Epäonnistumisen pelko ja lupaus (sekä toivo)

Mieti edellistä kertaa, kun mokasit. Oikein sillä tavalla mehukkaasti. Miltä se tuntui?

Entä jos epäonnistun?

Entä jos en osaa? Entä jos pilaan koko projektin, suhteen, taideteoksen, yhteisön? Entä jos teen hätäpäissäni ja osaamattomuuttani jotain sellaista, mistä lapseni käy terapiassa vielä viisikymppisenäkin?

Epäonnistumisen pelko sulkee meidät, rajaa meitä, kutistaa ja litistää. Kun kehtaamme ajatella jotain uutta, luovaa, tuoretta ja innostavaa, se iskee. Jos harkitsemme uuden opettelua, toisen ihmisen kanssa lähentymistä, omien jumiemme purkamista, epäonnistumisen riski seuraa perässä.

Tässä kirjoittaessa, sormet näppäimistöllä, se on läsnä vahvasti. Tämä saattaa mennä syteen tai saveen.

Lasten kanssa eläessä epäonnistumisen pelko on usein ihan valtavan voimakas. Kun ensimmäistä kertaa kohtaamme pienen ihmisen, joka on jostain kohtalon oikusta meille lapseksi uskottu, niin siinä sitä ollaan. Haavoittuvuuden, tuntemattoman, epävarman äärellä. Ei ole mitään ohjekirjaa siihen, miten juuri tätä pientä ihmistä olisi hyvä tukea ja hoivata elämän matkalla niin, että hän voisi hyvin ja saisi kasvaa yhä enemmän omaksi itsekseen.

Ja heti kun ollaan uuden ja epävarman äärellä, haavoittuvan ja merkityksellisen äärellä, saapuu myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Tai ei, ei mahdollisuus. Lupaus.

Kun kuitenkin epäonnistun.

Pelko liittyy siihen, että ei tiedä, miten jokin asia menee. Ja epäonnistuminen on yksi niistä asioista, joihin tässä maailmassa voi luottaa.

Meillä ihmisillä on tusinoittain tarpeita. Oppimisen, merkityksellisyyden, yhteyden, itsenäisyyden, leikin, kehon hyvinvoinnin, ennakoitavuuden, spontaaniuden… Ja kaikki mitä teemme on pyrkimystä täyttää joitain tarpeita.

Todennäköisyys sille, että onnistuisimme koko elämämme valitsemaan kerrasta sellaiset strategiat, jotka täyttävät sekä kaikkia meidän tarpeitamme että kaikkia meille rakkaiden ihmisten tarpeita, on aika pieni. (Humanistina en ala laskemaan, mikä se varsinainen todennäköisyys olisi, mutta arvelen että aika monta lottovoittoa pitäisi tulla samalle ihmiselle, ennenkuin oltaisiin samoissa lukemissa.)

Joka päivä jotain menee pieleen. Tämä ei ole pessimismiä, tämä on realismia. Niin kauan kuin emme ole ennustajia ja ajatustenlukijoita, niin kauan kuin teleportteja ja aikakoneita ei ole vielä keksitty, jotain menee joka päivä pieleen.

Ja silti – tässä sitä kuitenkin ollaan. Sinullakin on tällä viikolla mennyt ainakin tusinan verran asioita ihan plörinäksi, ja siinä sinä vain luet tätä tekstiä. Useimmista epäonnistumisista selviää jotenkin.

Terve epäluuloisuus riskejä kohtaan on toki hyväksi, ei sillä. Autossa puetaan turvavyöt siksi, että jos joku epäonnistuu liikenteessä niin panokset ovat aika kovat. Ja silti – silloin kun kyse on jostain muusta kuin ihmisten terveydestä, turvallisuudesta tai koskemattomuudesta, niin aika monesta mokasta selviää selvittämällä. Kunhan suostuu myöntämään, että on mokannut.

Epäonnistumisen pelko nimittäin sulkee meidät myös epäonnistumisen häpeään.

Mokia vältellään etukäteen ja sitten hävetään ja peitellään jälkikäteen. Vaan jos luotan siihen, että tänäänkin mokaan jossain, ja se kuuluu asiaan, niin mokia ei myöskään tarvitse hävetä. Niistä voi kertoa, pyytää anteeksi, kohdata toisen (lapsen tai aikuisen) avoimesti ja kysyä: mitä toivoisit, että tapahtuisi eri tavalla ensi kerralla?

Jokainen moka on lahja

Teatteri-improvisaation piirissä kulkee sanonta ”moka on lahja”. Se tarkoittaa, että jos joku mokaa improharjoituksessa, niin sitä juhlistetaan ja siitä riemuitaan, koska todennäköisesti se avaa jotain ihan uutta näkökulmaa ja sellaista luovuutta, jota emme olisi yrittämällä keksineet kuitenkaan.

Moka on lahja myös muualla kuin improvisoidessa. (Ja toisaalta, mitä tämä elämä on jos ei syvää ja jatkuvaa improvisaatioharjoitusta?) Jokainen moka, epäonnistuminen, virhe kertoo meille lisää tietoa siitä, mitä voimme opetella ja missä voimme kasvaa.

Oppimista ei voi tapahtua ilman virheitä. Jos vahingossa onnistun jossain ensimmäisellä kerralla, en välttämättä lainkaan tiedä, mitä tein oikein. Vasta mokia tekemällä ja niitä tietoisesti korjaamalla pystyn kehittämään ymmärrystäni ja osaamistani uusista asioista.

Ja ihmisen tarpeisiin kuuluvat myös oppiminen ja kasvu. Joille mokaileminen on elinehto. Voimme kasvaa ihmisinä vain silloin jos ensin hyväksymme virheemme ja niihin liittyvät kirvelevät tunteet – pettymyksen, häpeän, turhautumisen – ja sen jälkeen otamme mokan uteliaaseen, hyväksyvään tarkasteluun: Wau, mitähän tuossakin tapahtui?

Ihmissuhteisiin pätee tämä sama. Jokainen konflikti on meille lahja, koska ne osoittavat meille merkkivalon tavoin, missä tarpeemme eivät täyty. Silloin konfliktien siloittelu ja välttely on itse asiassa valtavan haitallista: jos autosi kojelaudassa syttyy hälytysvalo, on hölmöä laittaa siihen päälle ilmastointiteippiä jotta valo ei enää häiritsisi. Ongelma ei poistu, ja enää en myöskään kuuntele viestejä siitä ongelmasta.

Kun suhtaudumme konflikteihin ja mokiin lahjoina, niitä ei myöskään tarvitse hävetä. Päinvastoin: olemme astuneet pois mukavuusalueeltamme kohti uutta, tuoretta ja haavoittuvaa. Olemme yrittäneet jotain sellaista, mitä emme jo osaa. Olemme olleet inhimillisiä ihmisiä, myös vanhempina, emme kasvatusrobotteja. Kyllähän sitä sietää juhliakin.

Ja jos vielä huomaakin, että kaiken tämän jälkeen epäonnistuminen edelleen pelottaa ja hävettää, niin tietysti saa pelottaa ja hävettää. Jos ei heti kerrasta (tai kymmenestä, tai sadasta kerrasta) osaa ottaa epäonnistumisia ja konflikteja vastaan kiitollisena, niin sitten ei osaa. Saa olla kesken, ja välillä mokailla, siinäkin. Sillähän sen sitten joskus oppii, kun tarpeeksi monta kertaa mokaa. ❤️

Äitienpäivänä tulossa jotain ihanaa. Jos haluat kuulla, mitä se on, niin tilaa alta uutiskirje – saat samalla Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Pysähtyminen 131: Rutiinien Palauttelu 2 – Kriitikkoarmeija iskee

Mistä tulen?

Jos edellisellä viikolla oli teemana rutiinien hukkaaminen ja etsiminen, niin tämä viikko oli jatko-osa sille. Perjantaina kyläiltiin kaveriperheessä ja viikonloppuna käytiin mun serkun häissä parin tunnin ajomatkan päässä. Sunnuntai ja alkuviikko oli sitten sellaista itsensä keräilyä ja toipumista, että kunhan saatais tasaisin väliajoin ruokaa niin olis hyvä, ja ulos pääsemisestä sai tuhat miljoonaa tsemppipistettä. (Kiitos Helsingin kaupungille liikuntapuistoista, joissa on lapsille kiipeilytelineitä ja aikuisille penkki. ? )

Vaan hiljalleen tää taas tästä. Löysin meidän kirjahyllystä Keys to Drawing -piirustusopettelukirjan, ja rupesin sen innoittamana piirtelemään lyijykynäluonnoksia asioista. Ikinä en oo varsinaisesti itseäni pitänyt piirtäjänä, mutta on hauska huomata, että kyllä niistä piirustuksista tulee ihan kivoja, kun keskittyy piirtäessä havainnoimiseen eikä lopputulokseen.


Toistaiseksi olen piirtänyt kiipeilytelineitä, teekuppeja ja omia varpaitani ? eli aiheet menee hyvin tähän kesäloman henkeen. Tekee ihan hyvää tehdä jotain sellaista, mikä ei yhtään liity työhön eikä ruudun tuijottamiseen – eikä tartte olla hyvä, vaan pelkkä tekeminen ja treenaaminen riittää. Saa nähdä montako päivää tämä innostus kestää – ja sekin on tosi vapauttavaa, että ei haittaa vaikken tekisi enää yhtään niistä kirjan harjoituksista, koska ainakin toistaiseksi ilo on löytynyt siitä piirtämisestä, ei suorittamisesta.


Piirtäminen on myös hyvä tapa harjoitella puhtaan havainnon tekemistä ja sen erottamista tulkinnasta. Huomaan, että oma treeni esimerkiksi lasten käytöksen suhteen (ts. se, että keskittyy havaintoon eikä tulkintaan tai lapsen käytöksen leimaamiseen) auttaa myös tässä piirtämisessä pääsemään sellaiseen objektiiviseen ”kas, tuossa on ääriviiva ja tuossa on muoto” -tilaan. Olisi jännä tutkailla ja havainnoida, että meneekö se myös toisinpäin? Että jos haluaa treenata esim. toisten ihmisten käytöksen havainnointia ilman tulkintaa, niin auttaako jos treenaa piirtämistä ja sen kautta puhtaampaa havaintoa? (Jos joku on tällaista itsessään huomannut niin mielelläni kuulisin!)

Missä olen?

Keho tuntuu rutiinien retuperästä huolimatta ihan kohtalaisen kivalta. Mitä nyt vähän päätä ja niskaa särkee yhdistelmä liikaa kahvia + liikaa ruutuja + liian vähän joogaa. Jännä huomata, että puolentoista viikon tauko joogassa tuntuu jo. (Ja sieltä löytyi taas yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä mitään ei saisi tarvita, varsinkaan kroppaan liittyvää, ja ”aikamoista kermap***e-meininkiä tollainen että heti ruvetaan valittamaan kun vähän on joogassa taukoa, ei oo kuulkaa sata vuotta sitten kukaan joogannut ja ylämäkeen hiihdettiin koulumatkat kesät talvet että vähän nyt ryhtiä tohon hommaan.” Tää onkin aika hyvä tapa näköjään kaivaa esiin noita sisäisiä kriitikoita, että huomaa ääneen mitä tarvitsisi.)

Tunteet… Edellisten viikkojen myllerrykseen verrattuna nyt on suhteellisen tasainen tunneilmasto. Kiitollinen fiilis siitä, että huomasin kierron vaiheen (kalenteri ilmoitti että ”PMS-varoitus”) ja osasin tulkita mittakaavaan kaiken sellaisen ”mä oon ihan paskamutsi kun en osaa lapsistani huolehtia/käydä niiden kanssa ulkona/aurinkokin paistaa/ja tällä me vaan kökötetään sisällä/kauhee mä oon” -meiningin (siitähän tuli hei modernistiruno, wau). Tai kun kaikki Ideaaliminän käytöksestä poikkeava tuntuu Ihan Kauhealta Mokailemiselta, niin se ei välttämättä ole koko todellisuus.

Ajatukset… Vain vähän työjutuissa. Kesälomalla se on varmaan ihan suotavaa näin. Toisaalta ajatukset askartelee tämän rutiinien palauttamisen kanssa, ja toisaalta tiedän että jos nyt kovasti rupean sen kanssa puskemaan niin sit taas huomenna tarttee toipua. (Ja sieltä taas löytyi yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä on ihan naurettavaa, että ”tarttee toipua, voi elämä, mikä ihme nössö säkin oot kun pitää tollai varovasti hipsutella, eikös vaan jos ihan tekis kerralla kunnolla niin sit olis rutiinit?!” Mä itse asiassa tunnistan äänestä, että keneltä olen nuo jutut omaksunut sisäiseksi kriitikokseni. Selvästi tässä rutiinikuviossa on taustalla enemmän kuin mitä mä tästä päältä huomaan, kun kriitikot alkaa huudella heti ja kovaa. Kiinnostavaa.)

Mitä kohti?

Kokeillaanpas tällä tavalla.

Jos mä haluaisin ensi viikolla keskittyä rutiinien vahvistamiseen, niin minkä takia se olisi ongelma?

Sisäisten Kriitikoiden edustaja: No ensinnäkään sä et osaa. Mieti nyt kuinka monta kertaa sä olet yrittänyt rakentaa itsellesi fiksuja rutiineja ja aina kun tulee joku tuulenhenkäys ja erilainen meininki niin ne hajoaa kuin korttitalo. Ihan turha edes yrittää. Ei susta ole siihen.
Minä: Ahaa, kiitos. Ärsyttääkö teitä, kun me ollaan epäonnistuttu niin monta kertaa tässä projektissa?
SK: No hei arvaa. Kun et sä koskaan keskity niihin rutiineihin niin pitkään, että ne juurtuis kunnolla, kun sä aloitat taas sit jonkun uuden jutun ja innostut ja kaikki edelliset jää levälleen ja kesken.

Minä: Okei, eli siis turhauttaako kun te kaipaisitte enemmän pitkäjänteisyyttä siihen rutiinien opetteluun?
SK: No todellakin! Kun ei pelkällä tahdonvoimalla pysty mihinkään ja vaikka sä kuinka haluaisit olla pitkäjänteinen niin aina jotain unohtuu, näkeehän sen siitä sun rutiinitaulukostakin, että nollariviä on joogat ja meditaatiot vaikka kuinka on hyvät aikomukset.
Minä: Ahaa, haluaisitteko te sinne jatkuvuutta ja sitten ärsyttää kun sinne tulee taukoja? Ajattelitteko te, että vasta sitten on onnistuttu kun kaikki rutiinit menee sillai kuin ensimmäisellä kerralla päätettiin?
SK: No just niin. Jos sulla jää rutiinit välistä niin eihän ne sit enää oo rutiineja vaan jotain satunnaisia pyrähdyksiä vaan.
Minä: Eli se jatkuvuus ja ennakoitavuus olis teille tosi tärkeää.

SK: Joo, ja se että me nähtäis että sä edes vähän tsemppaat niiden rutiinien kanssa etkä vaan sluibaa niitä kun sä et viitsi.
Minä: Joo, nyt kuulostaa tutulta toi viitsiminen. Ajattelitteko te, että mä huvikseni skippaan rutiineja vain sen takia ettei mua huvita?
SK: No mitä muuta selitystä siihen vois olla?

Minä: Haluatteko te kuulla mun kokemuksen tästä asiasta? Auttaisko se selkeyttämään tätä tilannetta?
SK: No ainahan sitä voi kokeilla, mutta vähän skeptinen mä kuitenkin oon tän asian suhteen.

Minä: Tehän tiedätte, että uusien rutiinien opetteluun menee energiaa, eiks niin? Ja nyt meillä on opeteltavana lista rutiineja, jotka auttaa pitkällä tähtäimellä säästämään ja lisäämään energiaa, niinkuin vaikka meditaatio ja jooga ja fiksuun aikaan nukkumaan meneminen. Ja silloin kun ollaan oltu vaikka jossain tapahtumassa viikonloppuna, niinkuin ne festarit ja nyt noi häät, niin mulla on tahdonvoima aika vähissä, eikä se opettelu sillä hetkellä onnistu.
SK: Kato nyt, mä sanoin ettei ne sun rutiinit kestä!!

Minä: Saanko jatkaa?

Se, että sinne tulee taukoja, ei tarkoita että se aiempi työ olisi mennyt hukkaan. Joka kerta kun me toistetaan niitä rutiineja, niin sen rutiinin reitit aivoissa vahvistuu. Ne reitit ei häviä mihinkään taukojen aikana. Joka kerta kun me ajatellaan niitä rutiineja lempeästi ja empaattisesti (eikä itseämme tuomiten tai häveten) niin niiden rutiinien yhteys myönteisiin tunteisiin vahvistuu myös. Joten ne rutiinit myös herättää myönteisiä tunteita kun me sitten palataan niiden pariin. Miltä tää kuulostaa?

SK: No edelleen mä oon vähän skeptinen, mutta kun sä kerran puhut aivoista niin mä vähän luotan tohon.

Minä: Haluaisitteko te auttaa mua tässä rutiinien vahvistamisen projektissa? Niin ettei ne seuraavalla kerralla leviäis ihan niinkuin korttitalo?
SK: (neuvottelua) Sillä ehdolla että me saadaan varata oikeus sanoa ”mitäs me sanottiin” jos homma taas leviää käsiin.
Minä: Voisitteko te auttaa mua sillai, että huolehtisitte siitä pitkäjänteisyydestä? Kun se oli teille tärkeää. Sen sijaan, että muistuttaisitte miten mä en oo tässä vielä ikinä onnistunut, niin pidettäis se sama pitkä perspektiivi mutta tulevaisuuteen?
SK: Miten?

Minä: No vaikka niin, että aina jos jää joku kerta väliin, niin auttaisitte muistamaan, että puolen vuoden tai vuoden mittakaavassa ne yksittäiset skipatut päivät tai viikotkin on aika pieni juttu. Että tää on pitkä projekti, ja tänään voi hyvin tehdä parhaansa vaikka eilinen olisi ollut mitä. Ja kun tänään tekee parhaansa niin sit huomenna se on taas vähän helpompaa.
SK: Auttaako tollainen oikeasti?
Minä: Ainakin se säästää mun energiaa siihen opetteluun, kun ei tartte käsitellä kaikkea sitä häpeää ja riittämättömyyden tunnetta, jota teidän ”ei susta oo mihinkään” -viesteistä on mulla herännyt. Se jo auttaa paljon. Jos vaikka sanoisitte vaan, että tänään teet sen mihin pystyt ja se riittää. Siitä olisi tosi paljon apua.
SK: Ehkä me voidaan yrittää. Mutta vuoden päästä voidaan katsoa että miten meni ja sanoa että ”eikös me sanottu” jos edelleenkään ei oo rutiinit hanskassa.

Minä: Mun puolesta voidaan sopia niin. Jos joka päivä vuoden ajan muistutatte mulle, että se riittää mihin tänään pystyn, eikä siltikään oo rutiinit kasassa, niin sit keksitään joku muu tapa.

Mitä mä tarvitsen?

No tämän keskustelun perusteella

  • pitkäjänteisyyttä
  • armollisuutta
  • tukea (rutiinitaulukosta, Sisäisiltä Kriitikoilta, keneltä muulta?)

Ahhh, syvä huokaus. Se riittää, mihin mä tänään pystyn. Saiskohan tämän tatuoitua johonkin? 😀

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 118: Hetkinen, en hajonnutkaan?

Mistä tulen?

Viime viikko oli aika intensiivistä ihmisten kanssa olemista. Joka päivä oli joko opetusta tai palaveria tai molempia, ja viikonloppuna oli ystävän polttarit sekä lasten kaverisynttärit. Niinpä pysähtyminenkin tulee vasta näin tiistaina, kun maanantaikin sisälsi ensin koko päivän opetusta ja sitten vielä illalla laulutreenit.

Toisin sanoen viime viikolla ei ollut yhtään sellaista kunnon huolehdi-sisäisestä-introvertistäsi -päivää, ja sen kyllä huomaa. Eilinen oli jo aikamoista tsemppaamista, vaikka periaatteessa nukuin ihan fiksuja yöunia viikolla ja viikonloppuna. Otin kuopuksen mukaan laulutreeneihin, kun toisella oli viikonlopun jäljiltä vahva äitipula, ja oli tosi vaikeaa olla kärsivällinen kun lapsi käyttäytyi ihan eri tavalla kuin olisin toivonut.

Toisaalta viime viikolla työstin myös ihan uudella innolla yritykseen liittyviä juttuja, suunnittelin ja fiilistelin tätä kuluvaa vuotta ja siihen liittyviä juttuja. Ehkä sekin kulutti energiaa, mene tiedä. Ja toisaalta siitä oli se etu, että nyt mulla on kalenterissa merkitty itselleni joka viikolle yksi oikea vapaapäivä, niin ettei pääse käymään tällaista tilttausta. Viime viikolle en tietenkään tajunnut sellaista merkitä vielä, ja nyt huomaan seuraukset.

On myös jännä huomata, että jotain kehitystä on vuosien mittaan tapahtunut. Monena keväänä olen nimittäin viettänyt päivä- tai jopa viikkokausia ihan tällaisessa samanlaisessa tiltissä. Että väsyttää, ärsyttää, hävettää, stressaa, ja se on ihan normaalitila ja sen läpi pusketaan. Vähän ehdin jo odotella, että mikähän tänä keväänä stimuloi kriisin – aiempien vuosien Greatest Hits on olleet esim. eka kevät yrittäjänä 2015, murtunut kyynärpää 2013, lasten syntymät 2012 ja 2010, opetusharjoittelu+muutto+työt+hääjärjestelyt 2009, sekä siskon kuolema ja perunkirjoitusten setviminen ulkomaiden suuntaan 2008.

Siellä välissä olevina vuosina keväät on menneet meiningillä ”Totta, nyt on kevät, ja viimeksi/sitä edellisellä kerralla oli asia X jota en siinä stressissä ehtinyt käsitellä joten KAS VAAN VOISINPA VAIKKA HAJOTA VÄHÄN sen kunniaksi!”

Mikä tänä keväänä on erilaista?

No ainakin se, että mulla on ollut RVO-koulutuksen ansiosta parin viikon välein sovitusti sellaisia kohtaamisia (joko koulutuspäivinä tai empatiaparin kanssa), joissa olen saanut itselleni ja kokemukselleni empatiaa. Kaikki se henkinen biojäte, jonka olisin muuten hautonut sisääni, on päässyt ulos ja tullut empaattisesti nähdyksi ja kuulluksi.

Olen osannut antaa itselleni empatiaa. Olen tunnistanut pienemmistä merkeistä, että alkaa olla sietokyvyn yläraja lähellä, ja löysännyt tahtia.

Lapset on isompia.

Olen oppinut vähän paremmin pyytämään, mitä tarvitsen, ja kertomaan, kun joku asia ei mulle sovi.

Pystyn paremmin sietämään häpeää itsessäni. Tai siis, ehkä sietäminen on väärä sana. En enää häpeä niin pahasti sitä, että minua hävettää jokin asia, vaan pystyn vähän paremmin elämään sen kanssa. Hyvänä päivänä kertomaan jollekulle muullekin, että se hävettää.

Ehkä noista pienistä murusista tulee sellainen yhdistelmä, että perinteiset kevään ”kaikki viikonloput täynnä ja miten kohta onkin jo toukokuu” -panikoinnit eivät täysin lamauta mua enää.

Njoo, nyt kun katsoin kalenteria taaksepäin niin onhan tuolla oikeastaan aika paljon pitempikin pätkä sellaisia päiviä, jolloin on ollut intensiivistä ihmisten kanssa olemista ilman palautumispäiviä. Maaliskuun puolessavälissä näytti olleen yksi sellainen päivä, jolloin oli ehkä vapaata ja lepäämistä ja yksinoloa, mutta ihan tarkkaan en muista. Että kieltämättä on tässä aika pitkälle tultu ilman tällaista hajoamista. Ja migreenejä ei ole ollut tässä kevään mittaan niin paljoa, sille tuhat miljoonaa hurraata!

Missä olen?

Keho on yllättävän hyvässä vireessä ottaen huomioon, millainen viikko oli. No, toisaalta viikonloppu meni liikkeessä eikä istuessa, joten sinänsä ei ihme. Pää tuntuu siltä, että kaipaa vapaapäivää (entisen impro-opettajan sanoin ”tuuhealta”), mutta muuten on aika hyvä vire. Vettä voisi aina juoda enemmän, tietty.

Tunteet… Hmm. Vähän kaksijakoista. On tunteita, joita huomaan nousevan ikään kuin vanhasta tottumuksesta, ja tunteita joita huomaan kokevani jotenkin aidosti tässä hetkessä. Vanhan tottumuksen tunteet liittyvät selvästi tähän väsymykseen ja levon kaipuuseen. Hävettää, että en oo tehnyt hommia sellaisella tahdilla kuin oon suunnitellut. Pelottaa, että mitenköhän jaksan hoitaa tarvittavat hommat ilman että iskee migreeni tai joku pahempi uupumus. Huomaan kärsimättömyyttä sellaisten asioiden suhteen, jotka ei mee niinkuin mä haluaisin.

Ja sitten samaan aikaan tunnen kiitollisuutta siitä, että osaan hyväksyä nämä tunteet väliaikaisina osina tätä väsymystä – sen sijaan että ajattelisin niiden kertovan jotain todellisuudesta. Huomaan myös uteliaisuutta: näinköhän tämä fiilis kohenee jo yhden kevyen päivän mittaan, vai mitenhän tässä käy? Lisäksi huomaan kiitollisuutta siitä, että laitoin niitä vapaapäiviä kalenteriin, niin tällaista melkein-totaalista kosahdusta ei välttämättä niin herkästi pääse tapahtumaan myöhemmin.

Ajatukset pyörii toisaalta tässä lähitulevaisuudessa (torstaina on vapaapäivä, miten menee meiningit sinne asti?) ja toisaalta aika sellaisissa isoissakin kuvioissa, jotka on vielä vasta ihan ajatuksen tasolla. Lisäksi herää aika paljon pitäisi-ajatuksia, kun katson tätä meidän huushollia: tuntuu, että kaikki muut ovat täällä siivoilleet kun mä olen ollut töissä tai muualla, ja silti tuntuu että jokainen vaakataso on tavarakuorrutuksen peitossa. Huomaan myös armollisia ajatuksia: meillä on toki ollut väsyttäviä päiviäkin tässä, niin että jokailtainen lelujen keräys on lipsunut; ensimmäinen tehtävä on levätä, ja siivoamisen into löytyy lepäämisen toiselta puolelta; ihanaa, että edes joku meillä siivoaa silloin kun itse en siihen kykene.

Ja tietysti niihin vastaukseksi löytyy myös niitä toisenlaisia ajatuksia: minkälainen äiti ei huolehdi kodistaan ensin? (Vinkki: ei ainakaan hyvä äiti.) Eikö kukaan ole kiinnostunut mun hyvinvoinnistani kun eivät laita tavaroitaan paikalleen?!?! Kauheaa kun en ole lapsiani opettanut olemaan kiinnostuneita siitä, onko heidän lelunsa paikallaan iltaisin. Vitsi jos joku tulisi nyt tänne niin hirveäähän se olisi, ne varmaan ajattelisi musta vaikka mitä. Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Nekin ajatukset vielä jonkin verran kirpaisevat (lähinnä häpeän sävyisesti), ja onneksi eivät nekään enää ihan niin paljon kuin joskus.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on töitä, vapaapäivä jolloin pääsen joogaamaan Annamarikan kanssa (hurraa!) ja viimeinen koulutusviikonloppu ennen Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi valmistumista. Jonkin verran tiukalta näyttää, ja haluan huolehtia siitä että saisin tällä viikolla vähän valmisteltua myös seuraavan viikon kuvioita, eli tehtyä hommia ikäänkuin maanantailta pois. Voi nimittäin olla, että sen vikan koulutusviikonlopun jälkeen tarttee vähän sulatella.

MItä kaipaisin?

Hmm. Tällä ja ensi viikolla päättyy muitakin juttuja kuin se RVO-koulutus. Ehkä toivoisin jotain päättymiseen ja siirtymiseen liittyvää?

Tietoisuus, läsnäolo
Arvostus, kiitollisuus
Juhliminen + sureminen

Siirtymissä on jotenkin aina itsellä vaikea olla läsnä, kun on samaan aikaan liikkeessä. Tai kun on tottunut yhdistämään läsnäolon ja pysähtymisen, niin haluaisin kovasti opetella myös siihen, että siirtymän keskellä ja ennen ja jälkeen osaisi palauttaa itsensä siihen läsnäoloon. Että kyllä, tämä asia on päättymässä, ja se tarkoittaa, että joku toinen asia on alkamassa. Tämä pätee ihan pieniinkin siirtymiin, huoneesta toiseen menemiseen ja nukkumaan käymiseen ja heräämiseen. Tietysti se on tärkeää myös isompien siirtymien kohdalla, niinkuin vaikka siinä, että siirtyy RVO-opiskelijasta RV-ohjaajaksi.

Haluaisin osata arvostaa sitä, mikä on päättynyt ja sitä, mikä on tulossa. Jostain tarvelistasta bongasin hyvän selityksen arvostuksen tarpeelle: arvostuksen tarve on tarve nähdä ja kuulla, että (ja miten) oma toiminta on vastannut toisten tarpeisiin. Tämän perusteella itsearvostuksen tarve olisi sitten tarve nähdä ja tulla tietoiseksi, miten oma toiminta on vastannut omiin tarpeisiin. Haluaisin sekä osata arvostaa että saada arvostusta; kuulla, miten olen auttanut toisia, sekä kertoa toisille, mihin omiin tarpeisiini he ovat toiminnallaan vastanneet.

Ja haluaisin osata juhlia ja surra siirtymän kohdalla. Itselleni juhliminen on välillä ollut tosi vaikeaa. Kun valmistuin maisteriksi, niin meinasin ensin etten pidä mitään valmistujaisia, ja lopulta pidettiin yhteiset valmistujaiset, tuparit ja vauvamahakutsut (tämä tapahtui siis kuopusta odottaessa). Ettei vain tulisi juhlittua sitä omaa saavutusta liikaa. Nyt haluaisin osata juhlistaa sitä, mitä on saavuttanut ja mitä on edessä. Ja samaan aikaan haluaisin osata aidosti surra sitä, että kun asioita muuttuu niin joitain tarpeita on taas vähän vaikeampi täyttää. Esimerkiksi RVO-koulutusviikonlopuissa täyttyneet yhteyden ja vuorovaikutuksen ja empatian ja ilon ja läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet, noin esimerkiksi, täytyy taas opetella täyttämään jotenkin muuten.

Ehkä näillä kuvioilla eteenpäin tähän viikkoon!

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Terve itsekkyys vs. trolliarmeija: Eikun Ensin Pitää Ansaita

* * Kohti tervettä itsekkyyttä –verkkokurssin ilmoittautuminen on auki vielä 10.3.2015 saakka! Helsingin iltakurssillakin on vielä tilaa. * *

Tässä tekstisarjassa esittelen päänsisäisiä trolleja, jotka vaikeuttavat omista tarpeista huolehtimista ja terveen itsekkyyden opettelua. (Oikeasti ne ovat syvään juurtuneita ajattelumalleja, mutta niihin on helpompi suhtautua jos ne kuvittelee pieniksi mörriäisiksi.)

Henkilöt Toisilla On Oikeitakin Ongelmia ja Joku Roti saavat tänään seuraansa Eikun Ensin Pitää Ansaita -tyypin.

Eikun Ensin Pitää Ansaita

No joo joo, tottakai sä saat mitä tarvitset sitten kun oot ansainnut sen tekemällä riittävästi asioita – mutta ei kyllä nyt ihan vielä näytä siltä. Vai näyttääkö susta, että oot saanut riittävästi aikaan että voisit huomioida itseäsi?

Hohoo, ”ansaitse ensin” -trolli. Tämä onkin salakavala tyyppi, joka on näennäisesti mun kanssani samaa mieltä siitä, että on tärkeää että mä saan mitä tarvitsen. Kunhan ensin olen tehnyt riittävästi asioita ansaitakseni sen. Eikä koskaan mikään ole riittävästi, tietenkään.

Tämä on se tyyppi, joka saa mut huokaisemaan, että selvisinpä, nyt palkitsen itseni suklaalla. Tai ajattelemaan, että sitten mä kyllä otan päikkärit kunhan olen saanut keittiön siivottua. Asetan omien tarpeideni kohtaamisen palkinnoksi jostain ulkoisesta asiasta – joka sekin varmasti jollain tavalla täyttää mun tarpeita, mutta ei sitä kaikkein päällimmäisintä tai akuuteinta.

Eikä tekemisen rytmittämisessä olekaan mitään pahaa. Voi hyvin tehdä ensin tunnin jotain ja sitten vartin jotain muuta, mielekästäkin. Eikä asioiden juhlistamisessa ole myöskään mitään pahaa. Voin hyvin keittää itselleni juhlakahvit siinä kohtaa, kun olen saanut jonkun ison projektin päätökseen.

Se, mikä tämän trollin kuuntelemisessa mun mielestäni on ongelmallista, on se omien tarpeiden ehdollinen kohtaaminen. Sitten kun olen valmis, niin saan levätä, syödä, soittaa kaverille – ja ne asiat on kuitenkin sellaisia, että mä akuutisti tarvitsen niitä just nyt.

Mua hiertää tosi pahasti ajatus siitä, että mun pitää ansaita se, että voin kohdata omat tarpeeni. Ikäänkuin mun hyvinvoinnillani olisi vain välinearvo, ja oikeasti tärkeitä asioita ovat ne, joita mun pitää tehdä ennen kuin mä voin panostaa omaan hyvinvointiini.

Entä jos ensin laittaisi oman happinaamarin?

Mä nyt käytän esimerkkinä jatkuvasti tätä väsymystä, koska se on meille monille niin tuttu. Oman kehon väsymys vaikuttaa valtavasti toimintakykyyn, ja silti me niin helposti ohitetaan se silloinkin, kun olisi mahdollisuus levätä.

Tai ei pyydetä apua, jos tuntuu, että se väsymys on ylitsepääsemätöntä, koska, no, emme ole selvästikään sitä apua nyt syystä tai toisesta ansainneet. Kun täällä näyttääkin tältä, enkä ole saanut tehtyä kaikkia niitä asioita, jotka pitäisi ihmisen saada tehtyä.

Tuossa viikko pari sitten mä kysyin itseltäni kysymyksen: millaista olisi elää universumissa, jossa mä ensin huolehdin, että saan mitä tarvitsen, ja sitten teen niitä muita asioita?

Ensin piti hetki miettiä. Ei nimittäin ollut lainkaan luonteva ajatuskulku, huolimatta siitä että mä tiedän todella omakohtaisesti miten iso vaikutus itsestä huolehtimisella on hyvinvointiin, tuottavuuteen ja ylipäänsä elämänlaatuun. Mutta että siis ensin huolehtisi, että saa mitä tarvitsee?

No ainakin mä huomaisin, milloin tarvitsen mitäkin.

Siis sillä tavalla aktiivisesti pysähtyisin huomaamaan. Ja ajoissa, enkä vasta sitten puoli kaksitoista yöllä kun vielä oikeastaan pitäisi ripustaa pyykit ennen nukkumaanmenoa. Laittaisin tavarat paikalleen ihan vain siksi, että nautin järjestyksessä olevasta ympäristöstä. Mä ehkä eläisin enemmän hetkessä, kun olisin läsnä sille, että mitä oikeasti tarvitsen. Ja toisaalta ajattelisin ehkä ajoissa myös huomista, ylihuomista ja niin edelleen – jos mulla on huomenna tuollainen päivä, niin missä kohtaa mä saan levättyä? Milloin mä syön? Milloin mä liikun?

Siis oikeastaan mä tekisin juuri niitä samoja juttuja kuin mitä tämä ”ansaitse ensin” -tyyppi haluaisi mun tekevän. Mä vaan tekisin niitä siitä näkökulmasta, että miten ne täyttää mun tarpeitani, en siksi, että mun jostain syystä ”kuuluu” tehdä. Hmm, kiinnostavaa.

Mitä tämä trolli yrittää saada aikaan?

Oikeastaanhan tämän ”ansaitse ensin” -trollin laulu on häpeän laulu. Siis että ensin pitää olla riittävän hyvä, tehokas, arvokas ja niin edespäin, jotta niistä omista tarpeista olisi tärkeää huolehtia. Ja piiloviestinä on, että koskaan kuitenkaan en ole tarpeeksi hyvä, tehokas, arvokas tai muuta, koska aina voi olla parempi, tehokkaampi, arvokkaampi.

Niin oikeastaan kun tämän tyypin äärelle pysähtyy, niin siellä on taustalla inspiraatio. Tuotakin voisi tehdä, tätäkin voisi, oletkos hei ajatellut.

Inspiraatio yksinään ei kuitenkaan riitä, vaan sen vastapainoksi tarvitaan aina armollisuutta.

Että ei tarvitsekaan olla mitenkään erityisen hyvä, tehokas tai arvokas, ja saa olla juuri niin hyvä, tehokas ja arvokas kuin mitä on. Kaikkea sitä, mitä itselleen hommaksi keksii, ei tarvitse tehdä heti eikä samaan aikaan. Asioita ei tarvitse suorittaa ennen kuin voi pitää itsestään huolta. Ja itse asiassa siinä vaiheessa kun huolehtii aina siitä päällimmäisenä olevasta tarpeesta, yksi kerrallaan, niin se asioiden suorittaminen muuttuu tavaksi pitää itsestä huolta.

Apua, kun täällä näyttää tältä. Mitä tarvitsisin? Järjestystä. Mistä kohtaa voisin sitä järjestystä itselleni antaa? No vaikka tuosta poimimalla nuo sarjakuvalehdet lattalta ja lakaisemalla eteisen. Mitähän sitten seuraavaksi? Voisin juoda lasin vettä. Vitsi, nyt voisikin istua hetkeksi sohvalle.

Silloin, kun omat tarpeet ovat täynnä, kun olen osannut olla itselleni armollinen ja ensin huolehtia sen oman happinaamarin päälle, niin ne ”mitä seuraavaksi tekisi” -inspiraatiot eivät enää ahdista, vaan innostavat. Ja siinä, inspiraation ja armollisuuden risteyksessä, tapahtuu hienoja asioita.

Jos tuntuu, että joku näistä trolleista kiusaa tarpeettoman paljon, niin olet lämpimästi tervetullut Kohti tervettä itsekkyyttä –verkkokurssille tai Helsingin iltakurssille. Juuri näitä teemoja harjoitellaan siellä. <3

Perjantain pysähtyminen 18: Vaatekriisi

On toukokuun perjantai, ja sataa vettä, ei enää räntää. Moi vaan perjantai, kiitos kun tulit taas.

Mistä mä tulen?

Mistähän mä oikeasti tulen? Mitä mä olen tehnyt tällä viikolla? No viikonloppu oltiin anoppilassa, sieltä ajettiin kotiin räntäsateessa (kiitos toukokuu), reissukassit on vieläkin osittain purkamatta. Että sellainen viikko täällä. 🙂

Flow’n kautta

Viime viikolla toiveissa oli flow, ja sen sivutuotteina energia, ilo, eteneminen, rauha, ja yhteys. Kovasti hainkin flow’ta, lähinnä tekemällä Shiva Nataa joka aamu (onnistuin! jee!) sekä tekemällä Sedonan releasing -harjoituksia. Yritin huomata, missä kohtaa vastustan asioita – joko tunnetasolla tai ihan fyysisesti esimerkiksi jotain lihaksia jännittämällä – ja sitten tietoisesti päästin irti.

Se auttoi vähän muutamaan juttuun, ja toisaalta edelleen tuntuu, että vähän on tervassa tarpomista. Energiaa ja iloa löytyi bänditreeneistä ja capoeirasta, niinkuin arvelinkin. Etenemistä ja yhteyttä myös, mikä oli myös siistiä.

Lisäksi näitä kaikkia juttuja löytyi viikolle vähän yllättäen myös siitä, että harjoittelin laulamaan ja säestämään kitaralla muutamaa esitysbiisiä nyt tulevaa viikonloppua silmälläpitäen. Siitä on tosi tosi (tosi) pitkä aika, kun olen viimeksi soittanut kitaraa ja laulanut päivittäin.

Sieltä jostain aivojen naftaliinista ne soinnut kuitenkin löytyivät, ja oli mielettömän kivaa huomata, miten antoisaa on ihan vain soittaa ja laulaa. Tosin välillä oli vähän turhauttavaa, kun kaksivuotias tulee kesken biisin auttamaan kitaran kanssa, mutta sekin selvisi sillä, että laulun jälkeen muksut pääsivät ihan luvan kanssa kokeilemaan ja ”soittelemaan”.

Vaatemälsäily

Tän viikon mälsä homma oli se, että suunnilleen joka päivä lauantaista alkaen joku mun vaate hajosi. Yksistä housuista ripsahti vetoketju, farkut kuluivat puhki, ja pari paitaa piti viimein pistää pois käytöstä kun niissä oli kangas niin monesta kohtaa puhki. Osaa voi korjata, toisia ei oikein enää.

Lisäksi kun imetysdieetin lopettamisen jälkeen vaatekoko on kauniisti sanottuna jonkin verran muuttunut, myös raskautta edeltäviin aikoihin, niin vaatekaapissa alkaa olla enää aika vähän sellaisia vaatteita, joissa tunnen oloni kauniiksi ja jotka istuvat hyvin.

Mä en ole koskaan ollut mikään muotihifisti enkä shoppailija, mutta mä olen viimeisten parin vuoden aikana huomannut, miten paljon vaatteet vaikuttavat mun mielentilaan. Ja kun suuri osa vaatteista on joko väärän kokoisia tai väärän mallisia, niin se vasta vaikuttaakin mielentilaan. Lisäksi mä olen pyrkinyt pitämään tänä vuonna ”älä osta mitään” -vuotta, mikä on kyllä suoraan sanoen mennyt päin honkia jo useampaan kertaan.

Ehkä mä nyt vaan suostun siihen, että mulla ei ole oikean kokoisia vaatteita, ja jos mä en pitäisi lapsiani väärän kokoisissa vaatteissa niin ei se ole mitenkään ylevää omallakaan kohdalla. Ei musta silti mitään ostosmonsteria saa tekemälläkään, mutta jos mä edes suostuisin etsimään itselleni muutamat sopivat housut.

Missä olen?

Keho, tunteet, ajatukset. Mitäköhän mulle juuri nyt kuuluu?

Keho edelleen muistaa viikon capoeira-treenit, kun edellisiin ehti tulla kolmisen viikkoa väliä. Oli muuten hyvät treenit, vaikka nyt jumittaakin. Lisäksi mä taas huomaan, miten paljon mun fyysiseen vireystilaan vaikuttaa se, muistanko mä aamulla ottaa vitamiinit vai en. Vettä voisi juoda enemmän (story of my life).

Tällä hetkellä päällä on lököverkkarit, joten juuri nyt ne väärän kokoiset vaatteet eivät muistuta olemassaolostaan. Yleensä se viesti muuntuu matkalla aivoihin muotoon ”vaatteet tässä moi, sä olet väärän kokoinen kun et enää mahdu meihin”, ja se vasta onkin kivaa se. Not.

Tunteet.

Mä en ollutkaan tiedostanut, miten tiukka paikka (heh heh) toi koko vaatehomma on mulle ollut. Tai ilmeisesti mä olen onnistunut kätkemään ne turhautumisen ja ärsytyksen ja häpeän ja vähempiarvoisuuden tunteet siihen, että olen fiilistellyt Pinterestissä tyyli-inspiraatiokuvia ja sitten toistuvasti tajunnut, että eihän mulla itse asiassa olekaan enää vaatekaapissani tuollaisia vaatteita, ainakaan sellaisia joita voisin pystypäin käyttää.

Oikeasti siis mä tiedän, että sillä kokolapulla ei ole mitään merkitystä silloin, kun vaatteet istuvat kauniisti. Eikä mulla oman kokoni kanssa oikeastaan olekaan mitään ongelmaa, silloin kun mulla on sellaiset vaatteet päällä, joissa viihdyn. Silloin, kun paita kipuaa ja housut puristavat vyötärölle (tai entisen vyötärön seutuville) sellaisen ydinlaskeumapilven ja koko ajan pitää olla nykimässä ja varmistelemassa… ne on ne hetket, jolloin häpeän tunne ottaa kaikki kaverinsa mukaan ja iskee ihan täysillä.

Ja toisaalta tunteet ovat myös ylävireessä, kun ajatukset pyörivät niissä viikonlopun tapahtumissa ja esiintymisissä ja ensi viikon kivoissa jutuissa ja Luovuudesta oivalluksiin -kurssissa (tulossa kesällä, käy tsekkaamassa). Mä olen ihan oikeasti aika innoissani monesta jutusta. Selvästi mulle itselleni luovuus avaa monesta suunnasta tunteita näkyville. Se on kivaa, vaikkakin vähän kuluttavaa välillä. Kun mä muistan ne innostavat jutut – ja kun mä tiedän, että mulla on niiden suhteen vaatehommat kunnossa – niin pysyy meininki ylävireisenä.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon ensi viikolle:

LIIKE
flow
yhteys
rauha
ilo
energia

Jatkuvasti mä toivon vaan samoja ominaisuuksia, näköjään. Ja toisaalta, jos ne toimii niin hittojako mä niitä vaihtamaan. 🙂

Viimeksi toimi hyvin se, että mä valitsin yhden ominaisuuden, jota keskityin hakemaan, ja luotin siihen, että kaikki muut tulee sieltä sitten perästä. Tällä kertaa mä voisin keskittyä etsimään liikettä. Eteenpäin liikkumista työhommissa (ja liiketoiminnassa, siinäkin on alussa liike-), fyysistä liikettä, sekä sen huomaamista, milloin asiat liikkuvat kun kuvittelen niiden olevan paikallaan.

Tähänkin kohtaan voisi toimia se, että mä teen joka aamu Shiva Nataa. Lisäksi mä yritän huomata, että milloin mä olen jumissa noin fyysisesti, ja pyrin liikkeellä vähän notkistamaan – tämä pätee erityisesti niihin hetkiin, kun selkä meinaa jumahtaa. Ja aina mulla on joka tapauksessa rintakehä liikkeessä hengityksen kautta, eli mä voin hakea siitä liikkeestä siinä mielessä läsnäoloa. Plus ehkä energiaa löytyy liikkeen kautta, erityisesti jos muistan ja jaksan tehdä capoeira-juttuja muulloinkin kuin treeneissä.

Miltä näyttäisi sun pysähtyminen? Herättikö vaatekriisi ajatuksia tai tunteita, joita haluaisit jakaa kommenteissa? Mitä sä toivoisit ensi viikolle? Kerro kommenteissa! 🙂