Epäonnistumisen pelko ja lupaus (sekä toivo)

Mieti edellistä kertaa, kun mokasit. Oikein sillä tavalla mehukkaasti. Miltä se tuntui?

Entä jos epäonnistun?

Entä jos en osaa? Entä jos pilaan koko projektin, suhteen, taideteoksen, yhteisön? Entä jos teen hätäpäissäni ja osaamattomuuttani jotain sellaista, mistä lapseni käy terapiassa vielä viisikymppisenäkin?

Epäonnistumisen pelko sulkee meidät, rajaa meitä, kutistaa ja litistää. Kun kehtaamme ajatella jotain uutta, luovaa, tuoretta ja innostavaa, se iskee. Jos harkitsemme uuden opettelua, toisen ihmisen kanssa lähentymistä, omien jumiemme purkamista, epäonnistumisen riski seuraa perässä.

Tässä kirjoittaessa, sormet näppäimistöllä, se on läsnä vahvasti. Tämä saattaa mennä syteen tai saveen.

Lasten kanssa eläessä epäonnistumisen pelko on usein ihan valtavan voimakas. Kun ensimmäistä kertaa kohtaamme pienen ihmisen, joka on jostain kohtalon oikusta meille lapseksi uskottu, niin siinä sitä ollaan. Haavoittuvuuden, tuntemattoman, epävarman äärellä. Ei ole mitään ohjekirjaa siihen, miten juuri tätä pientä ihmistä olisi hyvä tukea ja hoivata elämän matkalla niin, että hän voisi hyvin ja saisi kasvaa yhä enemmän omaksi itsekseen.

Ja heti kun ollaan uuden ja epävarman äärellä, haavoittuvan ja merkityksellisen äärellä, saapuu myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Tai ei, ei mahdollisuus. Lupaus.

Kun kuitenkin epäonnistun.

Pelko liittyy siihen, että ei tiedä, miten jokin asia menee. Ja epäonnistuminen on yksi niistä asioista, joihin tässä maailmassa voi luottaa.

Meillä ihmisillä on tusinoittain tarpeita. Oppimisen, merkityksellisyyden, yhteyden, itsenäisyyden, leikin, kehon hyvinvoinnin, ennakoitavuuden, spontaaniuden… Ja kaikki mitä teemme on pyrkimystä täyttää joitain tarpeita.

Todennäköisyys sille, että onnistuisimme koko elämämme valitsemaan kerrasta sellaiset strategiat, jotka täyttävät sekä kaikkia meidän tarpeitamme että kaikkia meille rakkaiden ihmisten tarpeita, on aika pieni. (Humanistina en ala laskemaan, mikä se varsinainen todennäköisyys olisi, mutta arvelen että aika monta lottovoittoa pitäisi tulla samalle ihmiselle, ennenkuin oltaisiin samoissa lukemissa.)

Joka päivä jotain menee pieleen. Tämä ei ole pessimismiä, tämä on realismia. Niin kauan kuin emme ole ennustajia ja ajatustenlukijoita, niin kauan kuin teleportteja ja aikakoneita ei ole vielä keksitty, jotain menee joka päivä pieleen.

Ja silti – tässä sitä kuitenkin ollaan. Sinullakin on tällä viikolla mennyt ainakin tusinan verran asioita ihan plörinäksi, ja siinä sinä vain luet tätä tekstiä. Useimmista epäonnistumisista selviää jotenkin.

Terve epäluuloisuus riskejä kohtaan on toki hyväksi, ei sillä. Autossa puetaan turvavyöt siksi, että jos joku epäonnistuu liikenteessä niin panokset ovat aika kovat. Ja silti – silloin kun kyse on jostain muusta kuin ihmisten terveydestä, turvallisuudesta tai koskemattomuudesta, niin aika monesta mokasta selviää selvittämällä. Kunhan suostuu myöntämään, että on mokannut.

Epäonnistumisen pelko nimittäin sulkee meidät myös epäonnistumisen häpeään.

Mokia vältellään etukäteen ja sitten hävetään ja peitellään jälkikäteen. Vaan jos luotan siihen, että tänäänkin mokaan jossain, ja se kuuluu asiaan, niin mokia ei myöskään tarvitse hävetä. Niistä voi kertoa, pyytää anteeksi, kohdata toisen (lapsen tai aikuisen) avoimesti ja kysyä: mitä toivoisit, että tapahtuisi eri tavalla ensi kerralla?

Jokainen moka on lahja

Teatteri-improvisaation piirissä kulkee sanonta ”moka on lahja”. Se tarkoittaa, että jos joku mokaa improharjoituksessa, niin sitä juhlistetaan ja siitä riemuitaan, koska todennäköisesti se avaa jotain ihan uutta näkökulmaa ja sellaista luovuutta, jota emme olisi yrittämällä keksineet kuitenkaan.

Moka on lahja myös muualla kuin improvisoidessa. (Ja toisaalta, mitä tämä elämä on jos ei syvää ja jatkuvaa improvisaatioharjoitusta?) Jokainen moka, epäonnistuminen, virhe kertoo meille lisää tietoa siitä, mitä voimme opetella ja missä voimme kasvaa.

Oppimista ei voi tapahtua ilman virheitä. Jos vahingossa onnistun jossain ensimmäisellä kerralla, en välttämättä lainkaan tiedä, mitä tein oikein. Vasta mokia tekemällä ja niitä tietoisesti korjaamalla pystyn kehittämään ymmärrystäni ja osaamistani uusista asioista.

Ja ihmisen tarpeisiin kuuluvat myös oppiminen ja kasvu. Joille mokaileminen on elinehto. Voimme kasvaa ihmisinä vain silloin jos ensin hyväksymme virheemme ja niihin liittyvät kirvelevät tunteet – pettymyksen, häpeän, turhautumisen – ja sen jälkeen otamme mokan uteliaaseen, hyväksyvään tarkasteluun: Wau, mitähän tuossakin tapahtui?

Ihmissuhteisiin pätee tämä sama. Jokainen konflikti on meille lahja, koska ne osoittavat meille merkkivalon tavoin, missä tarpeemme eivät täyty. Silloin konfliktien siloittelu ja välttely on itse asiassa valtavan haitallista: jos autosi kojelaudassa syttyy hälytysvalo, on hölmöä laittaa siihen päälle ilmastointiteippiä jotta valo ei enää häiritsisi. Ongelma ei poistu, ja enää en myöskään kuuntele viestejä siitä ongelmasta.

Kun suhtaudumme konflikteihin ja mokiin lahjoina, niitä ei myöskään tarvitse hävetä. Päinvastoin: olemme astuneet pois mukavuusalueeltamme kohti uutta, tuoretta ja haavoittuvaa. Olemme yrittäneet jotain sellaista, mitä emme jo osaa. Olemme olleet inhimillisiä ihmisiä, myös vanhempina, emme kasvatusrobotteja. Kyllähän sitä sietää juhliakin.

Ja jos vielä huomaakin, että kaiken tämän jälkeen epäonnistuminen edelleen pelottaa ja hävettää, niin tietysti saa pelottaa ja hävettää. Jos ei heti kerrasta (tai kymmenestä, tai sadasta kerrasta) osaa ottaa epäonnistumisia ja konflikteja vastaan kiitollisena, niin sitten ei osaa. Saa olla kesken, ja välillä mokailla, siinäkin. Sillähän sen sitten joskus oppii, kun tarpeeksi monta kertaa mokaa. ❤️

Äitienpäivänä tulossa jotain ihanaa. Jos haluat kuulla, mitä se on, niin tilaa alta uutiskirje – saat samalla Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi.

Osuitko ylärimaan?

Onko sinua koskaan nolottanut se, että jokin asia menee liian hyvin? Onko joku kehunut lastesi käytöstä, ja sitten huomasit että rupesitkin selittelemään – ”ei ne aina näin ihania ole, kyllä ne kuule riiteleekin”. Tai ehkä oli vaikea olla läsnä seurassa, jossa muut valittelivat sellaista ongelmaa, joka itsellesi ei oikeastaan tunnu vaikealta?

Miten voikaan olla, että hyvä fiilis, onnellisuus, tyytyväisyys, voi yhtäkkiä vaihtua ahdistukseen tai kiukkuun ilman että mikään olosuhde muuttuu?

Saatoit ehkä osua ylärimaan.

Mikä ylärima on?

Itse opin ylärimasta lukemalla Gay Hendricksin kirjan The Big Leap, jota suosittelen lämpimästi jokaiselle, joka haluaa elämänsä olevan antoisampaa ja hyvinvoivampaa. Voisin tiivistää oman ymmärryksen ja kokemukseni ylärimasta näin:

Meillä on sisäinen termostaatti, joka määrittää sen, millaiseen hyvinvoinnin tasoon olemme tottuneet – tietynlainen hyvinvoinnin mukavuusalue.

Jos yhtäkkiä näyttääkin menevän paremmin, niin meille tulee vaikea, haavoittuvainen, epämukava olo. Voi alkaa hävettää tai nolottaa, saatamme keksiä syitä miksi itse asiassa tämä ei olekaan nyt hyvä asia, tai jotenkin muuten alamme alitajuisesti sabotoida omaa hyvinvointiamme.

Jatkamme tätä, kunnes palaamme takaisin termostaatin hyväksymälle hyvinvoinnin tasolle, tai kunnes tiedostamme yläriman ja tietoisesti puramme sitä.

Termostaattia voi säätää opettelemalla huomaamaan ja hyväksymään niitä hetkiä, kun asiat ovat ihanasti ja tarpeemme täyttyvät. (Esimerkiksi viime viikon blogitekstin tyyppisillä harjoituksilla.)

Oliko se liian hyvää ollakseen totta?

Kun osumme ylärimaan esimerkiksi rakkauden tai työn osalta, saatamme reagoida siihen niin, että löydämme ongelmia samalta elämänalueelta. Ihana, inspiroiva työprojekti alkaakin tuntua valjulta tai ahdistavalta, koska täytyyhän siinä nyt joku ongelma olla. Ihana loma tai vuosipäivän juhlistus perheen tai puolison kanssa kääntyy riidaksi.

Tai sitten olemme ihan tyytyväisiä siihen hyvin sujuvaan elämänalueeseen, mutta jostain älyttömästä syystä Lapsille Iskee Joku Vaihe. Tai sairastun. Tai jotain muuta sellaista tapahtuu, että pääsemme sanomaan maagiset sanat ”no, se olikin liian hyvää ollakseen totta”.

Ja tottakai – elämä menee niin, että joskus on ihanaa ja tarpeet täyttyy, ja joskus tulee vastoinkäymisiä ja tarpeet eivät täyty. Aina se ei liity mihinkään alitajuiseen sabotoimiseen.

Mutta silloin kun jollain elämänalueella menee tosi hyvin, niin meidän on valtavan helppoa suunnata huomiomme siihen, että jossain täytyy olla jotain pielessä. Tai jos emme keksi mikä olisi pielessä, niin ainakin löydämme miljoona syytä miksi juuri me olemme ihan väärä ihminen kokemaan jotain näin ihanaa.

Tai kieltäydymme kutsusta, haasteesta, kiitoksista tai tunnustuksesta koska enhän minä, ne on ihan eri ihmiset jotka noin ihania asioita kokee, miksi kukaan minut sinne haluaisi, ja niin edespäin. Käännämme innostuksen peloksi, kiitollisuuden häpeäksi, mahdollisuudet riskeiksi.

Mistä yläriman tunnistaa?

Usein tunnistan oman ylärimani käytöksestä.

Alan kritisoida – joko itseäni tai toisia. Otan konfliktit Valtavan Henkilökohtaisesti vaikka tavallisesti tietäisinkin, että sekä minulla että toisella on oikeat ja tärkeät tarpeet toiminnan taustalla. Keksin ideoita ja ammun ne samantien alas. Kun työjutut sujuvat hyvin, jumitan vapaahetkinäni sosiaaliseen mediaan sen sijaan että tekisin jotain hoitavaa ja palauttavaa.

Kodin siisteys ja järjestys tekevät minulle hyvää, ja silti siivoaminen tapahtuu useimmiten kiukkusiivoamalla, koska minun on vaikea antaa itselleni lupa siihen, että työn ja rakkauden lisäksi myös koti voisi tuoda iloa ja onnellisuutta. Sitävastoin jos kiukuttaa jo valmiiksi, niin voin antaa itselleni luvan siihen, että edes koti saa olla järjestyksessä.

Joskus yläriman tunnistaa hetkessä, esimerkiksi silloin kun joku läheinen ja rakas ihminen kertoo arvostavansa minua tai olevansa kiitollinen jostain tekemästäni asiasta. Kiitollisuuden ja ilon ja rakkauden kuplimiseen liittyy silloin myös jotain ristiriitaista, noloutta tai haavoittuvuutta tai pelkoa.

Toinen selkeä yläriman oire, jonka tunnistan usein jo heti tilanteessa, on välttely ja lykkääminen.

Jos tiedän, että haluan tehdä jotain ihanaa ja arvokasta, ja tiedän osaavani sen, niin ylärima saa minut joko jumittumaan puoleksi tunniksi sosiaaliseen mediaan tai johonkin sijaistoimintoon.

Viisivuotiaalla kuopuksella huomaan joskus yläriman helähtävän silloin, kun hän on aivan pakahtumaisillaan ilosta tai onnesta – ja silloin hän alkaa väännellä naamaa, kertoa pissakakkavitsejä ruokapöydässä, nimitellä, töniä tai päristää kielellä toisia naamaan. (Esikoiselta en yläriman reaktioita tunnista, toki hänen kohdallaan en ole niitä samalla tavalla tarkkaillutkaan. Joko hänellä on ihan eri ylärimareaktiot kuin minulla, tai sitten hän on äitiään parempi pärjäämään ylärimojen kanssa. <3 )

Mitä ylärimalle voi tehdä?

Ylärimaa voi purkaa monella eri tavalla. Tärkein vaihe jokaisessa tavassa on se, että huomaa: aha, nyt tämä ihana ja myönteinen asia herättää minussa tällaisia negatiivisia tunteita tai ei-rakentavaa käytöstä – voisiko kyseessä olla ylärima?

Sen jälkeen on tärkeää pysähtyä ja kuunnella niitä erilaisia tunteita, joita itsessä tämän myönteisen asian äärellä herää. Iloa, kiitollisuutta, yllätystä – ja ehkä myös pelkoa, epävarmuutta, suruakin? Mitä paremmin pystyn olemaan itselleni ja omille tunteilleni läsnä yläriman iskiessä, sitä todennäköisemmin ylärima alkaa sulaa. Itse-empatian harjoittelu on äärimmäisen hyödyllistä myös ylärimatilanteita silmälläpitäen.

Seuraavaksi tulee kysymys, joka voi tuntua epäloogiselta:

Voinko antaa itselleni luvan siihen, että elämä saisi [tämän asian] osalta olla näin ihanaa?

Kysymys voi tuntua epäloogiselta siksi, että kukapa meistä ei haluaisi, että elämä olisi ihanampaa. Vaan suosittelen kokeilemaan – kun tämän kysyy itseltään, niin vastaus saattaa olla häkellyttävänkin ristiriitainen. Toisaalta joo, ja sitten toisaalta entäs jos meneekin hyvin, niin mitä siitä sitten seuraa?

Ja mikä tahansa vastaus itsestä siihen herääkään, niin palataan takaisin omien tunteiden ja tarpeiden hyväksyvään kuunteluun. Saattaa olla, että tämän ihanan asian myötä minussa herää esimerkiksi turvan, hyväksynnän, tai ennakoitavuuden tarpeita – ja nekin on tärkeä ottaa hyväksyvästi vastaan.

Kirjassaan Hendricks antaa vielä toisen loistavan kysymyksen, jonka voi kysyä itseltään siinä kohtaa, kun omat tunteet, sekä miellyttävät että epämiellyttävät ovat tulleet kuulluiksi.

Mikä on se uusi ja ihana, joka tässä [myönteisessä asiassa] yrittää tulla maailmaan?

Se voi olla vaikkapa nähdyksi tuleminen, inspiraatio, yhteys ja rakkaus. Kun syvennyn siihen uuteen ja ihanaan, niin ylärima alkaa sulaa pois kuin itsestään.

Itselläni yläriman kilauttaa usein se, jos jotkut pitkään vajaalla olleet tarpeeni olisivatkin täyttymässä. Jos yhtäkkiä tunnenkin vaikkapa olevani turvassa ja rakastettu, ja se on samaan aikaan ihanaa ja tosi epätavallista, niin voi olla tosi vaikea olla omissa nahoissaan. Jos joku tarve on ollut pitkään vajaalla, ja olen tottunut toimimaan siitä huolimatta, niin yhtäkkiä sen tarpeen täyttyminen vetääkin koko pakan sekaisin. Se voi tuntua haavoittuvalta, tai nostaa pintaan muita sellaisia tarpeita, joiden luulin itse asiassa jo täyttyneen.

Ylärimojen purkaminen voi tapahtua yhtäkkiä, tai se voi tapahtua pikkuhiljaa. Hiljalleen sitä voi harjoitella esimerkiksi niin, että päivittäin etsii elämästään asioita, joista on kiitollinen ja joissa tarpeeni jo täyttyvät. Silloin totun siihen, että elämässäni saa olla ihania hetkiä, joissa minulla on hyvä olla. Silloin myös huomaan niitä ihania hetkiä yhä paremmin, joten ylärima ei ehdi tulla ihan niin puskista.

Ja aina sitten kun ylärima iskee jossain kohtaa, niin sen voi työstää pois heti kun sen huomaa. Voinko antaa elämäni olla tässäkin kohtaa näin ihanaa? Ja mikä on se uusi ja ihana, joka nyt haluaa tulla maailmaan?

Lapsesi ei ole pahanteossa

Somessa vastaantullutta viimeisen parin viikon aikana: video, jossa kuvaaja avaa oven, ja ehkä 4-5 -vuotias lapsi on yltä päältä glitterissä. Tai kaverin valokuvasarja taaperon väriliituaikaansaannoksista ikkunassa, matossa ja seinissä. Viimeksi tänään aamulla itse ärsyynnyin kun esikoisen leggareissa oli reikä, ja kun kysyin sen alkuperää, niin hän kertoi että hän oli leikannut sen saksilla. Itse! Tarkoituksella! Ihan hyvät housut!! Jotka minun täytyy nyt korjata!! Murinaamurinaa.

Tällaiset yllä kuvatut keissit on aikuisen näkökulmasta ihan valtavan helppo leimata pahanteoksi, tai tahalliseksi sotkemiseksi, tai jopa aikuisen kiusaamiseksi. Niin helppo, että itsekin lankesin samaan ansaan kun en ollut vielä syönyt aamiaista ja aamun aikataulu oli taas venähtänyt. (Kyllä, kaikesta ennakoimisesta huolimatta. Silti lapset ehtivät päiväkodin aamiaiselle ajoissa. Hästäg Kärsivällinen aamu -minikurssi, suosittelen lämpimästi.)

Lapsi ei kuitenkaan tee pahojaan. Mä uskon vahvasti siihen, että lapsi tekee aina parhaansa täyttääkseen omia tarpeitaan ja mahdollisuuksien mukaan myös muiden tarpeita. Lapsi ei ikinä tahallaan haittaa toisen tarpeita – paitsi jos hän ei tiedä niitä. Tai jos tietää, niin silloin hän pitää toisten tarpeiden huomiotta jättämistä aivan välttämättömänä omien tarpeidensa täyttämiseksi.

Sama pätee, väitän näin sivumennen, myös aikuisiin. (Myös niihin, joita toivoisit että kukaan ei näissä kunnallisvaaleissa äänestäisi.) Jokainen tekee parhaansa huolehtiakseen niistä tarpeista, joita pitää oman maailmankuvansa näkökulmasta tärkeinä huolehtia – toisilla se maailmankuva on kapeampi kuin toisilla, joten harvempien ihmisten ja ryhmien tarpeet ovat keskiössä.

Ja koska kevään teemana on kärsivällisyys, niin mitä tämä tarkoittaa kärsivällisyyden näkökulmasta?

Kaikki alkaa itse-empatiasta

Lapsi teki jotain, minkä haluaisit leimata pahanteoksi, kiusaamiseksi, tottelemattomuudeksi. Se kertoo siitä, että lapsen toiminta ei vastannut sinun tarpeisiisi, ja se voi nostaa pintaan kaikenlaisia tunteita.

Kärsimättömyyden lisäksi seassa saattaa olla omaa turhautumista ja surua siitä, että sotku täytyy siivota, kriisi täytyy selvittää, ja mahdollisesti luopua jostain sellaisesta, mikä on ollut itselle tärkeää. Niinkuin vaikka matosta, josta liitu ei lähdekään, tai puolesta tunnista omaa aikaa, joka nyt meneekin tämän asian selvittelyyn.

Kun kaikenlaisia tunteita herää, niin silloin niitä herää, ja silloin itse-empatia on kullanarvoinen taito osata. Jopa niin kullanarvoinen, että mielestäni aito kärsivällisyys on supervaikeaa ellei osaa antaa itselleen ensin empatiaa niistä tunteista ja tarpeista, joita joku tilanne nostaa pinnalle. Vasta kun omat tunteet ja tarpeet on tulleet nähdyiksi, niin kannattaa edes yrittää löytää empatiaa (ja kärsivällisyyttä) toista kohtaan. (Tarpeita voi kuulostella esimerkiksi tältä tarvelistalta.)

Empatiaa lasta kohtaan

Itse-empatian jälkeen pystyn paremmin näkemään tilanteen lapsen näkökulmasta. Ja aito kärsivällisyys kumpuaa empatiasta toisen tarpeita ja strategioita kohtaan. Jos aidosti ymmärrän, mitä tarvetta lapsi yrittää tässä tilanteessa täyttää, niin kärsimättömyys sulaa samantien.

Empatia ja kärsivällisyys toista kohtaan tarkoittaa sitä, että pystyn pysähtymään sen äärelle, että nyt tämä oli lapsen mielestä paras mahdollinen strategia täyttää joku tarve. Hän teki parhaansa, piste.

Ei ”…mutta kun MINÄ”, ei ”…mutta oikeastihan hänen olisi PITÄNYT”, tai mitään muita lisänäkökulmia. Hän teki parhaansa, ja se meni nyt näin.

Kun lapsi huomaa tehneensä jotain, mistä aikuiselle tulee kurja fiilis, niin lapsi saattaa hätääntyä, nolostua, käydä puolustuskannalle, vähätellä tekemisiään, tai reagoida jotenkin muuten. Minun tehtäväni aikuisena on ensin huolehtia, että omat tunteeni ovat suhteellisen rauhallisissa kantimissa, ja sitten sen jälkeen kuunnella lasta ja auttaa häntä tulemaan kuulluksi, nähdyksi, hyväksytyksi.

Ensinnäkin sen takia, että rakastan lastani ja haluan, että hänen tarpeensa ovat täynnä. Ja toisekseen siksi, että hätääntynyt tai muunlaisessa tunnekuohussa oleva ihminen ei pysty ottamaan vastaan mitään pyyntöjä, parannusehdotuksia tai kritiikkiä. (Jos et usko, niin pyydä puolisoa tai ystävää keskeyttämään sinut seuraavan kerran kun sinua ärsyttää, ja kertomaan sinulle miten itse asiassa virhe on sinun ja olisit voinut välttää virheen tekemällä tällä tavalla.)

Ihan samalla tavalla kuin sinä tarvitset (itse-)empatiaa saadaksesi tunnekuohun laantumaan ja pystyäksesi ajattelemaan selkeästi, niin lapsi tarvitsee empatiaa samasta syystä.

Ja koska lasten itse-empatiataidot ovat usein harjaantumattomammat kuin meillä aikuisilla, niin meidän aikuisten tehtävä on olla heille siinä tukena. Tämä tietysti tarkoittaa, että meidän täytyy myös itse löytää itsellemme riittävästi empatiaa ja kuulluksi tulemista: oli kuuntelija sitten ystävä, puoliso, valmentaja, pomo tai läheinen sukulainen (ja mielellään useampikin näistä), niin oma pinna pysyy valtavan paljon pitempänä silloin, kun tulemme säännöllisesti kuulluiksi ja saamme empatiaa ja ymmärrystä omaan elämäämme.

Strategiat ja pyynnöt

Alussa sanoin, että lapsi tekee parhaansa täyttääkseen omat tarpeensa ja huomioidakseen ne muiden tarpeet, jotka siinä tilanteessa pystyy huomioimaan. Se tarkoittaa, että aikuisen on tärkeä myös kertoa omista tarpeista lapselle, ja esittää pyyntöjä niihin liittyen.

Tässäkin kohtaa itse-empatia on keskeisessä roolissa: ilman omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamista on ihan mahdotonta kertoa toiselle, että mitä tarvitsisin ja miten toivoisin toisen auttavan niiden tarpeiden täyttämisessä.

Samaan aikaan on ihan valtavan tärkeää muistaa, että omat tarpeeni ovat omalla vastuullani. Voin pyytää lasta huomioimaan minun tarpeitani, ja silloin minun tehtäväni on myös huolehtia siitä, että lapsi voi tehdä sen vapaaehtoisesti. Sitävastoin aikuisena, vallankäyttäjänä, minulla on vastuu siitä, että huomioin valtaa käyttäessäni myös lapseni tarpeet niin, että hänellä on mahdollisuus huomioida myös minun tarpeeni. (Tässäkin kohtaa meinaa ajatus lipsua kunnallisvaalien puolelle, joten tiivistän: vallankäyttö ilman vallan kohteiden tarpeiden aitoa huomioimista on väkivaltaa, oli kyse sitten perheestä tai politiikasta.)

Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kerron lapselle selkeästi, mitä tarvitsen: järjestystä, helppoutta, rauhaa, harmoniaa, ennakoitavuutta (”olisi kiva jos vaatteissa ei olisi reikiä”). (Lista erilaisista tarpeista löytyy esimerkiksi täältä.)

Se tarkoittaa myös sitä, että pyydän selkeästi, miten toivoisin lapsen toimivan. Ja jos lapsi sanoo EI (joko sanoilla tai käytöksellä) niin kuuntelen sitä EI:tä. Se nimittäin tarkoittaa, että pyyntöni tai ehdottamani strategia ei jostain kohtaa vastaa lapsen tarpeisiin. Ja koska haluan, että lapseni tarpeet täyttyvät (koska sitä rakkaus tarkoittaa), haluan löytää sellaisen strategian, joka vastaa meidän molempien tarpeisiin niin, että voimme hyvillä mielin suostua siihen molemmat.

Se tarkoittaa myös sitä, että jos valitsemme jonkun strategian, ja se ei toimikaan (vaan ensikin viikolla on lattia täynnä glitteriä tai uusissa housuissa reikä, ja sitten räjähdän ja hävettää), niin vika ei ole minussa eikä lapsessa, vaan strategiassa. Se ei selvästikään huomioinut kaikkia meidän tarpeitamme, ja on aika miettiä, mitkä tarpeet jäivät huomioimatta. There’s no failure, only feedback, niinkuin esimerkiksi NLP:n kontekstissa (ja monessa muussa) sanotaan. Ei ole epäonnistumista, vain palautetta.

Tässä kohtaa huomautus sisäiselle perfektionistille

Jos tämä kuulostaa mahdottomalta, tai hävettää ettet ole osannut toimia näin, tai ärsyttää että pitää ruveta opettelemaan taas jotain uutta, niin ymmärrän tosi hyvin. On ihan mielettömän haavoittuvaa huomata, että on toiminut jossain asiassa eri tavalla kuin miten Ideaaliminä toimisi – erityisesti niin tärkeässä ja haavoittuvassa asiassa kuin vanhemmuus. Erityisesti siksi, että harva meistä on tietoisesti opetellut vanhemmuutta yhtään enempää kuin mitä neuvolassa on kerrottu ja kaverien kanssa tullut puhuttua.

Vanhemmuutta voi kuitenkin opetella. Kunnioittavaa, tarvelähtöistä suhtautumista lapseen (ja ihmisiin) voi opetella. Ihan samalla tavalla kuin pyörällä ajo tai vieraan kielen puhuminen, kärsivällisempi vanhemmuus on taito. Ihan samalla lailla kuin missä tahansa taidossa, ensin pitää huomata ja hyväksyä ettei vielä osaa, ja sitten suostua harjoittelemaan ja mokailemaan. Meillä aikuisilla se opettelu usein sakkaa nimenomaan siihen ajatukseen, että pitäisi jo osata kaikki se, minkä ymmärtää – eikä niin voi olla, tietenkään.

Jos haluat tämän tekstin perusteella treenata omaa vanhemmuuttasi, niin valitse yksi asia, jota harjoittelet tänään tai huomenna. (Ja jos sisäinen perfektionisti löi päälle ihan todella kovilla panoksilla, niin suosittelen lämpimästi itse-empatiaa harjoittelun kohteeksi. Puhun kokemuksesta. ❤️ ) Ei tarvitse osata koko hommaa tänään, eikä huomenna. Yksi asia riittää.

Ja jos haluaisit enemmän tukea kärsivällisyyden ja itse-empatian harjoitteluun, niin pääsiäisen jälkeen 17.4.2017 alkaa uudistunut  Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssi. Siellä treenataan muun muassa itse-empatiaa, tarpeiden huomioimista ja asioiden näkemistä lapsen näkökulmasta. Early Bird -hinta on voimassa 31.3.2017 asti, ja puolison tai kaverin kanssa kurssille tulijat saavat 20% alennusta kurssihinnasta. Lue lisää: Kärsivällinen kasvattaja 2.0.

Miksi itse-empatia on niin vaikeaa – ja miten sitä voi opetella

Itse-empatia on yksi keskeisistä kärsivällisyystaidoista. Aitoon kärsivällisyyteen pääsee (minun mielestäni) vasta sitten, kun osaa olla empaattinen sekä itseään että toista kohtaan silloinkin, kun asiat eivät mene niinkuin suunnittelin. Ainakin itselleni itse-empatia on kuitenkin ollut valtavan opettelutyön takia. Miksi se on niin vaikeaa?

Empatian vastaanottaminen on taito

Empatian vastaanottaminen itsessään on taito. Se, että kun toinen on läsnä ja myötäelää minun tunteissani, niin annan sen myötäelämisen ja läsnäolon koskettaa minua. Miksi se on vaikeaa? Mitä haavoittuvampi paikka minussa on hereillä, mitä vajaammalla ne tarpeet itsessäni ovat, sitä hauraammalta tuntuu päästää ketään siihen lähelle. Empatian vastaanottaminen edellyttää luottamusta siihen, että toinen haluaa minulle hyvää.

No miksi itse-empatia sitten on niin vaikeaa? Tokihan sitä ihminen itseensä luottaa ja haluaa itselleen hyvää?

Pelkkä hyvä tahto ei kuitenkaan riitä empatiaan, vaan tarvitaan myös aitoa läsnäoloa, hyväksymistä, näkemistä ja kuulemista. Vaikka kuinka toinen haluaisi olla minulle empaattinen, niin hyvästä tahdosta huolimatta myötäeläminen voi kompastua esimerkiksi ihan puhtaasti siihen, ettei tiedä miten empatiaa voisi ilmaista sanoilla.

Ja tässä on ainakin yksi niistä suurista syistä, minkä takia itselleni itse-empatia on ollut niin ison opettelun takana. Jos oma sisäinen puhe ei ole kovin empaattista, niin olen ehkä tottunut reagoimaan virheisiini ja pettymyksiini ja epämiellyttäviin tunteisiini enimmäkseen vähättelemällä tai tuomitsemalla.

”Joojoo, on kurjaa, mutta mieti miten kurjaa on ihmisillä X, Y, ja Z, kun heillä on vielä tätäkin kauheampi tilanne.”

Tai:

”No niin, tokihan tämä ärsyttää ja turhauttaa, mutta ei kai sille nyt voi mitään, turha harmitella, eteenpäin vaan.”

Tai:

”Miten sä taas nyt tolla tavalla mokasit, just tyypillistä, ei sustakaan ikinä oo mihinkään.”

Ja niin edespäin.

Ja sitten kun on muutaman vuosikymmenen kuunnellut tätä päänsä sisällä (ja pahimmassa tapauksessa myös muiden suusta), niin voi olla todella vaikeaa olla edes itsellensä läsnä ja haavoittuvainen.

Miten minä opettelin itse-empatiaa

Mun piti ensin opetella ottamaan empatiaa vastaan toisilta ihmisiltä. Ensin ihan muutamilta, sellaisilta joiden kohdalla arvelin, että he osaavat olla nimenomaan empaattisesti läsnä, ilman vähättelyä tai tuomitsemista tai neuvomista. Sitten yhä useamman ihmisen kanssa. Edelleenkin niitä ihmisiä on hyvin vähän, joiden seurassa pystyn olemaan täysin avoin ja haavoittuvainen, mutta heitä kuitenkin on.

Opettelin myös ottamaan empatiaa vastaan itseltäni ensin kirjoittamalla. Ensin päästin ääneen sen osan minusta, joka oli hädissään, tuskissaan, tunnekuohun vallassa. Samalla tulin kirjoittaneeksi sekaan paljon tuota yllä kuvaamaani vähättelyä ja tuomitsemista, jotta sekin tuli näkyviin. Sekin nimittäin kertoo jostain tunteesta ja tarpeesta, jotka ovat ehkä nekin jääneet vaille myötätuntoa.

Kun olin kirjoittanut yhden puuskan, luin tekstini uudelleen läpi ja kirjoitin, mitä tunteita ja tarpeita huomasin. Toisin sanoen annoin itse sille hätääntyneelle itselleni empatiaa kuulemalla ja näkemällä hänen tunteensa, tarpeensa ja haavoittuvuutensa hyväksyvällä ja rakastavalla tavalla.

”Mua surettaa ja kiukuttaa tämä mun oma tilanne, ja samalla mua hävettää kun keskityn omiin tarpeisiini kun toisillakin ihmisillä on kärsimystä. Mä varmaan kaipaisin itselleni turvaa ja vakautta, ja samalla mulle olis tosi tärkeää että voisin auttaa toisiakin. Mulla on kauhean haavoittuvainen ja riittämätön olo siitä, että haluaisin auttaa kaikkia maailman ihmisiä ja samalla tuntuu haavoittuvalta se, että saanko mä itsekin tarvita asioita.”

Tai:

”Mä olen pettynyt itseeni kun se meni eri tavalla kuin halusin, ja sitten mua pelottaa että entä jos se ei ikinä mene niinkuin mä toivoisin, ja oon aika väsynyt siihen että muistan niin monta kertaa kun oon tehnyt parhaani ja se ei oo riittänyt siihen mitä mä toivoin saavani aikaan. Mä kaipaisin helppoutta ja onnistumisia ja arvostusta ja nähdyksi tulemista. Tuntuu haavoittuvalta se, että haluaisin kauheasti osata ja on vaikea nähdä niitä asioita, joita osaa kun arjessa kohtaa paljon niitäkin asioita, joissa ei vielä osaa.”

Sitten jossain vaiheessa ajatus itse-empatiasta ehti mukaan jo sellaisiin tilanteisiin, joissa oli minun lisäkseni joku toinen ihminenkin. Kun huomasin (ennemmin tai myöhemmin) olevani tunnekuohun vallassa, niin pysähdyin, suuntasin huomion omiin tunteisiini ja tarpeisiini, ja nimesin niitä itselleni siitä tilanteessa.

Alkuvaiheessa opettelua sellainen ex-tempore itse-empatia oli tosi mekaanista. ”Huomaan, että mua suututtaa, ja mä varmaan tarvitsisin kunnioitusta ja arvostusta.” ”Nyt mua pelottaa, niin kaipaisinkohan mä vaikka turvaa?” Tiesin, että tunne kertoo aina jostain tarpeesta, joten arvasin jonkun sellaisen tunteen ja tarpeen, jotka menivät suunnilleen sinnepäin.

Ja sekin auttoi.

Ihan vain se, että suuntasin hetkeksi huomioni sisäänpäin ja olin aidon, uteliaan, hyväksyvän kiinnostunut omasta kokemuksestani, helpotti monia tilanteita.

Pystyin toisinaan kertomaan esimerkiksi lapsille, että nyt mua surettaa ja mä kaipaisin yhteistyötä ja kuulluksi tulemista, voisitteko auttaa mua? Tai saatoin löytää jonkun strategian, jolla saisin sen vajaalla olevan tarpeeni vähän paremmin tyydytettyä. Silloinkin, kun ei ollut mitään ratkaisua tai helpotusta näköpiirissä, niin pystyin nimeämään senkin itselleni: ”Mua ahdistaa ja tarvitsisin vapautta ja rauhaa, ja mua surettaa kun nyt en keksi mitään keinoa niiden täyttämiseen.”

Miten itse-empatiaa sitten kannattaa harjoitella?

Vaikka ottamalla päivittäin jonkun hetken, jolloin nimeää itselleen sellaisia tunteita ja tarpeita, joita siitä hetkestä tai koko päivästä itsessään tunnistaa. Vaikkapa illalla hampaidenpesun tai iltavenyttelyn tai muun tutun rutiinin yhteydessä voi kysyä itseltään: ”Miltä musta tuntui tänään? Mitä tarvitsin tänään?” (Tarpeita voi tutkia esimerkiksi tarvelistasta.)

Tai voit laittaa itsellesi jääkaapin oveen muistilappuun, tai puhelimen tai tabletin taustakuvaksi, tekstin ”Miltä sinusta nyt tuntuu? Voitko antaa itsellesi myötätuntoa?” Aina kun näet tekstin, pysähdy ja kuulostele. Avoimesti, uteliaan hyväksyvästi. Mitä minulle nyt kuuluu?

Mitä enemmän itse-empatiaa harjoittelee pienissä, helpoissa tilanteissa, sitä nopeammin se on käytettävissä silloin kun sitä oikeasti tarvitsee. Sitä syvemmäksi tulee myös aito myötätunto toisia kohtaan, ja sitä helpompaa on kohdata esimerkiksi ne omat lapset myötätuntoisesti silloinkin, kun he tekevät asioita eri tavalla kuin sinä haluaisit.

Ja toki loistava tapa auttaa omia lapsia oppimaan itse-empatiaa on sekä kohdata heidän tunteensa empaattisesti että mallittaa itse-empatiaa heille ääneen itse.

Ensimmäinen auttaa lapsia oppimaan empatian vastaanottamista, jälkimmäinen auttaa heitä näkemään, että aikuiset ihmiset kohtaavat itsensä empaattisesti silloinkin kun kaikki ei tunnukaan kivalta. Silloin heidän ei ehkä tarvitse opetella itse-empatiaa vuosikymmenien päästä samalla tavalla kuin sinä opettelet sitä nyt. <3

Kärsivällisempi aamu -minikurssilla opetellaan keinoja tuoda aamulähtöihin lisää kärsivällisyyden siemeniä. Keskeinen osa minikurssia on myötätunto kaikkia niitä tunteita kohtaan, jotka prosessin eri vaiheissa heräävät. Saat tilattua Kärsivällisempi aamu -minikurssin ja työkirjan ilmaiseksi osoitteesta http://lupaollamina.fi/aamu . Käy tilaamassa ja kerro kaverille. <3

Tavoitteet, haavoittuvuus ja häpeä

Pidin eilen webinaarin aiheesta Mitä kohti 2017 – tavoitteita ja strategioita uuteen vuoteen, ja siinä puhuimme muun muassa siitä, saako asioita haluta. (Kyllä saa.)

Asioiden haluaminen itsessään on haavoittuvaa.

Ja kun puhutaan haavoittuvuudesta, puhutaan usein samalla häpeästä.

Meillä useimmilla on koko joukko sisäisiä ääniä (NVC:ssä niitä kutsutaan sakaaleiksi), jotka ilmoittavat kovaan ääneen, jos teemme jotain kiellettyä. Häpeään liittyy kaksi keskeistä sakaalia: ”Et ole riittävän hyvä” ja ”Kuka oikein kuvittelet olevasi”.

Haluat tulla parempaan kuntoon? Et ole tarpeeksi sinnikäs, päättäväinen, vahva, oikeanlainen edes haluamaan sellaista. Ei siitä kuitenkaan tule mitään, kun et ole ikinä ennenkään onnistunut, ei sinusta ole siihen. Tai: Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi, kun ei kukaan muukaan (ystävistä / perheestä / läheisistä / jne) tuollaisia yritä, häh? Kuvitteletko olevasi jotain erityistä?

Haluat läheisemmän suhteen lastesi kanssa? Et kuitenkaan osaa sanoa oikeita asioita, tai olla riittävän kärsivällinen, et vietä riittävästi aikaa lasten kanssa, et silloinkaan vienyt heitä muskariin etkä vauvauintiin etkä kantanut liinassa etkä harjoitellut vauvaviittomia, niin ihan turhaa nytkään yrittää. Tai: Vai sitä halutaan olla joku täydellinen vanhempi vai, mitä eikö tämä tällainen tavallinen elämä riitä, kuvitteletko olevasi jotenkin parempi kuin (ystävät / lapsuudenperhe / sisarukset / puoliso) kun pitää ruveta tuolla tavalla hienostelemaan?

Ja niin edespäin.

Entä jos muutun ja toiset eivät pidä siitä?

Jokaisesta tavoitteesta, joka meille on tärkeä ja arvokas, löytyy todennäköisesti joku häpeä-ääni taustalta.

Miksi? Koska häpeä liittyy nähdyksi tulemiseen.

Jostain syystä olemme oppineet, että meidät hyväksytään vain silloin, kun tulemme nähdyksi ei-liian-taitavana, tai ei-liian-kunnianhimoisena, tai muuten riittävän keskinkertaisena. Jos haluankin jotain sellaista, joka muuttaa minua (ulkoisesti tai sisäisesti, itseni tai toisten silmissä), niin pelkään että en ole enää tärkeä, arvokas ja osa ryhmää.

Ja toki voi olla niin, että jos pääsen tavoitteeseeni ja samalla kasvan ihmisenä erilaiseksi, niin joidenkin ihmisten on sitä vaikea niellä.

Voi olla vaikea löytää puhuttavaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden on vaikea kuulla, että itse asiassa elämä onkin nyt ihan kivaa kun pääsin tavoitteeseeni. Voi olla vaikeaa löytää yhteys sellaisen ihmisen kanssa, joka on hapan siitä, että minulla on elämässäni enemmän hyviä asioita kuin ennen.

Sellaisten ystävyys- tai ihmissuhteiden takia ei kuitenkaan kannata itseään pienentää tai suitsia. Se ihminen ei nimittäin ole hapan minun tekemisteni tai tekemättä jättämisteni takia. Hänen tunteensa kertovat hänen tarpeistaan, ja happamat tunteet kertovat siitä, että hänen omat tarpeensa eivät ole täynnä. Jos minä jätän omat tarpeeni huomiotta sen takia, että hänen elämänsä olisi helpompaa, niin lopulta meidän kenenkään tarpeet eivät täyty.

On nimittäin ihan yhtä todennäköistä, että siitä omasta lähipiiristä löytyykin joku sellainen ihminen, jota minun tavoitteeni ja sitä kohti kulkemiseni inspiroi valtavasti. Voi olla, että hän näkee, miten minä näen vaivaa asioiden eteen, ja saa siitä itselleenkin luvan tavoitella asioita ja nähdä niiden eteen vaivaa.

Tai sitten sellainen ihminen, jonka kohdalla kaikkein eniten pienensin itseäni häpeän takia, onkin ensimmäisenä hurraamassa minulle, kun onnistun. Ehkä hän haluaa jopa auttaa minua tavoitteessani. Ehkä hän ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minä olen pienentänyt itseäni jotta hänellä olisi parempi olla.

Mikä tarve on sakaalin taustalla?

Kaiken tämän jälkeenkin ne sakaalit todennäköisesti huutelevat vielä.

Jos ei siitä samasta tavoitteesta, niin jostain uudesta. Se kuuluu asiaan.

Niille sakaaleille on tärkeää, että tulet nähdyksi niin, että ihmiset rakastavat sinua – niitä ohjaavat esimerkiksi nähdyksi tulemisen tarve, rakkauden tarve, hyväksynnän tarve. Välillä niiden on ehkä vaikea muistaa, että kun ihminen rakastaa sinua aidosti, hän haluaa sinulle hyvää.

Ihminen, joka rakastaa sinua, haluaa että tarpeesi täyttyvät, vaikka se tarkoittaisi sitä, että muutut ja kasvat. Ketkä elämässäsi ovat niitä ihmisiä?

Asioita saa haluta ja tavoitella. Ja mitä näkyvämmin sen tekee, niin sitä todennäköisemmin löydät lähipiiristäsi lisää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa se tavoittelu on innostavaa myös jakaa. <3

Pysähtyminen 147: Kuplassa

Tämän viikon pysähtymisen kykenen kirjoittamaan tällä tavalla yksittäisillä lauseilla.

Mistä tulen?

  1. Jostain syystä Yhdysvaltain vaalitulos iski mulle todella henkilökohtaisesti.
  2. Keskiviikkona herättyäni katsoin sosiaalista mediaa noin 20 minuuttia, sitten suljin sen sillä ajatuksella, että en palaa vähään aikaan.
  3. Keskiviikkoaamupäivä lähinnä meni shokkia hengitellessä.
  4. Tämä on kummallista, koska mulla ei oikeastaan ole mitään selkeää yhteyttä Yhdysvaltoihin, mitä nyt jonkin verran kuluttanut sieltä tulevaa mediaa elämäni aikana.
  5. Torstaina huomasin, että reaktio edelleen jatkuu, ja pystyin hädin tuskin ajattelemaan vaalituloksen realiteetteja.
  6. Silloin hoksasin myös, että tämä reaktio on oikeastaan aika epäsuhtainen siihen, miten tulos mun arkeeni ja elämääni vaikuttaa.
  7. Toisin sanoen tässä reaktiossa on vähemmän kyse Trumpista ja enemmän kyse siitä, mitä mä hänessä näen ja miten mä tän tilanteen tulkitsen.
  8. Ja vaikka mä en tietäisi, että mikä tämän voimakkaan reaktion laukaisee, niin mä saan silti olla siinä reaktiossa ihan rauhassa.
  9. Vähän olen myös syyllistänyt itseäni siitä, että come on, sulla on se luksus että voit valita pysytkö omassa kuplassasi vai elätkö siinä maailmassa, jossa Trumpin kaltainen ihminen on aidosti valittu Yhdysvaltain presidentiksi.
  10. Ja toki sellaista luksusta ei saisi käyttää, koska kaikilla ihmisillä ei ole samaa luksusta.
  11. Ja samalla olen antanut itselleni luvan siihen, että vaikka en tajua mistä on kyse tai miksi reagoin näin voimakkaasti, niin jotta pystyn toimimaan, niin mun ei tarvitse puskea itseäni lukemaan mitään vain siksi, että ns. kohtaisin reaalimaailman.
  12. Ihan hyvin kohtaan reaalimaailmaa tässä joka päivä, tällai toimintakuntoisena.
  13. Ja silloin kun reaalimaailmakin alkaa ahdistaa, niin mulla on lupa poistua tilanteista selittelemättä mitään.
  14. Mä en ole velkaa kenellekään sitä, että mä olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa.
  15. En ole edes itselleni velkaa, että olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa, ennenkuin aidosti olen.

Missä olen?

  1. Keho on väsynyt ja sokeripöhnäinen, kun oltiin ystävän lapsen synttäreillä.
  2. Tein tänään kahvakuulaa pitkästä aikaa, siitä tykkäsi keho ja mieli.
  3. Koti on piirun verran siistimpi kuin aikoihin, koska eilen illalla oli ystäviä kylässä.
  4. Tunnepuolella fiilis on edelleen haavoittuvainen, uteliaskin toisaalta.
  5. Enää ei jatkuvasti masenna ja lannista se, että tämä maailma on tällainen.
  6. Toisaalta kuitenkin vieläkin, jos annan ajatusteni karata täältä omasta turvallisesta kuplastani, sydän särkyy kaikesta siitä kärsimyksestä, jota pelkään tämän vaalituloksen aiheuttavan ympäri maailmaa.
  7. Oman turvallisen ja empaattisen kuplan sisällä tunnen iloa, hellyyttä, odotusta, kunnioitusta, haavoittuvuutta, luottamusta.
  8. Täällä kuplassa on paljon miellyttävämpiä tunteita kuin sen ulkopuolella.
  9. Ajatukset jakautuvat kans aika vahvasti sen mukaan, ollaanko kuplan sisällä vai ulkopuolella.
  10. Sisällä kuplassa ajatukset surffaavat ihmissuhteissa, viikon ja pitempien jaksojen suunnitelmissa, kunnianhimoisissa visioissa ja ystävien hyvinvoinnissa.
  11. Kuplan ulkopuolelle jos kurkistan niin aivot joutuvat ylikierroksille.
  12. Siellä nimittäin ajatuksissa pyörii lähinnä kysymys ”minkä ihmeen takia tämä Trump-keissi on mulle niin big deal?”
  13. Mulla on muutamia langanpäitä, joita olen tässä prosessin myötä havainnoinut.
  14. Tilanteita, joista olen poistunut sanomatta sanaakaan, koska ahdistus.
  15. Enkä oikeastaan haluaisi lähteä purkamaan niitä langanpäitä, ainakaan yksin, koska en tiedä mitä niistä kiskomalla purkautuu.
  16. Niin toistaiseksi vain hengailen täällä kuplassa.

Mitä kohti?

  1. Mitä mä tarvitsen?
  2. Rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta.
  3. Yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  4. Noita ensimmäisiä sillä aikaa kun hengailen täällä kuplassa.
  5. Ja niitä seuraavia sitten siinä vaiheessa, kun haluan hiljalleen alkaa purkaa niitä langanpäitä tietoisuuteen ja käydä välillä siellä kuplan ulkopuolellakin.
  6. Ja toki haluan lopulta, että ei enää tarvitsisi mitään kuplaa, vaan koko maailma voisi olla pullollaan rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta, ja lisäksi yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  7. Kaikille.
  8. Miten sitä sitten saisi?
  9. No ihan alkuun omia tarpeita kunnioittamalla.
  10. Vaikka mä en ymmärrä, miksi tarvitsen näitä asioita nyt näin valtavasti, niin mä voin hyväksyä sen.
  11. Okei, vielä lisää empatiaa, kunnioitusta, rauhaa.
  12. Ja sitten mä voin tietoisesti olla ihmisten kanssa, joiden läsnäolo tankkaa näitä asioita minussa.
  13. Ja mä voin omalla toiminnallani tankata näitä asioita itsessäni.
  14. Ja sitten kun mulla on oma tankki täynnä rauhaa, empatiaa, kunnioitusta ja niin edespäin, niin voin tankata niitä myös muille ihmisille omalla toiminnallani, vuorovaikutuksellani, energiallani.
  15. Se oma happinaamari ensin – tässäkin – niin silloin jossain vaiheessa on riittävästi muillekin.
Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? <3

Pysähtyminen 142: Diippejä vesiä

Mistä tulen?

Syvä huokaus, tämän kysymyksen äärellä taas. ?

Tämä viikko on ollut sellainen syvien vesien viikko. Tällä viikolla mulla tulee mittariin samat lukemat joihin siskon mittari aikanaan syövän takia pysähtyi, joten on tullut vietettyä aikaa nokakkain esimerkiksi oman kuolevaisuuden kanssa. Lisäksi tuntuu, että kaikki, mitä olen lukenut tällä viikolla, on onnistunut kaivamaan sielusta vielä enemmän haavoittuvuutta auki.

Luin Glennon Doyle Meltonin ”Love Warrior” -kirjan, jossa hän kuvaa omasta kokemuksestaan tarkkanäköisesti sitä, millaisessa ristipaineessa sitä ihminen yhteiskunnassa elää – naiset keskimäärin yhdenlaisessa, miehet keskimäärin vähän toisenlaisessa – ja miten ihminen voi päätyä sen ristipaineen aiheuttamaa kipua itsessään lääkitsemään ja turruttamaan. Tunnistin kirjasta itseni aika monesta kohtaa, vaikka omat lääkitsemisen tavat onkin olleet erilaisia kuin Glennonin kuvaamat bulimia ja alkoholismi. Tunnistin myös kiitollisena monta kohtaa siitä ihmisen ja ihmissuhteen paranemisen prosessista, jota kirja valottaa. Jos saat käsiisi, niin suosittelen lämpimästi, vaikkakin sellaisella ”sielu saattaa haljeta ja laajentua” -varoituksella.

Niin mä olen ottanut tämän ”kohtaa oma kuolevaisuutesi” -viikon sellaisena auki pysymisen harjoituksena. Tuli eteen mitä tahansa, niin aina kun oon bongannut defensiivistä käytöstä itsessäni, hengitän ja päästän irti ja yritän olla auki ja läsnä. Se on välillä näyttänyt siltä, että istun sohvalla ja hengitän 20 minuuttia vaikka olisi ”pitänyt” jo tehdä jotain ihan muuta (ja kummasti ne ”pitäisi” -tilanteetkin sitten ratkesivat lempeämmin kuin puskemalla). Pitkästä aikaa olen taas valvonut öisin, kun neljävee kömpii kainaloon. Korvatulpista huolimatta unta on saanut hakea, kun keho ja mieli vastustavat rentoutumista ja meditaatiota ja pyörittävät mielummin kaikkea muuta (tämänkin pysähtymisen kirjoitin mielessäni viime yönä aika monta kertaa).

On sellainen olo, että kohta pamahtaa äänivalli, tavalla tai toisella, ja sitten on taas helpompaa, mutta ennen sitä häkki tärisee aika kovasti. Senkin yritän ottaa niin, että tämä jännitys ja haavoittuvuus ja hajalla oleminen kuuluvat asiaan. Jollain tavalla tämä haavoittuvuus tuntuu liittyvän sen ymmärtämiseen, miten rajallista tämä meidän aika täällä pallolla on. Tai kun kyllähän sitä tietää, että ihmisen kuolleisuusprosentti on keskimäärin 100%, ja silti elättelee illuusiota siitä, että päiviä tulee ja tulee varmuudella yksi toisensa jälkeen.

Niin ehkä tämä prosessi on myös sitä, että opettelen suostumaan siihen, että tämäkään asia ei ole minun käsissäni. Että oikeastaan mun valinta on se, että nyt on tämä hetki, mitä haluan tässä hetkessä tehdä? Ja aina mä palaan samoihin asioihin. Kunnioitus, rehellisyys, empatia, rakkaus. Ja että kunnioittaisi ja olisi rehellinen ja empaattinen paitsi toisille niin myös itselleen. (Jopa rakastaisi itseään? Tämä on kysymysmerkillä, koska se on vielä niin pahasti prosessissa, mutta siihen tässä kaikki merkit näyttää osoittavan.)

Tällä viikolla se oman itsen kunnioittaminen, rehellisyys ja empatia on näyttäneet muun muassa siltä, että oon paikannut niitä unettomia öitä päikkäreillä ihan surutta, vaikka mieli keksisikin sata muuta asiaa, joita tarttis tehdä. Tai olen valinnut olla ottamatta stressiä asioista, jotka voi hoitaa myös riittävän hyvän rimaa hipoen. Tai että olen ollut itselleni suora ja avoin siitä, mitä joku tilanne tai ihminen herättää – oli se sitten selkeää tai ei. Että olisi siinä epäselvässäkin läsnä ja auki, vaikka mieli taas haluaisi lokeroida kaikki asiat siisteihin laatikoihin ja kirjoittaa värikoodatuilla tusseilla päälle arkistokoodit.

Missä olen?

Keho on edelleen väsynyt ja jännittynyt, vaikka sainkin nukuttua tapaamisten välissä pienet päikkärit. (Kotitoimisto wins!) Huomaan selkärangan pienissä lihaksissa jännityksiä, samoin lonkissa ja niskassa. Lisäksi keho jo vähän flirttailee PMS:n kanssa, ikäänkuin tässä viikossa ei olisi jo valmiiksi riittävästi kaikkea. ? Olo on kuin seitinohuessa krapulassa, vaikka en muista, milloin viimeksi join alkoholia. Toisaalta verensokeri on ihan hyvissä kantimissa, ei palele, hengitys kulkee (kerrankin huomaan että nenä _ei_ ole tukossa).

Tunteet… no niin no. Tällaisessa hetki kerrallansa -fiiliksessä edetään, välillä iloa ja välillä surua ja välillä kiukkua. Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että löysin, ei, otin itselleni aikaa kirjoittaa. Loppuviikko jännittää, työkuvioiden puolesta on toistaiseksi helpotusta ja armollisuutta ilmassa, ja kaiken pohjasävynä sellainen epävarmuuden bassonuotti. Ehkä kun siihen nuottiin tottuu, niin tämä haavoittuvuus helpottaa? Tai sitten siihenkin tottuu?

Ajatukset… Kielenopetusjuttuja. Väikkäri-ideoita. Kiinnostavia keskusteluja kuluneelta viikolta. Nelikenttiä ja venn-diagrammeja. Työmatkan maisemia. Pyykkihuollon käytäntöjä. Brené Brownin uusimman kirjan (sitäkin aloitin kuluneella viikolla) anekdootteja. Perheenjäsenten fiilisten ja tilanteiden arvailua – mikähän lapsilla on tällä hetkellä vaihe hoidossa, mitähän puoliso tekee Nordic Business Forumissa. Ajatuksia itserakkaudesta, ja riman laskemisesta, ja armollisuuden ja inspiraation ilmapiiristä.

Mitä kohti?

Jaa-a. Nyt on sellainen kysymys, että en kyllä tiedä.

Kalenteri väittää, että ensi viikko tulee. Ja että silloin on opetusta, ja dialogiryhmää, ja näköjään esikoisen eskarikeskustelu. Hmm. Tällä hetkellä se kaikki tuntuu about yhtä kaukaiselta kuin ajatus siitä, että joskus on ehkä 3100-luku, ja silloinkin saattaa olla vielä ihmisiä ja kalentereita. (Ehkä.)

Niin näköjään mä tarvitsen läsnäoloa. Miten mä tässä hetkessä etenen niin, että mun ja toisten tarpeet täyttyisi mahdollisimman kunnioittavasti ja samalla helposti? Entä tässä hetkessä?

Syviä hengityksiä, meditaatiota, päikkäreitä, ruokaa, halauksia, vettä. Myös tyhjän paperin äärelle suostumista, ihan siltä varalta että olisi jotain sellaista mielessä, joka haluaisi paperille.

Tällä tulevaan viikkoon (siltä varalta, että se ei olekaan hypoteettinen). Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 140: Yh-arkea ja uteliaisuutta

Mistä tulen?

Tällä viikolla oon ollut lasten ainoana vanhempana kotona, koska puoliso on reissulla Atlantin toisella puolen.

Kiitollista:

– Skype ja Facebook Messenger on olleet kovassa käytössä. Toisin sanoen ollaan voitu jutella suht vapaasti ilman pelkoa massiivisista puhelinlaskuista (kiitos wifi ja pakettidata).

– Tällä viikolla mun opetusaikataulu on ollut sellainen, että ei oo tarvinnut vetää ihan sata lasissa. Otin tavoitteeksi, etten pala tällä viikolla loppuun, ja se näyttää onnistuvan.

– Lasten hoitokuviot on menneet sujuvasti vaikka mun töiden takia onkin joutunut tekemään järjestelyitä. Onni on turvaverkko. ❤️

– Noin muuten on peruspalikat olleet kunnossa – ollaan oltu terveitä, asiat on pysyneet ehjinä, päivärytmi on suunnilleen vakaa jo kun hoito- ja työarkea on pyöritetty jo useampi viikko.

Raskasta:

– Aikaeron takia on välillä ollut vaikea löytää hyviä hetkiä soitella – aina on joku menossa nukkumaan tai just heräämässä.

– Kun kaikilla on ikävä, niin se väsyttää entisestään, ja se kiristää pinnaa täällä kotona. Silloinkin, kun ymmärrän, mistä lasten käytös johtuu. Noin objektiivisella tasolla me ollaan kaikki vedetty tosi vahvaa suoritusta, ja tällai subjektiivisesta näkökulmasta sitä on joinain hetkinä vähän vaikea arvostaa.

– Normaalisti meillä puoliso on se, joka laittaa ruoan. Tällä viikolla mun luovuus on puskettu äärimmilleen, kun tarttis keksiä ruokia, joita a) kaikki syö ja b) ei tarttis vääntää tuntikausia. Toisin sanoen helppoa lapsille maistuvaa kasvisruokaa. Toistaiseksi ollaan voiton puolella (esimerkiksi soijasuikale-curryviillokki oli oikeastaan ihan tosi hyvää), mutta huomaan että tämäkin on asia, jossa joudun vähän pois mukavuusalueeltani. Tai siis joko minä joudun tai lapset joutuu, enkä halua myöskään tehdä sellaista ruokaa jota lapset ei edes maista.

– Kämppä näyttää just siltä että ei oo ollut ripaustakaan ylimääräistä energiaa mihinkään siivousta muistuttavaan. Kaukana on ne päivät jolloin kaikki lelut kerättiin ennen nukkumaanmenoa – tällä viikolla se on saavutus, että lastenhuoneen lattia on illalla tyhjä ettei kukaan yöllä hiippaillessaan telo itseään.

Missä olen?

Keho on hartioista aika kiinteä ja silmistä hiekkainen. Joogailin tänään, ekaa kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ja lonkat kyllä muistuttivat että olis vissiin kannattanut tehdä jotain välillä häh. Kurkku on sen tuntuinen, että kunhan puoliso tulee kotiin ja stressi laukeaa niin päästään tämän syksyn toiseen flunssaan kiinni.

Tunteet on sellaisessa… hmm. Aika hauraassa tilassa. Tai viimeiset pari päivää on menneet jonkinlaisessa jumikuplassa, että ei oikein pääse käsiksi siihen, miltä tuntuu. Ja tänään kun tein meditaation, niin jostain aika syvältä aukesi joku itku, ja sen jäljiltä on vielä vähän haavoittuvainen fiilis. Toisaalta on ihan iloinen ja levollinen olo monista asioista, ja jonkin verran on myös sellaista kärsimättömyyttä ja ärtymystä siihen, että en kykene konkreettisten tekojen tasolla kaikkeen siihen mitä haluaisin kun on paria astetta syvempi prosessi viemässä kapasiteettia ja puolisokin on reissussa. Että hittovie ei sellaisen pitäisi (johtolanka! siellä on joku ajatus taustalla!) niin pahasti ihmistä hajottaa että tekeminen ei onnistu.

Ajatukset… kellon raksutus. Lasten Pokémon-intoilu. Skype-puhelut tänään. Maanantaina oli empatiakeskustelu, se oli hyvä. Tänään kuuntelin kiinnostavia juttuja, joista listasin muistiin omia reaktioitani ja vastustuksiani niin niitä voisi työstää tässä nukkumaan käydessä.

Päätä särkee, ehkä hartiat. Miten saisi opettaessa pidettyä hartioista huolta niin, ettei ne jumahtaisi aina näin pahasti? Voisin tietysti ruveta jumppaamaan kun opiskelijat tekee parityötä, mutta se olisi ehkä liian häiritsevää. Jotain läsnäolon ajatusta hartioihin kun huomaan niiden kiristyvän? Mitähän mä niillä hartioilla niin kovasti kannan, että ne jumahtaa aina opettaessa? Paitsi tietysti jollain tavalla vastuuta siitä, että homma etenee. Toisten hyvinvoinnin edistämisen tarve, pätevyyden tarve, ennakoitavuuden tarve? Jotain sellaista. Millähän ajatuksella tai kysymyksellä sitä saisi kevennettyä? Voisiko siihenkin päteä se sama: mitä mun hartiat juuri nyt tarvitsee?

Mitä kohti?

Vielä ensi viikonlopun yli elämme tällaista yh-arkea. Mitä mä siihen kaipaisin?

Läsnäoloa. Helppoutta. Vapautta (jos ei muusta niin kaikenlaisesta ”pitäisi”-smistä.) Rauhaa. Tarpeisiin keskittymistä. Rakkautta. Kärsivällisyyttä.

Ja heti tulee ajatus, että helpommin sanottu kuin tehty. Vaan jos ei sano, niin ei niitä sitten löydy yhtään sen helpommin. Voisiko sen ”kauhea vaatimuslista voisit nyt joskus tyytyä vähän vähempään” -litanian sijasta vaikka ihastella, että wau miten olisikaan mahtavaa jos näitä asioita saisi viikkoon lisää? Että antaisi itsensä vaan haluta näitä ja olla avoin sille, että niitä voi löytyä monella tavalla?

Tämähän meni kysymyspainotteiseksi. Ja toisaalta, uteliaisuus on aika paljon rakentavampi lähtökohta kuin ahdistus ja pessimismi. Ehkä siis uteliaisuuttakin ensi viikolle: aika jännä, tämä meni näin, mitähän seuraavaksi?

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Tämä toimi tällä kertaa 15: Minä rakastan sinua aina

Tilanne

Kello on neljä ja risat aamuyöllä. Kuopus, neljä vuotta, herättää kiipeämällä kainaloon möyrimään. Kuiskuttelee siinä samalla juttuja Pokémoneista ja päivähoidosta ja muista tärkeistä asioista. Minä vastailen sanomalla, että jutellaan tästä aamulla, nyt minä haluan nukkua. Sitten lapsi kuiskaa:

Lapsi: Tykätäänhän me aina toisistamme?
Minä: Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Silloinkin kun sä et halua olla mun kanssa?

Huokaisen. Mieleen nousee viikonlopulta tilanne, jossa lapsen käytös osui suoraan omiin vajaalla oleviin tarpeisiini: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, luottamus, kunnioitus, ennakoitavuus, helppous. (Siinä tilanteessa suutuin ihan kamalasti, huusin ja murisin että nyt mua ärsyttää ja suututtaa ihan kauheasti kun sanoin että X ja sitten sä teit Y. Oltiin aiemmin sovittu, että kylvetän lapset, ja suuttumisen jälkeen pyysin puolisoa kylvettämään kuopuksen koska pelkäsin että en kykene riittävästi rauhoittumaan jotta yhteinen kylpyhetki olisi mukava molemmille. Pyysin myöhemmin anteeksi huutamista.)

Minä: Jos mä en halua olla sun kanssa, niin se johtuu siitä, että mä tarvitsen tilaa ja rauhaa, ei siitä ettenkö rakastaisi. Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Niin, vaikka et aina tykkäisi musta niin rakastat mua.
Minä: Joskus mä en tykkää sun käytöksestä, silloin kun se haittaa mun tarpeita. Silloinkin mä tykkään sun ajatuksista, ja siitä mikä sulle on tärkeää.

Hetken mietin hiljaa. Harmitti, kun tuntui että olin lokeroinut lapsen osiin: noita osia rakastan, toisia en.

Minä (lasta hellästi rutistaen): Minä rakastan sua ihan just tollaisena kuin sä olet.
Lapsi: Ai öinä?
Minä: Joo, yöllä ja päivällä ja aamulla ja illalla ja ihan aina.
Lapsi: Niin sitten mä voin paremmin leikkiä ja touhuta renkaissa.
Minä: Ai kun mä rakastan sua niin sun on kivempi tehdä mukavia juttuja?
Lapsi: Niin.

Sitten vielä vähän kuiskuteltiin siitä, mitä lapsi huomiselta toivoo. Lopulta alkoi kainalosta kuulua tasainen tuhina. Itse valvoin vielä tovin.

Mitä mä siis tein?

1. Kuuntelin.

Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että yöllä päällimmäinen tarve meillä kaikilla on uni, silloin tällöin myös läheisyys. Ja välillä tulee näitä tilanteita, joissa periaate ei pidäkään paikkaansa, koska lapsen päällimmäisenä tarpeena on vaikka yhteys tai luottamus tai vakuuttuminen siitä, että äiti kuitenkin rakastaa.

Tavallisesti meidän ”minä rakastan sinua” -keskustelut lasten kanssa menee nimittäin näin:
Aikuinen: Hei [nimi], mulla on sulle yks tärkeä juttu.
Lapsi: No mitä?
Aikuinen: Minä rakastan sinua.
Lapsi: Mä tiiän! Sä oot sanonut sen ainakin miljoona kertaa! *tuhahdus*

Tähän nähden lapsen kysymys oli niin iso poikkeus, että siihen en enää halunnut vastata ”jutellaan siitä huomenna, hyvää yötä”.

Jostain lapselle oli selvästi tullut kysymysmerkki tästä asiasta. Se saattoi jäädä viikonlopusta, vaikka se asia sitten käsiteltiinkin rauhoittumisen jälkeen. Se saattoi johtua päiväkodin ja päivähoitorytmin vaihtumisesta, tai kesäloman loppumisesta, tai jostain ihan muusta.

Eikä minun tehtäväni ollut (ensiksi, tai välttämättä ollenkaan) saada ensin omaa ymmärryksen tarvettani täyteen ja kysellä, että miksi nyt näin, miten niin muka, tai helpottaa omaa oloani sanomalla vaikka että höpö höpö totta kai äiti rakastaa. Lapselle oli tärkeää saada aito ja rehellinen vastaus.

2. Tein parhaani vaikkei mennytkään oppikirjan mukaan.

Siinä keskustelun jälkeen valvoessa pohdiskelin aika pitkään sitä, että miten olisin voinut hoitaa sen viikonlopun tilanteen paremmin, tai miten olisin voinut käydä tuon keskustelun paremmin.

Olisin viikonloppuna voinut selkeämmin kertoa, että nyt olisin niin kaivannut luottamusta ja kuulluksi tulemista. Olisin voinut siinä yöllä ensin arvata lapsen tunnetta ja tarvetta, niin että olisin osannut paremmin vastata hänen tarpeeseensa, ei pelkästään kysymykseen. Olisin voinut käyttää lapsen omaa sanaa (lapsi puhui tykkäämisestä, minä rakastamisesta, miksi se piti vaihtaa?) jotta lapsi olisi tuntenut tulleensa kuulluksi paremmin.

Ja samaan aikaan olin kiitollinen siitä, että osasin sen minkä osasin.

Viikonloppuna pidin huolta, että kun kiukkusin niin keskityin ensin omista tunteista ja omista havainnoista puhumiseen. Menin eri huoneeseen, niin ettei lapsen tarvinnut katsella huutavaa aikuista. Otin sitä tilaa ja rauhaa, pyysin puolisolta apua, ja sitten kun olin rauhoittunut niin halittelin lapsen kanssa ja pyysin anteeksi.

Siinä yöllisessä keskustelussa osasin kertoa lapselle, että mun käytös ja haluaminen liittyy mun tunteisiin ja tarpeisiin, ei häneen tai siihen, minkä verran häntä rakastan. Kun huomasin, että sanoin mielestäni hölmösti ja eri tavalla kuin halusin, niin palasin siihen keskusteluun. Ja sitten kun lapsi vielä halusi jutustella ja kertoa toisesta aiheesta, niin kuuntelin häntä, jotta hän varmasti tunsi tulleensa kuulluksi.

Vaikka asioita tietää, niin niitä ei välttämättä kaikkia osaa siinä itse tilanteessa toteuttaa tyylipuhtaasti. (Vaikka olisi miten Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja.) Se ei haittaa.

Sekin on iso voitto ja onnistuminen, että jälkikäteen huomaa ajatuksen ”olisinpa toiminut tässä tilanteessa näin”. Siitä voi oppia, ja sen voi usein kertoa myös sille toiselle: ”Vitsi mua harmitti kun sanoin X, olisin halunnut osata sanoa Y”.

3. Olin rehellinen omista tarpeistani.

Lapsi huomaa, kun en ole iloinen hänen käytöksensä jälkeen. Minulta olisi ollut epärehellistä sanoa, että eikun aina haluan olla sun kanssa. Koska oikeasti en aina halua olla neljävuotiaan kanssa – joskus haluan olla yksin, joskus haluan olla töissä tai ystävien kanssa tai esikoisen kanssa tai puolison kanssa tai niin edespäin.

Ja toisaalta ei olisi ollut myöskään rehellistä sanoa, että joskus en tykkää sinusta mutta rakastan sinua. Mitä se edes tarkoittaa?

Jos se tarkoittaa, että tykkääminen on sitä kun minulla on hyvä fiilis sinun läsnäollessasi, niin joo, ehkä. Ja silloinkaan se ei tarkoita, että tykkään tai en tykkää siitä koko lapsesta (tai ihmisestä).

Voi käydä niin, että tykkään tuosta ihmisestä edelleen 80-prosenttisesti, ja sitten 20% havainnostani osuu johonkin mun tarpeeseen ja sitten kiehahtaa tai itkettää tai muuta. Eikä se 80% mene mihinkään, ja sitten on ristiriitainen olo, ja sitten tuntuu pahalta ja kivuliaalta ja puristavalta. Sen takia onkin niin kivuliasta, kun omat rakkaat ihmiset toimii tavalla, joka tökkii mun tarpeiden täyttymistä vastaan.

Paljon rehellisempää ja totuudenmukaisempaa on mielestäni kertoa, mikä sen tunteen herättää. Se ei ole toisen ihmisen käytös. Se ei ole toisen ihmisen olemisen tapa. Minun tunteeni taustalla on joku minun tarpeeni, ja se tarve on vain ja ainoastaan minun vastuullani ja minun hulavanteessani.

Jos lapsi ajattelee, että joskus en tykkää hänestä – hänen olemuksestaan, hänen ainutlaatuisuudestaan – niin hän voi ottaa sen viestinä siitä, että hän on vääränlainen. Ja lapsen ei pidä joutua muuttamaan itseään (tai edes ajattelemaan, että se olisi ratkaisu) jotta minä olisin iloinen ja tyytyväinen hänen läsnäollessaan (eli ”tykkäisin hänestä”) koko ajan.

Niin mitä enemmän ja aidommin ja rehellisemmin puhun siitä, että minun tunteeni taustalla on minun tarpeeni, niin sitä helpompi lapsen on erottaa toisistaan oma toimintansa ja minun reaktioni siihen. Jos se on välillä aikuisellekin vaikeaa, niin lapsi varsinkin tarvitsee siinä tukea ja toistoja ja vakuuttumista. Ja ehkä sitten kun kuopus on minun ikäiseni, niin hänelle on vähän luontevampaa ajatella, että häntä rakastetaan silloinkin, kun kaikki ympärillä eivät ole jatkuvasti iloisia.

**Tunteista, tarpeista ja lapsen kohtaamisesta puhun myös ilmaisessa Eikun minä itse! -webinaarissa, jonka seuraava uusintakierros on 15.9.2016 klo 17-18. Lue lisää webinaarista ja ilmoittaudu mukaan!**

Pysähtyminen 133: Itkua ja lottopalloja ja hulavanteita

Mistä tulen?

Pari syvää hengitystä sille, mistä tulen. [  hengitys  ] ja [  hengitys  ].

Pidin kotiretriitin, jossa mun tavoitteena ja fokuksena oli huomata, mitä itsessä herää, ja olla sen kanssa läsnä niin lempeästi ja uteliaasti ja vastustamatta kuin vain kykenen. Kuunnella kehoa, sen tarpeita, tuntemuksia ja viestejä. Olla läsnä ja keskittyä omiin tarpeisiini.

Ja tiettekö kun on joku ystävä, joka ei oikein ole tullut kuulluksi pitkiin aikoihin, ja sit kun hänen kanssaan istuu alas ja oikeasti kuuntelee niin sitä asiaa tulee. Ja tulee. Ja tulee.

Viimeisen viikon aikana se ystävä oli mun keho, tunteet, ajatukset, hermosto, sielu.

Löysin selvästi (tai siis ilmeisesti) jonkun uuden tavan kuunnella ja olla läsnä ja pudotella vastustusta pois. Tai sitten kerrankin oli oikeasti aikaa tehdä sitä muutenkin kuin vain ohimennen silloin kun tulee kriisi.

Itkua ilman hammasten kiristystä

Niin sitten aika monet vanhat vanhat jutut alkoi nostella päätään: nytkö on meidän vuoro saada kertoa, mihin kohtaan koskee? Ja kun niille sanoi joo, niin ne kertoivat. Olen viimeisen viikon aikana itkenyt enemmän kuin pitkiin aikoihin – ja se on paljon sanottu, koska kuluneen parin vuoden aikana musta on tullut varsinainen karjalainen itkijänainen, että pienikin liikahdus nostaa itkun.

No nyt oli enemmän kuin pieniä liikahduksia.

Viime viikon itku on ollut enemmän sellaista puhdistavaa ja parantavaa itkua. Tiettekö, itkua ilman hammasten kiristystä. Että antaa tulla läpi vaan, better out than in. Jos olet nähnyt Inside Out -leffan, niin Suru pääsi aika monessa kohtaa ohjaimiin. (Jos et ole, niin katso. Se on ihana. Bing Bong <3 .)

Teki ihan superhyvää ottaa tilaa ja aikaa (ja pyytää myös toisilta empatiaa ja läsnäoloa ja nähdyksi tulemista) niille asioille. Ja niinkuin aina, tunteiden taustalla on joku tarve. Ja sieltähän niitä tarpeita löytyi, kun aloin tutkia.

Yhden kriitikkokeskustelun jälkeen kirjoitin itselleni muistilapun:

Kun iskee kateus, alemmuudentunne tai riittämättömyys, niin tee näin: hengitä syvään kolme kertaa, katso kääntöpuolelta mikä näistä tarpeista on vajaalla, ja hengitä sitä tarvetta sisään ja tunnetta ulos muutaman kerran tai kunnes ei enää kirpaise. Toista tarvittaessa.

Sinne lapun toiselle puolelle kirjoitin ne tarpeet, jotka löysin oman kateuden ja alemmuudentunteen ja vertailun ja sellaisten takaa. (Niitä oli aika monta.) Ja olen muuten käyttänyt sitä lappua tässä myös, että oikein hyvä kun kirjoitin.

Kotiretriitin satoa

Tosta kotiretriitistä ja omien vanhojen kelojen empaattisesta kuuntelemisesta oli monella lailla hyötyä.

Ensinnäkin tuntui, että jonkun osan prosessista sain siinä vietyä loppuun asti, vaikka tietenkään kaikkea ei saa kolmessa tai neljässä päivässä purettua. Sen prosessin loppuun viemisen huomasi siitä, että aiemmin mahdottomilta tuntuneet asiat ei enää tuntuneet niin mahdottomilta.

Toinen hyvä puoli oli se, että kun harjoittelee jotain noin intensiivisesti muutaman päivän, niin jotain siitä kulkeutuu myös arkeen. Sen takia tein muistilappuja ja kirjoitin prosesseja muistikirjaan. Yhden kerran ponnistus on ihan jees, mutta oikea muutos tulee siitä, että sitä uutta tekemisen ja olemisen ja asioiden huomaamisen tapaa toistaa arjessa kunnes se ei enää ole ponnistus eikä tunnu omituiselta.

Oli myös ilahduttavaa huomata, että itsellä riittää työkalut ja kapasiteetti työstää entistä syvempiä juttuja niin, että se tuntuu turvalliselta ja mahdolliselta. Ja kun huomasin, että kapasiteetin reunat tulee vastaan, niin osasin etsiä ja pyytää toisilta sitä, mitä tarvitsen. Tukea, tilaa, empatiaa, nähdyksi tulemista.

Kuuntelin Tara Brachin luentoja (podcastissa löytyy sekä luentoja että meditaatioita, suosittelen lämpimästi) ja Brené Brownia (TEDistä). Ja kun tuntui, että nyt on vähän tullut liikaa prosessointia tähän hetkeen eikä ketään löydy langan päähän, niin luin J.K.Rowlingin uutta Potter-tekstiä. (Kyllä, The Cursed Child -teatterikappaleen teksti ilmestyi la-su yönä ja pompsahti suoraan iBooksiin, kiitos ennakkotilauksen. Ja se on ihana. <3)

Niin ehkä myös se oivallus syveni tällä viikolla, että itsestä ja omasta kapasiteetista huolehtiminen on ensisijaista. Self-care is non-negotiable. Kun tuntuu siltä, että nyt ei riitä lusikat, niin sitten otetaan taukoa ja levätään ja pyydetään apua. Se tuntui aiemmin häpeälliseltä ja mahdottomalta, ja joissain asioissa edelleen, mutta vähemmän kuin aiemmin.

Kun huomaa, miten iso ero on yhtälöiden [iso prosessi] + [levännyt minä] ja [iso prosessi] + [loppuun kulunut minä] välillä, niin… Se ensisijaisuus jotenkin upposi selkärankaan tämän viikon aikana. Ja ehkä myös huomasin eron sen välillä, millaista on olla oikeasti levännyt kuin ei-ihan-loppuun-kulunut. Siinä nimittäin on eroa, ainakin itsellä.

Sometaukokin loppui. Muutamaan kertaan olen käynyt Facebookissa, mutta siitäkin on hävinnyt sellainen pakonomaisuus ja yhteydennälkä. Viikonloppuna avasin Facebookia sen verran, että sain yhden tapahtuman reittiohjeet, ja otin niistä mielummin puhelimella näyttökaappauksen valokuvaksi kuin pidin sovellusta auki yhtään pitempään kuin oli pakko. Toki tässä välillä tuli keksittyä muita tapoja hukata aikaa ruudun ääressä, mutta niissä ei ole samanlaista addiktiopotentiaalia, ainakaan itselle. Tauko teki hyvää. ?

Missä olen?

Keho tuntuu väsyneeltä, kevyeltä, vähän nälkäiseltä. On vähän sellainen jyrän alle jäänyt olo – kehosta on liikahtanut tunteiden mukana myös jotain fyysistä liikkeelle, ja olen paljon tietoisempi kehostani ja sen pienistä epämukavuuksista. Mun keho tarvitsisi ehkä joogaa (ja jostain syystä tunteet vähän vastustaa sitä), ehkä vielä unta (nukuin retriitillä mielestäni ihan hyvin ja samaan aikaan prosessointi on väsyttävää puuhaa).

Tunteet… Mulla on sellainen metahuvitus, että huvittaa kun kaikki tunteet sinkoilee ympäriinsä ihan holtittomasti. Tai ei varmaan holtittomasti, mutta aikamoisella intensiteetillä. Olo on jatkuvasti aika haavoittuva ja herkkä, en tiedä että onko tämä väliaikaista ja prosessiin kuuluvaa vai joku pysyvämpi muutos. Ehkä osittain molempia. Haavoittuvuus ei kuitenkaan tunnu epämiellyttävältä, vaan oikeastaan aika sellaiselta, no, eloisalta. (Meinasin kirjoittaa ”elämänmakuiselta”, mutta se on näköjään mun sisäisessä sanakirjassani synonyymi sosiaalipornolle, eli yök, ei.)

Ajatukset… Viimeisen viikon aikana olen nähnyt tietoisesti vaivaa sen eteen, että kun iskee stressaavia tunteita herättävä ajatus, niin kysyn itseltäni kaksi kysymystä: ”Onko se totta?” ja ”Kuka olisin ilman sitä ajatusta?”. (Nämä ovat osa The Work -prosessia, josta olen kirjoittanut enemmän täällä.) Niin on ilahduttavaa huomata, että jos tunteet sinkoileekin kuin lottopallot lauantaiarvonnassa, niin ajatukset on enemmän saippuakuplia kesätuulessa. Tulee ja menee ja haihtuu omia aikojaan. Tämäkin saattaa olla joko prosessin väliaikaista sivuvaikutusta tai sitten joku pysyvämpi ilmiö, mene tiedä. En lähde arvelemaan.

Mitä kohti?

Elokuu. Arki alkoi, prosessi ei päättynyt. Siinä ehkä päällimmäisin ristiriidalta näyttävä yhtälö. Mitä mä tarvitsisin, jotta se ei olisi ristiriita?

Itsestä huolehtimista.

Self-care is a nonnegotiable. Syön kun on ruoka-aika vaikka ei huvittaisi, koska verensokerin lasku ei missään nimessä auta. Nukun, ja jos ei tule uni niin rentoutan kehoa ja huomaan ajatuksia ja tunteita ja tarpeita ja annan niiden olla läsnä. Tai jos en pysty niin kirjoitan tai pyydän empatiaa joltakulta. Hengitän syvään ja etenen hetki kerrallaan.

Aloittamisen ja lopettamisen rituaaleja, selkeitä rajoja.

Kun teen töitä niin astun siihen vireeseen tietoisesti. Kun en tee töitä, niin astun pois. Kun olen lasten kanssa, tai puolison kanssa, tai itseni kanssa, tai ystävien kanssa, niin astun siihenkin vireeseen tietoisesti.

Selkeitä hulavanteita.

Selkeisiin rajoihin liittyy myös ajatus siitä, että kenen hulavanteessa mikäkin asia on. Jostain bongasin tämänkin vertauskuvan, ja se auttaa:

Jos samassa hulavanteessa on kaksi ihmistä, niin kukaan ei pysty hulaamaan. Siihen auttaa se, että jokainen palaa omaan hulavanteeseensa ja keskittyy sen pyörittämiseen. Toisin sanoen jos mä keskityn siihen, mitä toiset ajattelee, tuntee, mahdollisesti luulee tai odottaa tai tarvitsee ehkä, niin mä yritän olla heidän hulavanteessaan. Tulee törmäyksiä ja kuhmuja ja kipua, koska olo on voimaton. (Ja tottakai onkin, koska mulla ei ole mitään kykyä tehdä yhtään mitään sille, mitä toinen missäkin hetkessä ajattelee tai tuntee tai luulee.)

Sen sijaan jos mä pysyn omassa hulavanteessani – keskityn siihen, mitä mä tunnen ja tarvitsen ja ajattelen – niin mulla on mahdollisuus tehdä jotain. Ja jos mun hulavanteessa nousee tarve toisten hyvinvoinnin edistämiseen, tai ymmärtämiseen, tai vuorovaikutukseen, tai selkeyteen, tai mihin tahansa muuhun mikä liittyy toisiin ihmisiin, niin mä voin sieltä omasta hulavanteestani käsin kysyä, että mitä he ajattelevat tai tuntevat, jos arvelen että sen kuuleminen vastaa tarpeisiini.

Heidän ajatuksensa ja tunteensa ja tarpeensa ovat heidän hulavanteessaan, joten heillä on niihin täysi oikeus, samoin kuin mulla omiini. Toisin sanoen jos yhtään arvelen, että en halua kuulla vaikkapa jotain ajatuksia, niin voin myös sanoa, että nyt en pysty niitä vastaanottamaan, kerro mitä sä tunnet ja tarvitset. Jos en pysty vastaanottamaan edes sitä, niin on parempi kertoa, että nyt haluaisin kovasti auttaa sua vastaamaan tarpeisiisi, ja koska mun kapasiteetti ei riitä, niin keksitään joku toinen tapa.

Tämä hulavanneharjoitus on ihan tolkuttoman vaikea, jos on yhtään oppinut siihen, että toistenkin tunteet ja tarpeet ovat minun vastuullani. Sen takia se on myös tosi hyödyllinen, edes teoriatasolla. Se, että sitä käyttäisi itse tilanteessa tietoisesti, alkaa olla sellaista ninja-jediritari-tasoa, että sellaista ei kannata itseltään edes odottaa ellei se tule luontevasti ja tunnu hyödylliseltä siihen hetkeen. (Olen muutamaan kertaan onnistunut tässä itse kesken haavoittuvan keskustelun, eli se on mahdollista kun treenaa.)

Niin ehkä näillä. Itsestä huolehtimista, tietoista aloittamista ja lopettamista, ja selkeät hulavanteet. Näillä tulevaan viikkoon. ❤️  Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?