Pysähtyminen 127: Kapasiteettia

Mistä tulen?

Kulunut viikko (tai siis edellisen loppu ja tämän alku) meni aika vahvasti lepäämisen ja toipumisen piikkiin. Niinkuin kirjoittelin viime viikolla, niin jotain selvästi oli käynnissä, ja tavoitteena oli syödä ja nukkua ja jonkin verran ehkä vuorovaikuttaa läheisten kanssa. Se olikin ihan hyvä suunnitelma, mutta vaihtelevalla menestyksellä.

Perjantaina käytiin Ikeassa syömässä. Tavallaan ihan kiva juttu, ja tavallaan ihan liikaa mekkalaa ja hälyä ja kuopus karkasi kaksi kertaa katsekontaktin ulottumattomiin. Löytyi onneksi molemmilla kerroilla ennenkuin äidillä tuli stressi ja itku. (Sen päivän mielentilasta laskien siis alle minuutissa.)

Lauantaina kävin Annamarika Joogan joogastudion avajaisissa, ja se teki hyvää. Toki seuraavana päivänä (kun oli mun vuoro nukkua pitkään) nukuin melkein kellon ympäri, eli sekin taisi olla aika lailla kapasiteetin ylärajoissa.

Ja nyt alkuviikko on mennyt sellaisessa ”pakolliset hommat hoidetaan hitaasti ja hengitellen ja muuten ollaan kuin ne yhet kanat” -moodissa. Kapasiteettia säästellen, ikäänkuin.

Viikonloppuna huomasin myös, että somesta pois pysytteleminen säästää kapasiteettia. Tai siis niin.

Mun sometuttavissa on paljon ihania, viisaita ja vastuuntuntoisia ihmisiä, jotka kantaa paljon vastuuta tulevaisuuden ja tasa-arvon puolesta. Ja sit kun mä olen tällaisessa tilassa, että joistain sinänsä tärkeistä artikkeleista otsikon ja parin ekan lauseen lukeminen vetää ahdistuksen huippulukemiin kymmeneksi minuutiksi, niin parempi on jos en edes selaa.

Tämän huomasin juurikin äsken. Ennen tämän kirjoittamista ajattelin, että voisin vähän vilkaista, onko Facebookissa sitten kuitenkin tässä parin päivän aikana löytynyt jotain sellaista ilahduttavaa, että harmittaisi tämä somepaastoaminen.

Oli siellä yksi artikkeli joka irrotti parit naurut. Ja sitten muutama postaus sen jälkeen taas joku juttu, jota ei tarvinnut edes klikata kun jo rupesi itkettämään.

Tää on vähän sama kuin aprillipäivänä. Jos mulle ei sovi se, miten some pyörii, niin silloin mun on ehkä syytä pitää sieltä taukoa. Ei niin, että mun mielestä some olisi jotenkin huono juttu yleisesti. Jos se toimii ja tuo iloa ja onnellisuutta ja yhteyttä niin ihan mahtava juttu, niin se on mullekin usein tuonut. Nyt mä huomaan, että tähän mielentilaan se ei tuo iloa tai onnellisuutta tai yhteyttä.

Niin ajattelin ottaa hypoteesiksi tällaisen, että jos en käytä sosiaalista mediaa (käytännössä Facebookia) ennen elokuun alkua, niin mulla on enemmän aikaa ja kapasiteettia tehdä juttuja, jotka oikeasti tuo iloa ja onnellisuutta ja yhteyttä. Blogin tekstit tulee automaattisesti sosiaalisiin kanaviin, kiitos verkkosivun somekeijupölyn, mutta itse pyrin välttämään somen kuluttamista. Katsotaan, miten käy.

Missä olen?

Kaikesta viikonvaihteen nukkumisesta huolimatta silti väsyttää. Leuka on edelleen jumissa – sain lauantaina leukajoogaohjeita sen avaamiseen, mutta oon ehtinyt tehdä niitä vasta muutaman kerran. Toisaalta huomaan monia kohtia, joissa on aiemmin ollut tiukempia jännityksiä ja ne on tässä levätessä ehtineet vähän sulaa. Vettä vois taas juoda enemmän.

Tunteet… Njoo, aika pinnassa. Lapset katsoi tänään Inside Out -elokuvaa (taas, siitäkin vois kirjoittaa ihan erikseen) ja mä kuuntelin toisesta huoneesta ja vollotin. Ja samaistuin myös Suruun, joka matkusti sadepilven kyydissä itkien, että ”nyt mä pilasin tän pilvenkin”. Toki siis samaistuin sillai huvittuneena, mutta muistan hyvin sellaisia hetkiä kun on ihan 100% vakavissaan ollut sellainen fiilis, että mihinkään ei voi koskea ilman että se menee pilalle.

Ja toisaalta. Tänään kauppareissu hidastui sen takia, että myyjä otti kiinni myymälävarkaan ja kesti hetken että toinen myyjä pääsi kassalle asti. Kaikesta viime aikojen murheilusta huolimatta olin siinä hetkessä ihan superkiitollinen siitä, että a) tilanne rauhoittui, joku toinen asiakas soitti poliisin, ja kukaan ei ilmeisesti loukkaantunut tilanteessa, ja b) mun ei tarvitse olla (enää) töissä paikassa, jossa myymälävarkauksien ehkäisy ja pysäyttäminen kuuluu työnkuvaan. Vaikka kuinka angstaa ja ahdistaa, niin on kiitollista että saa työssään olla turvassa.

Ajatukset… Luin viikonloppuna taas Gay Hendricksin The Big Leapin, jossa puhutaan ylärajaongelmasta (Upper Limit Problem). Siis siitä, että jos alkaa yllättäen jollain elämänalalla mennä hyvin, niin ihmisellä herkästi tulee epämukava olo. Tai ikäänkuin sellainen yläraja alkaa hälyttää, että nyt jotain on pielessä, ja sitten ihminen tavalla tai toisella joko sabotoi sitä hyvää meininkiä tai sitten alkaa kaivaa hankaluuksia (tiedostamattaan, tietysti) jollain toisella elämänalueella. Tyyliin että työhommissa menee hyvin niin kotona puolison kanssa tulee riita. Tai jos on hetki, jossa on rauhallinen ja hyvä olla, niin kohta alkaa päässä pyöriä maailmanlopun ajatuksia.

Niin mun mantra tässä viimeiset pari päivää on ollut kysyä kaikista epämukavuuksista ja huolenaiheista, että onko tämä nyt ylärajaoire? Is this an upper limit symptom? Ja vaikka mä en saisikaan siihen vastausta, niin aika monet huolet ja jännitykset sulaa ihan vain sillä kysymyksellä. Se on myös ikävien ajatusten kanssa hyvä kysymys, koska se auttaa mua huomaamaan, että oikeastaan se ajatus ei ole mitenkään liimalla kiinni mun tajunnassa, vaan mä voin päästää siitä irti jos se ei tunnu mukavalta.

(Tässä kohtaa sisäinen kriitikkorinki haluaisi sivuhuomautuksena todeta, että mä puhun ihan täysin ohi aiheen ja mun suoritus on täten hylätty. Ajatukset -kohdasta tuli nyt nolla pistettä. Eikä toi Tunteet -kohtakaan oikeastaan ole ihan tehtävänannon mukainen. Kiitos, tämä merkitään muistiin.)

Mitä kohti?

Mitähän mä kaipaisin? Jos lähtis sitä kautta, että mitä toi somen vähemmälle jättäminen mulle antaa? Mihin mun tarpeisiin se vastaa?

– Intentionaalisuus, tavoitteellisuus
– Yhteys (jos vaikka laittais viestiä ihmisille joiden kanssa haluaa olla tekemisissä)
– Vapaus
– Turva (lähinnä emotionaalinen, ettei tartte koko ajan olla varuillaan että mistä kulman takaa tulee jotain triggeröivää)

Mihin tarpeisiin mä oon yrittänyt vastata somen kautta?
– Yhteys
– Ilo (aina välillä löytyy joku hauska juttu)
– Oppiminen (erityisesti Everyday Feminism -FB-sivu on ollut ihan loistava, sieltä tulee melkein joka päivä jotain lukemisen arvoista)
– Helppous (ei tartte itse miettiä, että mitähän sitä haluaisi lukea, vaan mulle tarjoillaan verkkokalvoille loputtomasti sisältöä)
– Yhteenkuuluvuus (mä pelkään ihan todella syvällä tasolla sitä, että jään yksin, ja some on ollut mulle jonkinlainen vakuutus siitä, että en jää, kun aina siellä on joku)

Ja jos mun tavoitteena on somen vähentämisen kanssa säästää kapasiteettia, niin voisko se olla mun tämän viikon teema?

Helppous, lepo, hoiva

Että sais mahdollisimman hyvin tankattua jaksamista ja purettua jumeja – ja toisaalta hoidettua ne hommat joita olen luvannut hoitaa – kun sitten juhannukselta lapset jää kotiin kesälomaksi niin olis jotain jäljellä äidistä niillekin.

Ehkä tällä nyt sitten seuraavaan viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 126: Nyt on näin

Mistä tulen?

Taas päästiin keskiviikkoon asti ennenkuin saa tämän viikon puettua sanoiksi, tai ainakin sinnepäin.

Viikonloppuna olin lasten kanssa yksin, kun puolisolla oli käytännössä torstaista sunnuntaihin ohjelmaa ja yöpymistä muualla. Maanantain ja tiistain sitten toivuin siitä ja käytännössä nukuin, joogasin, katsoin Downton Abbeyta ja itkin. (Sekä Downtonia että muuten.)

Todennäköisesti se ei ollut siis ihan vain viikonlopusta palautumista, vaan sieltä lähti sitten vanhempiakin kerroksia liikkeelle.

Olin vähän ristiriitaisella fiiliksellä, kun toisaalta aina on hommaa jota voisi tehdä, ja toisaalta huomasin aika nopeasti, että nyt jos yrittää tehdä yhtään mitään niin ei tule kuin pettymystä. Joku sellainen vanha ”eikun nyt pinnistät ja skarppaat ja sitten jossain vaiheessa hajoat kun on rauhallisempaa” -vaisto yritti pintaan. Onneksi löytyi se järjen ääni, joka sanoi että juuri niiden skarppaamisten seurauksena nyt hajottaa, vaikka konkretian tasolla elämässä ja arjessa ei mitään kriittistä tapahdukaan.

Tai ehkä se on juuri se. Oma arki on sen verran rauhallista, että suru-uutiset (Orlandon isku, tuttavan puolison kuolema, se Downton Abbey vaikka kuinka on fiktiivistä) iskevät niihin aiemmin jemmattuihin kerroksiin. Ja no, kun kerrankin on yksin kotona ja työaikataulussa on vähän väljää, niin mikäs siinä. Istutaan sitten puoli tuntia olohuoneen lattialla itkemässä en-edes-tiedä-mitä.

Siitä itseäni tässä kaikessa onnittelin, että en koko päiväksi hautautunut esimerkiksi someen tai Netflixiin, vaan tajusin välillä pistää jooga-DVD:n pyörimään tai kuunnella meditaation ja keskittyä siihen, mitä omassa kehossa ja mielessä tapahtuu. Aina sillai vähän kerrassaan.

Missä olen?

Keho tykkää joogasta ja liikkeestä ja raittiista ilmasta, mutta on sitä mieltä että vettä voisi juoda enemmän kuin kahvia. Olen syönyt ruokaa, se on plussaa (se nimittäin itsellä takkuaa aina kun tällainen uupumuspuuska iskee) ja seuraavaksi voisi miettiä että söisi vielä aavistuksen ravitsevampaa ruokaa.

Tunteet on edelleen aika haavoittuvaisella tolalla. Herkästi iskee lannistus ja ahdistus ja ärsytys ja kaikki sellaiset tunteet, jotka kertovat, että omat tarpeet on aika vähissä. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että huomaan ja tunnistan tämän moodin itsessäni. Ja että on ihmisiä joille voi häpeilemättä kertoa että nyt on muuten veto aika vähissä, paljon kuraa nousee pintaan, saatan tulkita sun sanat aivan päin honkia, ihan tällai varoituksen sanana.

Ajatukset… no esimerkiksi sellaista, että vitsi mikä luuseri mä oon kun en pysty asioihin. Tai että miten mä kehtaan hajoilla näin pahasti omista ei-ongelmistani, kun vaikkapa siellä Orlandossa on ihmisillä oikeitakin ongelmia joita mä en osaa edes kuvitella. Ja muuta sellaista itsensä sättimistä, mikä on myös merkki siitä, että nyt on tankki aika tyhjänä.

Mitä kohti?

Weather the storm.

Katsoin tossa taannoin kaksi ensimmäistä Pirates of the Caribbeania, ja vaikka ne nyt ei mitään elokuvataiteen huippuluomuksia olekaan niin jokin siinä laiva-purjehdus-meiningissä kiehtoo. Siinä, että laiva on sitä mitä se on, ja sillä mennään mitä on kyydissä ja sitten keksitään erilaisia ratkaisuja kelin mukaan. (Mistä huomaa, etten oikeasti tiedä yhtikäs mitään purjehtimisesta?)

Mutta jos mun keho ja oleminen ja arki ja jaksaminen on laiva, ja tämä tunnemyllerrys-prosessi-mikälie on myrsky, niin se ei auta että teeskentelen ettei mikään ole eri lailla. Nyt on näin, nyt on joku myllerrys käynnissä. Ei mun tartte tietää, että mistä se tulee, tai järjellä pystyä sitä selittämään tai oikeuttamaan. Mun tehtävä on pitää laiva kasassa niin ettei se uppoa ennenkuin myrsky laantuu.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että mä keskityn kehosta huolehtimiseen, arjesta huolehtimiseen, ja hyväksymiseen. Työjutut tehdään sillai, että ne pystyy tekemään, ja jos mä tarviin puolen tunnin meditaation että pystyn tekemään tunnin jutun niin sitten on niin. Vastaan puskemalla mä vain tuhlaan kapasiteettiani. Eikä tällaiset myllerrykset kuitenkaan kestä ikuisesti, vaikka se siltä välillä tuntuukin.

Nyt on näin.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 121: Olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta?

Mistä tulen?

Noin hyvin akuutisti tulen valtavasta vastustuksesta. Kirjoitan pysähtymistä tiistai-iltana, ja huomasin vitkutelleeni sen kirjoittamista koko viikonlopun ja maanantain. (Toki sillä ”hyvällä syyllä”, että oli paljon töitä, mutta myös ihan puhtaasti vastustuksen takia.) Kirjoitan tätä nyt itse asiassa sen oivalluksen vuoksi, että jos näin paljon on vastustusta yhtä pysähtymistä kohtaan niin silloin varsinkin olisi hyvä pysähtyä.

Viime viikolle valitsin teemaksi luottamuksen. Empatiaparikeskustelussa rupesi ihan naurattamaan, kun mietittiin että vois kirjoittaa itselleen muistilapulle ”olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta” ja sit aina kun ottaa akuutisti päähän niin vois kiskaista lapun taskusta ja 90% kerroista siellä olisi ongelman syy.

Niin joo, kuluneella viikolla se lappu olisi kyllä päässyt kovaan käyttöön.

Tai ehkä vain huomasin ja hyväksyin ja nostin tietoisuuteen sellaisiakin pieniä pettymyksiä, joita olisin normaalisti kuitannut, että ”no ei sitten” ja luottanut vain sitten vähemmän jatkossa. (Ja nyt pelkään että tää kuulostaa siltä, että mä olin jotenkin jatkuvassa epäluottamuksen tilassa, eikä oikeastaan siitäkään ollut kysymys. Tai siis yhtään enempää kuin tavallisesti. Tai ehkä se, mihin olen tottunut, on jatkuva epäluottamuksen tila ja sitten aina välillä pilkahtaa jotain muuta.)

Toki oli myös äitienpäiväviikonloppu.

Äitienpäiväviikonlopusta mun on vaikea sanoa mitään. Hmm, katsotaan, miksi. Mä kaipaisin nähdyksi tulemista ja luottamusta (haha, tästä vois tehdä myös sellaisen Lupa olla minä -juomapelin, että jos joku mun kriisi palautuu nähdyksi tulemisen tai luottamuksen tarpeisiin niin otetaan huikka. Pääsis aika nopeasti aika hyviin litramääriin kyllä.), jotta tuntuisi että voisin sitä asiaa avata, mutta kokeillaan.

Äitiys, ainakin mulle, on jotenkin aina olemassa sekä suhteessa omiin lapsiin että suhteessa omaan äitiin. Mä olen tehnyt aika paljon töitä sen eteen, että miten mä olen omien lasteni kanssa, mutta tuntuu että se toinen suunta on vielä aika vaiheessa. Ja on aika haavoittuvaista (ja sisäistä työtä vaativaa) ottaa samaan aikaan vastuu omista tunteista ja tarpeista ja myöntää, että on ollut tilanteita joissa olisi tarvinnut jotain mitä ei silloin saanut.

Tai siis olen huomannut, että se on itselleni vaikeaa ihan jo silloinkin, kun kuuntelemassa on vain 100% empaattinen ja minun tarpeistani kiinnostunut ihminen. Ehkä tää on taas sitä pettymysten käsittelyä – ensin tarttee tunnistaa ja huomata, että on joskus ollut pettynyt, ja että se on ihan validi tunne, ja vasta sitten pääsee harjoittelemaan sitä pettymysten sietämistä.

Ja samaan aikaan mulla on valtava kunnioittamisen ja ymmärtämisen tarve sitä kohtaan, että jokainen vanhempi ja jokainen sukupolvi ja jokainen ihminen tekee parhaansa sillä mitä hänellä on sillä hetkellä käytettävissään.

Ehkä vaikeaa onkin se, että miten ne sovittaa yhteen: ymmärtää, että kukaan ei ole täydellinen, ja samaan aikaan hyväksyy, että se epätäydellisyys saattaa johtaa tilanteisiin, joissa kaikkien tarpeet ei täyty. Ja että täydellisyyttä ei vaadita keneltäkään, ja silti on tärkeää, että ne tyydyttymättä jääneet tarpeet huomataan ja hyväksytään ja annetaan tilaa sen suremiselle, että näin kävi.

(Sisäinen kriitikkoarmeija haluaisi tässä kohtaa huomauttaa, että ei v***u mitä liibalaabaa, tollaista yleispätevää hampaatonta p***aa josta ei kukaan saa mitään selvää. Ei ihmekään ettei ketään kiinnosta mikään mitä sä sanot, koska sä et koskaan oikeasti sano mitään millä olis mitään merkitystä tai henkilökohtaisuutta, vaan pyörittelet tollaisia teorioita jotka on niin irti maailmasta ja oikeasta elämästä että huhhuh. Kiitos, tämä tuli merkittyä mukaan.)

Missä olen?

Keho on kiitollinen siitä, että joogasin kuluneella viikolla ja jopa useampaan kertaan. Hyvä minä! Lepoa tarttis, tänään pidin arkivapaan ja kävin ainoastaan suuhygienistillä – tästä ansaitsen ainakin neljä miljoonaa aikuispistettä, ja toiset neljä miljoonaa siitä että kestin omaa häpeääni siitä, miten huonosti oonkaan hoitanut hampaitani. Päikkärit olis tehneet hyvää, mutta ehkä yritän vaan ajoissa nukkumaan tänään.

Tunteet… no niin no.

Oon tämän päivää työstänyt sisäisesti yhtä tilannetta, jossa eräs henkilö aiheuttaa mussa reaktion (voisinko sanoa tän vielä neutraalimmin ja yleispätevämmin? Ehkä tämä on ihan riittävän ympäripyöreä 😀 ), ja sen työstämisen jälkimainingeissa nyt on toisaalta rauhallinen ja tyytyväinen olo, kun ymmärryksen ja yhteyden tarpeet on täynnä.

Toisaalta turhauttaa ja ärsyttää, kun siihen meni aika paljon aikaa ja energiaa (ja toisaalta, itsepähän valitsin työstää sen, enkä vain velloa siinä reaktiossa, eli parempi näinpäin), ja kaipaisin rauhaa ja lepoa ja tilaa ja tulee sellaisia ajatuksia, että mun vapaapäivä meni hukkaan kun käytin siihen purkamiseen niin paljon kapasiteettia. Ja oon myös inspiroitunut, kun sen reaktion taustalta löytyi sellaisia toiseen ihmiseen kohdistamiani ajatuksia, jotka oli tosi hyödyllistä peilata omaan itseen. Siinä täyttyi jotain eheyden ja aitouden ja nähdyksi tulemisen ja ymmärryksen ja kasvun tarpeitakin.

Ajatukset… Tosi vaikea päästä kiinni ajatuksiin juuri nyt.

”Lukeekohan tätä kukaan? Olipa ihana juttu, että sain sen PM&IM -tilanteen selkeämmäksi ja läpinäkyvämmäksi. Onpas ihan tosi rasittavaa että muksut ei vieläkään rauhoitu unille, kuulemma nukkuivat päivähoidossa niin toisaalta ei ihme että on vaikea rauhoittua mutta voi v***u että ärsyttää kun haluaisi rauhaa. Ihan on aivojen tyhjät käytävät tän päivän jälkeen, eilen oli kyllä vielä tyhjempi, meinasin kirjoittaa että tyhmempi eikä sekään kauhean kauas osu. Huomisen aikataulu, jaiks että miten sitä sais, kiintopisteitä on muutama ja sit sen ympärille jos sais jotenkin rakennettua fiksun päivän. Vois joogailla aamulla, se jotenkin virittää aina, vaikka vartinkin tekis. Vitsi mä kuulostan kyllä rasittavalta, tai siis mun ajatukset kuulostaa rasittavilta, ja nyt senkin erottelun tekeminen tuntuu keinotekoiselta ikään kuin mä tekisin jotain performanssia. On kiinnostava rajanveto, että kirjoitanko mä tätä itselleni vai lukijoille, ja jos itselleni niin miksi mä jatkuvasti korjaan itseäni ja sensuroin, ja toisaalta kyllä mä kirjoitan välillä ihan puhtaasti itsellenikin ja se on ihan eri tekstiä se. Ehkä mä hyväksyn sen, että nähdyksi tuleminen muuttaa ihmisen olemisen tapaa, Hawthorne effect-köhän se on, nyt tekis mieli googlata jotta olis lähdeviitteet kunnossa mutta piruuttaan en googlaa ja jätän sen ekan ajatuksen sinne. Kostoksi. Olkoon sitten epätäydellistä jos kerran on.”

Mitä kohti?

Helppoutta.

Sitä mä kaipaan tälle viikolle.

Tuntuu että nyt on sellainen muutaman viikon vaihe, kun tarttee ottaa aika tiivis rutistus ja pistää jotkut hommat purkkiin ja toiset hommat käyntiin. Se olis aika hedelmällistä maastoa kevätkriisille ja burnoutille, ja ihan sitä silmälläpitäen haluan nyt ainakin tälle viikolle helppoutta.

Miten sais asiat tehtyä niin, että menis helpoimman kautta ja silti vastais niihin tarpeisiin, jotka on mun vastuulla? Miten osais olla tuntematta huonoa omaatuntoa, että menee siitä mistä aita on matalin, kun niitä aitoja nyt kuitenkin on tässä aika monta? Ja kas, siellä se huono omatunto taas pilkistää. Että vain silloin saa mennä sieltä mistä aita on matalin, jos kuitenkin yhteensä tekee tolkuttoman montaa asiaa. Että lähtökohtaisesti ei saisi olla helppoa.

On myös poliittisesti kiinnostava kysymys, että kenellä saa olla helppoa ja mikä saa olla helppoa. Mun silmään näyttäisi, että mitä enemmän ihmisellä on rahaa, niin sitä enemmän hyväksytään sille helppoutta, ja sit jos joku ei muka ole sitä helppoutta ansainnut (eli ei siitä itselleen haalimillaan rahoilla pystyisi maksamaan) niin ei saa olla helppoa. Ehkä en siihen syvenny sen tarkemmin, mutta on jännä havainnoida sellaista uskomusta myös itsessä.

Että missä asioissa mä sallin itselleni helppoutta (työnteko, vaatteet, matkustaminen), missä asioissa mä häpeän niitä keinoja, joilla etsin helppoutta (ruudun semipassiivinen tuijottaminen strategiana oikeastaan ihan mihin tahansa), missä asioissa aiemmin vaikeista jutuista on tullut helppoja (tunne- ja vuorovaikutustaidot, vegaaninen ruokavalio) ja niin edespäin.

Ehkä mä voisin sen helppouden ohella miettiä sellaista kysymystä, että onko tämä strategia nyt ihan oikeasti mulle toimiva tapa saada helppoutta? Etsinkö mä helppoutta silloin, kun oikeastaan kriittisemmin tarvitsisin vaikka lepoa tai tukea tai ymmärrystä? Missä asioissa mä halveksun toisia niiden helppousstrategioiden takia, ja missä ihailen toisia?

Tällä kuluvaan viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 116: Herkkänahkainen mielensäpahoittaja

Mistä tulen?

Tämä viikko oli vähän kaksijakoinen. Alkuviikosta oli opetustöitä, suhaamista paikasta toiseen, bussissa istumista ja muutenkin koko lailla aikuisten ihmisten skarppaamista. Heräsin muun muassa joka aamu ennen puolta seitsemää joogaamaan.

Torstaina kävin poistattamassa viisaudenhampaan. Perjantain ja viikonlopun vietinkin sitten erinäisissä päänsäryn, väsymyksen ja flunssan välimuodoissa. Lisäksi lauantaiaamuna kuopus heräsi kuumeisena ja esikoinen oksensi. Viikonloppu näytti siis oikein lupaavalta. Ja vaikka lasten olo kohenikin jo lauantai-iltaa kohti, niin itsellä keho veti alamäkeä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun oli minun vuoroni nukkua pitkään, nukuinkin sitten melkein 12 tuntia putkeen. Vissiin väsytti.

Toisaalta tämä kertoi mulle siitä, että jos viikolla skarppaa niin viikonloppuna täytyy levätä. Oliko yllätys? Ei ollut. Toisaalta arvelen myös, että viisaudenhampaan poisto vaikutti pään ja leuan jännityksiin sen verran, että niiden muuttuminen aiheutti päänsärkyä ja väsymystä. Ja lisäksi ihan puhtaasti onnittelen itseäni siitä, että tajusin levätä kun väsytti.

Emotionaalisella ja ajatusten tasollakin viikonloppu oli aikamoista jännitysten purkamista. Puoliso kysyi jossain vaiheessa varovasti, että näinköhän sulla on PMS tai jotain, ja itsekin arvelin samansuuntaista, mutta kalenteri ei ollut ihan samaa mieltä. Toisin sanoen jokin muu kulutti tahdonvoimaa ja pisti tunteita liikkeelle. Itketti ja ahdisti, ajatukset velloivat aika synkissä pohjamudissa, ainoa mikä auttoi oli niiden ajatusten ja tunteiden kanssa läsnä oleminen ihan hiljaa. Ehkä ne pään jännitysten muutokset vaikuttivat myös sillä tasolla, mene tiedä.

Ja toisaalta, sitten kun kaiken sen kuran läpi oli päästy (tältä erää), niin huomasin, että asiat inspiroivat ihan eri tavalla. Huomasin tästä omasta yrityksestä juttuja, joita en ollut ennen huomannut. Tutkailin töitä ihan uusista näkökulmista. Tavoitteet, jotka olivat tuntuneet sumuisilta, näyttivätkin vähän selkeämmiltä. (Ihmekös tuo, kun siinä välissä ei ollut rapakerrosta sumentamassa. 🙂 ) Että taas kannatti sitten kuitenkin luovia sen suon läpi, kun toisella puolella oli kantavaa maata.

Missä olen?

Keho on flunssainen. Niskaa jumittaa, poskionteloita kuumottaa, kolmas kuppi teetä menossa, paleltaa ja väsyttää. Ehkä siitä ei sen enempää. 🙂

Tunteet hyrräilevät edes takaisin. Huomaan jännitystä – tällä viikolla tulee tilanteita, joiden suhteen huomaan kaipaavani hyväksyntää ja yhteyttä. Toisaalta taas innostusta – kivoja juttuja edessä, ja arvelen että niissä täyttyy yhteyden ja ilon ja oppimisen ja vaikka minkä tarpeita. Rakkautta ja lempeyttä, kun ajattelen lapsia, jotka ovat jotenkin just sellaisessa suvantovaiheessa, että yhteistyö ja yhteys ja rakkaus ja luottamus kukoistavat. Tai siis pienempi ei ole enää eeppisen kolmevuotias ja isommalle ei ole vielä iskenyt kuusivuotiaiden minimurrosikä. Kieltäydyn ajattelemasta, että odotahan vaan, ja sen sijaan keskityn kiitollisuuteen siitä, että nyt on välillä helpompaakin.

Ajatukset… Jostain tulee jännittävä ajatus siitä, että tämä flunssa on mun oma vika. Tai siis että kun tehtiin viikonloppuna juttuja, joita huomasin aivastelevani (kuten leluinventaario => pölyä, tai suklaamousse soijavispistä => ilmeisesti soija aiheuttaa mulle suurina määrinä allergista reaktiota?), niin selvästi olen Ihan Omalla Typeryydelläni nyt Vasiten Hankkinut itselleni tällaisen meininkiä hidastavan taudin. Että jos ymmärtäisin olla tekemättä typeriä, kehoa haittaavia asioita, niin pysyisin aina terveenä ja pystyisin tekemään kaiken mitä haluan. Tää on ehkä joku sellainen pään ääni, joka tarvitsisi kovasti valtaa ja suojelemista ja mun kehon hyvinvointia, ja sen mielestä paras strategia siihen on haukkua mua tyhmäksi jos asiat ei mene niinkuin ehkä toivoisin.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on siis luvassa

– opetusta ja sen suunnittelua
– osteopaattikäynti
– kurssi Ipanaisella
– viikonloppuristeily
– laulamista
– ja jonkin verran esikoisen synttärien suunnittelua, hän kun täyttää sitten ensi viikon puolella vuosia.

Mitä mä näihin asioihin tarvitsisin?

Iloa ja leikkiä. Hauskautta, niinkuin meidän neljävee sanoo. Fun and games.

Miten mä saan iloa ja leikkiä tonne sekaan?

– Mä voin tehdä asioita roolissa, keksiä rooliasuja tai hassuja aksentteja (tämä siis ehkä lähinnä noihin kotona tehtäviin töihin – saattais opiskelijat vähän hätkähtää jos tulisin luokkaan roolissa).
– Voin keksiä tehtäville peiteoperaatioita, ikään kuin mun tarkoitus olisikin tehdä jotain ihan muuta.
– Voin huomata aina kun joku nauraa.
– Voin miettiä, että mitkä asiat mun mielestä on oikeasti hauskoja, ja lisätä niitä. (Ja huomata, mitkä asiat ei ole hauskoja vaikka haluaisin, ja vähentää niitä.)

Aivan, tähän hauskuuteen liittyy myös se, että viime viikolla oli aprillipäivä.

Mä huomasin, että en kestänyt somessa olemista yhtään, koska mua kuormitti valtavasti sen miettiminen, että mikä kaikki tästä nyt sitten on aprillia. (Se oli toki myös mun viisurinpoistoa seuraava päivä, eli kapasiteetti oli jo valmiiksi vähissä.) Ja tietysti siinä kohtaa mukaan harppasivat ajatukset siitä, että mä olen yksi huumorintajuton, herkkänahkainen mielensäpahoittaja, jonka olisi parempi pysyä pois koko internetistä jos en kerran vitsejä tajua.

Niin mä selvästi haluaisin jotenkin vahvistusta sille että itse asiassa mulla on huumorintaju, ja mä pidän asioita hauskoina. Ja jos en pidä niin sekin on ihan ok koska ei kaikki vitsit naurata kaikkia. Kun on naimisissa sivutoimisen stand-up-koomikon kanssa, niin toki se oma huumorintaju kalibroituu uudestaan ihan vain siksi, että elää jatkuvan tahattoman (ja tahallisen) vitsitulvan keskellä.

Tai sit jos mä oikeasti olen huumorintajuton herkkänahkainen mielensäpahoittaja, niin senkin mä jotenkin haluaisin itsessäni työstää ja hyväksyä. Mä kaipaan iloa ja hauskuutta, tottakai. Tarkoittaako se sitä, että mä saan myös haluta sitä omilla ehdoillani? Että ei välttämättä tarvitsisi pitää hauskana sitä, mitä joku muu pitää hauskana? Ja jos olen eri mieltä jonkin asian huumoriarvosta, niin mitä se tarkoittaa?

Ehkä näitä mä haluan pohtia. (Ja kas, mä sain ilon ja hauskuuden tarpeestakin väännettyä syvällisen itsekritiikkipohdinnan. Ehkä se mun mielensäpahoittaja -leima ei olekaan niin kaukaa haettu. Tai sitten mä en vain jaksa kirjoittaa hauskoja asioita nettiin, koska joku kuitenkin ymmärtää ne väärin ja puolestaan itse pahoittaa mielensä. Hmm. Kiinnostavaa. Pohdinta jatkuu.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 109: Epäkiinnostavan ihanaa

Mistä tulen?

Takana on tiivis työviikko, vapaa viikonloppu (!!) ja muutama vähän kevyempi päivä tässä alkuviikosta. Viime viikolle kaipasin asioiden järkeistämistä ja järjestämistä, ja sitä jonkin verran onnistuinkin tekemään – tosin en kauheasti siivoillut, mutta noin muuten. Paastonaika alkoi, ja tänä vuonna vietän sne vegaanisen ruokavalion merkeissä, joten syömisen huomioimiseen meni aika paljon energiaa viime viikolla. Näin viikonloppuna vanhoja opiskelukavereita, se oli kivaa ja innostavaa. Kävin kampaajalla.

Noin päällisin puolin sellaista tavallista, kiitollista lapsiperheen arkea. On vähän saanut tehdä omiakin juttuja, kun on turvaverkkoa, töissä on kivaa vaikkakin työlästä, perheen kanssa pääasiassa rauhallista, mitä nyt viikonloppuna sai selvitellä tasaiseen tahtiin muksujen välisiä kahnauksia mutta niitä oli kuitenkin vähemmän kuin toimivaa yhteisleikkiä.

Huomaan, että on vaikea kirjoittaa siitä, että pääosin elämä on on ihanaa ja toimivaa. Siitä huolimatta, että itse vahvasti allekirjoitan sen, että onnistumisiin ja riemuihin on tärkeä kiinnittää huomiota, koska ne kertoo siitä, että meidän tarpeet täyttyy. Siinä on varmaan joku syvällä kulkeva blokki, että ei voi kysymättä sanoa toiselle (tai kirjoittaa tällä tavalla itselleen ja lukijoille), että mulla on muuten aika ihanasti. Ihan siltä varalta, että jos sillä toisella onkin joku kurjasti, ja mun onnellisuus aiheuttaa katkeruutta. Vaikka oikeasti mun elämä ja tunteet ei aiheuta toisille ihmisille yhtään mitään, vaan ihmiset reagoivat sen pohjalta, että onko heillä omat tarpeet täynnä vai ei.

Toinen ajatus, jonka havaitsen tähän liittyen, on se, että mun pitäisi jotenkin osata kertoa tähän hyvään fiilikseen joku resepti tai tarina. Että on ollut kamalaa olla, ja sitten tein X, ja sitten onkin hyvä olla, kokeile sinäkin. Eikä siihen mitään oikein muuta reseptiä ole kuin että huomaa, mitä tuntee ja mitä tarvitsee, ja sitten hyväksyy sen. Jos tarvii apua, niin pyytää apua.

(Ja sitten pelkään, että jos kerron tollaisen megayksinkertaisen reseptin, niin kuitenkin joku hermostuu, kun se ei ole helppoa. No ei se olekaan, varsinkaan jos ei ole harjoitellut. Ja kyllä, helppous on tarve ja sitä saa haluta ihminen elämäänsä lisää.)

No ehkä se on jännittävää ja mainitsemisen arvoista, että kaikesta tästä muutaman viikon työstressistä huolimatta olen onnistunut pitämään omista tarpeistani huolta ja huomioimaan omat tunteeni. Pyytämään apua, laskemaan rimaa, ottamaan hetkiä ihan vain sen huomaamiselle, että mitä tarvitsen. Että ei tarvitse viikonlopun retriittiä tai yhtä kokonaista vapaapäivää käyttää niiden asioiden työstämiseen, vaan kun pikkuhiljaa työmatkoilla ja lasten katsoessa Netflixiä ja illalla nukkumaan käydessä pysähtelee omien tarpeiden äärelle, niin siitä on tullut helpompaa. Ettei tarvitse jättää sitä itsestä huolehtimista sellaiseksi Sitkun-Mulla-On-Vapaata -projektiksi, vaan ottaa jonkun pienen asian arkeen toistuvaksi asiaksi.

Mulla toimii se, että mä jossain istuessani pistän silmät kiinni, mietin että mitä tarvitsen, ja hengitän pari kertaa syvään ihan vain sitä fiilistä, että nyt mulla on tällainen tarve. Yleensä se on helppouden tai luottamuksen tarve, joskus yhteyden tai selkeyden tai minkä tahansa muun. Jo se, että mä olen läsnä sen tarpeen kanssa ja huomaan, mitä ajatuksia ja tunteita siihen liittyy, voi helpottaa sitä tarvitsemisen aiheuttamaa jumia ja jännitystä. Toisinaan se auttaa keksimään, että mitä voisin tehdä, jotta saisin vähäsen sitä tarvitsemaani. Ja joskus se auttaa huomaamaan, että yksin sitä ei löydy, tarvitsen apua.

Viime viikolle toivoin helppoutta, järjestystä, arkihommien hoitavaa vaikutusta ja hurraata! Helppous ja järjestys jonkin verran löytyivät, arkihommien hoitavuus ehkä vähemmän (ainakin päätellen keittiön tämänhetkisestä kuosista), ja hurraatakin oli jonkin verran, mutta ehkä vielä olisin sitä kaivannut enemmän. Sitä en toisaalta samalla tavalla muistanut itselleni tietoisesti etsiäkään. Ehkä neljä supervoimaa yhdelle viikolle oli aika paljon, kolme tuntui helpommalta muistaa.

Missä olen?

Keho on vielä vähän toipumisvaiheessa tuosta pitkästä työputkesta, ja kaipaa unta ja vettä ja tuoreita kasviksia. (Voisin laittaa herneitä versoamaan.) Ensimmäinen viikko vegaanina on ollut toisaalta tosi energisoiva, koska tulee syötyä enemmän pähkinöitä ja siemeniä kuin aikaisemmin – ja toisaalta tosi petollinen, koska on niin innostavaa kokeilla kaikkia vegaanisia herkkumättöreseptejä. (Tein viime viikolla suklaakakkua kaakao-kardemummakuorrutuksella, ja esikoinen jo pyysi, että voidaanko tehdä sitä uudestaan, kun oli niin hyvää.)

Tunteet… haha, taas kun alan miettiä tunteita niin huomaan, että on ”vain” niitä ”epäkiinnostavia” iloa ja kiitollisuutta ja levollisuutta ja tyytyväisyyttä, kun tarpeet on aika hyvin täynnä. Ja siitä huomaan toisaalta nousevan riittämättömyyden tunnetta ja häpeää, että olenko mä ihan oikeasti näin pinnallinen ihminen, että en edes ymmärrä kärsiä mistään. Että kyllä tässä maailmassa riittää asioita joista voi ihminen hajota sängyn pohjalle itkemään, et selvästikään yritä tarpeeksi.

Mihinkähän tarpeeseen se liittyy? Ehkä mun yhteenkuuluvuuden tunne on tottunut täyttymään niin, että yhdessä surraan ja angstataan kurjia asioita ja ollaan läsnä niiden kanssa. Ja varmaan myös sellainen merkityksellisyyden tarve liittyy tähän, että epämiellyttävät tunteet on tottunut yhdistämään Oikeisiin Asioihin ja kun on niiden äärellä, niin on myös Oikeiden Asioiden äärellä. Kiinnostavaa.

Ajatukset… Pää on aika tyhjä. Tänään olen pitänyt vapaapäivää. Nukuin pitkään, ja huomasin kiinnostavan ajatuksen: Olen tehnyt niin paljon töitä viimeisten viikkojen aikana, ettei edes hävetä levätä. Sen ajatuksen huomaaminen huvitti, koska se kertoi jotenkin niin selkeästi tästä omasta totutusta suhteesta tekemiseen, lepäämiseen, ansaitsemiseen ja sen sellaiseen. Sekin huvitti, että vielä tuollaisia ajatuksia nousee mieleen, vaikka en tietoisesti edes ajattele, että ihmisen pitäisi jotenkin ansaita lepääminen, vaan päinvastoin. Siis että kun ensin lepää ja muutenkin vastaa tarpeisiinsa, niin pystyy tekemään asioita paljon mielekkäämmin ja hyödyllisemmin, jos mielekkyys ja hyödyllisyys on tärkeitä.

Ja silti, jossain syvällä psyyken syöverissä, on selvästi vielä joku koukku ja ajatus, että tämä pätee vain teoriassa ja vain kaikkiin muihin paitsi minuun. Että kun kyse on minusta, niin välillä voi vastailla omiin tarpeisiinsa ettei kokonaan kosahda, mutta sellainen oikea, palauttava lepo voi tapahtua vasta sitten kun projekti on lopussa. Ja kieltämättä joo, on siinä eroa, että onko tekemisvaihde päällä vai onko projektien välissä. Mutta se ei liity (tai en haluaisi sen liittyvän) mitenkään sen levon tai tarpeiden täyttymisen ansaitsemiseen, vaan enemmän siihen luontaiseen flow’hun, joka niihin eri vaihteisiin liittyy.

Ehkä tässä tammi-helmikuun taitteessa pääsin tutkimaan sitä, että millaista on levätä ja vastata tarpeisiinsa silloin, kun on tekemisen flow päällä, ja nyt on aika tutkia sitä, että miten palaudutaan, miten tehdään hitaasti ja rauhallisesti, miten tehdään hommat loppuun, ja miten vaihdetaan projektista toiseen. Siirtymän tutkimista. Ah, se onkin kiinnostavaa, koska ne on usein itselle niitä kaikkein vaikeimpia. On helppoa painaa eteenpäin tai olla paikallaan, mutta miten kiihdytetään tai jarrutetaan?

Mitä kohti?

Ensi viikolla mä haluan tutkia siirtymiä. Tätä tämänhetkistä, että miten pistän yhdestä hommasta langat nätisti nippuun, ja noin yleisesti kaikkia mahdollisia siirtymiä. Heräämisiä. Nukkumaanmenoja. Ovesta ulos lähtemisiä ja kotiin tulemisia. Erityisesti lasten kanssa. Miten niistä saisi mahdollisimman joustavia, vaivattomia, helppoja? Toppahaalarikaudella se ei ole ikinä helppoa, mutta jso edes vähän helpompaa, niin se on kaikki kotiin päin.

Tälle viikolle kolme supervoimaa:

Yllättävän Helppoja Siirtymiä: Sellainen superkatse ja -kuulo, että kaikista tilanteista voisi bongata ne mahdollisimman helpot ja yksinkertaiset ja kaikille mielekkäät tavat toimia. Se, että laittaa lapsille haalariin ”tömpsäytykset” (eli haalarin ja kengät palomies-tyyliin valmiiksi, niin että lapsi voi vain astua saappaisiin ja vetäistä haalarin niskaan) sen sijaan, että odottaa lasten pukevan haalarit ja kengät erikseen ja itse. (Lapsetkin haluavat helppoutta, ja saavat haluta.) Ja mikä voisi olla tömpsäytysten vastine mun omissa siirtymissä?

Ihan Joka Solulla: Tämä liittyy kehoon: liikkeeseen, tunteisiin, oivalluksiin. Että kun tekee asioita, niin olisi läsnä joka solulla. Kun on tilaisuus liikkua, niin liikkuu niin että joka solu pääsee hommiin. Kun tuntee jotain, niin päästää sen tunteen helisemään ja värisemään joka soluun. Ja jos vaikka oivaltaisi jotain sellaisella tavalla, että vähän kouraisee vatsanpohjasta ja huippaa ja naurattaa. Sellaista kokovartaloelämää, ei pelkästään päässä fiilistelyä.

Resonanssia: Olin eilen laulutreeneissä, ja stemmojen resonanssi jäi kehoon vielä pitkäksi aikaa treenien jälkeenkin. Samaa haluan tälle viikolle. Musiikin kautta, toki, mutta myös kaikenlaisen muun kuulostelun kautta. Mitkä on sellaisia ajatuksia, jotka resonoi ja joiden kanssa haluan olla tekemisissä? Ketkä on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on yhteinen vire, ja joiden kanssa on hyvä olla? Miten saisin itseni viritettyä samaan resonanssiin itselleni rakkaiden ihmisten kanssa? Mitä tapahtuu, jos hyräilen itsekseni? (Onneksi on päiviä, jolloin voi tehdä kotoa töitä, niin kukaan ei katso hassusti, kun hyräilen keskenäni. 😀 )

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi, kuulostaisi, tuntuisi? Mitä supervoimia valitsisit ensi viikolle? Sana on vapaa kommenteissa, tai voit pohtia itseksesi vaikka Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssin avulla!

Pysähtyminen 107: Häpeää ja supervoimia

Mistä tulen?

Takana on sen verran täyteläinen viikko, että pysähtyminenkin tulee vasta näin tiistaina. (Tai oikeastaan vasta keskiviikkona, koska tiistaina oli verkkosivustokin vapaapäivällä.) Siihenkin on lupa, joskus tapahtuu tällaista. 🙂 Päivät täynnä opetusta ja sen suunnittelua, ja sitten viikonloppuna molempina päivinä RVO-koulutusta ja aiheena niinkin kevyt setti kuin häpeä. Tuli kaiveltua omia nolouden ja häpeän solmuja auki oikein urakalla. Ja vaikka nyt on siltä osin kevyt ja hyrisevä olo, niin työstäminen on myös väsyttävää hommaa.

Se näissä koulutusviikonlopuissa on kiitollista, että vaikka on väsynyt niiden jälkeen, niin aina useampi päivä niiden jälkeen menee sellaisessa hyvän vuorovaikutuksen imussa. Jaksaa kuunnella lapsia, ilmaista asiat havainnoilla ja tunteilla ja tarpeilla, pyytää komentamisen sijaan ja jos pyyntöön tulee kielteinen vastaus (tai ei vastausta lainkaan) niin kysyä että ”mikä sua auttaisi” sen sijaan, että jatkaisi jankuttamalla tai valittamalla. 🙂

Josko tämä toimisi lohdullisena vertailukohtana myös jollekulle muulle: mä opiskelen vuorovaikutusohjaajaksi, ja kahden vuorokauden syventymisen jälkeen mulla menee ehkä noin viikon verran vuorovaikutus lasten kanssa sillai 90% putkeen, ennenkuin palaa taas siihen ehkä-onnistuin-ehkä-en -arkeen. Että jos itsellä ne vuorovaikutustilanteet ei korjaannu yhden blogitekstin lukemisella tai edes yhdellä harjoituksella, niin se menee just niinkuin kuuluukin. Opettelussa menee aikaa, se vie energiaa, ja siinä pitää tehdä virheitä ja huomata tehneensä.

Missä olen?

Keho on väsynyt, mutta muuten hyvässä jamassa. Tämänpäiväinen käynti osteopaatilla avasi taas erinäisiä jumeja, ja viikonloppuna ehti koulutuksen tauoilla vähän venytellä ja tanssiakin. Liikettä kaipaa.

Tunteet… No, viikonlopun aiheena oli häpeä, joten tällä hetkellä aika taajaan vilahtelee tunteissa ja ajatuksissa kaikenlaiset nolot sattumukset ja piintyneet toimintatavat. On hauska huomata, että ne eivät aiheuta ihan valtavia kiristyksiä ja puristuksia enää, vaan enemmän sellaisia lämpöisiä hulahduksia, jotka saa aika nopeasti hyväksyttyä. Lisäksi tunteissa pyörii ilo ja kiitollisuus, onnellisuuskin, kun yhteyden ja vuorovaikutuksen ja nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeet ovat täynnä. Toisaalta näin yöllä ihan karmeaa painajaista, jossa mm. jouduin vahingoittamaan lastani toisen ihmisen käskystä (en kuvaa sen tarkemmin, mutta heräsin yöllä ja kesti tovin ennenkuin sain taas unta – ja olin aika kiitollinen kun aamulla herätessä lapset kömpivät iloisina ja hyvinvoivina sängyistään). Se uni kummittelee vieläkin takaraivossa ja lietsoo pelkoa ja surua ja häpeää (Miten sitä ihminen edes unessa suostuu vahingoittamaan lastaan ennenkuin itseään?! Näköjään sitä voi hävetä myös uniminänsä toimintaa…), vaikka oikeasti mitään kamalaa ei tapahtunut.

Ajatukset… viikonlopun jäljiltä olen purkanut aika paljon vanhoja ja uudelleen pintaan nousseita, noloja tapahtumia tai toimintamalleja. Mitä niissä tapahtui, mitä tarpeita oli, mitä olisin toivonut tapahtuneen, millaisia tunteita ne herättävät nyt. Myös tuota viimeöistä painajaista mietin, sekä silloin yöllä herätessä että illalla että nyt kun taas kirjoitin siitä. Yritän ymmärtää ja päästä selkeyteen, että mitä ihmettä mun alitajunta yrittää kertoa mulle tuollaisella unella. No ehkä ainakin sitä, että välillä omalla toiminnallani saatan ihan oikeasti vahingoittaa lapsiani – vaikka silloin, kun mulla on käsittelemätöntä häpeää, jolta suljen silmäni mutta samalla siirrän sitä lapsilleni. Ja että mä voin kieltäytyä siirtämästä niitä joskus oppimiani, vuorovaikutusta myrkyttäviä asioita lapsilleni. Vaikka se tarkoittaisi sitä, että joudun joskus sanomaan EI silloinkin kun se tuntuu vaikealta.

Mitä kohti?

Loppuviikko on taas suht täynnä opetusta ja sen suunnittelua. Viikonloppuna täytyy pitää jossain kohtaa vapaata. No, pari viikkoa on vielä tätä tykitystahtia ja sitten rauhoittuu opetusten suhteen aikataulu. Yritän kovasti löytää tasapainon sen väliltä, että toisaalta tehdään silloin kun on mitä tehdä, ja toisaalta jos en lepää missään kohtaa niin ei ole mistä ammentaa.

Mitä tarvitsen?

Eilen valitsin itselleni täksi päiväksi supervoimat, ja ne itse asiassa olivatkin ihan loistava tapa muistuttaa mieleen, että mitä tarvitsen. Niin mitä supervoimia haluaisin tälle viikolle?

– Itsestäänselvän Itsestä Huolehtimisen Supervoima.
Sellainen, että kun väsyttää, niin levätään, ja kun on nälkä, niin syödään. Kun tarvitsee läheisyyttä, niin pyytää sitä, ja kun kaipaa järjestystä, niin pyytää sitäkin. Ihan ilman mitään ”no muttakun on ihan tyhmää tarvita tällaisia asioita, ja vastahan minä, ja ei kukaan muukaan, ja onkos tämä nyt ihan reilua että minä tässä lepään” -taustakuoroa. Heti kun huomaan tarvitsevani jotain, niin priorisoin sen, että löydän siihen tarpeeseen jonkun ratkaisun.

– Yllättävän Helppoa Juuri Oikeaan Aikaan
Se asia, josta hermoilin, että mitenkähän se järjestyy? Oho, noinhan se meni. Se suunnitelma, jota en halunnut ruveta tekemään, koska pelkäsin, että siinä menee ikä ja terveys? Wau, sehän syntyi kuin itsestään. Hoitoaamujen toppahaalarirumba? Hei keksitään että miten me saatais tästä ihan maailman helpointa! Miten kaikki tapahtuukaan niin sujuvasti, helposti, vaivattomasti?

– Kristallinkirkasta Selkeyttä
Kun saa sanat suustaan juuri sellaisessa järjestyksessä, että toisen on ihan älyttömän helppo ymmärtää tasan, mitä tarkoitan. Kun saa kielioppiasian selitettyä ja treenattua niin, että opiskelijoilla syttyy lamppu ja alkaa kuulua, että hei nyt mä tajusin tän. Liikuttava sisäinen yksimielisyys siitä, että mitä teen nyt ja mitä seuraavaksi.

Jos näistä löytyisi ensi viikkoon sitä, mitä kaipaan? Kokeillaan.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Jos saisit keksiä itsellesi ihan mitä tahansa supervoimia (ja onneksi saatkin, tässä leikissä), niin mitkä valitsisit? Saa valita toisten keksimiä tai miettiä ihan omiakin! Tervetuloa pysähtymään kommentteihin tai miettimään itsekseen.

Pysähtyminen 105: Sairastelun jälkimaininkeja

Mistä tulen?

Viime viikolla alkoi taas työ- ja hoitoarjen rytmi pyöriä. Iloitsin siitä, että pystyin aloittamaan työt rauhallisemmalla tahdilla, mutta niin vain perjantaina iski kuitenkin migreeni, vaikka yritin kovasti ottaa rauhallisesti viikon mittaan. (Oletus: migreenit johtuvat stressistä, joten stressiä vähentämällä voin ehkäistä migreenejäkin. Pitääköhän se paikkansa?) Oli ihanaa päästä viikolla pitämään kurssia ja koulutusta, ja sekavalta tuntuneet aikataulukuviotkin alkoivat selkeytyä viikon ja viikonlopun mittaan.

Viikonloppuna muksut olivat jotenkin ihan kierroksilla, lauantai-iltana kuopus valitteli vatsakipua, ja sunnuntaiaamuna oksensi. Esikoinenkin oli vetämätön ja kuumeinen. Voisi sanoa että työjutut unohtuivat samantien. Se päivä menikin sitten lapsia hoivatessa ja sylitellessä sekä pyykkiä pestessä, kun kuopus ykäili. Esikoisella onneksi palasi ruokahalu jo iltapäivään mennessä ja kuumekin laski, pienemmän kanssa odoteltiin iltaan asti, että jotain pysyisi pitempään sisällä. Onneksi piirrettyjä riitti DVD:ltä ja telkkarista pitämään lapset aloillaan sohvalla (ja kerrankin ei ollut lainkaan huono omatunto siitä, että lapset makaavat sohvalla ja tuijottavat telkkaria).

Siitä on yli kolme vuotta kun kummallakaan lapsella on viimeksi ollut mitään akuuttia, vakavampaa terveysjuttua, mutta kyllä se vaan pysäyttää, tällainen pienikin tauti. Tai lähinnä se, että normaalisti niin eläväiset lapset ovatkin velttoja, vetämättömiä, itkuisia, poissaolevia. Ja kun sen tietää, että kyseessä on oksutauti tai kuume, ja että se (mitä todennäköisimmin) menee ohi, niin ainakin itsellä päällimäisenä tunteena on huolen lisäksi kiitollisuus siitä, että tämä on poikkeuksellista. Ja samalla suru ja myötätunto niitä vanhempia kohtaan, joille sairaan lapsen hoitaminen on pitkä ja lopputulokseltaan ennustamaton vaihe elämässä.

Ja sitten seuraavana päivänä, eli maanantaina, kun lapset olivat taas omia vilkkaita itsejään, aamun tunnelmat olivat voittopuolisesti iloa ja kiitollisuutta. Sekin oli iloista ja kiitollista, että meillä molemmilla vanhemmilla oli kotoa tehtävä työpäivä, joten voitiin pitää lapset kotona sen yhden sairastamattoman päivän ilman, että mitään tarvitsi sinänsä perua. Vaan sitten piti pistää oman pään sisällä aikataulutus uuteen uskoon: ajattelin saavani tehtyä asiat X, Y ja Z lasten hoitopäivän aikana, ja puolisolla on työt A, B ja C tänään. Lapsiakaan ei halua toista päivää putkeen istuttaa telkkarin ääressä, ja jos renkaat laskee katosta, niin niistä tulee kolmessa sekunnissa kiista ja vääntö, joka vaatii aikuisen läsnäoloa. Miten sovitamme nämä liikkuvat osat yhteen niin, ettei kenelläkään pala pinna?

En tiedä, onnistuiko se yhteensovittaminen mitenkään erityisen hienosti, mutta päivästä selvittiin kuitenkin. Illalla jopa pelattiin lautapeliä yhdessä, kun oltiin saatu kaikki päivän työjutut purkkiin, pisteet kotiin siitä. Ja tänään lapset pääsivät jo hoitoon, ja olivat selvästi siitä innoissaan. Toiset mussukat. Rehellisesti sanottuna itsekin olen vilpittömän iloinen siitä, että a) lapset ovat terveitä ja että b) pääsee rauhassa tekemään töitä. 🙂

Tälle viikolle toivoin helppoutta, ja pohdiskelin myös luottamusta. Työjutut sujuivat kuluneella viikolla oikeastaan aika helposti. Perjantaina kun bongasin ensimmäiset migreenin merkit, niin en ruvennut leikkimään sankaria, vaan pyysin samantien apua, joten sekin meni aika helposti. Samalla tuli treenattua myös luottamusta. Ja toki tuo lasten sairastelu oli myös jonkinlaista luottamustreeniä, kun pitää vain hyväksyä se, että nyt on näin, voin tehdä sen minkä voin ja muuta en. Se luottamus itse asiassa toimi myös siinä kohtaa, kun kuopusta pelotti oksentelu. Ainoa, mikä auttoi, oli rauhassa lähellä oleminen, ja se puolestaan oli helpompaa, kun itsellä oli luottavainen olo. Että tuli sitten treenattua sitäkin.

Missä olen?

Keho on viikonlopun jäljiltä vähän väsynyt (itselläkin kiersi vatsassa siinä sunnuntaina vähän, mutta se meni näköjään säikähdyksellä ohi *koputtaa puuta*), huomaan juovani tarpeettoman paljon kahvia, ja viime viikolla hyvin jatkunut renkaissa jumppailu oli sekin viikonlopun tauolla.

Ehkä lepo tuli tarpeeseen – sekin saattoi olla migreenin viesti? Ainakin lepäsin viikonloppuna ihan tarkoituksella ja skippasin kunnianhimoisemmat suunnitelmat suosiolla. Sekin oli varmaan ihan hyvä, koska sitten riitti virtaa sunnuntaina siihen lasten hoivaamiseen (ja sekin oli sen verran kuluttavaa, että nukahdin hetkeksi sohvalle iltakuudelta, kun oli ilmeisesti tullut skarpattua aika lailla). Nyt keho alkaa olla ihan mukavassa vireessä työtä ja jumppailua silmälläpitäen.

Tunteet… no, kuuntelen Spotifysta BBC Sherlockin soundtrackia tässä kirjoittaessa, joten se värittää tunneilmastoa vähän melodramaattiseksi. 😀

Oikeasti tunteissa seilaa ilo ja kiitollisuus (lasten turvallisuuden ja hyvinvoinnin tarve on taas täynnä), innostus ja jännitys (työjuttujen suhteen pätevyyden ja selkeyden ja toisten hyvinvoinnin edistämisen ja oppimisen tarpeet ovat vähän rosoisesti täynnä), sekä turhautuminen ja hermostuminen (tehokkuuden, pätevyyden ja ennakoitavuuden tarpeet jäivät eilisen aikataulumuutoksen jäljiltä vähän paitsioon).

Sunnuntaina katsottiin myös uusin Sherlock-jakso Karmiva Morsian, ja sen katsomisen (sekä *köh* aika monen meta-analyysin lukemisen *köh*) jäljiltä on myös tunteet liikkeellä sen suhteen. Ainakin innostuksen, yhteyden, ilon, haasteellisuuden ja seikkailun tarpeet täyttyivät sen myötä. Lisäksi mua selvästi vähän hävettää tai nolottaa, että olen niin hurahtanut Sherlockin maailmaan. Mikäköhän tarve siellä on taustalla? Nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve? Hyväksynnän tarve? Yhteenkuuluvuuden tarve?

Ajatukset… Tällä hetkellä sekä työhön että liikkumiseen että siihen Sherlockiin (= sijaisajattelua, joka antaa aivoille paussia työjutuista) liittyvää sälää. Jos pysähdyn kuuntelemaan, niin myös aika lailla ”pitäisi” -ajatuksia. Nimilistoja, aikatauluja, huomioita kehosta, migreenin logiikkaa. Ajatuksia siitä, mitä pitäisi kirjoittaa, jotta joku haluaisi tätä lukea. Sisäinen kriitikko iskee, nyt ei voi enää huomioida ajatuksia ainakaan näin tekstiksi. Miksi ei voi? Koska ajatusten näkyväksi tekeminen on vaarallista. (No jaa, ainakin tällä soundtrackilla.) Ajatus: olisipa aika jännää tehdä ajatuksenvirta-kirjoittamista dekkarimusiikilla, ainakin saisi kaivettua kaikki mielensisäiset salaliittoteoriat paperille.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on koulutusta, opetusta, omaa opettelua ja aivan typötyhjä viikonloppu. Mitä kaipaisin?

Helppoutta, selkeyttä, lepoa, sujuvuutta.

Mistä sitä voisi saada?

Itse asiassa tuo mind flow + dekkarimusiikki -ajatus ei ollut lainkaan hassumpi. Useimmiten kun kaipaan helppoutta, niin se tarkoittaa, että jossain päin kehoa tai mieltä on joku jumi, jonka on aika tulla näkyviin, jotta saan sen purettua ja pääsen eteenpäin.

Kirjoittaminen auttaa, samoin TRE ja irti päästäminen. Niitä voisi kokeilla tähän saumaan. Lisäksi ruoan suhteen voisi hakea sellaista ”miten saisin tämän tehtyä mahdollisimman helposti” -otetta – viikonloppuna tein purkillisen marinoituja papuja, joita voi kaapaista minkä tahansa ruoan kylkeen helposti. Tällaisia ratkaisuja lisää.

Selkeyttäkin tulee kirjoittamisesta. Ajatusten, todo-listojen, sähköpostien, suunnitelmien.

Tunti- ja koulutussuunnitelmat tuntuvat syntyvän kaikkein helpoiten niin, että kirjoitan ne spontaanisti auki tekstidokumenttiin, diateksteineen kaikkineen, ja sitten napsin vain powerpointille tarvittavat osiot ja muokkaan aikataulun. Se itse asiassa helpotti myös viimeviikkoista koulutusta, kun olin tehnyt yksityiskohtaisen suunnitelman samasta teemasta aikaisemmin. Hmm, joo. Viime syksyn kursseista en kirjoittanut itselleni tarkkoja tuntisuunnitelmia, mutta ehkä nyt teen niin, jotta seuraavalla kerralla on jotain kättä pitempää. Joo, tämä on hyvä.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Mistä tulen, missä olen, mitä kohti? Kerro kommenteissa tai pohdiskele itseksesi, sana on vapaa!

#AnnaLapsesiPukeaSinut ja näkökulmia vanhemmuuteen

Tänään on kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä. Samaan aikaan somessa pyörii #AnnaLapsesiPukeaSinut -tunnisteella varustettuja valokuvia aikuisista, jotka eivät välttämättä näytä ihan samalta kuin muina arkipäivinä.

Alunperin mietin, että onpas aika hauska tempaus, ja lähinnä hauskaa lasten näkökulmasta, kun saavat päättää aikuisen vaatteet. Kysyinkin lapsiltani, että haluavatko he päättää minun vaatteeni, ja molemmat lähtivät innosta piukeina mukaan.

Tässä kun kirjoitan tekstiä korut kilisten ja korkokengät jalassa (selvästikään en arjessa käytä kumpaakaan lasteni mielestä riittävästi), niin alkaa vähitellen valottua, että miksi se, että annan lapseni pukea minut, on myös aikuiselle tosi tervehdyttävää.

1. Valta-asetelmien kääntäminen tekee välillä tosi hyvää.

Kun annan lapselleni vallan valita vaatteeni, olen yhtäkkiä meistä kahdesta se haavoittuvampi osapuoli. Luovutan valtaani pois, ja pääsen kokemaan, että millaista on olla se, jota kohtaan käytetään valtaa.

Valta itsessään on nimittäin neutraalia. Se, miten sitä käyttää ja hyödyntää, voi olla joko rakentavaa tai tuhoavaa. Me usein totumme käyttämään valtaa tietyllä tavalla, ja totumme olemaan tietynlaisen vallankäytön kohteena. Näiden tottumusten muuttaminen vaatii tietoista työtä, ja tietoinen työ alkaa yksinkertaisesti niiden tottumusten huomaamisesta. Huomaaminen puolestaan välillä vaatii näkökulman muutosta, uutta tapaa ajatella, astumista kohti oman mukavuusalueen reunamia.

2. Lapsen tapa käyttää valtaa toimii peilinä minun vanhemmuudelleni.

Niinkuin olen kirjoittanut aiemminkin, lapsi toimii valta-asemassa niinkuin on nähnyt valta-asemassa olevien toimivan. Käytännössä usein se tarkoittaa sitä, että kuulen omat lauseeni lapsen suusta. Tai minua ohjeistetaan samoilla sanoilla, joita itse käytän lapseni ohjeistamiseen.

Se kokemus voi olla joko herättävä tai helpottava. Me nimittäin emme aikuisina muista, että haavoittuvassa, valta-asemaltaan heikommassa asemassa oleva kuulee sanat aivan eri tavalla kuin vahvoilla oleva. Kun lapsi komentaa meitä ikäänkuin alhaalta päin, niin että meillä on valta sanoa vastaan, se voi ärsyttää. Jos lapsi komentaa täsmälleen samoilla sanoilla silloin, kun olemme luovuttaneet sen osan valtaamme pois, se voi tuntua ihan eri tavalla ahdistavalta.

Ja sama päinvastoin. Tuntuu turvalliselta ja helpottavalta, kun lapsi ohjeistaa minua pukemaan sanomalla ”sit jos sä haluat niin voisit laittaa tämän”. Silloin kun toinen luottaa minun vapaaehtoisuuteeni. Silloin kun toinen huomioi sen, että minulla saattaa olla jotain sitä asiaa vastaan – ja sen on tärkeää tulla kuulluksi ja huomioiduksi. Aikuinen voi ainoastaan kuvitella, miten iso juttu se on lapselle, jolla ei ole arjessaan mahdollisuutta päättää, että ei ollakaan enää näinpäin, vaan nyt on taas minun vuoroni päättää.

(Se kokemus, herättävä tai helpottava, voi antaa ihan uudella lailla motivaatiota joko opetella uusia vuorovaikuttamisen tapoja tai jatkaa harjoittelua edelleen. Ainakin itselläni kävi juuri näin.)

3. Tärkeistä asioista täytyy voida neuvotella.

Aikuisten on välillä vaikea antaa neuvottelulle tilaa lapsiperheen arjessa. Minä olen aikuinen, minulla on kokemusta ja ymmärrystä, minä tiedän aikataulut ja eri vaihtoehtojen seuraukset, minä tiedän ja päätän. Lisäksi välillä pelottaa, että jos minä nyt annan tästä asiasta lapselle valtaa, niin me ei päästä koskaan mihinkään, kun kaikki asiat menee vänkäämiseksi.

Ja sitten tällaisessa hassussa harjoituksessa tulee tilanne, että lapsi pyytää minua pukemaan neuletakin mekon alle, ja minua huolestuttaa, että mahtuukohan se, risahtaakohan mekosta saumat jos yritän tehdä niinkuin lapsi ehdottaa. Tai valitsee kengiksi sandaalikorkokengät, joiden kurakelin kestävyys on noin viisitoista sekuntia. Minulle on tärkeää, etteivät vaatteeni mene rikki tai pilalle, joten kerron lapselle, että nyt en haluaisi tehdä näin, vaan voitaisko tehdä toisella tavalla. Tai voidaanko vaihtaa kengät sitten kun mennään ulos.

Ne asiat, joista lapsi ”vääntää vastaan”, ovat lapselle ihan yhtä tärkeitä. Lapsi ei ehkä osaa perustella niitä samalla tavalla kuin aikuinen, mutta se ei vähennä niiden merkityksellisyyttä. Rakentavaa, tervettä vallankäyttöä on (minun mielestäni) se, että kun heikompi osapuoli ilmaisee tyytymättömyytensä, niin päättävän osapuolen reaktio on hyväksyvä ja kysyvä: Okei, sinä haluaisit että se tapahtuisi näin, onko sinulla joku toinen ehdotus? Rakentavaa vallankäyttöä on se, että heikommalla osapuolella on mahdollisuus saada äänensä ja tarpeensa kuuluviin, ja vahvempi osapuoli huolehtii siitä, että lopullinen ratkaisu ottaa myös ne toiveet ja tarpeet huomioon.

4. Mitä enemmän on panoksena, sitä tärkeämpää on saada oma ääni kuuluviin.

Tänään omassa aikataulussani ei ole opetusta tai asiakastapaamisia. Toisin sanoen oli aika helppoa antaa lasten pinota päälleni koruja, helyjä, korkokenkiä ja niin edespäin. Jos #AnnaLapsesiPukeaSinut -päivä olisi osunut esimerkiksi opetuspäivälle, en tiedä, mistä asioista olisin ollut eri mieltä. Olisinko ollut riittävän rohkea, niin että olisin mennyt luokan eteen näissä vaatteissani? En tiedä.

Tämän kokemuksen perusteella voin kuitenkin luottaa siihen, että olisin voinut sanoa lapsilleni, että tämä tuntuu minusta epämukavalta, voisitko valita jotain muuta. Tai että en mielelläni mene piikkikoroissa opettamaan, koska sen jälkeen jalkoihin sattuu varmasti loppuillan. Puhumattakaan siitä, että kyseessä olisi ollut joku ratkaiseva tilanne – suuremman luokan esiintyminen, työhaastattelu, tai joku muu.

Todennäköisesti jos tällaisessa tilanteessa lapsi ilmoittaisi, että ei kun nyt laitat nämä ja sillä sipuli, oma reaktioni olisi turhautuminen, kiukku, ärtymys.

Me emme voi lapsistamme etukäteen tietää, mitkä tilanteet tai asiat ovat heille tärkeitä ja ratkaisevia. Lapselle voi olla supertärkeää vaikka se, että tanssitunnilla on ihan tietyt vaatteet, tai että joku laulu kuunnellaan alusta loppuun, tai että häntä ei keskeytetä kun hän kertoo jotain juttua. Lapsen reaktio meidän vallankäyttöömme ja päätöksentekoomme (”eikun nyt laitat nuo ja sillä sipuli” tai jotain lempeämpää) voi kuitenkin auttaa ymmärtämään, että kyseessä on erityisen tärkeä tilanne. Tai lapsella on syystä tai toisesta vähemmän tahdonvoimaa kuin yleensä. Tai jostain muusta syystä lapsi ei nyt pysty tästä strategiasta joustamaan.

Kun kuuntelemme lapsen reaktiota empaattisesti, tunteita ja tarpeita arvaten, meidän on helpompi ymmärtää, mistä kenkä puristaa. Jos luotamme siihen, että lapsi tekee mielellään yhteistyötä silloin kun hänen tarpeensa ovat täynnä, niin on helpompi ryhtyä miettimään, mitä lapsi tarvitsisi, jotta hänen olisi turvallista ja miellyttävää tehdä yhteistyötä. Ja mitä ratkaisevampi tilanne on kyseessä, sitä hyödyllisempää on heti ruveta miettimään, mitkä tarpeet kaipaavat kohtaamista, sen sijaan että keskustelusta tekee juupas-eipäs -valtataistelun.

Niin että suosittelen kaikille teille muillekin. Kokeilkaa, millaista on antaa lapsen valita päivän vaatteet, vaikka ei olisikaan Lapsen oikeuksien päivä. Avaa ihan uudella tavalla näkökulmaa siihen omaan vanhemmuuteen. <3

Pysähtyminen 96: Läsnä sen tunteen kanssa

Mistä tulen?

Viikonloppuna joka paikassa kuohui Pariisin tilanne. Kuolemaa, pelkoa, hätää. Sen herättämänä surua, pelkoa, ja myös rakkautta, empatiaa, välittämistä. Väittelyä ja vääntöä siitä, onko oikein surra Pariisia jos ei ole surrut muun maailman kuolemaa, pelkoa, hätää.

Itse pysyttelin pääasiassa hissukseen somessa, ja kävimme näitä keskusteluja puolison kanssa kotona. Jätin yksityiskohtaisten kriisikuvausten lukemisen vähemmälle. En vieläkään tiedä, missä kaikkialla Pariisissa on perjantain ja lauantain välillä kylvetty kuolemaa. En vaihtanut profiilikuvani varjoksi lippua.

Ja kuitenkin tuntuu, että jotenkin täytyy jotain sanoa. Tai no, ei tietenkään täydy. Valitsen, haluan.

Sydän särkyy, kun ajattelen terrorin kohteeksi joutuneiden hätää. Sekä Pariisissa että muualla. Sama sydän särkyy, vielä lisää, kun ajattelen, mitä kaikkea on kokenut ihminen, jonka maailmassa kanssaihmisten silmitön (tai pahempaa, suunnitelmallinen) tappaminen on ratkaisu yhtään mihinkään. Sydäntä särkee ajatella, että on ihmisiä, joiden maailmassa toisten ihmisten kärsimys ja hätä koskettavat vain välineinä edistää omaa poliittista agendaa ja aiheuttaa lisää hätää ja kärsimystä.

Sitä sydänsurua olisi helppo paeta tai peitellä. Houkuttelevaakin. Heti, kun alkaa ajatella asioita loogisesti, on pari askelta kauempana siitä, eikä se suru tunnu niin musertavalta.

Silti, ja siksi, mielummin yritän pysytellä läsnä sen tunteen kanssa. Koska juuri tämä, empatia ja suru ja tunteet ja niiden kokeminen kehossa, on mun mielestäni se, mikä tekee meistä ihmisiä. Inhimillisiä. Laumaeläimiä. Se kertoo meille, miten tärkeästä asiasta on kyse, miten pahasti meidän tarpeet jää vajaaksi kun ihminen vahingoittaa kaltaisiaan.

Ja kun pysyy sen tunteen kanssa läsnä sen minkä voi, kun hyväksyy sen, niin saattaa huomata, että se muuttaa muotoaan. Vihankin alta voi kuultaa surua, pelkoa, rakkautta, toivoa, häpeää (itselläni aina häpeää, koska vaikka mitä tässä elämässä tekee niin aina kuitenkin olisi voinut i.e. pitänyt toimia toisin), hellyyttä, kaikenlaista.

Tälle viikolle toivoin haavoittuvuutta ja läsnäoloa. Sen tarkemmin erittelemättä voi sanoa, että aika sydän auki on tullut eleltyä. Aina se ei ole ollut miellyttävää, mutta… tai no, jääköön siihen. Aina se ei ole ollut miellyttävää. Ja samaan aikaan mä ajattelen, että haavoittuvuus ja sydän auki eläminen on arvoja sinänsä, vaikka välillä sattuukin.

Missä olen?

Keho, tunteet, mieli.

Huomasin viikonlopun aikana, että kaikesta tästä pysähtymisen harjoittelusta huolimatta elän aika usein mielessäni, silloinkin kun kuvittelen olevani läsnä kehossa. Niin sitä kehossa läsnäoloa yritän harjoittaa niin, että huomaan, en kuvaile.

Tunteiden osalta huomaan surua, epämukavuutta, vastustusta, hermostuneisuutta, häpeää, epävarmuutta. Intensiteetti on tosin enemmän vesivärilaveeraus kuin sormivärit-ja-kolmevuotias. Alla väreilee kuitenkin rauhaa ja luottamusta, odotustakin.

Ajatukset… Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Aikataulujen palapeliä, todo-listaa, pitempää tähtäintä, sekä viikonloppuna luettua kirjaa.

Mitä kohti?

Tein viikonloppuna harjoitusta, jonka ytimenä oli löytää joku oma ydintarve. Sellainen, jonka tankki ei tunnu koskaan olevan täynnä. Huomasin, että yksi sellainen tarve itselläni on yhteys – sekä itseeni, että toisiin. Tämä yllätti, koska samaan aikaan olen introvertti, joka väsyy helposti liiallisesta sosiaalisuudesta.

Yhteys

Niin haluaisin löytää sellaisia strategioita tuon yhteyden tarpeen täyttämiseen, jotka samalla tukisivat mun muita tarpeitani. Selvästi esimerkiksi sosiaalisen median kuluttaminen on itselleni yritystä täyttää tätä yhteyden tarvetta, ja se ei muilta osin oikein kuitenkaan toimi. Kirjojen lukeminen on myös eräänlaista yhteyden etsimistä (joko kirjoittajaan tai sitten yleisempään inhimilliseen kokemukseen), mutta siinäkin jää lopulta aika yksin, ja yhteys niiden lähimpänä olevien kanssa jää ohueksi.

Miten voisin löytää sopivia strategioita yhteyden tarpeen tyydyttämiseksi?
– Laulu- ja bänditreenit
– Lasten kanssa hupsuttelu, pelaaminen, ehkä tunne- ja tarvekorttien tutkiminen?
– Puolison kanssa juttelu
– Töiden suhteen todo-listalle sen miettiminen, vastaako tämä homma jollain lailla yhteyden tarpeeseen (tai voisinko löytää jonkun näkökulman, jonka kautta se vastaisi siihen).
– Yhteys itseen: meditoiminen ja muut vastaavat harjoitukset

Näitä voisin yrittää ripotella arkeen.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 95: Haavoittuvuutta ja hajoamisia

Mistä tulen?

Tällä viikolla Sisäinen tehokkuusmarttyyri oli vähemmän äänessä, hyvässä tai pahassa. Kiire oli edelleen melkoinen, ja muutamia juttuja piti perua orastavien migreenien takia – mutta se kannatti, nimittäin lepäämällä ne liukenivat alkuunsa eivätkä äityneet monen tunnin kipukoomafestareiksi.

Innostavia juttuja Lupa olla minän osalta, niinkuin vaikka Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa -ilta Ipanaisella sekä mahdollisuus päästä myötävaikuttamaan Jari Sarasvuon kasvatusaiheiseen radio-ohjelmaan. Opetusjuttujenkin kanssa kalkkiviivat häämöttivät monessa jutussa. Ja sitten toki isänpäivä, jota sain kiitollisena viettää sekä oman isän että lasteni isän kanssa.

Tällä viikolla noin muuten pyörittiin aika haavoittuvissa vesissä. Toivoin eteisiä, eli pysähtymisiä erilaisiin aloituksiin ja lopetuksiin, tilaa ja aikaa. Sitä löytyi, ja sen kautta löytyi useampaan kertaan sellainen, no, haavoittuvuus. Että hetken aikaa defenssit on alhaalla, ja pystyn olemaan aidosti läsnä joko itseni tai toisen kanssa. (Note to self: kun harjoittelee sentyyppistä haavoittuvuutta, niin ei kannata alkaa lukea aikakauslehtireportaasia aiheesta, josta jo otsikko kertoo, että nyt ei olla lempeiden ja luottamusta tukevien asioiden äärellä. Saattaa osua aika kipeästi sieluun ja mennä tolaltaan joksikin aikaa. Itseään saa suojata ja sillai.)

Missä olen?

Keho on toisaalta kireällä, toisaalta hyrisee laulutreenien jälkeen. Väsyttääkin.

Tunteet on aika leppeällä tuulella, ilahduttaa kun kuulluksi tulemisen tarve on tullut kohdattua ja niin edespäin.

Ajatukset pyörivät tämän päivän keskusteluissa, aikatauluissa, laulutreeneissä, kirjoittamisessa.

Mitä kohti?

Tällä viikolla se haavoittuvaisuus ja läsnäolo kävivät aika ajoin kylässä, ja niitä haluaisin jotenkin vaalia. Samaan aikaan haluaisin keksiä jonkin keinon suojata itseä. Tai jotenkin löytää sellaisen olemisen tavan, että voisi olla pääasiassa haavoittuva ja läsnä ja avoin, mutta ei kuitenkaan hajoaisi vastoinkäymisiin tai uutisiin tai muihin.

Turvallisuutta, ennakoitavuutta, rauhaa, luottamusta, kunnioitusta, rakkautta, helppoutta.

Ainakin niitä asioita tarvitsen, jotta pystyisin olemaan yhä enemmän läsnä ja avoin. Ehkä se olemisen tapa löytyy sitten noiden kautta?

Sitä sietää kokeilla.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?