Perjantain pysähtyminen 11: Siitä on nyt vuoden verran

Tänään on kulunut vuosi siitä, kun mun kyynärpää räsähti hajalle. Niissä tunnelmissa.

Mistä tulen?

Viikko on ollut taas kaikenlainen. Mä toivoin oivalluksia, edistymistä, iloa, rauhaa, yhteyttä ja flow’ta. Niitäkin on tullut. Meillä oli ihan huikean hyvät bänditreenit, joita fiilistelin vielä seuraavana päivänäkin. Capoeiratreenitkin oli hyvät. Pääsin auttamaan ihmisiä. Pääsin tiivistämään ajatuksiakin, jonkin verran.

Jollain tavalla oli vähän sellainen viikko, että oli hyviä juttuja, mutta ei niiden asioiden suhteen, mitä olisin halunnut.

Että miten tähän nyt suhtautuu. No, mun perfektionistipuoleni on ihan hanskat-tiskiin -mentaliteetilla, että kun ei mennyt niinkuin olisin halunnut niin pieleenhän se silloin meni. Se toinen osa minusta, se joka osaa elää hetkessä. riemuitsee siitä, että mä olen fiilisten tasolla elänyt just sellaisen viikon kuin mitä toivoinkin. Vähän riippuu hetkestä, kumpi näistä on pinnalla.

Tänään sitten oli taas sellanen vähän vaikeakulkuisempi ajan maasto. Ensin kuopus pyöri mun kainalossa yöllä useamman tunnin ja piti syvää unta kauempana. Kun aamu lopulta koitti, niin riemuitsin siitä, että pystyin tekemään minuutin lankkua suorilla käsillä, vaikka toinen niistä käsistä oli vuosi sitten ihan säpäleinä.

Sitten mua rupesi ottamaan päähän ja ahdistamaan ja itkettämään milloin mikäkin pikkujuttu, kunnes mä tajusin, että tämä oikeastaan kuuluu asiaan. Sitten keskusteltiin esikoisen kanssa siitä, miten joskus muistelee jotain surullista asiaa, ja sellaisina päivinä helposti kaikki muukin surettaa tai kiukuttaa. Ja että se on ihan okei, ja niin saa käydä.

Pään ääniä, tai oikeastaan kyynärpään

Yksi tekniikka, jolla mä käsittelin tätä päivää, oli se, että mä kirjoitin keskustelun mun ja mun käden välillä. Että mitä mun käsi on tästä kaikesta mieltä vuosi tapaturman jälkeen. Se oli hyvin ajatuksia avaava keskustelu, ja pisti miettimään monia muitakin juttuja.

”Musta oli ihanaa olla viimeksi capoeirassa, kun sä uskalsit tehdä käsilläseisontaa ja muutenkin luottaa siihen, että mä kyllä vahvistun enkä romahda alta. Ja toi lankkuhomma tekee tosi hyvää, koska me molemmat huomataan, että kyse ei ole pelkästään siitä, että jaksanko minä.”

Joo. Mä olen ehkä liikaa varonut sitä, kun se lääkäri sanoi, että jos olet intohimoinen etunojapunnertaja niin sitten sen saa unohtaa. Nyt tuolla capoeirassa on mahtavaa huomata, että mä jaksankin jonkun verran, ja jos en jaksa niin voin treenata. Ehkä nyt vuoden kuluttua mulla on riittävästi etäisyyttä siihen kaatumiseen ja leikkaukseen, että mun ei ehkä tarvitse enää määrittää itseäni tai sua sen kautta, että sä olet epätäydellinen.

”Sulla on myös ollut aika vahvasti sellainen, että sä et halua säikytellä tai rasittaa muita sillä omalla rikkinäisyydelläsi. Haha, ihan konkreettisesti. Sä peittelet itseäsi sen takia, että et halua toisten huomaavan, että mitään on pielessä. Koska sä koet olevasi vastuussa niistä tunteista, joita sun rikkinäisyys ihmisissä aiheuttaa.”

Se on totta. Mä tavallaan haluan, että mun käsi on keskustelunaiheena, koska mä saan siitä huomiota, mutta mä toisaalta en halua sitä huomiota. Mä en oikein tiedä, mitä mä sillä huomiolla teen, paitsi kerron ihmisille, että ei tässä mitään, kaikki on ihan hyvin.

Mä huomasin myös, että mä teen noita keskustelujen kirjoittamisia nykyään aivan liian vähän, siihen nähden miten hyvin ne mulla auttaa avaamaan erinäisiä lukkoja. Kun siis vaikka noi kaikki jutut tuleekin mun oman pään sisältä, niin se näkökulman vaihtaminen ja asioiden kirjoittaminen auki on ihan eri sfäärissä kuin se, että niitä vain pyörittelisi siellä omien korvien välissä.

Missä olen?

Keho voi hyvin. Alkuviikon maagisen hyvät bänditreenit kantaa jotenkin vieläkin, kun niistä jäi sellainen lämmin ja avoin vire kehoon. Tanssiminen ja laulaminen toivat iloa ja flow’ta, ihan niinkuin arvelinkin. Sitä en arvannut, että se kantaisi niin pitkään.

Tunteet ovat ihan auki ja pinnassa sattuneesta syystä. On onni, että niille on tilaa.

Kun jostain asiasta puolison kanssa väännettiin, ja mä sanoin että mä en nyt pysty, niin hän heti tajusi ja sanoi, että ai niin, anteeksi että avasin tästä keskustelun juuri tänään. Se on tämän päivän voitto, että vaikka jossain vaiheessa tuntui siltä, että mä pidän mun paastovapaan päivän N-Y-T-NYT, niin en ole syönyt sokerijuttuja, vaikka aikaisemmin se on ollut mun lempitapa turruttaa tällaisia ylenmäärin haavoittuvia hetkiä.

Ajatukset pyörivät tällä hetkellä aika tiiviisti oman hyvinvoinnin ympärillä. Siis nyt kun pääsin ensin sen läpi, että ”nyt sun pitää olla tehokas ja harhauttaa itsesi tekemään ihan mitä tahansa, ettet huomaa tätä tunnetta”. Tällaisina päivinä ei pitäisi edes yrittää ajatella yhtään mitään.

Mitä kohti?

Kun kerran juuri edellisessä lauseessa sanoin, ettei pitäisi yrittää ajatella yhtään mitään, niin mä en ajattele. Mä peesaan nämä samat ominaisuudet edellisviikolta.

  • oivallus
  • edistyminen
  • ilo
  • rauha
  • yhteys
  • flow

Mistä mä näitä saan?

En mä tiedä. Aivot ihan solmussa. Nyt mä sentään tiedän, mitä ”edistyminen” tarkoittaa, se on plussaa.

Oivalluksia mä saan Shiva Natan kautta, tai sitten noita dialogeja kirjoittamalla. Ja mä yritän muistaa, että vaikka mun aivot on nyt ihan puuroa ja Shiva Natan tekeminen tuntuu todella huonolta ajatukselta, niin tämä olotila ei ole pysyvä. Mä osaan huomioida ja hoitaa itseäni niin, että koko ensi viikko ei mene tässä samassa sumussa.

Iloa tulee treeneistä, sekä bändin kanssa että capoeirassa. Rauhaan mä pääsen kiinni muistamalla sen, että this too shall pass. Tämä kaikki, niin monella tasolla, on tilapäistä.

Yhteyttäkin arvelen, että tulee treeneistä, sekä toisten auttamisesta. Sitä on luvassa useampaan eri otteeseen ensi viikolla. (Mä pidän muun muassa englanninkielisen spreecastin mun kirjan tiimoilta sunnuntaina. Tervetuloa sinne!)

Flow’n mä voisin ajatella sen arjen flow -ajatuksen kautta. Siis että jos mulla on taidot ja tahdonvoima kunnossa, niin asiat tuntuu inspiroivilta eikä stressaavilta, levollisilta eikä tylsiltä. Ja jollain tavalla mä haluan sekä hoitaa tahdonvoimaani että haastaa itseäni, esimerkiksi opettelemalla uusia juttuja ja lähestymällä asioita uudella tavalla.

Ja sit mä yritän muistaa, että jos mä oon asioiden suhteen perfektionistinen, niin mä pilaan itseltäni mahdollisuuden hyviin kokemuksiin ja itseni kuunteluun. Ensi viikko menee niinkuin se menee, ja mä voin joko roikkua kiinni siinä, miten sen ”pitäisi” mennä, tai sitten hyväksyä, että aika monista tilanteista mä voin etsiä noita haluamiani ominaisuuksia. Kunhan mulla vain riittää kapasiteetti. Toisin sanoen sen kapasiteetin kuntoon hoitaminen on ensiarvoisen tärkeää.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tai mitä ajatuksia tästä heräsi? Tervetuloa kertomaan kommentteihin.

Pärjäätkö vai selviydytkö?

Välillä tulee kriisi. Aina ei voi olla kaikki tosi hyvin. Jotain murtuu, joku sairastuu, joku tai jotain lähtee pois omasta elämänpiiristä tai muuten tulee kriisiä ja muutosta.

Tällä viikolla on sen mun viime kevään kevätkriisin vuosipäivä.

Ellet ollut silloin vielä blogin lukijana, tarina on lyhykäisyydessään tämä: eräänä torstaina kaaduin käteni päälle. Kyynärpäästä kuului krunts, ja sattui niin, että silmissä meinasi sumeta. Sain soitettua muksuille hoitajan ja kävelin terveyskeskukseen, koska ”ei tässä mitään, mä pärjään ilman kyytiä”. Terveyskeskuslääkäriltä röntgeniin, röntgenistä Töölöön. Kyynärpää murtunut ja leikattava, tule huomenna, käsi kipsiin ja kotiin. Ei leikattu seuraavana päivänä, mutta lauantaina lopulta, ja leikkauksen jälkeen tuli kuusi viikkoa käyttö- ja nostelukieltoa kädelle. Kuopus oli juuri täyttänyt yksi, esikoinen täyttäisi muutaman viikon päästä kolme. Jes, tätä juuri toivoin.

Pärjäämistä hampaat irvessä

Viime kevät opetti mulle monta asiaa. Yhtä niistä mä kutsun pärjäämisen ja selviytymisen eroksi.

Pärjääminen on samaa kuin sinnittely, ei-tässä-mitään-kyllä-mä-pärjään, kärvistely tai tankki tyhjänä kulkeminen. Pärjäämistä on negatiivisten asioiden kieltäminen, niiltä silmänsä sulkeminen, koska jos niitä ei ajattele  niin niitä ei ole olemassa.

Pärjäämistä oli, kun mä kävelin murtuneen käteni kanssa, ilman mitään särkylääkkeitä, sinne terveyskeskukseen. Pärjäämistä oli, että kun keskuksen ovessa oli lappu ”vain kiireelliset tapaukset”, niin meinasin kääntyä kannoillani, koska emmänyt tiiä, että onko tää nyt oikeasti niin iso juttu.

Pärjäämistä oli myös se, että mä heti samantien aloin kaivaa siitä tapahtumasta positiivisia puolia: No, ainakin mä sain levättyä sairaalassa, ja no onneksi ei käynyt pahemmin. Ne oli ihan oikeita positiivisia puolia, mutta niin kauan kun mä en antanut itseni surra ja pelätä ja kiukuta niitä toisiakin puolia, niin mä pärjäsin sillä, mihin mä olin tottunut.

Selviytyminenkin on vaihtoehto

Selviytyminen on sitä, että vaikka tilanne ei ole paras mahdollinen, niin pitää huolta siitä, että periaatteessa voi kuitenkin hyvin. Se vaatii sitä, että priorisoi oman hyvinvointinsa korkealle, koska tietää, että tankki tyhjänä on a) kurjaa ja b) vähemmän avuksi kenellekään muullekaan.

Selviytymiseen mä pääsin kiinni siinä kohtaa, kun huomasin, että pärjääminen ei yksinkertaisesti riitä. Mun oli myönnettävä maailmalle, tai tässä tapauksessa mun Facebook-maailmalle, että tarvitsen apua. Että mä en pärjää yksin. Mä pistin FB-seinälleni avunpyynnön, että ystävät hei, nyt on käsi poikki ja jos pääsette mua auttamaan, niin olisi hienoa.

Selviytymistä oli, kun mä myönsin itselleni, miten &#%?! vaikeaa on olla tekemättä yhtään mitään ja antaa toisten auttaa. Selviytymistä oli se, että mä uskalsin iloita pienistä edistymisistä – sain käden laitettua paidan hihaan, jee! – ilman mitään vesittäviä ajatuksia.

Pärjääminen, mulle, oli sitä, että mä piilotin oikeat tunteeni ja tarpeeni. Miksi mä tein niin? Koska ajattelin, että kukaan ei pysty ottamaan niitä vastaan. Että ne ei ole kenellekään tärkeitä. Että kenelläkään ei ole keinoja auttaa mua kuitenkaan. Mä tavallaan otin vastuun vain toisten ihmisten tunteista (”ei ne kuitenkaan halua, niitä pelottaa tai ahdistaa, ne suuttuu mulle jos mä sanon näin”), mutta en lainkaan omistani.

Selviytyminen alkoi siitä, kun mä myönsin, miltä musta tuntuu ja mitä mä tarvitsen. Se ei ollut helppoa, mutta se oli todellakin sen arvoista.

Mä en toisaalta myöskään vaatinut keneltäkään mitään, mä en pistänyt mun tunteita kenenkään muun vastuulle, mutta mä kerroin avoimesti, että nyt on näin. Mä annoin ihmisille mahdollisuuden auttaa, ja ihmiset auttoivat. (Kiitos, ihmiset. <3) Mä en kontrolloinut kaikkea, ja maailma ei kaatunutkaan mun niskaan. Mä olin vastuussa vain omista tunteistani ja tarpeistani, ja se riitti.

Pärjääminen on raskas taakka

Mä väitän tän kokemuksen pohjalta aika vahvasti, että pärjäämisellä ei pääse aitoon hyvinvointiin. Sillä saattaa saada itsensä väliaikaisesti tasapainoon, mutta on tosi raskasta pitemmän päälle kantaa vastuuta kaikkien maailman ihmisten tunteista. Lopulta siihen tasapainottamiseen menee niin paljon henkistä energiaa, että mitään muuta ei ehdi tehdäkään kuin pärjätä.

Sen sijaan jos suostuu olemaan haavoittuvainen, epätäydellinen, välillä tarvitsemaan ja pyytämäänkin apua, niin energiaa vapautuu ihan eri tavalla. Sitä vapautuu tunteiden kautta, kun kiristykset ja puristukset, tuoreet ja vanhat, tulevat itkuina tai nauruina pihalle. Sitä vapautuu myös, kun omat tarpeet tulevat vihdoin näkyviin ja niihin pystyy oikeasti vastaamaan ilman monimutkaisia kommervenkkejä tai selityksiä tai manipulointia. Ja sitä vapautuu, kun ei jatkuvasti tarvitse miettiä niin kauheasti, että voiko näin sanoa, saanko mä olla tällainen, entä jos ne huomaa että millainen mä oikeasti olen.

Sen vapautuneen energian voi sitten käyttää oikeasti hyvinvoinnin edistämiseen, jos jotain epätasapainoja on vielä jäljellä. Vaikkapa paranemiseen, jos on luu murtunut, taikka vauvan tai erityislapsen kanssa elämiseen, jos sellainen sattuu olemaan taloudessa. Tai ihan vaikka arkielämään, luovuuteen, oppimiseen, oivaltamiseen, toisten ihmisten huomioimiseen ja yhteiskunnan parantamiseen.

Pärjääminen on energiantuhlausta. Silloin kun omat voimat ei riitä, suosittelen selviytymistä. 🙂 Mä opettelen tätä vielä itsekin monessa asiassa – mutta enää ei tarvitse pärjätä ihan kaikessa. Se tuntuu aika hyvältä.

Missä sä pärjäät, vaikka oikeasti et ehkä enää haluaisi? Missä olet jo löytänyt tapoja selviytyä, olla epätäydellinen, pyytää apua? Ilahdun, jos jaat kokemuksiasi ja ajatuksiasi kommenteissa.

Perjantain pysähtyminen 10: Kevään valoisat illat

Nyt on taas se hetki. Saa rauhassa reflektoida ja kuulostella ja fiilistellä. 🙂 Koko ajan tulee valoisampaa, vaikka keli olisi millainen. Kevättä ilmassa.

Mistä tulen?

Flunssaviikko takana.

Paljon unta ja nenäkannuttelua, vähemmän sokeria ja sosiaalista mediaa (kiitos paaston).

Viikonloppuna oli yrittäjyyskurssin viimeinen kerta. Täydellinen paikka viettää Naisten päivää, ja muutenkin mielettömän innostava ja energisoiva ympäristö. Sitten alkuviikosta koko olemassaolo menikin flunssapöhnässä, kurkku karheana ja röörit tukossa. Päätin paaston myötä rajoittaa myös taas sosiaalisessa mediassa notkumista, ja se johti suoraan pitempiin yöuniin, kun maltoin mennä fiksuun aikaan nukkumaan. (Se kertoo taas aika paljon mun tavallisesta somekäytöstä, mutta yritän suhtautua siihen lempeästi sen sijaan, että häpeilisin sitä.)

Suorituspainetta

Mä en saanut ihan kauheasti mitään tällä viikolla aikaan, ja mä en oikein tiedä, miten mä siihen suhtautuisin.

Mulle on luonteenomaista onnitella itseäni siitä, että saan suoritettua, ja olla häpeissäni, jos en saa. Vuosia sitten oon myös kunnostautunut sellaisessa ”tässä mitään lepoa tarvita, kofeiinia ja suklaata tipalla suoneen ja jatketaan” -meiningissä, josta tuli toki tulosta mutta myös burnoutteja. Eikä se siltikään pelastanut siltä riittämättömyyden tunteelta, koska kyllähän mun olisi tämä homma pitänyt saada hoidettua ilman tällaista kauheaa draamaakin.

Tässä vuosien varrella mä olen hiljalleen opetellut sitä, että suorittamisen ja itseä vastaan tekemisen ei välttämättä tarvitse olla elämän pääsylippu. Että mä saan olla olemassa vähän vähemmälläkin puskemisella.

Silti siellä taustalla kummittelee se ajatus, että mä kyllä saan olla olemassa mutta oikeasti mun pitäisi tehdä ja suorittaa ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Jos mä en tuota tai suorita, niin mä olen toisten ihmisten riippakivenä ja almujen varassa, eikä kukaan tykkää sellaisista.

Siis tiedättekö sellainen pataoikeistolainen ”ei me mitään pummeja hyysätä, menisit töihin” -mentaliteetti, vaikka mun omat tietoiset mielipiteeni on ihan jotain muuta. Enkä mä kenestäkään muusta sellaista ajattelekaan, enkä tietoisesti itsestänikään. Se vaan häilähtää sellaisena tekemisen paineena ja häpeänä siitä, että ei ole riittävän hyvä, kun ei jatkuvasti suorita itselleen ihmisarvoa.

Tällaisina viikkoina se aina tulee kivasti pintaan, kun tuntuu siltä, ettei ole saanut mitään ”oikeaa” tehtyä. Ja sitten energia meneekin sen käsittelyyn, niin ei ihme ettei saa mitään tehtyä. 🙂 Yksi kysymys, jolla mä usein saan tän fiiliksen purettua ja päästyä eteenpäin, on tämä: ”Tarvitseeko tämän olla totta? Tarvitsenko mä sitä, että tämä on totta?” Siitä usein pääsee kiinni siihen, että mitä hyötyä mulle on tällaisesta ajatuksesta.

Koska siis ainakin ennen lapsia tällainen suorittamispaine ja laiskuuden häpeä oli oikeasti aika tehokas motivaattori. Mä vaan olin sitten ihan hajalla koko ajan, mutta mitäs pienistä. Nyt muksujen myötä mä en suostu tuntemaan häpeää kauhean pitkään, koska se rikkoo mut ja meidän perheen tunnelman niin nopeasti. Tai siis heti kun tajuan, että joku jumi tai ahdistus juontuu häpeästä, niin mä pyrin työstämään sen tietoiseksi ja pois kaivelemasta.

Ja itse asiassa joo. Kun mainitsin tuossa, että kevättä on ilmassa, niin keskimäärin mun elämässä keväät on aina olleet sellaista ”sikana duunia, paina paina, sä kun oot niin fiksu ja taitava niin sä pystyt ihan kaikkeen” -rallia.

Miksei sulla ole kiire?

Tää valoisa kevätillan aurinko herättää sen vanhan impulssin, että nyt kuuluu olla kiire, miksei mulla ole kiire.

Tai siis olisihan mulla kiire jos vaan ottaisin sen kiireen, kun kaikkea tekemistä olisi kyllä. Se, että mä pidän flunssan takia taukoa ja menen aikaisemmin nukkumaan ja olen lasteni kanssa enkä kiukuttele niille läppärin takaa… se hiertää tosi pahasti vastaan tätä mun opittua toimintatapaa, vaikka se onkin enemmän mun nykyisten arvojeni suuntaista toimintaa.

Oikeastaan on hyväkin asia, että ne vanhat rojut ja möröt nousee pintaan nyt, kun mä osaan käsitellä niitä vähän paremmin kuin silloin vähän päälle parikymppisenä. Ja kohdella itseäni vähän paremmin kuin silloin.

Tälle viikolle toivoin iloa, yhteyttä, edistymistä, rauhaa ja flow’ta.

Hmmm. Iloa löysin sieltä kurssilta, ja toisinaan tässä sen jälkeenkin. Kiitollisuuspurkkiakin täyteltiin toisinaan, ja lasten kanssa iloa onkin ehkä löytynyt useammin. Yhteyttä… no ainakin itseeni, siinä mielessä että olen jaksanut kuunnella itseäni sen sijaan, että olisin pakottanut itseni tekemään itseäni vastaan. Edistymistä? Mnjoo, en ehkä niissä jutuissa, joita olisin viikko sitten valinnut edistymiskohteiksi, mutta tämä kaikki työstäminen aukoo jotain. Rauhaa on ehkä löytynyt siitä, että oon päässyt iltaisin aikaisemmin nukkumaan, ja flow’ta kirjojen lukemisesta ja yllättäen ruoanlaitosta (ja ällövaroitus, toki yhdenlaista flow’ta pullollaan on myös tämä nuha-aika, kun koko perhe on räkätaudissa).

Missä olen?

Keho toipuu edelleen flunssasta, nenäkannu on loistokeksintö ja teetä menee litroittain. Tunteet ja ajatukset ovat vähän myllerryksessä, kuten jo edellä kävi ilmi. Lisäksi mulla on työkuvioiden puolesta ollut työn alla sellainen homma, johon mä periaatteessa pystyisin tekemään jotain konkreettistakin, mutta pääasiassa se vaatii sitä, että mä pyörittelen juttuja ja annan niiden muhia ja havainnoin ja odotan oivallusta. Ne ajatukset pyörii siellä seassa, ja kun sinne soppaan heittää vielä muutaman tällä viikolla luetun kirjan, niin onpahan aikamoinen soppa.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon tulevalle viikolle:

  • oivallus
  • edistyminen
  • ilo
  • rauha
  • yhteys
  • flow

Nyt kun mä noita kirjoitin tohon, niin mulle tuli sellainen fiilis, että ehkä mulla tekeminen takkuaa siksi, että mä teen jotain asiaa väärään suuntaan. Tai jotenkin. Mä yritän tehdä jotain sellaista, mitä ei nyt olisi oikeastaan tuloillaan. Sairaan pelottava ajatus. Tätä täytyy tutkia lisää.

Mun intuitio myös sanoo, että operaatioiden sijaan mä haluan nyt miettiä, millä tavoilla mä pääsen kiinni noihin eri ominaisuuksiin.

Oivallus: mun aivot tarvitsee Shiva Nataa. Ja unta.
Edistyminen: mun täytyy selvittää, mihin suuntaan pitää mennä, jotta suunta on eteenpäin.
Ilo: mistä mulle tulee hyvä fiilis? Tanssimisesta, laulamisesta, ihmisten tapaamisesta. Mun pitää yrittää tehdä niitä asioita enemmän ensi viikolla.
Rauha: meditoiminen, mindfulness, asioiden työstäminen. Ilta-auringossa käveleminen niin, että kaikki ajatukset saa huuhtoutua päästä pois.
Yhteys: tää on mulle vaikea. Mun täytyy nähdä toisia ihmisiä, jutella, kuunnella. Ehkä myös puhua.
Flow: mä haluan löytää aikaa kirjoittamiselle. Ja laulamiselle. Kumpaakaan en oikein tällä viikolla päässyt tekemään.

Mitä muuta mä haluan ensi viikolle

Että saisin autettua ihmisiä.

Että saisin tiivistettyä ajatuksia.

Että mun viimekeväisen kaatumisen yksivuotissynttäri ei pistäisi mua ihan päreiksi.

Hahaa, kevättä todellakin on ilmassa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Huikkaa kommenteissa tai tee itseksesi, oli sitten perjantai tai ei. 🙂

Perjantain pysähtyminen 7: Hyvä fiilis – saako sen sanoa?

Ihanaa, perjantai. Mä vähän sua jo odottelinkin.

Mistä tulen?

Ihan hyvä viikko. Oikein kelpo. Tällä viikolla mä muistin hyvin kiinteästi, että olin toivonut viikolle lepoa, ja osasin ottaa sitä lepoa itselleni. Menin yhtenä iltana yhdeksältä nukkumaan ja sen sellaista. Luin lisäksi uudestaan läpi The Sedona Method -kirjaa ja tein aika paljon releasing-harjoituksia. Se ei suorastaan ollut lepoa, mutta tosi monesta asiasta pääsin sellaiseen kevyeen, rauhalliseen mielentilaan. Ja vaikka mä olen tehnyt noita harjoituksia viimeisen kolmen vuoden aikana viikoittain ellen melkein päivittäin, niin mulle itselleni selvästi toimii tuollainen intensiivinen lähestymistapa. Siis että sen ajan, jonka normaalisti käyttäisin vaikkapa Facebookiin tai foorumeihin tai muuhun aivoja nollaavaan homehtumiseen, niin käyttää releasing-harjoituksiin sekä mielessä että kirjoittamalla. Se nimittäin nollaa myös aivoja, mutta ei homehduta yhtään niin paljoa.

Lisäksi innostuin paljon sellaisista työjutuista, joiden kohdalla oon aikaisemmin ajatellut, että emmää tai taustalla on ollut joku tunne- tai häpeäblokki. Toki tein niiden suhteen myös paljon harjoituksia sitä kirjaa lukiessani, mutta ne ideat alkoi ihan eri tavalla yhdistymään kun mulla ei alitajunta tyrmännyt niitä koko ajan. Se jos mikä on innostavaa ja muistuttaa tekemään noita harjoituksia tiheämmin jatkossa.

Tälle viikolle mä toivoin lepoa, helppoutta, kasvua, yhteyttä, flow’ta, iloa, ja avoimuutta. Ainakin sitä lepoa tuli, kuten jo mainitsin. Helppoutta en muistanut toivoneeni, mutta toi Sedona on tekniikkana mulle sellainen, että se tuo aina helppoutta ja vapautta olemiseen ja ajatteluun ja tunteisiin, vaikka tekisi vähänkin – ja tällä viikolla mä tein paljon.

Ehkä sen myötä tuli kasvuakin, ainakin mun on helpompi suhtautua kypsästi lasten mielenliikahduksiin ja muihinkin ajankohtaisiin asioihin. (Mä yllätin itsenikin, kun kykenin jossain keskustelussa jopa ajattelemaan aidosti asioita tahdon2013-vastustajien kannalta.) Sitä kasvua ja kypsyyttä toki edesauttaa se, että tällä viikolla sain nukuttua useammat normaalien ihmisten yöunet. Mä osasin kuunnella ihmisiä sellaisilla hetkillä, kun he tarvitsivat kuuntelijaa. Se oli ehkä vahvin yhteyden kokemuksen teema tältä viikolta. Noita muitakin ilmeni, siis flow’ta ja iloa ja avoimuutta, mutta ei sellaisissa määrin, että olisin jotenkin erityisesti pistänyt jotain hetkiä merkille. Ne oli sellaisena taustavireenä, mikä on mukavaa sekin.

Missä olen?

Keholle kuuluu sellaista, että hartiat on aivan jumissa. Keskiviikon capoeiratreeneissä siirryin puoli tuntia ennen treenien loppua bändin puolelle, koska käsivoimat eivät vain riittäneet kaikkiin harjoituksiin. Ja sitten eilen illalla, fiksusti puolen yhdentoista jälkeen, aloin näyttää puolisolle että mitä tehtiin treeneissä. Siis juurikin niitä ”tässä harjoituksessa mulla loppui käsivoimat, ja tässä, ja tässä”. Enkä venytellyt. Siitä ne voimat toki kasvaa kun tekee, mutta ei välttämättä kannattais ihan joka päivä vetää itseään ihan piippuun. Jos vaikka joka toinen päivä? Muuten keho on ihan hyvässä tasapainossa; Sedona-harjoitukset auttoivat muun muassa vähentämään viime viikolla krooniseksi äitynyttä sokerinhimoa.

Tunnepuolella fiilis on nyt tyyni ja iloinen, kun sain tehtyä hyvän loven todo-listaan. Vähän aiemmin päivällä kuohahti, kun mulle kommentoitiin sellaisesta asiasta, joka on minun asiani eikä kommentoijan, mutta osasin sanoa siitä mielestäni ihan fiksusti. Siis niin, että se ei oikeastaan ole sinun asiasi ollenkaan, joten toivon ettet kommentoisi sitä ellen mä erikseen pyydä. Lisäksi mua ilahduttaa se, että tänään illalla ja viikonloppuna on ohjelmassa kivoja juttuja.

Sekin ilahduttaa, että käytiin muksujen kanssa pulkkamäessä. Mä olen usein aika flegmaatikko ulkoilun suhteen, mutta tänään oli olosuhteet sellaiset, että ulkoilun vaihtoehto olisi ollut nippu aivan liian levottomia lapsia ja aikuisia törmäilemässä toisiinsa. Joten mentiin ulos. Pulkkamäessä oli kivaa, ja kotiin tullessa esikoinen kysyi, että ”voidaanko mennä viikonloppuna koko perhe pulkkamäkeen?”. Lupasin, että yritetään ainakin.

Ajatukset ovat taas työjutuissa, ja myös noiden lasten fiiliksen miettimisessä. Viime viikko oli vähän risa taas, yökylää ja sisäpäiviä ja mitä kaikkea, joten nyt tuntuu tärkeältä pitää muutama päivä ihan selkeää perheaikaa. Saatiin puolison kanssa sovittua aikatauluja järjestelmällisemmiksi, joten ehkä se auttaa itseä pitämään ajatukset perheessä silloin kun on perheaika, ja työssä silloin kun on työaika.

Mulla on myös vähän sellainen fiilis, että kehtaanko mä nyt kirjoittaa, että sain nukuttua hyvät yöunet. Kehtaanko kirjoittaa, että olipa tosi hyvä viikko. Vaikka mä aktiivisesti haluan keskittyä siihen, että tuon lisää iloa elämääni ja huomaan sen ilon, joka mulla jo on, niin silti hävettää välillä sanoa, että nyt on muuten hyvä olla. Mulle tulee pelko, että uskooko kukaan mun ymmärtävän oikeasta elämästä yhtään mitään, kun niin sitä vaan blogissa hehkutetaan miten hyvin asiat on. (Tai sitten vastakkainen pelko: entäs jos mä oon oikeasti niinkuin sen yhdenkin Siskonpeti-videon blogiäiti, joka on netin suuntaan niin halipusia ja ”elämä on peili, kun sille hymyilee niin se hymyilee takaisin” ja oikeassa elämässä karmea negatiivinen räksyttäjä.)

Ja toisaalta voinko mä sanoa, että tää on vaatinut työtä ja opettelua, että pääsen tällaiseen mielentilaan jossa elämä ei ole jatkuvaa hermoromahdusta. Syyllistääkö se niitä ihmisiä, joiden elämä on jatkuvaa hermoromahdusta, vai antaako se toivoa siitä, että jotain voi tehdä ja tulevaisuus voi olla jotain muuta kuin menneisyys? Vai pitääkö mun sanoa, että joo, mulla on kyllä nyt niin helppoa kun puolisokin on kotona ja mä pystyn keskittymään työntekoon, anteeksi vaan kaikki te joilla tilanne ei ole näin ruusuinen.

Ja toisaalta hittovie, ei tämäkään tilanne siinä mielessä ole ruusuinen, että meillä on huushollin aikuiset tällä hetkellä työtön ja yrittäjä. Onpa muuten hyvä, ettei tämä ole mikään sisustus- tai shoppailublogi, olisi nimittäin meidän sisustuksilla ja shoppailuilla aika hiljaista. Silti mä en halua myöskään olla se tyyppi, joka avautuu miten on niin hirrveen vaikeaa ja hirrveen kamalaa ja hirrveen huonosti. Koska oikeasti joka asiassa on monta puolta. Mä teen tietoisesti aika paljon työtä sen eteen, että mun olisi luontevaa keskittyä niihin hyviin puoliin, ja samalla pyrin lempeästi tiedostamaan ne vähemmän hyvät puolet ja hyväksymään ne osaksi meidän tämänhetkistä elämää.

Tällaisissa elämäntilanteissa huomaa, että se vuosien harjoittelu ja tekniikoiden treenaaminen ja asioiden työstäminen on tuottanut jotain tulosta. Tietää, mitkä tekniikat toimii, osaa muistuttaa niitä itselleen, tietää että asioiden vastustamisesta tulee vain pahalle mielelle ja niska jumiin. Siis ihan tällai arjen seassa. Silloin, kun lapset haluaa leikkiä samalla legokirahvilla ja silloin kun tuntuu että mikään ei toimi ja silloin kun tuntuu että ei ketään kuitenkaan kiinnosta. Ei tarvii mennä mihinkään retriittiin etsimään itseään, kun itsensä voi hyvin löytää tällai semikarun lapsiperhearjen seasta.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin ensi viikolle.

  • rauhaa
  • iloa
  • yhteyttä
  • flow’ta
  • etenemistä
  • läsnäoloa

Noi neljä ensimmäistä on mun Core Desired Feelings, eli ne tunteet, joita kohti mä haluan pyrkiä kaikessa tekemisessäni. Ne on olleet oikeastaan viime kesästä asti mulle sellainen suunnannäyttäjä, josta mä olen voinut – jos olen muistanut – tarkistaa, että teenkö mä sellaisia juttuja, joista tulee hyviä fiiliksiä. Jos niistä ei tule mitään hyviä fiiliksiä, niin silloin mun ei ole syytä niitä tehdä. Esimerkiksi coaching-sessiot on aina sellaisia, joista mä saan noita kaikkia neljää, eli rauhaa, iloa, yhteyttä ja flow’ta. Kirjoittamisessa on sama juttu. Toisten ihmisten auttaminen, kuunteleminen ja kohtaaminen saa mut tuntemaan yhteyttä toisiin, ja flow tulee sellaisissa tilanteissa, joissa mä pystyn käyttämään kapasiteettiani täysipainoisesti ja mulla on jaksamista tehdä asioita.

Rauha ja ilo on sitten enemmän valintakysymyksiä. Haluanko mä kokea rauhaa tässä hommassa? Haluanko mä löytää tästä tekemisen iloa? Ne tulee myös läsnäolon kautta. Aina ei jaksa tietoisesti kaivaa sitä tekemisen iloa tai rauhaa, ja sen huomaa samantien: on paljon kivempi laittaa pyykkejä silloin, kun päättää, että mä nyt huomaan jokaisen rauhallisen hetken, tai jokaisen ilon hetken, joka tässä hommassa tulee vastaan. Jos ei jaksa etsiä niitä, niin huomaa helpommin ne sellaiset ”äh, miksi pitää taas/älkää hei muksut nyt tulko härkkimään/ärsyttävää!!” -ajatukset.

Etenemistä mä toivon ihan puhtaasti siksi, että mä haluan saada juttuja liikkeelle ja projekteja tehtyä ja esimerkiksi sitä mun kirjaa tehtyä tunnetummaksi. (Jos haluat levittää viestiä siitä, niin olen superkiitollinen!) Se eteneminen vaatii myös läsnäoloa, ihan jo siksi, että näiden juttujen tekeminen tuo nopeasti eteen kaikki ne aiemmin mainitut häpeä- ja tunnelukot. Jos mä en ole läsnä, niin ne vetää salakavalasti maton mun jalkojen alta ja mä en pääse eteenpäin.

Läsnäolo on tärkeää myös siksi, että vaikka menisi kovaa vauhtia, niin väärään suuntaan meneminen ei ole etenemistä. Läsnäolevana mä pääsen paremmin kiinni intuitiooni siitä, mikä suunta tuntuu kaikkein parhaalta juuri siinä hetkessä. Eikä mun oikeastaan tarvitse edes mennä kovaa vauhtia, kunhan liikkeen kokonaissuunta on eteenpäin. Mitä kohti? No sitä rauhaa, iloa, flow’ta ja yhteyttä, monellakin eri tavalla.

Miltä sun perjantai näyttää? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti haluat? Kerro kommenteissa jos inspiroiduit!

Perjantain pysähtyminen 6: Jälkihöyryissä

Perjantai. Syvä huokaus. Sit taas mennään.

Mistä tulen?

Tällä viikolla sain tehtyä ja julkaistua tämän englanninkielisen e-kirjan. Tai siis saimme koko perheen voimin, koskapa puolisoni taittoi ja suunnitteli. Aika paljon oli työtä ihan loppuun asti, mutta mä olen ihan hurjan tyytyväinen lopputulokseen. Seuraavat projektit ovat tuon suomentaminen ja englanninkielisen version tunnetummaksi tekeminen. Nyt kuitenkin tuntuu, että ensin pitää ottaa pari päivää vähän rauhallisemmin. On nimittäin aika väsynyt fiilis jännästi.

Ihan kamalan paljon muuta ei tähän viikkoon ole oikeastaan mahtunut. Se on toisaalta ihan tervettä, siinä mielessä että joskus muutama vuosi sitten olisin varmaan helposti pakannut tällaisenkin viikon ihan tupaten umpeen kaikkea mahdollista. Edistystä. 🙂

Tälle viikolle mä toivoin selkeyttä, tasapainoa, iloa, rauhaa, yhteyttä, luovuutta, helppoutta ja ”tarpeeksi”-utta. Erityisesti sitä tarpeeksi-utta. Tietoisesti mä en muistanut sitä tuoda mitenkään elämään, ainakaan tässä loppuviikosta, mutta jollain lailla tällai jälkikäteen noita tuntui löytyvän.

Ehkä jotain noista toiveista jäi sillä tavalla muhimaan, että mä en ihan täysin rikkonut itseäni tällä viikolla, vaikka kiirettä ja aivotyötä olikin sen verran että niillä olisi helposti saanut itsensä rikki. Tai ehkä siinä viime viikonloppuna mä just sen verran sain kylvettyä noita asioita mieleeni, että ne kantoivat loppuviikkoon. Oli miten oli, selvästi tekee hyvää palauttaa noita mieleen ainakin kerran viikossa.

Missä olen?

Kroppa on viikko viikolta vähän vähemmän jumissa capoeiran jäljiltä. Lisäksi mun tahdonvoima on mennyt lähes kokonaan ton kirjaprojektin kanssa, joten oon ihan surutta säästänyt sitä esimerkiksi ruokavalioon keskittymisestä. Toisin sanoen terapiasuklaata on mennyt jonkin verran, ja selvästi suurempi sokerimäärä vaikuttaa mulla vireystasoon. Tämäkin on toisaalta arvokasta informaatiota, siinä mielessä että tällaisen on-off-vaihtelun myötä mä huomaan kropassani selkeämmin sen, miten eri asiat vaikuttavat. Jos mä vaan olisin koko ajan syömättä sokeria, niin mä ehkä tottuisin siihen, että päätä ei särje tai olo on muuten virkeä.

Tunnepuolella toi projektin valmiiksi saaminen nosti pintaan ihan valtavan haavoittuneisuusaallon. Mitä jos kukaan ei tykkää siitä? Entäs jos se onkin ihan kauhea? Mitä jos mä vain kuvittelen osaavani oikeasti jotain? Kenelle mä nyt edes tästä kerron, kun ei ketään kiinnosta kuitenkaan? (Te, joita kiinnostaa ja jotka olette jo ostaneet: Kiitos!

Mielessä pyörii strategiat ja systeemit ja että millä kaikilla tavoilla saisi tuosta kirjasta sanaa levitettyä. Mä teoriassa tiedän kauheasti kaikkia juttuja, että mitä voisi tehdä (vierasblogitekstit! kirja-arvostelut! fooruminäkyvyys!), mutta sitten kun siihen sekoittuu tuo tunnepuolen ”emmäkehtaa kelleen mitään sanoa kun kuka mäkin kuvittelen olevani” -osasto, niin teorian soveltaminen käytäntöön ei oikeasti olekaan enää niin helppoa. Mulla on myös aika paljon kaikkia tekniikoita, joilla mä pääsen niistä tunnepuolen hommista eteenpäin, mutta sekin vaatii aikaa ja keskittymistä. Hiljalleen etenemistä. Siihenkin tarvii kärsivällisyyttä ja tahdonvoimaa, että jos sitä vaikka tankkais ensin itsensä takaisin hyvään toimintakuntoon ja sitten rupeais työstämään eteenpäin.

Ai niin, lisäksi on ystävänpäivä. Mulla ei jotenkin kauheasti ole siihen asiaan sanottavaa, ja varsinkin kaikki angloamerikkalaisten blogien ja muiden hehkutus tuntuu aika vieraalta tähän omaan tilanteeseen verrattuna. Ystävänpäivä on ollut meidän huushollissa isoin juttu ehkä tuolle kohta nelivuotiaalle, jolle se tarkoittaa sitä että käydään koko ajan halimassa ja pussailemassa äitiä, isiä ja pikkusisarusta. Tai no, ehkä mä lasken ystävänpäivälahjaksi sen, että puoliso hoiti muksujen aamurutiinit ja mä sain nukkua projektiväsymystäni pois. Ainakaan mä en keksi mitään parempaa ystävänpäivälahjaa kuin parin tunnin ylimääräiset unet.

Mitä kohti?

Tälle viikolle mä toivoisin

  • lepoa
  • helppoutta
  • kasvua
  • yhteyttä
  • flow’ta
  • iloa
  • avoimuutta

Mä en oikein edes tiedä, mitä mun pitäisi ensi viikolle toivoa. Tai siis pitäisi ja pitäisi, minähän sen päätän että mitä mä ensi viikolle toivon ja tarvitsen. Mutta siis mulla on nyt vähän sellainen olo, että tosta edellisen ponnistuksen jäljiltä on vielä vähän hukassa, että mitä mä oikeasti nyt tarvitsen ja mitä mun ikäänkuin kuuluisi (niiden kaikkien teorioiden ja tee-näin-mallien mukaan) haluta.

Lepoa mä tarvitsen ihan varmasti, helppous on aina plussaa, yhteys ja flow on sellaiset joita mä muutenkin toivon itselleni jokaiselle päivälle eri muodoissaan. Kasvu on vähän kaksiteräinen miekka, koska terve kasvu on aina aikaavievää ja vaatii myös energiaa ja vaivannäköä. Tavallaan mä siis toivon itselleni vaivannäköä? No toisaalta silloin ei ole mikään ihme, että listassa lepo on ykkösenä.

Iloa ja avoimuutta mä kaipaan, koska mun tutuin ja automaattisin reaktio tällaiseen uutta luoneeseen haavoittuvaiseen tilaan on käpertyä omiin oloihini ahdistumaan ja häpeämään sitä, että kehtasinkin tehdä jotain, mikä mä luulen olevani. Vois kokeilla, että miltä elämä näyttäisi jos kertoisi iloisesti ja avoimesti, että tällaisen mä tein, kato, eiks oo hieno.

Niin että tällaisen mä tein, kattokaa, eikö oo hieno. 🙂 (Puoliso suunnitteli kannen, kunnia siitä hänelle.)

ITTNT-hardcover image

Jos haluat toivoa itsellesi ensi viikolle ominaisuuksia tai pohtia muuten näitä kysymyksiä, niin kommentit ovat juuri oikea paikka sitä varten!

Perjantain pysähtyminen 4: Helppoa ja metahelppoa

20140205-140911.jpg

On perjantai, ja on aika tehdä viikkokatsaus. Ekasta ja tokasta versiosta löytyy tarkemmat ohjeet, mutta jos haluat itse osallistua itseksesi tai kommenteissa, niin kysymyksiä on kolme.

Mistä tulen?

Takana on taas ihan hyvä viikko, siinä mielessä että mitään suurempia katastrofeja ei osunut kohdalle, vaan elämä sujui suunnilleen ennustettavia uomia. Kuuluu hyvää, kun ei oikeastaan kuulu mitään.

Viikonloppuna puoliso oli reissussa, joten oltiin muksujen kanssa pääasiassa keskenämme. Kuopus itse asiassa kävi yökylässä mun vanhemmilla (ekaa kertaa yksinään), ja me pidettiin esikoisen kanssa ihan kahdenkeskistä aikaa. Siitä on pitkä aika kun viimeksi oltiin monta tuntia kahden, ja esikoinen oli selvästi kaivannut sellaista.

Kun mä kysyin, että mitä tehdään kun pidetään meidän oma ilta, niin esikoisen silmät syttyivät: ”Tehdään teltta, ja sitten [kuopus] ei riko sitä!!” Auts, miten niin isompi vähän kärsii siitä, että pienempi haluaa jatkuvasti osallistua mutta ei ihan vielä osaa?

Se viikonloppu teki kyllä hyvää meille kaikille. Kuopus sai olla kerrankin mummin ja ukin silmäteränä ihan ilman kilpailijoita (ihan niinkuin isompikin saa aina kun itse menee yksin yökylään), ja isompi sai olla äidin silmäteränä (ihan niinkuin kuopus isomman kerhon aikaan). Ja hyvänen aika miten rentouttavaa oli itsellekin olla vain yhden leikki-ikäisen kanssa kaksin kotosalla!

Muu viikko pyöri aika paljon yhden projektin työstämisen ympärillä. Sain kirjoitettua, ja aika paljon sain myös stressattua, että entäs jos aikataulu ei pidä ja kaikenlaista ja kaikenlaista. Mä haluaisin osata ajatella siitä aiheesta, että mä teen sen verran kuin ehdin ja pystyn, ja sen on riitettävä, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mun toiveita tälle viikolle olivat helppous, luottamus, ilo, energia, liike, ja flow. Noista itse asiassa aika monia löytyi, kun kävin elämäni ensimmäisellä capoeiratunnilla! Paitsi no, helppoutta ehkä ensimmäiset kaksi sekuntia, sen jälkeen alkoi tuntua lihaksissa, että aika lailla liikkumatonta elämää on tullut vietettyä viimeiset X vuotta… Mutta löytyi luottamusta – sekä itseeni, siinä kohtaa kun kuuntelin maitohappojen viestiä ja menin ainoana osallistujana salin takaseinälle puuskuttamaan, että toisiin, kun uskalsin olla pärjäämättä enkä pelännyt, että joku katsoo kieroon. Ei katsonutkaan, opettaja vain tuli varmistamaan että ei tapahtunut mitään vakavampaa, ja hyväksyi muitta mutkitta mun ”maitohapot, pitää levätä” -selityksen.

Löytyi iloa, energiaa, liikettä ja jopa flow’ta, kun tunnin jälkeen huomasin, miten kaikki muu huolehtiminen ja ajattelu oli hävinnyt täysin tekemisen tieltä. Nyt seuraavat pari päivää on reisilihakset aina istuutuessa ja seisomaan noustessa muistuttaneet, että tuli muuten tehtyä jotain. Innostavaa oli, kun tunnille osallistuneet edistyneemmät capoeiristat pelasivat ihan oikeasti tunnin lopuksi, ja näin, mihin ehkä vuosien päästä olisi mahdollista päästä. Ensi viikolla uudestaan, ihan mahtavaa.

Helppoutta peräänkuulutin erityisesti. Tai siis kaipasin, tai siis yritin muistaa muistuttaa itselleni. Ei oo helppoo muistaa että vois olla helppoo, ainakaan vielä. Muutamia hetkiä tuli, jolloin vahingossa muistin ajatella, että olisiko sallittua jos mä tekisin tän näin, kun tää olisi mulle helpompi. Ehkä se capoeiratunnin maitohappohetki oli sellainen, jolloin mä annoin periksi: nyt on ollut jo tarpeeksi vaikeaa, saa hetken olla helppoakin.

Myös muutamaan kertaan lounasta miettiessäni tulin siihen tulokseen, että tähän saumaan helpointa on vaan höyryttää kukkakaalia/parsakaalia/ruusukaalia ja pistää siihen jotain näppärää proteiinia kylkeen. Ja nimenomaan se oivallus, ettei mun tarvitse ehdoin tahdoin ruveta vääntämään edesmenneen siskoni sanoin gurmeeta paaville, jos vähempi riittää ja sillä saadaan kaikki kylläisiksi fiksussa aikataulussa. Hiljalleen se löytyy, ja yllättävistä paikoista, helppous.

Oli helppoa päättää, mitä laittaa päälle kummitytön synttäreille viikonloppuna, kun vaihtoehtoja oli käytännössä vain muutama. Oli helppoa olla esikoisen kanssa kahdestaan, ja oli helppoa mennä lapsen kanssa samaan aikaan nukkumaan, kun olin etukäteen päättänyt, että tänään keskityn meidän kahden yhteiseen aikaan ja lapsi nimenomaan toivoi, että mennäänhän sitten äiti yhdessä nukkumaan. Pienistä hetkistä, pikkuhiljaa.

Missä olen?

Tällä hetkellä olen fyysisesti anoppilassa. Kirjoitan kookosöljyt ja puuvillakäsineet kädessä, koska pakkasten myötä käynnistyi taas perinteinen mul’ kuivuu kädet niin et ne halkee-ee -kausi. Reisilihakset ovat edelleen capoeiratunnin rapukävely-karhunkävely-pyörityksistä aikamoisessa jumissa, vaikka mielestäni venyttelin ne ihan kohtuullisesti. Olisivat ne toisaalta vielä pahemmassa kunnossa, jos en olisi venytellyt, että siinä mielessä uskon tehneeni parhaani. Alkuviikon osteopaattikeikka ja tuo capoeira saivat myös mun kroonisesti jumisen lonkan aika paljon paremman tuntuiseksi, mikä jo itsessään on yksi tän viikon loistojutuista.

Mielessä pyörii muun muassa se työprojekti monelta eri kannalta, ja siihen liittyen tunteet seilaavat innostuneesta ja avoimesta vähän huolestuneeseen, odottavasta ja kärsimättömästä luottavaiseen ja rauhalliseen. Toisaalta tiedän, että se etenee sitä tahtia kuin etenee, ja toisaalta osa musta haluaisi kovasti hallita ja kontrolloida joka ikistä asiaa ja ehtiä ja suorittaa ja olla tosi hyvä ja saada hirveästi kehuja ja ja ja… Syvä huokaus.

Tän siitä saa, kun on tottunut siihen, että omanarvontunto on sidoksissa muun muassa siihen, miten hyvä ja fiksu on ja miten hienosti pärjää ja osaa ja miten taitavasti tekee juttuja. No, mä voin harjoitella hyväksymään sen, että tää on nyt tällä lailla tän asian kanssa. Ja jos mä toisaalta yritän siitä projektista koko ajan etsiä sitä, että miten mä teen tästä itselleni helpompaa ilman, että tingin laadusta tai (mahdollisuuksien mukaan) aikataulusta, niin yksi helppouden löytämisen keino on se nyt on näin, letting go, mä annan tän olla tällä hetkellä itselleni just niin vaikeaa ja just niin helppoa kuin miltä se tuntuu, syvä hengitys.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivoisin tälle viikolle.

  • helppous
  • joustavuus
  • yhteys
  • avoimuus
  • eteneminen
  • rauha
  • ilo

Mä haluaisin kehittää jonkun tavan tai rutiinin, jolla mä muistaisin joka päivä pohtia vaikka nyt sitä helppoutta. Joku ankkuri, tai triggeri, tai joku muu sellainen, joka muistuttais mua, että mitä jos tää olisi helppoa. Mä haluaisin että olisi helppoa muistaa miettiä, miten asiat voisivat olla helpompia. Tai että miten mä voisin tehdä minkä tahansa, vaikka nyt helppouden etsimisen, itselleni helpommaksi. Sellaista meta-helppoa, if you will.

Mä toivoisin joustavuutta sekä kehon puolelle (lue: vähemmän jumissa capoeiran jälkeen) että ajatusteni ja tunteideni puolelle. Siis sellaista, että mä yhä helpommin (taas metahelppoa!) huomaisin, jos oon jumissa jonkun ajatuksen tai tunteen kanssa ja voisin löytää siitä jonkun reitin eteenpäin. Jos vaikka pelottaa jonkun sähköpostin lähettäminen tai muuten itseni näkyväksi tekeminen (eli avoimuus), niin saisin ikäänkuin pehmitettyä sen pelon taustalla olevaa ajatusta ja kyseenalaistettua sen todenperäisyyttä. Ehkä myös löydettyä sieltä jonkun tarpeen tai itselleni tärkeän asian, johon satsaamalla siitä asiasta tulisikin vähemmän pelottava.

Yhteyttä, avoimuutta, etenemistä mä toivon monen asian suhteen, mutta en helppouden ja joustavuuden ja rauhan kustannuksella kuitenkaan. Ha, onpa jännä huomata miten noistakin ajattelee, että niiden tarvitsisi olla jotenkin toisilleen vastakkaisia. Mulla on sellainen vaisto, että aito yhteys ja avoimuus ja eteneminen tulee nimenomaan noiden muiden kanssa yhteistyössä, ei vaikeasti, kankeasti, pelon tai stressin kautta. Yhteyttä ei voi pakottaa, tietenkään. Eikä pakotettu avoimuus rakenna mitään, eikä hampaat irvessä eteneminen useinkaan tuo kuin vain näennäistä tulosta.

Mieleen tulee taas näistäkin se jokin aika sitten tullut ajatus, että do the groundwork – tee pohjatyö ensin. Jollain lailla se työ, jota mä teen päästäkseni kiinni helppouden ja rauhan ja ilon vireeseen, on pohjimmiltaan kaiken muunkin taustalla. Kun asiat tuntuu etenevän helposti ja mulla on rauha ja tunnen iloa tekemistäni asioista, niin eteneminen ja joustavuus ja yhteys ja kaikki tulee sitä kautta. Jos joku näistä hiertää, niin mä en oikeastaan saa mitään ns. hyödyllistäkään tehtyä, vaan ainoa tapa, ainakin mulle, on kaivaa ne pohjimmaiset ajatusvirheet ja väärinkäsitykset sieltä ankeiden tunteiden taustalta pois.

Se, mitä mun tarvitsee harjoitella, on että se työstäminen ja niiden ajatusvirheiden purkaminen ei ole hukkaan heitettyä aikaa, vaan päinvastoin ainoa tapa, jolla mä pidän itseni työvireessä. Laulajat avaa äänen, soittajat virittää soittimet, graafikot päivittävät suunnitteluohjelmistojaan ja mun tarvii pitää huolta omasta koneistostani.

Näitä mä sitten opettelen taas ensi viikon. 🙂

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Kysymykset, oivallukset, omat vastauksesi noihin kysymyksiin tai mitkä tahansa muut omat reflektiosi kuluneesta viikosta löytävät juuri oikean paikan täältä. 🙂 Hurraata ja fiilistelyä voi myös mielellään harrastaa, pyytämättä neuvomista ei niinkään.

 

Odotukset ja pettymykset

20140114-095636.jpg

 

Pettymys.

Mikä siinä on niin kivuliasta?

Mikä siinä on niin kaikennielevää, että sitä täytyy välttää viimeiseen asti? Ja voiko sille pettymyksen vastenmielisyydelle tehdä mitään?

Tutkitaan. 🙂

Voi ei, kaikki on pilalla!

Kuinka usein sulle käy näin:

Huomaat, että asiat menevät ihan eri tavalla kuin mitä haluaisit. Lapsi käyttäytyy väärin, puoliso tai ystävä käyttäytyy kummallisesti, sataa kun pitäisi paistaa tai lunta ei kuulu vaikka on tammikuu. Ensin sen ”väärän” tilanteen sietämiseen menee vähän energiaa, sitten vähän enemmän. Kohta huomaat uponneesi sellaiseen ”miksi #&!@ssa kaikki menee aina päin §@∞£#&#???” -tilaan. Sitten tulee mahdollisesti huutoraivari tai itkuraivari, jonka jälkeen olo on kuin sodasta tulleella.

(Mulle käy näin vähintään kerran pari kuukaudessa. Meidän melkein neljävuotiaalla on välillä päiviä, jolloin kaikki on pilalla jo ennen lounasta.)

Kun vastustan sitä, että asiat ovat jollain tavalla, mä käytän siihen tahdonvoimaa. Mä fyysisesti vastustan sitä, että näin ei pitäisi olla.

Ja mä ajattelen, että usein mä vastustan osittain tai kokonaan juurikin sitä pettymyksen kokemusta. Mä vastustan sen kohtaamista, että mun odotukset ei täyttyneetkään. Jos mä myönnän, että asiat on nyt näin, niin mun täytyy samalla myöntää, että ne on eri tavalla kuin mitä mä halusin – on siis parempi vastustaa nykyhetkeä, niin mä voin pitää vielä kiinni niistä mun odotuksista.

Odotukset löytää nimittäin helpoiten pettymyksistä: jos petyin johonkin, odotin että tapahtuu jotain muuta kuin mitä lopulta tapahtui. Odotin, että lapsi käyttäytyisi tietyllä tavalla, tai että paistaisi aurinko mun tärkeänä päivänäni.

Ja tässä, mä arvelen, on syy siihen, että pettymykset on joskus niin vaikea sietää. Pettymys on sitä, kun todellisuus ilmoittaa mulle, että mun arvostelukykyni petti. Että mä en tiennyt tarpeeksi, en ymmärtänyt asioita oikein, olin väärässä.

Ah, nyt päästään asiaan.

Olin väärässä. Mitä se tarkoittaa?

Pettymys on kivulias tunne silloin, jos mä ajattelen, että se väärässä oleminen, ymmärtämättömyys ja arvostelukyvyn pettäminen on mun henkilökohtaisia, pysyviä ominaisuuksiani. Silloin jokainen väärässä olemisen hetki on muistutus siitä, että mä vaan olen pohjimmiltani tällainen väärässäolija ja epäonnistuja. En voi tehdä mitään asialle, eikä mikään auta.

Ei ihme, että sellaista ajatusta haluaa välttää. Eikä ihme, että tällä tavalla ajatteleva ihminen haluaa säästää myös omat lapsensa ja muut ihmiset pettymyksiltä parhaansa mukaan. Tällaisesta näkökulmasta pettymysten tuottaminen tai aiheuttaminen lapselle on aika lähellä kiusaamista tai henkistä väkivaltaa.

Sitävastoin silloin, jos mä ajattelen, että väärässä oleminen ja arvostelukyvyn pettäminen on väliaikaista ja oppimisella korjattavissa, niin pettymyskään ei vihlo niin kovasti. Ongelma ei ole enää se, että mä en osaa. Ongelma on, että mä en osannut. Sillä kerralla, niissä olosuhteissa, siinä päätöksentekotilanteessa.

Ja kunhan mä pääsen yli siitä, että asiat ovat nyt eri tavalla kuin olisin halunnut, niin mulla on myös loistava mahdollisuus oppia. Se pettymys on nimittäin kaivanut esiin mun odotuksista jotain sellaista, jossa on oppimisen varaa.

Jos mä petyin siihen, että lapsi ei pukenut vaatteita itse päälle, niin mitä mä silloin odotin?

Odotinko, että kun pyydän lapselta kerran, niin hän lopettaa leikkinsä ja alkaa pukea vaatteita järjestelmällisesti päälleen oikeassa järjestyksessä? Odotinko, että jos lapsi ei osaa, niin hän muistaa ja hoksaa pyytää apua? Oliko oikeasti realistista odottaa tätä kaikkea lapsen ikä, vireystila ja taidot huomioiden? Jos oli, niin mikä tässä tilanteessa mahdollisesti sai aikaan sen, että lapsi ei jostain syystä käyttäytynyt odotusten mukaisesti (kuten vaikka väliin jääneet päikkärit, nälkä tai vessahätä, uuden kehitysvaiheen kynnyksellä oleminen)?

Ja tärkein: Mitä mun olisi realistista odottaa lapseltani ja itseltäni seuraavan kerran tällaisessa tilanteessa?

Silloin, jos mä ajattelen tällä jälkimmäisellä tavalla, niin myös lasten ja läheisten pettymyksiin on helpompi suhtautua.

Mun on helpompi pitää omat rajani, vaikka lapsi pettyisikin. Sen pettymyksen tunteen kohtaamisen jälkeen me voidaan keskustella siitä, että missä kohtaa ne lapsen odotukset olivat vinksallaan tässä tilanteessa. Kumpikaan meistä ei tahallaan yritä tehdä toiselle pahaa mieltä, meillä on vain erilaiset odotukset tilanteesta. Mun on myös helpompi joustaa omista odotuksistani, jos huomaan, että itse asiassa lapsen odotukset tästä tilanteesta ovat nyt realistisemmat.

Mutku mä olisin halunnut

Toki vaikka mä osaisin suhtautua miten rakentavasti väärässä olemiseen ja odotusten toteutumattomuuteen, niin ei musta silti tule silmänräpäyksessä mitään ikityyntä zen-munkkia.

Mua voi edelleen surettaa se, että mä olisin tarvinnut jotain, mitä en saanut (tyyliin yöunia, kuuntelevaa korvaa, aikaansaamisen tuomaa tyytyväisyyttä ja niin edespäin). Mua voi edelleen suututtaa se, että joku käyttäytyi niin, että mä en saanut sitä, mitä tarvitsin.

Mutta ainakin mulle itselleni on helpompi hyväksyä ja käsitellä ne tunteet, kun siinä päällä ei ole sitä pettymyksen kirvelevää kerrosta. Mä huomaan myös omista lapsistani tämän saman: se suru ja kiukku ja ärsytys on helpompi kestää, kun ei tarvitse samalla hävetä sitä, että ei osannutkaan jo alusta alkaen ennustaa, miten asiat tulee menemään.

Ja mä uskon, että jo se yhden kerroksen hälveneminen säästää aika paljon tahdonvoimaa, sekä multa että lapsilta. Sen säästyneen tahdonvoiman voi sitten käyttää vaikka toisten huomioimiseen tai uusien juttujen oppimiseen, tai johonkin muuhun oikeasti rakentavaan ja mielekkääseen.

Kokeile tätä kotona!

Jos haluat itse tulevalla viikolla yrittää huomata ja tiedostaa omia odotuksiasi, niin voit käyttää vaikka tällaisia kysymyksiä:
– Mitä mä odotan tältä tilanteelta?
– Miten mä voisin edesauttaa niiden odotusten toteutumista?
– Jos X ei mennyt niinkuin odotin, niin mitä tekijöitä mä en huomioinut/aliarvioin/yliarvioin? Miten mä voisin huomioida ne paremmin ensi kerralla?

Kommenteissa saa mielellään jakaa yleisiä ajatuksia tai tuntemuksia aiheesta, tai sitten vaikka purkaa jotain omaa pettymystilannetta (vaikka koodinimellä, jos ei halua kertoa yksityiskohtia tilanteesta: ”Agentti Z ja Melkoinen Sekasotku”, anyone?) noiden yllämainittujen kysymysten avulla tai ihan vapaamuotoisesti. Tai muuten vaan pohtia jotain aiheeseen liittyvää. Kaikenlaiset (rakentavat) kommentit ja pohdinnat ovat tervetulleita!

 

Saan olla olemassa, jos…

20131215-230612.jpg

Harva meistä kokee jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Sitä on tässä vuosien varrella oppinut lääkitsemään ja paikkaamaan eri tavoin. Niistä tulee ikään kuin olemassaolon ehtoja: Mä riitän ja saan sitä kautta olla olemassa tällä maapallolla, jos… Tai saan olla olemassa silloin (ja vain silloin) kun…

Olemassaolon ehdot hyvässä ja pahassa

Mun omat olemassaolon ehdot on jo pitkään – mun tiedostamatta – olleet seuraavat:

Mä saan olla olemassa silloin, kun olen hyödyllinen.

Mä saan olla olemassa silloin, kun olen kiinnostava.

Mä saan olla olemassa silloin, kun onnistun, osaan ja pärjään.

Näillä ehdoilla on kaksi puolta.

Toisaalta mä koen ilon ja flow’n fiiliksiä silloin, kun mä onnistun auttamaan jotakuta, kertomaan tai näyttämään jotain kiinnostavaa, tai teen jotain sellaista, missä olen hyvä. Tämä on antoisa osa elämää, koska on hyvä tietää, mitä kautta pääsen kiinni näihin hyviin fiiliksiin. On tärkeää tietää omat vahvuutensa, jotta voi elää rikasta ja palkitsevaa elämää.

Ja toisaalta.

Silloin, kun mä koen olevani hyödytön ja tarpeeton, niin mä hajoan. Esimerkiksi silloin, kun mulla oli käsi käyttökiellossa kuusi viikkoa ja kaksi pientä lasta sekä koti hoidettavana. Muut tekivät kaiken, mä makasin sohvalla ja angstasin, kun en ollut hyödyksi.

Jos mä koen, että kukaan ei näytä olevan kiinnostunut siitä, mitä mä sanon tai teen, niin mä muutun näkymättömäksi. Mä en kerro itsestäni mitään, varsinkaan oma-aloitteisesti, en ota katsekontakteja, en yritäkään herättää kenenkään huomiota ja teen vain sellaisia juttuja, joissa ei tarvitse vuorovaikuttaa muiden kanssa.

Silloin, kun mä teen jotain mitä en osaa, niin mä pelkään epäonnistumista ja pettymyksiä. Mä pelkään, että mä petyn itse, tai että mä aiheutan toisille ihmisille pettymyksen. Mä putoan sellaiseen pessimismin ”ei olis taas pitänyt edes yrittää, kun pieleen se menee kuitenkin” -kuoppaan.

Nää kaikki sudenkuopat on sellaisia, joita mä oon treenannut aivoihini vuosikymmeniä. Jos mä olen levännyt, hyvällä tuulella, ja muutenkin tahdonvoima on korkealla, niin mun on melko helppo huomata ne etukäteen ja väistää ne.

Oho, meinasin väittää itselleni että olen hyödytön, mutta enhän mä oikeasti ole, koska X ja Y ja Z.

Tai asiat meni pieleen tästä kohtaa, mutta onnistuin kuitenkin tässä toisessa jutussa, joten se oli hyvä homma.

Kuoppa se on mielikuvituskuoppakin – vai onko?

Siinä vakuuttelussa on kuitenkin ongelma.

Vaikka mä en putoa sinne itseruoskimisen kuoppaan, niin mä edelleen pelaan niillä säännöillä ja kuvittelen, että kuoppa on olemassa.

Ja se on tosi rasittavaa, koska sellainen positiivinenkin ajattelu (”no hei, ainakin sä onnistuit tässä”) vahvistaa mun aivoissa sitä ajatusta, että hyödyllisyys, kiinnostavuus ja onnistuminen on ensiarvoisen tärkeitä hyväksytyn olemassaolon edellytyksiä.

Tiettyyn rajaan asti tuo ”no kyllähän sä sentään tällä lailla täytit ne olemassaolon ehdot” -ajattelu voi toimia ensiapuna. Esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa on suuren työn takana nähdä omassa itsessä tai omassa elämäntilanteessa mitään positiivista.

Mä en kuitenkaan halua, että mun lapset oppii mun esimerkistä, että pitää olla hyödyllinen tai kiinnostava tai yhtään mitään muuta, jotta on rakkauden ja hyväksynnän arvoinen. Ja ainoa tapa, jolla mä voin kitkeä sellaisen ajattelun juuriaan myöten, on kyseenalaistaa koko sen perusperiaate.

Siksi mä yritän opetella katsomaan sitä asiaa näin

Mitä jos olisi niin, että voin olla hyödytön ja silti arvokas?

Mitä jos voisin olla samaan aikaan tylsä ja epäkiinnostava ja mulla olisi silti yhtäläinen oikeus olla olemassa kuin muillakin?

Entä jos mä olisin rakkauden ja hyväksynnän arvoinen silloinkin, kun mokaan ja aiheutan pettymyksiä itselleni ja muille?

Jos olisi niin, niin mitä mä tekisin eri tavalla? Miten mä kohtelisin itseäni eri tavalla? Mitä sellaista mä odottaisin toisilta ihmisiltä, mitä en nyt odota? Mitä mä en enää odottaisi toisilta ihmisiltä tai itseltäni?

Nää on oikeasti maailmaa mullistavia kysymyksiä. Voi olla, että on vaikea edes löytää sanoja vastata tällaisiin kysymyksiin, jos on koko ikänsä ajatellut, että esimerkiksi virheiden tekeminen ja itsehyväksyntä on toisensa poissulkevia asioita.

Näihin ei välttämättä tarvitse edes yrittää löytää sanoja. Voi riittää, että kysyy itseltään tän kysymyksen, sulkee silmät, ja yrittää tunnistaa, missä kohtaa omaa kehoa se kysymys aiheuttaa reaktion. Kiristyykö jokin kohta? Lämmittääkö? Tuntuuko kevyeltä tai raskaalta?

Tai voi kuulostella, että millaisia kuvia tai ääniä mieleen nousee. Kenen äänellä kuulet vastauksen? Kenen ilme tulee mieleen, mikä tilanne?

Ja sitten vain hengittää syvään, ilman että niille kuville tai äänille tai tuntemuksille tarvitsee tehdä mitään. Nyt on näin, mulle tulee tällaisesta ajatuksesta mieleen tällaisia asioita. Mulla on lupa tuntea näin, ja mulla on samaan aikaan lupa vastustaa sitä tunnetta juuri niin paljon kuin mitä nyt vastustan. Tämä on vain tunne, se menee ohi.

Pikku hiljaa ne ehdot siitä heikkenee. Yhä useammin mä huomaan, että se kuoppa on vain mielikuvitusta.

Mitä olemassaolon ehtoja sä huomaat itselläsi? Mistä asioista tunnet erityisiä onnistumisen kokemuksia, ja toisaalta missä asioissa sun oma vajaaksi jääminen rikkoo sua pahiten? Ja mitä jos olisikin niin, että voisit olla arvokas ja hyväksytty silloinkin, kun toimintasi jää niissä kohtaa ikäänkuin miinukselle?

 

Tämä toimi tällä kertaa: Äitikin sanoittaa

Oli taas sellainen aamu.

Aikataulu oli periaatteessa ihan hyvällä mallilla, mutta ulkovaatteiden pukeminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Välikausihaalarit, kurahousut, kumpparit, lapaset, kypärälakit ja niin edespäin. Esikoinen, joka oli juuri käyttänyt kolme viikkoa (tai siltä se tuntui) saadakseen molemmat jalat haalarin lahkeisiin, nollasi koko vaivannäön ja hypähti keijunkevyesti sekunnissa pois haalarista. Hän kun keksi, että voisi vähän tanssia. Kuopus auttoi kantamalla asunnon jokaisen kengän (tai siltä se tuntui) mun eteeni silloin, kun molemmilla lapsilla oli jo kengät jalassa. Lisäksi mielessä painoivat tulevien päivien tekemistä odottavat hommat. Oli kuuma, väsy ja kärtty. Siis äidillä.

Mä istahdin lattialle ja huokaisin:
– Mua suututtaa ja väsyttää ja turhauttaa, kun tässä pukemisessa menee niin kauan.
Esikoinen katsoi mua ja vastasi:
– Niin, mutta ei se haittaa.
Huokaisin ja sanoin:
– Ei niin, se menee ohi.

Sitten oli jo vähän enemmän energiaa niihin kurahousuihin.

Kun vielä esikoinen ja kuopus siinä haalareissaan rupesivat halailemaan, niin mieli koheni entisestään.

(Äärirealisti minussa haluaa huomauttaa tähän väliin, että se tyyneys ja rauha kesti noin kolme minuuttia, ennenkuin tuli uudestaan kuuma ja väsy ja kärtty. Onneksi siinä vaiheessa päästiin pian jo ovesta ulos ja ihan aikataulussa.)

Mitä mä siis tein?

Mä tunnistin sen kihinän ja puristuksen, joka mulle tulee kehoon silloin kun turhauttaa. Mulla se kerääntyy tohon rintalastan ja kurkun tietämille sellaisena kuumotuksen tunteena.

Mä annoin sille tunteelle tilaa ja sanoitin sen. Samalla myös lapset kuulivat, että miltä musta tuntuu ja mikä tilanne sen tunteen ehkä tällä hetkellä herättää. Mä hetken aikaa vain olin sen tunteen kanssa ilman, että mun tarvitsi toimia sen asian suhteen (niinkuin aika monta kertaa aiemmin sen kuluneen aamun aikana, kröhöm).

Mä tunnistin lapsen hyvän ajatuksen siellä hänen lohdutuksensa taustalla – hän huomioi mun tunteen ja halusi tehdä mulle parempaa mieltä. Lisäksi siellä taustalla oli ihan vissi totuus: vaikka olisi kuinka aivot sumussa tunnekuohun takia, niin se tunne ei haittaa niin kauan, kun mä annan sen vaan olla. Se menee ohi kun sen kanssa ei jää painimaan.

Sitten kun rauhoittuu, verenpaine laskee ja ajattelu pääsee takaisin tähän hetkeen (eikä sinne iltapäivän tai huomisen tai ensi viikon tai loppuvuoden tekemättömiin hommiin), niin se tunne menee kyllä ohi omia aikojaan.

Onko sulla muistissa kokemusta, jossa oman tunteen sanoittaminen olisi auttanut ensisijaisesti omaa fiilistä? Tai tilannetta, jossa lapsi on onnistunut sanomaan jotain erityisen avuliasta tai syvällistä kesken oman kaaoksen? Kerro kommenteissa! Muitakin tästä heränneitä ajatuksia saa mielellään jakaa.

Leikitään, että sä olet lapsi

”Äiti, leikitään että mä olen äiti ja sä olet lapsi!”

Näin ehdotti kolmevuotias tänään. Ja mä sitten vähän hymähdellen suostuin. Lopulta leikittiin melkein koko aamupäivä tätä, siinä muun puuhan ja ulkoilun lomassa.

Oli toisaalta jännittävää ja toisaalta vähän pelottavaa, kun huomasi niiden oman puheen maneerien tulevan sieltä lapsen suunnasta. Äänensävyjä myöten, hellittelynimiä myöten. Mä pääsin aitiopaikalta seuraamaan, että miten lapsi kuulee ja näkee mun toiminnan.

Toisaalta toi roolienvaihtoleikki oli siinäkin mielessä jännittävä, että mä itse jouduin kovasti miettimään, miten lapsi tyypillisesti puhuu mulle. Erityisesti niissä tilanteissa, joissa mä (oikean elämän äitinä) halusin opastaa lasta, eli leikisti äitiä, vaikka nyt päivävaatteiden laittamisen kanssa. Millaisena mä haluan, että lapsi näkee oman puhetapansa mun peilaamana? Haluanko mä olla kiukutteleva ja komenteleva lapsi vai yhteistyökykyinen ja kuunteleva lapsi?

Miltä musta tuntuu, kun kuulen omat sanani?

Se tuli mulle yllätyksenä, että miten ne ”äidin” sanat vaikuttivat noin tunnetasolla. Sen lisäksi, että mä pystyn tällai jälkikäteen analysoimaan sitä puhetta, niin mä pääsin hyvin konkreettisesti kokemaan, miltä tuntuu, kun toinen ihminen puhuu mulle noin. Se on kuulkaa aika haavoittuvainen hetki.

Vaikka jälkikäteen voin helpottuneena todeta, että lapseni puhui mulle hellävaraisemmin ja ystävällisemmin kuin mitä minä väsyneimmilläni hänelle, niin mähän en sitä tiennyt siinä vaiheessa kun leikki oli kesken. Mä saatoin ainoastaan luottaa siihen, että tuo toinen haluaa mulle hyvää ja käyttää (leikin myötä saamaansa) valtaa fiksusti.

Ja täytyy sanoa, että siinä vaiheessa kun mä ehdotin että mennään tätä reittiä puistosta pois ja ”äiti” oli eri mieltä mutta perusteli asiansa, niin se tuntui aika paljon mukavammalta kuin jos vastaus olisi ollut vain ”ei, kun mennään tuolta”. Vaikkakin se perustelu oli mun näkökulmasta ihan absurdi ja hatusta vedetty. Toisaalta, varmaan monet mun oikean elämän perustelut on lapsen näkökulmasta ihan yhtä älyttömiä.

Että kuuntelisi välillä muidenkin korvin

Mun ei oikeastaan kuuluisi olla yllättynyt siitä, miten voimakkaasti toi roolienvaihto avasi taas uutta näkökulmaa. Mulla on jonkun verran draamaopettajan koulutusta juurikin siihen, että rooleja vaihtamalla voi oppia syvällä tasolla ymmärtämään asioita, joita teoriassa tietää. Mä en vaan ole päässyt harjoittelemaan sitä roolien vaihtoa tällä tavalla käytännössä pitkään aikaan.

Tekee todella hyvää kuunnella välillä sitä, että miltä ne omat sanat kuulostaa. Minkä viestin ne välittää toiselle mun tunteista? Mikä on mulle omien sanojeni perusteella tulkittuna tärkeää? Välitänkö mä toisen tunteista sen verran, että teen oman näkökulmani mahdollisimman selväksi? Kuuntelenko mä ihan oikeasti, että mitä se toinen sanoo?

Jos sun lapsi ehdottaa tätä leikkiä, niin mene mukaan. Leiki ihan oikeasti. Kuuntele ja kuulostele, että miltä tuntuu kuulla ne omat sanat lapsen suusta. Ja jos lapsi ei sitä ehdota, niin kuuntele puhuessasi välillä lapsen korvin. Mitä tämä, juuri nyt ja juuri tässä, kertoo lapselle mun ajattelusta ja arvoista?

Lopulta nimittäin ne omat sanat, maneerit ja asenteet tulee sieltä lapsen suusta ilman roolinvaihtoleikkiäkin. Siinä tilanteessa on kullanarvoista, jos huomaa, että ne on siitä hyvinkin läheltä opittu.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia ja kokemuksia näistä ”kuulin omat sanani lapseni suusta” -hetkistä, joko roolileikeissä tai ihan muuten. Kysymyksiä tai empatiaa tai muuten vaan mieleen juolahtaneita heittoja. Ja blogin hengen mukaisesti mieti ensin, miltä ne omat sanat muiden korvissa kuulostaa, ennen kuin painat lähetä-nappia. 🙂