havainto on, että usein ihmiset pehmenee jo siitä, että joku oikeasti haluaa kuunnella niitä ja yrittää tuomitsematta ymmärtää, mitä niiden mielessä liikkuu. 🙂

Toisaalta jos susta tuntuu, että toinen yrittää mitätöidä sun oman viestin, niin NVC:tä käyttäen voit kysyä tarkentavia kysymyksiä: ”Mun mielestä me sovittiin, että tehdään X, ja nyt kun sanoit Y, niin mä tulkitsin sen niin että sä aioitkin tehdä toisin. Ymmärsinkö mä nyt oikein vai oliko sulla tässä joku muu ajatus?” Tarkoitus on saada keskustelu pois leimoista, olettamuksista ja kiertelystä, ja kohti selkeää, rehellistä kommunikaatiota.

Jos käy niin, että toinen turhautuu että ”mitä sä nyt jankkaat”, niin siihen voi vaikka kertoa ihan niistä omista havainnoista ja pyrkimyksestä: ”Mä oon huomannut, että usein me puhutaan vähän toistemme ohi ja siitä tulee ongelmia, niin nyt mä yritän saada keskusteltua niin, että me molemmat ollaan samaa mieltä siitä, mitä ollaan puhuttu.” Useimmilla ihmisillä nimittäin se oma kommunikaatiotyyli tuntuu niin luontevalta, että on vaikea ajatella muunlaisten olemassaoloa – erityisesti silloin, jos on (esim. niiden häpeän tunteiden takia) muutenkin vaikea ajatella, että se oma tyyli tehdä asioita ei olisikaan maailman ainoa tai paras.

Sä ehkä oot itse jo miettinyt sellaista rajojen pitämistä ja muuta, että kun sovitaan tietyllä tavalla niin sitten niin tehdään ja rajojen ylitykset käsitellään heti ja suoraan. NVC on mun mielestä tosi hyvä keino siihen, että pystyy viestimään toiselle sekä ”mä ymmärrän, että miksi sä käyttäydyit noin” että ”samaan aikaan mä en hyväksy sitä, että mua kohdellaan noin, koska [tarve].”

Sellainen terveiden rajojen pitäminen, varsinkin ns. rajattomien ihmisten kanssa, vaatii tosi paljon itse-empatiaa ja sitä, että luottaa niihin omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa ja osaa sanoittaa ne. Silloin toisen ihmisen niinku, mutku -vastalauseet eivät saa horjutettua omaa ajatusta siitä, miten minua tulee kohdella ja mitä minun täytyy sietää – eikä toisaalta tarvitse tehdä vastahyökkäyksiä puolustautuakseen, joten toinenkin saa säilytettyä omanarvontuntonsa.

Itse-empatiaa voi harjoitella ihan vaikka sillä, että kirjoittaa itseä vaivaavasta tilanteesta tai asiasta kertomuksen vastaamalla vuorotellen seuraaviin kysymyksiin: 1) Mitä havaitsin? 2) Millainen tunne minulle tuli? 3) Mikä tarve sen tunteen taustalla oli – mitä sellaista olisin halunnut, mikä ei toteutunut, tai mitä sellaista sain, mitä halusinkin? (Mikä muu tunne tuli? Mikä tarve sen taustalla oli? Mitä sitten havaitsin? jne, sen mukaan että mitä nousee pintaan seuraavaksi.) Lopuksi voi vastata kysymykseen 4) Mitä toivoisin että minä/hän tekisi(n) seuraavan kerran, kun tapahtuu jotain vastaavaa?

Jos haluat lukea lisää noista aiheista, niin suosittelen ton Brené Brownin kirjan lisäksi Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication – A language of life -kirjaa (tai sen suomennosta Myötäelämisen taito – johdatus väkivallattomuuteen). Myös NVC Finlandin sivuilta löytyy lisätietoa.

* * *

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos heräsi jotain ajatuksia narsismin ja häpeän suhteesta, tai kokemuksia empatian käyttämisestä tällaisissa tilanteissa, niin kuulen mielelläni. Kaikenlaista muutakin pohdintaa aiheeseen liittyen voi tulla pohtimaan tänne kommentteihin, toki sillai rauhallisesti ja kaikkia näkökulmia kunnioittaen, niinkuin tavallista. 🙂

Ja jos itselle tulee mieleen joku kysymys, johon haluaisit multa ajatuksia, mutta et halua kertoa sitä kommenteissa, niin mulle voi laittaa sähköpostia sari at lupaollamina piste fi!

Tämä toimi tällä kertaa 4: Joskus ne juoksee karkuun ja nauraa.

Tilanne: ollaan meidän lähileikkipuistossa sisällä, lähdössä ulos. Mä oon sanonut kolmevuotiaalle useamman kerran, että nyt mennään ulos, ja hän on sanonut että joo, mennään vaan. Mä pyydän lasta laittamaan ulkohousut jalkaan. Ollaan päästy jo eteiseen, kun kolmevuotias lähtee nauraen juoksemaan toiselle puolelle leikkipuiston kerhotaloa. Mä menen perässä.

Minä: Toi ei tuntunut nyt musta yhtään kivalta, kun sä juoksit karkuun.
Lapsi: (virnuilee, välttelee katsekontaktia)
M: Tuntuuko susta, että on vähän vaikea ottaa nyt mua vakavasti?
L: Joo. M: Onks tää susta hassu juttu?
L: Joo. (kihertää naurua)
M: Okei. No mä kerron, että miksi tää ei oo mun mielestä hassu juttu. Mua harmittaa se, että me ollaan lähdössä ulos, ja sä tarviit ulkohousut, mutta sä et teekään yhteistyötä vaan lähdet nauraen karkuun. Ymmärrätkö?
L: En.
M: Okei. No mihinkäs me ollaan menossa?
L: Ulos.
M: Ja mitäs tarvii laittaa, ennenkuin mennään ulos?
L: Ulkovaatteet.
M: Joo. Mutta ne ulkovaatteet ei löydykään täältä. Missäs vois olla hyvä paikka laittaa ulkohousut jalkaan?
L: Eteisessä. (Hyppää penkiltä ja juoksee eteiseen.)

Mitä mä tein?

Ensinnäkin mä aloitin minäviestillä, ihan vain siksi että mun piti saada se oma turhautuminen purettua jotenkin rakentavasti. Kun mä huomasin, että se ei mennyt lapselle yhtään perille, niin mä vaihdoin kuuntelemiseen ja sanoittamiseen.

Pari viikkoa sitten coaching-koulutuksessa opin tuon kullanarvoisen lauseen – tuntuuko, että sun on nyt vaikea ottaa tätä tilannetta vakavasti – joka toimii näköjään sekä lapsiin että aikuisiin. Toki siis jo draamakasvatuksen opinnoissa treenattiin sitä, että aina lähdetään liikkeelle osallistujien senhetkisestä mielentilasta, oli se sitten mikä tahansa, ja se on ilmeisen hyvä muistaa myös tällaisten tilanteiden purkamisessa.

Noissa kysymyksissä ihan avainasemassa oli se, että mä yritin pitää äänensävyni mahdollisimman neutraalina ja hyväksyvänä. Noi samat kysymykset voisi nimittäin kysyä myös hyvin syyttävästi, niin että pelkästä äänensävystä tulee selväksi että lapsi on tehnyt aikuisen mielestä jotain väärää. Erityisesti toi ”onko tää susta hassu juttu” on mulle itselleni vaikea, koska silloin kun toinen nauraa päin naamaa ja itseä suututtaa, niin tekee usein mieli kysyä se sillä, noh, vähän painokkaammalla sävyllä. Tällä kertaa onnistuin kuin onnistuinkin pitämään äänensävynikin rakentavana. 🙂

Kun olin pari kysymystä lapselta kysynyt, niin huomasin, että lapsen oli helpompi ottaa muhun katsekontaktia, joten arvelin että hän ehkä pystyis nyt jo kuuntelemaan mua. (Jos olis käynyt niin, että lapsi olis edelleen vältellyt mun katsetta, niin mä olisin vaihtanut taas kuuntelemiseen ja tunteiden sanoittamiseen.)

Mä kerroin, että mikä mua siinä tilanteessa harmitti, ja tarkistin, että mitä meni perille. (Jos vastaus olisi ollut ”joo”, niin mä olisin pyytänyt lasta kertomaan, että mitä mä oikeastaan sanoin.) Tässä kohtaa rupesin sitten selvittämään, että mikä on lapsen käsitys meidän suunnitelmasta. Hän oli ihan samaa mieltä siitä, että ulos ollaan menossa, mutta se koko tilanne ei ollut hänelle ihan selkeä.

Kun saatiin pieni pala kerrallaan selvitettyä kokonaiskuva – miten ulkohousut ja ulos lähteminen liittyvät toisiinsa – niin lapsi teki ihan mielellään yhteistyötä. Lapsi tarvitsi kontekstin – ymmärryksen siitä, miten hänen tekemisensä vaikuttavat suurempaan kokonaisuuteen.

Loppunäytös

Myöhemmin samana päivänä, kotona ruokapöydässä:

L: Anteeksi kun… anteeksi kun lähdin nauraen karkuun.
M: Saat anteeksi.

Mä en tilanteen selvittyä päivällä edes muistanut, että lapsi ei ollut pyytänyt anteeksi. Olin vain tyytyväinen siitä, että päästiin lähtemään ulos. Lapsi itse sen kesken jääneen asian kuitenkin muisti, ja halusi selvittää sen kun tilanne oli rauhoittunut. Me ollaan siis opeteltu, että silloin pyydetään anteeksi kun tekee jotain sellaista, mistä toista sattuu tai tulee paha mieli.

Sen aikuisen pahan mielen kertomisessa pitää toki olla sillai lapsentasoinen, että ei kaada sitä omaa suuttumustaan tai pettymystään täydellä voimalla lapsen niskaan. Erityisesti herkän lapsen, sellaisen helposti asioista vaikuttuvan, kanssa pitää olla hellävarainen. Samaan aikaan mun mielestä on tärkeää, että myös aikuisella on lupa kertoa lapselle, kun ottaa päähän, erityisesti jos lapsen käytös jotenkin myötävaikuttaa siihen tunteeseen.

Toi mun tunneviesti (”Mua harmittaa se, että me ollaan lähdössä ulos, ja sä tarviit ulkohousut, mutta sä et teekään yhteistyötä vaan lähdet nauraen karkuun”) ei nyt ollut ihan tyylipuhdasta NVC:tä tai mitään muutakaan. Se oli paras, mihin mun kapasiteetti riitti siinä tilanteessa, ja onneksi sillä saatiin ongelma ratkaistua. Sen takia mun mielestä on ihan äärimmäisen tärkeä treenata näitä juttuja. Jos rakentavia vuorovaikutustapoja ei ole treenannut rauhallisessa ja rakentavassa ympäristössä, niin ei niitä kyllä muista siinä konfliktitilanteessakaan.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia siitä, miten olet itse pärjännyt virnuilevien uhmaikäisten kanssa, tai jotain muita oivalluksia aiheeseen liittyen. Myös yleinen sympatiseeraaminen ja omat pohdinnat tervetulleita. 🙂

P.S. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan ensi viikonlopun Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivään!

Merkityksen antamisesta

Vaihtoehtoisia merkityksiä

Minkä merkityksen mä tälle annan?

Tuo on ollut mun kuluneen viikon kysymys.

Oon lukenut muun muassa Tony Robbinsin Awaken the Giant Within -klassikkoa, jossa puhutaan muun muassa siitä, että ihmisen kokemus maailmasta määrittyy sen perusteella, minkä merkityksen hän millekin tilanteelle tai olosuhteelle antaa.

Eli siis että tapahtumat itsessään eivät merkitse mitään, ennenkuin mä tulkitsen ne mielessäni jollain tavalla. Itse, aktiivisesti. Mä en ainoastaan havainnoi maailmaa ja sen merkityksiä, vaan mun aistien ja ymmärryksen välillä tapahtuu hyvinkin paljon.

Minä valitsen, tietoisesti tai tiedostamattani, mitä tämä kaikki tarkoittaa

Tämä tarkoittaa myös sitä, että samasta tapahtumasta voi oikeasti vetää useita ihan yhtä päteviä tulkintoja – kaikki riippuu niistä omista henkilökohtaisista merkityksistä.

Maatajärisyttävä yhteenotto läheisen kanssa voi merkitä sitä, että hän ei rakasta mua, koska väittää mulle vastaan. Tai että mä olen huono ihminen, joka ei osaa olla muille mieliksi. Tai että meillä on sen nimenomaisen asian suhteen erilaiset odotukset, joita me ei osata kommunikoida toisillemme. Tai että meillä on molemmilla tahdonvoima niin lopussa, ettei kumpikaan pysty katsomaan asiaa toisen näkökulmasta.

Onnellinen työtilanne voi merkitä, että mä olen vihdoin hyvä ja arvokas kun muutkin huomaa sen. Tai että työnantaja ei ole vielä huomannut, etten mä oikeasti osaakaan. Tai että kohta jotain menee pieleen, koska ei kaikki tässä maailmassa voi samaan aikaan mennä hyvin. Tai että tästä alkaa antoisa ura, kunhan teen työni hyvin.

Lähestyvä syntymäpäivä voi merkitä sitä, että mä oon kovaa vauhtia matkalla alamäkeen, ja tää ei tästä enää parane. Tai että mä oon taas yhden vuoden vanhempi ja viisaampi. Että parhaat vuodet on takana, tai että ne on edessä.

Tai ihan pienten asioiden kohdalla. Puolison jäljiltä tyhjentämättä jäänyt tiskikone voi merkitä, että häntä ei kiinnosta, miten paljon mulla on tekemistä. Tai se voi merkitä, että puolisolla itsellään on niin paljon tekemistä, ettei hänellä riitä kapasiteetti huomioida tiskikonetta. Tai että taas mä olen se, joka korjaa toisten jälkiä. Tai että aha, tiskikone on tyhjentämättä ja mulla onkin tässä hetki aikaa, teenpä sen nyt.

Merkitykset perustuu uskomuksiin, hyvässä ja pahassa

Ne mun omat merkitykset kumpuaa siitä, mitä mä uskon todeksi tästä maailmasta, toisista ihmisistä, itsestäni. Jos mä uskon, että toisiaan rakastavat ihmiset on aina kaikesta samaa mieltä, niin mun tulkinnat vaikkapa nyt perhe-elämän koukeroista on hyvin erilaiset kuin ihmisellä, joka uskoo, että toisiaan rakastavat ihmiset ovat toisilleen rehellisiä silloinkin, kun ovat asioista eri mieltä.

Tai jos mä uskon, että elämässä on aina jotain pielessä, niin mun kokemus maailmasta on hyvin erilainen kuin sellaisella ihmisellä, joka uskoo että kaikista olosuhteista voi löytää jotain hyvää tai hyödyllistä.

Eikä mikään uskomus sinänsä ole toistaan parempi tai huonompi, silloin jos ne uskomukset tuottavat elämään onnea, inspiraatiota, tasapainoa ja kasvua.

Usein on kuitenkin niin, että jotkut uskomukset rajoittavat elämää, petaavat konflikteja ja nakertavat itsetuntoa. Toiset taas tukevat ihmistä kohti monipuolisempaa, avoimempaa ja harmonisempaa elämää.

Erityisesti sellaiset uskomukset, joiden mukaan oma onnellisuus riippuu toisten ihmisten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, johtavat usein turhautumiseen. Silloin sen oman onnellisuuden eteen ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin toivoa. Sitävastoin jos päätän ajatella, että onnellisuuteni, menestykseni tai omanarvontuntoni riippuu ainoastaan sellaisista asioista, joihin minulla on vaikutusvaltaa, pystyn antamaan ihan erilaisia merkityksiä jokapäiväisille tapahtumille.

Mistä päästään taas tuohon ajankohtaiseen kysymykseen.

Mitä kaikkia merkityksiä mulla on käytettävissäni?

Minkä merkityksen mä haluan antaa sille, että ihminen X käyttäytyy noin? Haluanko sen kertovan jotain minusta, vai siitä toisesta ihmisestä? Haluanko, että mun arvokkuus riippuu sen toisen ihmisen teoista tai mielipiteistä?

Ja silloin, kun mä olen jo selvästi antanut jonkun merkityksen tälle asialle – silloin kun mä olen tehnyt satavarman tulkinnan ja päätynyt sen kautta tunteiden mutavyöryn keskelle – se kysymys voisikin kuulua näin:

Mitä muuta tämä voi tarkoittaa?

Silloin mä en ohita sitä mun ensimmäistä tulkintaa, enkä sen aiheuttamia tunteita. Mulla on edelleen täysi lupa olla raivoissani siitä, että mua on kohdeltu kaltoin, jos on todella niin että mua on kohdeltu kaltoin.

Tää kysymys ainoastaan antaa mulle vaihtoehtoja:

Entäs jos onkin niin, että mä olen tulkinnut tän asian jonkin elämää rajoittavan uskomuksen kautta? Miten muuten mä voin tulkita tän?

Entäs jos mä olen tehnyt kärpäsestä härkäsen? Miten mä suhtautuisin, jos tämä olisikin vain yksittäinen sattuma?

Entä jos mulla ei olekaan tässä kohtaa mitään syytä tuntea häpeää?

Entä jos tämä tilanne oli oikeasti mun syytäni, ja mun olisi asiallista muuttaa käytöstäni jotenkin?

Entä jos tämä näennäinen vastoinkäyminen antaakin mulle jonkin sellaisen näkökulman, jonka kautta pystyn auttamaan muita saman kokeneita?

Kokeile. Katso, mitä tapahtuu. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Milloin sulle on ollut hyötyä siitä, että tietoisesti etsit jostain tilanteesta uusia merkityksiä? Miltä tuntuu ajatus, että asiat eivät itsessään merkitse mitään, vaan me itse annamme niille merkityksen? Onko sun tämänhetkisessä elämäntilanteessa jotain, minkä suhteen voisi olla hyödyllistä kysyä ”mitä muuta tämä voi merkitä”?

Myös sillä on väliä, minkälaisia merkityksiä me annamme omille tunteillemme. Johtuuko tämä tunne pääasiassa tilanteesta, minun taidoistani, minun tämänhetkisestä kapasiteetistani, jostain sellaisesta tarpeesta joka on tällä hetkellä vajauksella? Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivässä 21.9. pohditaan muun muassa sitä, millaisia merkityksiä tunteille voi antaa, ja miten tunteet voivat toimia johtolankoina sujuvampaan arkeen. Käy tsekkaamassa, kerro kaverille ja tule mukaan!

Tämä toimi tällä kertaa 3: Tarvetsekkaus

Tämän päivän onnistuminen ei ollut kasvatustilanne, vaan oman pään setvimisen tekniikka. Koko viikonloppu (ja itse asiassa koko kulunut viikko) oli mennyt jotenkin kauheassa kiireessä, niin etten ollut ehtinyt tai saanut aikaiseksi keskittyä yhtään itseeni. Niinpä pinna oli kauniisti sanottuna vähän kireällä, ja puoliso sitten kyllästyi mun ailahteluun ja patisti mut viettämään pari tuntia omaa aikaa.

Mä päätin viettää sen oman ajan muistikirjan kanssa läheisessä kahvilassa. Mä oon huomannut, että jos mulla on kurja olla, niin yleensä syypäänä on joko taustalla lymyilevät ankeat ajatukset tai sitten se, ettei kaikki mun tarpeet tule kohdatuiksi. Useimmiten vielä niin päin, että niiden tarpeiden kohtaamista vaikeuttaa jotkut ”no mutkun emmä ja sitkun nekin ajattelee ja ja” -ajatukset.

Ja paras tapa purkaa niitä ajatuksia on pyydystää ne paperille tai muuten tekstiksi, niin niitä voi kyseenalaistaa. Joten mä tein sitten sitä.

Perustavanlaatuisia tarpeita

Ensin mä kysyin itseltäni, että jos tää kurja olo johtuu siitä, ettei mun tarpeet täyty, niin minkä tarpeiden kohdalla on pahimmin vajausta?

Ja koska tällaisessa akuutissa juminpurkamistilanteessa on usein vaikea nimetä niitä tarpeita, niin mä otin avukseni jostain Tony Robbinsin haastattelusta löytämäni listan ihmisen kuudesta perustarpeesta.

  • vakaus (certainty)
  • vaihtelu (variety)
  • yhteys toisiin ja itseen (connection)
  • merkittävyys/erityisyys (significance)
  • kasvu (growth)
  • oma panos maailmalle (contribution)

Jokaisen kohdalla mä kysyin itseltäni, että miltä tämän tarpeen tilanne näyttää mun elämässäni tällä hetkellä. Jos haluat käyttää samaa tekniikkaa, niin voit ottaa joko kynän ja paperia ja kirjoittaa vastaukset vaikkapa avainsanoilla tai mind mapiksi. Tai sitten vaan pohdit näitä kysymyksiä hiljaa mielessäsi ja kuulostelet, että onko reaktio ”auts” vai ”mjoo” vai jotain siltä väliltä.

Vakaus

Onko mun elämä tarpeeksi vakaata? Turvallista?

Onko mulla sellainen tilanne, että mun ei tarvitse pelätä hyvinvointini tai läheisteni hyvinvoinnin puolesta?

Onko mulla elämässä tarpeeksi ennustettavuutta ja rutiinia?

Onko mulla tarpeeksi taitoja ja kapasiteettia vastata mun elämäni tämänhetkisiin haasteisiin?

Onko mun kehon perustarpeet tyydytetty tarpeeksi ennustettavasti – ruoka, uni, puhtaus?

Vaihtelu

Onko mun elämässä tarpeeksi yllätyksellisyyttä, kiinnostavaa vaihtelua, jotain uutta ja inspiroivaa?

Onko mulla jotain, mitä odottaa?

Onko mun elämässäni tarpeeksi oikeantasoista haastetta, joissa mä saan käyttää taitojani ja osaamistani?

Yhteys toisiin ja itseen

Kuunnellaanko mua? Kuuntelenko mä muita? Kuuntelenko mä itseäni?

Onko mulla ihmisiä, joita kiinnostaa mun hyvinvointi? Onko mulla ihmisiä, joiden hyvinvointi on mulle tärkeää?

Onko mulla ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa voin inspiroitua, viihtyä, pitää hauskaa?

Onko mulla ihmisiä, joihin voin turvautua hädän hetkellä tai joita voin auttaa tarpeen tullen?

Merkittävyys/erityisyys

Koenko mä olevani tärkeä, erityinen tai olennainen tässä maailmassa?

Pystynkö mä arvostamaan itseäni ja tuntuuko, että saan muilta arvostusta?

Huomataanko mut? Huomaanko itseni, omat tarpeeni ja tunteeni, miten suhtaudun niihin?

Kasvu

Opinko tässä elämäntilanteessa uutta? Haastanko itseäni?

Huomaanko, mihin suuntaan ja missä asioissa kasvan ja kehityn?

Millä tavalla panostan siihen, että olisin huomenna astetta enemmän sellainen kuin toivoisin olevani?

Oma panos maailmalle

Miten käytän energiaani muiden ihmisten hyvinvoinnin hyväksi?

Mitä osaan tehdä niin, että läheiseni tai täysin tuntemattomat ihmiset olisivat piirun verran onnellisempia ja hyvinvoivampia?

Siitä sitten ratkomaan

On paljon helpompi tietää, miten ongelmaa lähtee ratkomaan, kun näkee, mitkä tarpeet sen ongelman taustalla on. Edes sillai summittain.

Toki noistakin perustarpeista (tai vaikka Maslow’n tarvehierarkiasta, tai muista listauksista) saa tehtyä tuhat hienoviritteistä analyysiä jos jaksaa. Että tarvitsenko mä nyt lepoa vai rentoutumista, tarvitsenko mä kuuntelemista vai huomiota, ja niin edelleen.

Ja silti tuntui, että jo tällaisesta karkeasta jaottelusta mä sain itselleni oivalluksia, että mihin mun kannattais ensimmäisenä pistää energiani. Mikä tarve on eniten pinnassa, mikä hermo on herkimmällä. Mitä kannattais tehdä tai pyytää toisia tekemään.

Sen lopun pari tuntia mä käytin siihen, että kirjoittelin ja piirtelin ajatuksenvirtaa niihin tarpeisiin liittyen, jotka mulla oli pahiten vajauksella. Mä kyselin itseltäni, että mitä mä ajattelen erilaisista tilanteista, ja käytin muun muassa Sedonan irtipäästämistekniikoita niiden tilanteiden siivoamiseen. Olennaista oli, että mä pääsin noista tarpeista kirjoittamisen ja purkamisen vauhtiin.

Mitä mä siis tein?

Mä kuuntelin itseäni. Mä otin sen oman kurjan oloni vakavasti, sen sijaan että mä olisin vakuuttanut itselleni että on ihan tyhmää olla tällaisella fiiliksellä koska X. Ja mä kuuntelin puolisoani, joka näki jo paljon ennen mua, että mun tarttis tehdä jotain saadakseni toimintakykyni takaisin.

Mä muistin Nonviolent Communicationin ajatuksen siitä, että tunteen taustalla on joku tarve, joko tyydytetty tai tyydyttämätön. Mä kaivoin esiin apuvälineen, eli sen Tony Robbinsin tarvelistauksen, jotta mun ei tarvitsisi käyttää tahdonvoimaani oikeiden sanojen etsimiseen vaan sitä säästyisi niiden tarpeiden tunnistamiseen ja työstämiseen.

Mä luotin siihen, että jos mä alkuun teen tän yhden jutun, niin sieltä varmaan tulee jotain. Mä en yrittänyt päättää etukäteen, että mitä ”tuloksia” tästä mun ”harjoituksesta” pitäis tulla, vaan mä yritin mahdollisimman paljon hyväksyä, että pinnalle nousee jotain sellaista, mistä mä voin jatkaa eteenpäin.

Toivottavasti tästä olis apua myös sulle!

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia noihin tarpeisiin liittyen, joko omalta kohdalta tai yleisesti. Pohdintaa tai kysymyksiä tai ihan vaikka lukukuittausta. Kaikenlainen rakentava ja empaattinen kommentointi erittäin tervetullutta.

P.S. Jos tällainen pohdinta ja työstäminen kiinnostaa, mutta tuntuu että omat taidot eivät ihan riitä, käy tsekkaamassa Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivä 21.9.2013! Neljän tunnin aikana tutkimme, miten tunteiden ja tahdonvoiman kautta päästään lähemmäksi arjen flow’ta. Kerro kavereillekin ja tule mukaan!

Eikun et sä osaa

Suunnilleen joka päivä ruokapöydässä: Kolmevuotias haluaa kaataa itselleen maitoa purkista. Mä mielummin kaataisin itse – menisi todennäköisemmin mukiin, ei tarttisi varautua siivoamaan. Haluaisin kovasti sanoa, että anna kun äiti kaataa kun sä et vielä osaa.

Tänään: istutaan olohuoneen lattialla yksivuotiaan kanssa tekemässä palapeliä. Tai siis taapero tutkii paloja, mä yritän esitellä että miten ne palat loksahtelee sinne oikeanmuotoisiin koloihin. Kolmevuotias – joka on tehnyt kyseisen palapelin vähintään tsiljoona kertaa – tulee auttamaan, eli ottaa palan yksivuotiaan kädestä ja laittaa oikeaan koloon. Mä yritän selittää, että sä kyllä osaat mutta pieni ei vielä osaa, ja että on tärkeää antaa toisen harjoitella vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Jännästi tulee siinä tilanteessa mieleen tämä toistuva maitopurkkitilanne.

On tärkeää antaa toisen harjoitella.

Vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Vaikka tulisi sotkua. Vaikka itse pääsisi sata kertaa helpommalla, kun vaan tekisi itse.

Joissain asioissa mä muistan tän asian helpommin. Palapeliä tehtäessä on suhteellisen helppo muistaa, että tavoitteena ei ole saada sitä kuvaa mahdollisimman nopeasti valmiiksi, vaan antaa lapsen harjoitella avaruudellista hahmottamiskykyään.

Ruokapöydässä mä yleensä muistan, että haarukalla syöminen ei ole itseisarvo, vaan tarkoituksena on ensisijaisesti saada ruokaa lapsen elimistöön niin, että fiilis säilyy mielekkäänä.

Esikoinen valitsee jo päivävaatteensa pääasiassa itse, ja mä useimmiten pystyn hyväksymään hänen yhdistelmänsä, vaikka ne eivät olisikaan täysin oman värisilmäni mukaisia.

Sitten on ne toiset asiat, joissa periaatteessa on kaksi funktiota – lapsen taitojen harjoittelu ja arjen sujuminen. Ne on juuri niitä tilanteita, joissa mun on välillä tosi vaikea muistaa, että lapsi oppii tässä itse asiassa taitoja, joita tarvitsee myöhemmin elämässä.

Silloin vastakkain on Pedagogi-Sari (”kyllähän nyt HYVÄNEN aika lapsen TÄYTYY saada OSALLISTUA arjen puuhiin, niin hän OPPII asioita ja kokee VOIMAANTUMISTA”) ja Arkimutsi-Sari (”joojoo osallistuminen blaablaa voimaantuminen mutta pysy siellä vähän aikaa kun mä tyhjennän tän tiskikoneen ja tuun sitten laittamaan sulle kengät jalkaan että päästään joskus lähtemäänkin”.)

Siinä mielessä luonto on viisas, että juuri siinä parin-kolmen vuoden iässä lapselle iskee enemmän tai vähemmän päälle ”eikun MINÄ ITSE!!!!” -vaihe, jolloin aikuinen ei yleensä enää pääse helpommalla tekemällä asioita lapsen puolesta.

Liian sileää vai liian karua?

Ja kuitenkin, siitä uhmaiästäkin huolimatta, on olemassa ilmiö nimeltä helikopteri- tai curlingvanhemmuus. Lapsen ei anneta ottaa riskejä eikä kokea epäonnistumisia, vaan asioita tehdään lapsen puolesta silloinkin, kun kehitystason puolesta lapselta voisi jo edellyttää osaamista.

Curlingvanhemmuuden vastakohta voisi puolestaan olla sellainen ääri-itsenäistävä kasvatus, että lapsen odotetaan pärjäävän itse monenlaisissa asioissa. Kaikenlainen turhautuminen, hätääntyminen ja muu taitojen riittämättömyydestä kertominen tulkitaan kiukutteluksi tai manipuloinnin yritykseksi. Ajatellaan ehkä, että lapsi kyllä osaisi odottaa rauhassa, tai nukkua yön syömättä ja heräämättä, tai käydä potalla, tai puhua totta, jos vain haluaisi – mutta on niin inhottava tyyppi ettei viitsi.

Ensimmäinen lähestymistapa osoittaa, ettei vanhempi ymmärrä lapsensa taitoja eikä oppimisprosessin luonnetta, eikä siksi luota niihin.

Jälkimmäinen lähestymistapa osoittaa, ettei vanhempi ymmärrä lapsensa taitoja eikä oppimisprosessin luonnetta, eikä siksi luota niihin.

Oman lapsen taidot näkee vain omaan lapseen tutustumalla. Oppimisprosessin luonnetta voi sen sijaan opetella ymmärtämään noin yleisluontoisesti. Ja siihen kuuluu kiinteästi se ajatus, että on tärkeää antaa toisen harjoitella, vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Psykologi Lev Vygotsky (eli herra Lähikehityksen Vyöhyke) oli keskeinen tyyppi sosiokulttuurisen oppimisen saralla, ja hänen ajatuksensa oli yksinkertaistaen seuraavanlainen:

Oppiminen on sitä, että ihminen pystyy tekemään jonkin asian ensin vain taitavamman ihmisen tuella, ja vasta tarpeeksi monen treenikerran jälkeen hän osaa tehdä sen itsenäisesti.

Lähikehityksen vyöhykkeellä ovat ne asiat, joita ihminen ei vielä osaa yksin, mutta joihin hän pystyy silloin kun toinen auttaa – ihmisestä riippuen esimerkiksi nukahtaminen, syöminen, kengännauhojen solmiminen, kiukun ja turhautumisen tunteiden käsittely, puhuminen, empatiakyky ja niin edespäin.

Tuntuu kohtuullisen simppeliltä ajatukselta, eikö?

Curlingvanhemmuuden ongelma tuon teorian valossa on, ettei lapsi pääse itse harjoittelemaan sitä tekemistä. Samaan tapaan kuin lihas kasvaa rasituksesta, oppiminen tapahtuu niissä hetkissä kun vastaan tulee ongelma, joka vaatii kuvaannollisesti venymistä. Oppiminen tapahtuu siinä hetkessä, kun lapsen (tai aikuisen) ymmärrykseen maailmasta tulee hetkeksi särö, ja hän joutuu etsimään jonkun uuden tulkinnan tai ajattelutavan tai taidon, jolla sen särön saa korjattua.

Curlingvanhempi vaikeuttaa niiden säröjen syntymistä, jos ei anna lapsensa ratkoa omia ongelmiaan itse. Tällainen ongelmilta suojeleminen voi myös johtaa siihen, että lapsella on jatkuvasti tylsää, ja sen tylsyyden poistamiseksi pitää ehkä kehittää ongelmia, joita pääsee ratkaisemaan.

Ääri-itsenäistävän kasvatuksen ongelma puolestaan on se, että lapsi ei ehdi harjoitella ongelmatilanteiden ratkomista taitavamman ihmisen avustuksella, kun hän jo joutuu selviytymään niistä yksin. Se puolestaan stressaa kohtuuttomasti – muistele vaikka edellistä kertaa, kun itse jouduit pärjäämään tilanteessa, johon sinulla ei yksinkertaisesti riittänyt osaaminen.

Lisäksi tällä tavalla opitut taidot jäävät pintapuolisiksi, koska ne pitää opetella kriisitilanteessa sen sijaan että niitä pystyisi syventämään rauhassa luotettavan ihmisen tuella. Joissain taidoissa se ei ole niin haitallista – kengännauhoja solmittaessa lopputulos on usein tärkein. Monet taidot, kuten nyt vaikka ihmissuhde- ja tunnetaidot tai itsestä huolehtiminen, ovat kuitenkin sen verran kokonaisvaltaisia alueita, että puutteelliset taidot voivat ajan myötä aiheuttaa kumuloituvia hankaluuksia. Jos vanhempi ei tiedosta noudattavansa näillä alueilla ”ei mullekaan mitään opetettu ja ihan hyvä musta tuli” -logiikkaa, niin saattaa siirtää haluamattaan oman elämänsä kipupisteitä lapselleen.

Tähtäimessä lähikehityksen vyöhyke

No millaista olisi sitten sellainen Kultakutri-henkinen, ”juuri oikean lämpöinen” kasvatus?

Sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen valossa hyvä kasvatus olisi sellaista, jossa vanhempi on kartalla siitä, mihin hänen lapsensa pystyy yksin ja mihin toisten avulla. Jos lapsi osaa jotain, hänen annetaan toteuttaa taitojaan. Jos lapsi ei vielä osaa, hänen annetaan harjoitella aikuisen tukemana ja ajan myötä yhä itsenäisemmin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapsen annetaan toisinaan kokeilla sellaisia juttuja, joissa vanhempi ei ole ihan varma lapsen pärjäämisestä. Vanhemman on tietysti varmistettava, että harjoittelutilanne on turvallinen.

Kuivaksiopetteluvaiheessa vaippa pois, matot rullalle ja potta näkyville – jos onnistuu niin onnistuu, jos ei niin yritetään myöhemmin uudestaan.

Ruokapöydässä veitsi ja haarukka käteen ja vanhempi näyttää mallia vieressä – jos onnistuu niin onnistuu, jos ei niin yritetään myöhemmin uudestaan.

Jos kavereiden kanssa tulee ongelmaa, niin vanhempi voi kuunnella lasta ja antaa tälle tilaisuuden pyöritellä ongelmaa ensin itse – jos tilanne ratkeaa niin se ratkeaa, jos ei niin aikuinen voi tarjota apua.

Ja niin edespäin. Kuulostaako tää nyt jotenkin yksinkertaistamiselta? Periaate on nimittäin yksinkertainen. Vaikeaa tässä on (vanhemman näkökulmasta riippuen) joko se, että antaa lapsen ottaa vastuun omista ongelmistaan tai se, että hyväksyy lapsen välillä tarvitsevan apua silloinkin, kun jonkin asian on teoriassa ja aikuisen avustuksella pari kertaa osannut.

Hyvä sosiokulttuurinen kasvatus on myös sitä, että vanhempi tunnistaa ja myöntää itsessään paitsi asiat, joissa pärjää sujuvasti, niin myös ne, joihin oikeastaan tarvitsee vielä muiden apua.

Ja sitten oikeasti hankkii apua niihin lähikehityksen vyöhykkeen asioihin: lukee kirjan, kysyy neuvolasta tai muilta asiantuntijoilta, puhuu ystäville tai hankkii muulla tavalla jonkun siinä aiheessa taitavamman tukemaan itseään. Myös me vanhemmat nimittäin opitaan koko ajan uutta.

Esimerkiksi sen, miten annetaan lapselle mahdollisuus opetella maitopurkin käsittelyä ilman verenpaineen nousua. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Tervetulleita ovat esimerkiksi ajatukset ja kysymykset sosiokulttuurisesta oppimisesta tai lähikehityksen vyöhykkeestä, sekä omat kokemukset oppimistilanteista joko oppijana tai vanhempana. Millaisissa asioissa sun on helppoa antaa lapselle tilaa opetella uutta? Missä tilanteissa tai asioissa tekisit mielummin lapsen puolesta? Huomaatko olettavasi jossain asioissa lapsellesi enemmän taitoja kuin mitä hänellä onkaan?

Sormi-Shiva Nata

Mä kehitin tossa viikonloppuna sormi-Shiva Natan. Perusasennot on siis seuraavat:
1 = peukalo ja etusormi yhteen
2 = keskisormi ja etusormi yhteen
3 = nimetön ja etusormi yhteen
4 = pikkusormi ja etusormi yhteen.

Shiva Natassa asennot kerrotaan aina vasen käsi ensin, eli 1:1 tarkoittaa tässä, että molemmista käsistä on peukalo ja etusormi yhdessä, ja 2:3 tarkoittaa, että vasemman käden keskisormi ja etusormi on yhdessä ja oikean käden nimetön ja etusormi on yhdessä.

”Eteenpäin” tarkoittaa numeroita isompaan päin, ”taaksepäin” numeroita pienempään päin. Nelosen jälkeen palataan ykköseen.

Tällä voi tehdä toistaiseksi pelkästään tasoa 1, mutta senkin kanssa saa hetken kulumaan. Kokeile:

Aloitusasento 1:1.
molemmilla käsillä yksi kierros eteenpäin -> 2:2, 3:3, 4:4, 1:1
molemmilla käsillä yksi kierros taaksepäin -> 4:4, 3:3, 2:2, 1:1
vasen käsi eteenpäin, oikea taaksepäin -> 2:4, 3:3, 4:2, 1:1
vasen käsi taaksepäin, oikea eteenpäin -> 4:2, 3:3, 2:4, 1:1

Peilikuva, aloitusasento 1:1 (peilikuvassakin luetaan vasen aina ensin)
molemmilla käsillä yksi kierros eteenpäin -> 2:2, 3:3, 4:4, 1:1
molemmilla käsillä yksi kierros taaksepäin -> 4:4, 3:3, 2:2, 1:1
oikea käsi eteenpäin, vasen taaksepäin -> 4:2, 3:3, 2:4, 1:1
oikea käsi taaksepäin, vasen eteenpäin -> 2:4, 3:3, 4:2, 1:1

Aloitusasento 2:1
molemmat eteenpäin -> 3:2, 4:3, 1:4, 2:1
molemmat taaksepäin -> 1:4, 4:3, 3:2, 2:1
vasen eteen, oikea taakse -> 3:4, 4:3, 1:2, 2:1
vasen taakse, oikea eteen -> 1:2, 4:3, 3:4, 2:1

Peilikuva, aloitusasento 1:2
molemmat eteenpäin -> 2:3, 3:4, 4:1, 1:2
molemmat taaksepäin -> 4:1, 3:4, 2:3, 1:2
oikea eteen, vasen taakse -> 4:3, 3:4, 2:1, 1:2
oikea taakse, vasen eteen -> 2:1, 3:4, 4:3, 1:2

Ja niin edespäin. Loput aloitusasennot on 3:1 ja peilikuva 1:3 sekä 4:1 ja sen peilikuva 1:4. Kaikissa sarja menee samalla tavalla: molemmat eteenpäin, molemmat taaksepäin, vasen eteen oikea taakse, vasen taakse oikea eteen, ja sitten peilikuva.

Varsinaisessa Shiva Natassa numerosarjat on ihan täsmälleen samat kuin tässä kirjatut, eli periaatteessa myös vaikutuksen pitäisi olla samansuuntainen. Tän sormiversion hieno puoli on se, että tätä voi tehdä vaivihkaa vaikka bussissa istuessa, lasta nukuttaessa pimeässä huoneessa (kysy vaan, mistä tämä idea tuli 😉 ), tai ylipäänsä missä vaan jos täytyy saada ajatukset skarpattua mutta ei ole kauhean kätevää ruveta huiskimaan käsillä ympäriinsä.

Tätä voi tehdä joko koko setin alusta loppuun, tai sitten lopettaa siinä kohtaa kun aivoihin alkaa sattua. On hyvä varata tän tekemisen jälkeen minuutti tai kaksi rauhallista aikaa, niin voi istua ja antaa aivojen ja ajatusten tasaantua.

Jos kokeilet, niin kerro ihmeessä kommenteissa, miten sujui ja miltä tuntui!