Epäonnistumisen pelko ja lupaus (sekä toivo)

Mieti edellistä kertaa, kun mokasit. Oikein sillä tavalla mehukkaasti. Miltä se tuntui?

Entä jos epäonnistun?

Entä jos en osaa? Entä jos pilaan koko projektin, suhteen, taideteoksen, yhteisön? Entä jos teen hätäpäissäni ja osaamattomuuttani jotain sellaista, mistä lapseni käy terapiassa vielä viisikymppisenäkin?

Epäonnistumisen pelko sulkee meidät, rajaa meitä, kutistaa ja litistää. Kun kehtaamme ajatella jotain uutta, luovaa, tuoretta ja innostavaa, se iskee. Jos harkitsemme uuden opettelua, toisen ihmisen kanssa lähentymistä, omien jumiemme purkamista, epäonnistumisen riski seuraa perässä.

Tässä kirjoittaessa, sormet näppäimistöllä, se on läsnä vahvasti. Tämä saattaa mennä syteen tai saveen.

Lasten kanssa eläessä epäonnistumisen pelko on usein ihan valtavan voimakas. Kun ensimmäistä kertaa kohtaamme pienen ihmisen, joka on jostain kohtalon oikusta meille lapseksi uskottu, niin siinä sitä ollaan. Haavoittuvuuden, tuntemattoman, epävarman äärellä. Ei ole mitään ohjekirjaa siihen, miten juuri tätä pientä ihmistä olisi hyvä tukea ja hoivata elämän matkalla niin, että hän voisi hyvin ja saisi kasvaa yhä enemmän omaksi itsekseen.

Ja heti kun ollaan uuden ja epävarman äärellä, haavoittuvan ja merkityksellisen äärellä, saapuu myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Tai ei, ei mahdollisuus. Lupaus.

Kun kuitenkin epäonnistun.

Pelko liittyy siihen, että ei tiedä, miten jokin asia menee. Ja epäonnistuminen on yksi niistä asioista, joihin tässä maailmassa voi luottaa.

Meillä ihmisillä on tusinoittain tarpeita. Oppimisen, merkityksellisyyden, yhteyden, itsenäisyyden, leikin, kehon hyvinvoinnin, ennakoitavuuden, spontaaniuden… Ja kaikki mitä teemme on pyrkimystä täyttää joitain tarpeita.

Todennäköisyys sille, että onnistuisimme koko elämämme valitsemaan kerrasta sellaiset strategiat, jotka täyttävät sekä kaikkia meidän tarpeitamme että kaikkia meille rakkaiden ihmisten tarpeita, on aika pieni. (Humanistina en ala laskemaan, mikä se varsinainen todennäköisyys olisi, mutta arvelen että aika monta lottovoittoa pitäisi tulla samalle ihmiselle, ennenkuin oltaisiin samoissa lukemissa.)

Joka päivä jotain menee pieleen. Tämä ei ole pessimismiä, tämä on realismia. Niin kauan kuin emme ole ennustajia ja ajatustenlukijoita, niin kauan kuin teleportteja ja aikakoneita ei ole vielä keksitty, jotain menee joka päivä pieleen.

Ja silti – tässä sitä kuitenkin ollaan. Sinullakin on tällä viikolla mennyt ainakin tusinan verran asioita ihan plörinäksi, ja siinä sinä vain luet tätä tekstiä. Useimmista epäonnistumisista selviää jotenkin.

Terve epäluuloisuus riskejä kohtaan on toki hyväksi, ei sillä. Autossa puetaan turvavyöt siksi, että jos joku epäonnistuu liikenteessä niin panokset ovat aika kovat. Ja silti – silloin kun kyse on jostain muusta kuin ihmisten terveydestä, turvallisuudesta tai koskemattomuudesta, niin aika monesta mokasta selviää selvittämällä. Kunhan suostuu myöntämään, että on mokannut.

Epäonnistumisen pelko nimittäin sulkee meidät myös epäonnistumisen häpeään.

Mokia vältellään etukäteen ja sitten hävetään ja peitellään jälkikäteen. Vaan jos luotan siihen, että tänäänkin mokaan jossain, ja se kuuluu asiaan, niin mokia ei myöskään tarvitse hävetä. Niistä voi kertoa, pyytää anteeksi, kohdata toisen (lapsen tai aikuisen) avoimesti ja kysyä: mitä toivoisit, että tapahtuisi eri tavalla ensi kerralla?

Jokainen moka on lahja

Teatteri-improvisaation piirissä kulkee sanonta ”moka on lahja”. Se tarkoittaa, että jos joku mokaa improharjoituksessa, niin sitä juhlistetaan ja siitä riemuitaan, koska todennäköisesti se avaa jotain ihan uutta näkökulmaa ja sellaista luovuutta, jota emme olisi yrittämällä keksineet kuitenkaan.

Moka on lahja myös muualla kuin improvisoidessa. (Ja toisaalta, mitä tämä elämä on jos ei syvää ja jatkuvaa improvisaatioharjoitusta?) Jokainen moka, epäonnistuminen, virhe kertoo meille lisää tietoa siitä, mitä voimme opetella ja missä voimme kasvaa.

Oppimista ei voi tapahtua ilman virheitä. Jos vahingossa onnistun jossain ensimmäisellä kerralla, en välttämättä lainkaan tiedä, mitä tein oikein. Vasta mokia tekemällä ja niitä tietoisesti korjaamalla pystyn kehittämään ymmärrystäni ja osaamistani uusista asioista.

Ja ihmisen tarpeisiin kuuluvat myös oppiminen ja kasvu. Joille mokaileminen on elinehto. Voimme kasvaa ihmisinä vain silloin jos ensin hyväksymme virheemme ja niihin liittyvät kirvelevät tunteet – pettymyksen, häpeän, turhautumisen – ja sen jälkeen otamme mokan uteliaaseen, hyväksyvään tarkasteluun: Wau, mitähän tuossakin tapahtui?

Ihmissuhteisiin pätee tämä sama. Jokainen konflikti on meille lahja, koska ne osoittavat meille merkkivalon tavoin, missä tarpeemme eivät täyty. Silloin konfliktien siloittelu ja välttely on itse asiassa valtavan haitallista: jos autosi kojelaudassa syttyy hälytysvalo, on hölmöä laittaa siihen päälle ilmastointiteippiä jotta valo ei enää häiritsisi. Ongelma ei poistu, ja enää en myöskään kuuntele viestejä siitä ongelmasta.

Kun suhtaudumme konflikteihin ja mokiin lahjoina, niitä ei myöskään tarvitse hävetä. Päinvastoin: olemme astuneet pois mukavuusalueeltamme kohti uutta, tuoretta ja haavoittuvaa. Olemme yrittäneet jotain sellaista, mitä emme jo osaa. Olemme olleet inhimillisiä ihmisiä, myös vanhempina, emme kasvatusrobotteja. Kyllähän sitä sietää juhliakin.

Ja jos vielä huomaakin, että kaiken tämän jälkeen epäonnistuminen edelleen pelottaa ja hävettää, niin tietysti saa pelottaa ja hävettää. Jos ei heti kerrasta (tai kymmenestä, tai sadasta kerrasta) osaa ottaa epäonnistumisia ja konflikteja vastaan kiitollisena, niin sitten ei osaa. Saa olla kesken, ja välillä mokailla, siinäkin. Sillähän sen sitten joskus oppii, kun tarpeeksi monta kertaa mokaa. ❤️

Äitienpäivänä tulossa jotain ihanaa. Jos haluat kuulla, mitä se on, niin tilaa alta uutiskirje – saat samalla Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Osuitko ylärimaan?

Onko sinua koskaan nolottanut se, että jokin asia menee liian hyvin? Onko joku kehunut lastesi käytöstä, ja sitten huomasit että rupesitkin selittelemään – ”ei ne aina näin ihania ole, kyllä ne kuule riiteleekin”. Tai ehkä oli vaikea olla läsnä seurassa, jossa muut valittelivat sellaista ongelmaa, joka itsellesi ei oikeastaan tunnu vaikealta?

Miten voikaan olla, että hyvä fiilis, onnellisuus, tyytyväisyys, voi yhtäkkiä vaihtua ahdistukseen tai kiukkuun ilman että mikään olosuhde muuttuu?

Saatoit ehkä osua ylärimaan.

Mikä ylärima on?

Itse opin ylärimasta lukemalla Gay Hendricksin kirjan The Big Leap, jota suosittelen lämpimästi jokaiselle, joka haluaa elämänsä olevan antoisampaa ja hyvinvoivampaa. Voisin tiivistää oman ymmärryksen ja kokemukseni ylärimasta näin:

Meillä on sisäinen termostaatti, joka määrittää sen, millaiseen hyvinvoinnin tasoon olemme tottuneet – tietynlainen hyvinvoinnin mukavuusalue.

Jos yhtäkkiä näyttääkin menevän paremmin, niin meille tulee vaikea, haavoittuvainen, epämukava olo. Voi alkaa hävettää tai nolottaa, saatamme keksiä syitä miksi itse asiassa tämä ei olekaan nyt hyvä asia, tai jotenkin muuten alamme alitajuisesti sabotoida omaa hyvinvointiamme.

Jatkamme tätä, kunnes palaamme takaisin termostaatin hyväksymälle hyvinvoinnin tasolle, tai kunnes tiedostamme yläriman ja tietoisesti puramme sitä.

Termostaattia voi säätää opettelemalla huomaamaan ja hyväksymään niitä hetkiä, kun asiat ovat ihanasti ja tarpeemme täyttyvät. (Esimerkiksi viime viikon blogitekstin tyyppisillä harjoituksilla.)

Oliko se liian hyvää ollakseen totta?

Kun osumme ylärimaan esimerkiksi rakkauden tai työn osalta, saatamme reagoida siihen niin, että löydämme ongelmia samalta elämänalueelta. Ihana, inspiroiva työprojekti alkaakin tuntua valjulta tai ahdistavalta, koska täytyyhän siinä nyt joku ongelma olla. Ihana loma tai vuosipäivän juhlistus perheen tai puolison kanssa kääntyy riidaksi.

Tai sitten olemme ihan tyytyväisiä siihen hyvin sujuvaan elämänalueeseen, mutta jostain älyttömästä syystä Lapsille Iskee Joku Vaihe. Tai sairastun. Tai jotain muuta sellaista tapahtuu, että pääsemme sanomaan maagiset sanat ”no, se olikin liian hyvää ollakseen totta”.

Ja tottakai – elämä menee niin, että joskus on ihanaa ja tarpeet täyttyy, ja joskus tulee vastoinkäymisiä ja tarpeet eivät täyty. Aina se ei liity mihinkään alitajuiseen sabotoimiseen.

Mutta silloin kun jollain elämänalueella menee tosi hyvin, niin meidän on valtavan helppoa suunnata huomiomme siihen, että jossain täytyy olla jotain pielessä. Tai jos emme keksi mikä olisi pielessä, niin ainakin löydämme miljoona syytä miksi juuri me olemme ihan väärä ihminen kokemaan jotain näin ihanaa.

Tai kieltäydymme kutsusta, haasteesta, kiitoksista tai tunnustuksesta koska enhän minä, ne on ihan eri ihmiset jotka noin ihania asioita kokee, miksi kukaan minut sinne haluaisi, ja niin edespäin. Käännämme innostuksen peloksi, kiitollisuuden häpeäksi, mahdollisuudet riskeiksi.

Mistä yläriman tunnistaa?

Usein tunnistan oman ylärimani käytöksestä.

Alan kritisoida – joko itseäni tai toisia. Otan konfliktit Valtavan Henkilökohtaisesti vaikka tavallisesti tietäisinkin, että sekä minulla että toisella on oikeat ja tärkeät tarpeet toiminnan taustalla. Keksin ideoita ja ammun ne samantien alas. Kun työjutut sujuvat hyvin, jumitan vapaahetkinäni sosiaaliseen mediaan sen sijaan että tekisin jotain hoitavaa ja palauttavaa.

Kodin siisteys ja järjestys tekevät minulle hyvää, ja silti siivoaminen tapahtuu useimmiten kiukkusiivoamalla, koska minun on vaikea antaa itselleni lupa siihen, että työn ja rakkauden lisäksi myös koti voisi tuoda iloa ja onnellisuutta. Sitävastoin jos kiukuttaa jo valmiiksi, niin voin antaa itselleni luvan siihen, että edes koti saa olla järjestyksessä.

Joskus yläriman tunnistaa hetkessä, esimerkiksi silloin kun joku läheinen ja rakas ihminen kertoo arvostavansa minua tai olevansa kiitollinen jostain tekemästäni asiasta. Kiitollisuuden ja ilon ja rakkauden kuplimiseen liittyy silloin myös jotain ristiriitaista, noloutta tai haavoittuvuutta tai pelkoa.

Toinen selkeä yläriman oire, jonka tunnistan usein jo heti tilanteessa, on välttely ja lykkääminen.

Jos tiedän, että haluan tehdä jotain ihanaa ja arvokasta, ja tiedän osaavani sen, niin ylärima saa minut joko jumittumaan puoleksi tunniksi sosiaaliseen mediaan tai johonkin sijaistoimintoon.

Viisivuotiaalla kuopuksella huomaan joskus yläriman helähtävän silloin, kun hän on aivan pakahtumaisillaan ilosta tai onnesta – ja silloin hän alkaa väännellä naamaa, kertoa pissakakkavitsejä ruokapöydässä, nimitellä, töniä tai päristää kielellä toisia naamaan. (Esikoiselta en yläriman reaktioita tunnista, toki hänen kohdallaan en ole niitä samalla tavalla tarkkaillutkaan. Joko hänellä on ihan eri ylärimareaktiot kuin minulla, tai sitten hän on äitiään parempi pärjäämään ylärimojen kanssa. <3 )

Mitä ylärimalle voi tehdä?

Ylärimaa voi purkaa monella eri tavalla. Tärkein vaihe jokaisessa tavassa on se, että huomaa: aha, nyt tämä ihana ja myönteinen asia herättää minussa tällaisia negatiivisia tunteita tai ei-rakentavaa käytöstä – voisiko kyseessä olla ylärima?

Sen jälkeen on tärkeää pysähtyä ja kuunnella niitä erilaisia tunteita, joita itsessä tämän myönteisen asian äärellä herää. Iloa, kiitollisuutta, yllätystä – ja ehkä myös pelkoa, epävarmuutta, suruakin? Mitä paremmin pystyn olemaan itselleni ja omille tunteilleni läsnä yläriman iskiessä, sitä todennäköisemmin ylärima alkaa sulaa. Itse-empatian harjoittelu on äärimmäisen hyödyllistä myös ylärimatilanteita silmälläpitäen.

Seuraavaksi tulee kysymys, joka voi tuntua epäloogiselta:

Voinko antaa itselleni luvan siihen, että elämä saisi [tämän asian] osalta olla näin ihanaa?

Kysymys voi tuntua epäloogiselta siksi, että kukapa meistä ei haluaisi, että elämä olisi ihanampaa. Vaan suosittelen kokeilemaan – kun tämän kysyy itseltään, niin vastaus saattaa olla häkellyttävänkin ristiriitainen. Toisaalta joo, ja sitten toisaalta entäs jos meneekin hyvin, niin mitä siitä sitten seuraa?

Ja mikä tahansa vastaus itsestä siihen herääkään, niin palataan takaisin omien tunteiden ja tarpeiden hyväksyvään kuunteluun. Saattaa olla, että tämän ihanan asian myötä minussa herää esimerkiksi turvan, hyväksynnän, tai ennakoitavuuden tarpeita – ja nekin on tärkeä ottaa hyväksyvästi vastaan.

Kirjassaan Hendricks antaa vielä toisen loistavan kysymyksen, jonka voi kysyä itseltään siinä kohtaa, kun omat tunteet, sekä miellyttävät että epämiellyttävät ovat tulleet kuulluiksi.

Mikä on se uusi ja ihana, joka tässä [myönteisessä asiassa] yrittää tulla maailmaan?

Se voi olla vaikkapa nähdyksi tuleminen, inspiraatio, yhteys ja rakkaus. Kun syvennyn siihen uuteen ja ihanaan, niin ylärima alkaa sulaa pois kuin itsestään.

Itselläni yläriman kilauttaa usein se, jos jotkut pitkään vajaalla olleet tarpeeni olisivatkin täyttymässä. Jos yhtäkkiä tunnenkin vaikkapa olevani turvassa ja rakastettu, ja se on samaan aikaan ihanaa ja tosi epätavallista, niin voi olla tosi vaikea olla omissa nahoissaan. Jos joku tarve on ollut pitkään vajaalla, ja olen tottunut toimimaan siitä huolimatta, niin yhtäkkiä sen tarpeen täyttyminen vetääkin koko pakan sekaisin. Se voi tuntua haavoittuvalta, tai nostaa pintaan muita sellaisia tarpeita, joiden luulin itse asiassa jo täyttyneen.

Ylärimojen purkaminen voi tapahtua yhtäkkiä, tai se voi tapahtua pikkuhiljaa. Hiljalleen sitä voi harjoitella esimerkiksi niin, että päivittäin etsii elämästään asioita, joista on kiitollinen ja joissa tarpeeni jo täyttyvät. Silloin totun siihen, että elämässäni saa olla ihania hetkiä, joissa minulla on hyvä olla. Silloin myös huomaan niitä ihania hetkiä yhä paremmin, joten ylärima ei ehdi tulla ihan niin puskista.

Ja aina sitten kun ylärima iskee jossain kohtaa, niin sen voi työstää pois heti kun sen huomaa. Voinko antaa elämäni olla tässäkin kohtaa näin ihanaa? Ja mikä on se uusi ja ihana, joka nyt haluaa tulla maailmaan?

Lapsesi ei ole pahanteossa

Somessa vastaantullutta viimeisen parin viikon aikana: video, jossa kuvaaja avaa oven, ja ehkä 4-5 -vuotias lapsi on yltä päältä glitterissä. Tai kaverin valokuvasarja taaperon väriliituaikaansaannoksista ikkunassa, matossa ja seinissä. Viimeksi tänään aamulla itse ärsyynnyin kun esikoisen leggareissa oli reikä, ja kun kysyin sen alkuperää, niin hän kertoi että hän oli leikannut sen saksilla. Itse! Tarkoituksella! Ihan hyvät housut!! Jotka minun täytyy nyt korjata!! Murinaamurinaa.

Tällaiset yllä kuvatut keissit on aikuisen näkökulmasta ihan valtavan helppo leimata pahanteoksi, tai tahalliseksi sotkemiseksi, tai jopa aikuisen kiusaamiseksi. Niin helppo, että itsekin lankesin samaan ansaan kun en ollut vielä syönyt aamiaista ja aamun aikataulu oli taas venähtänyt. (Kyllä, kaikesta ennakoimisesta huolimatta. Silti lapset ehtivät päiväkodin aamiaiselle ajoissa. Hästäg Kärsivällinen aamu -minikurssi, suosittelen lämpimästi.)

Lapsi ei kuitenkaan tee pahojaan. Mä uskon vahvasti siihen, että lapsi tekee aina parhaansa täyttääkseen omia tarpeitaan ja mahdollisuuksien mukaan myös muiden tarpeita. Lapsi ei ikinä tahallaan haittaa toisen tarpeita – paitsi jos hän ei tiedä niitä. Tai jos tietää, niin silloin hän pitää toisten tarpeiden huomiotta jättämistä aivan välttämättömänä omien tarpeidensa täyttämiseksi.

Sama pätee, väitän näin sivumennen, myös aikuisiin. (Myös niihin, joita toivoisit että kukaan ei näissä kunnallisvaaleissa äänestäisi.) Jokainen tekee parhaansa huolehtiakseen niistä tarpeista, joita pitää oman maailmankuvansa näkökulmasta tärkeinä huolehtia – toisilla se maailmankuva on kapeampi kuin toisilla, joten harvempien ihmisten ja ryhmien tarpeet ovat keskiössä.

Ja koska kevään teemana on kärsivällisyys, niin mitä tämä tarkoittaa kärsivällisyyden näkökulmasta?

Kaikki alkaa itse-empatiasta

Lapsi teki jotain, minkä haluaisit leimata pahanteoksi, kiusaamiseksi, tottelemattomuudeksi. Se kertoo siitä, että lapsen toiminta ei vastannut sinun tarpeisiisi, ja se voi nostaa pintaan kaikenlaisia tunteita.

Kärsimättömyyden lisäksi seassa saattaa olla omaa turhautumista ja surua siitä, että sotku täytyy siivota, kriisi täytyy selvittää, ja mahdollisesti luopua jostain sellaisesta, mikä on ollut itselle tärkeää. Niinkuin vaikka matosta, josta liitu ei lähdekään, tai puolesta tunnista omaa aikaa, joka nyt meneekin tämän asian selvittelyyn.

Kun kaikenlaisia tunteita herää, niin silloin niitä herää, ja silloin itse-empatia on kullanarvoinen taito osata. Jopa niin kullanarvoinen, että mielestäni aito kärsivällisyys on supervaikeaa ellei osaa antaa itselleen ensin empatiaa niistä tunteista ja tarpeista, joita joku tilanne nostaa pinnalle. Vasta kun omat tunteet ja tarpeet on tulleet nähdyiksi, niin kannattaa edes yrittää löytää empatiaa (ja kärsivällisyyttä) toista kohtaan. (Tarpeita voi kuulostella esimerkiksi tältä tarvelistalta.)

Empatiaa lasta kohtaan

Itse-empatian jälkeen pystyn paremmin näkemään tilanteen lapsen näkökulmasta. Ja aito kärsivällisyys kumpuaa empatiasta toisen tarpeita ja strategioita kohtaan. Jos aidosti ymmärrän, mitä tarvetta lapsi yrittää tässä tilanteessa täyttää, niin kärsimättömyys sulaa samantien.

Empatia ja kärsivällisyys toista kohtaan tarkoittaa sitä, että pystyn pysähtymään sen äärelle, että nyt tämä oli lapsen mielestä paras mahdollinen strategia täyttää joku tarve. Hän teki parhaansa, piste.

Ei ”…mutta kun MINÄ”, ei ”…mutta oikeastihan hänen olisi PITÄNYT”, tai mitään muita lisänäkökulmia. Hän teki parhaansa, ja se meni nyt näin.

Kun lapsi huomaa tehneensä jotain, mistä aikuiselle tulee kurja fiilis, niin lapsi saattaa hätääntyä, nolostua, käydä puolustuskannalle, vähätellä tekemisiään, tai reagoida jotenkin muuten. Minun tehtäväni aikuisena on ensin huolehtia, että omat tunteeni ovat suhteellisen rauhallisissa kantimissa, ja sitten sen jälkeen kuunnella lasta ja auttaa häntä tulemaan kuulluksi, nähdyksi, hyväksytyksi.

Ensinnäkin sen takia, että rakastan lastani ja haluan, että hänen tarpeensa ovat täynnä. Ja toisekseen siksi, että hätääntynyt tai muunlaisessa tunnekuohussa oleva ihminen ei pysty ottamaan vastaan mitään pyyntöjä, parannusehdotuksia tai kritiikkiä. (Jos et usko, niin pyydä puolisoa tai ystävää keskeyttämään sinut seuraavan kerran kun sinua ärsyttää, ja kertomaan sinulle miten itse asiassa virhe on sinun ja olisit voinut välttää virheen tekemällä tällä tavalla.)

Ihan samalla tavalla kuin sinä tarvitset (itse-)empatiaa saadaksesi tunnekuohun laantumaan ja pystyäksesi ajattelemaan selkeästi, niin lapsi tarvitsee empatiaa samasta syystä.

Ja koska lasten itse-empatiataidot ovat usein harjaantumattomammat kuin meillä aikuisilla, niin meidän aikuisten tehtävä on olla heille siinä tukena. Tämä tietysti tarkoittaa, että meidän täytyy myös itse löytää itsellemme riittävästi empatiaa ja kuulluksi tulemista: oli kuuntelija sitten ystävä, puoliso, valmentaja, pomo tai läheinen sukulainen (ja mielellään useampikin näistä), niin oma pinna pysyy valtavan paljon pitempänä silloin, kun tulemme säännöllisesti kuulluiksi ja saamme empatiaa ja ymmärrystä omaan elämäämme.

Strategiat ja pyynnöt

Alussa sanoin, että lapsi tekee parhaansa täyttääkseen omat tarpeensa ja huomioidakseen ne muiden tarpeet, jotka siinä tilanteessa pystyy huomioimaan. Se tarkoittaa, että aikuisen on tärkeä myös kertoa omista tarpeista lapselle, ja esittää pyyntöjä niihin liittyen.

Tässäkin kohtaa itse-empatia on keskeisessä roolissa: ilman omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamista on ihan mahdotonta kertoa toiselle, että mitä tarvitsisin ja miten toivoisin toisen auttavan niiden tarpeiden täyttämisessä.

Samaan aikaan on ihan valtavan tärkeää muistaa, että omat tarpeeni ovat omalla vastuullani. Voin pyytää lasta huomioimaan minun tarpeitani, ja silloin minun tehtäväni on myös huolehtia siitä, että lapsi voi tehdä sen vapaaehtoisesti. Sitävastoin aikuisena, vallankäyttäjänä, minulla on vastuu siitä, että huomioin valtaa käyttäessäni myös lapseni tarpeet niin, että hänellä on mahdollisuus huomioida myös minun tarpeeni. (Tässäkin kohtaa meinaa ajatus lipsua kunnallisvaalien puolelle, joten tiivistän: vallankäyttö ilman vallan kohteiden tarpeiden aitoa huomioimista on väkivaltaa, oli kyse sitten perheestä tai politiikasta.)

Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kerron lapselle selkeästi, mitä tarvitsen: järjestystä, helppoutta, rauhaa, harmoniaa, ennakoitavuutta (”olisi kiva jos vaatteissa ei olisi reikiä”). (Lista erilaisista tarpeista löytyy esimerkiksi täältä.)

Se tarkoittaa myös sitä, että pyydän selkeästi, miten toivoisin lapsen toimivan. Ja jos lapsi sanoo EI (joko sanoilla tai käytöksellä) niin kuuntelen sitä EI:tä. Se nimittäin tarkoittaa, että pyyntöni tai ehdottamani strategia ei jostain kohtaa vastaa lapsen tarpeisiin. Ja koska haluan, että lapseni tarpeet täyttyvät (koska sitä rakkaus tarkoittaa), haluan löytää sellaisen strategian, joka vastaa meidän molempien tarpeisiin niin, että voimme hyvillä mielin suostua siihen molemmat.

Se tarkoittaa myös sitä, että jos valitsemme jonkun strategian, ja se ei toimikaan (vaan ensikin viikolla on lattia täynnä glitteriä tai uusissa housuissa reikä, ja sitten räjähdän ja hävettää), niin vika ei ole minussa eikä lapsessa, vaan strategiassa. Se ei selvästikään huomioinut kaikkia meidän tarpeitamme, ja on aika miettiä, mitkä tarpeet jäivät huomioimatta. There’s no failure, only feedback, niinkuin esimerkiksi NLP:n kontekstissa (ja monessa muussa) sanotaan. Ei ole epäonnistumista, vain palautetta.

Tässä kohtaa huomautus sisäiselle perfektionistille

Jos tämä kuulostaa mahdottomalta, tai hävettää ettet ole osannut toimia näin, tai ärsyttää että pitää ruveta opettelemaan taas jotain uutta, niin ymmärrän tosi hyvin. On ihan mielettömän haavoittuvaa huomata, että on toiminut jossain asiassa eri tavalla kuin miten Ideaaliminä toimisi – erityisesti niin tärkeässä ja haavoittuvassa asiassa kuin vanhemmuus. Erityisesti siksi, että harva meistä on tietoisesti opetellut vanhemmuutta yhtään enempää kuin mitä neuvolassa on kerrottu ja kaverien kanssa tullut puhuttua.

Vanhemmuutta voi kuitenkin opetella. Kunnioittavaa, tarvelähtöistä suhtautumista lapseen (ja ihmisiin) voi opetella. Ihan samalla tavalla kuin pyörällä ajo tai vieraan kielen puhuminen, kärsivällisempi vanhemmuus on taito. Ihan samalla lailla kuin missä tahansa taidossa, ensin pitää huomata ja hyväksyä ettei vielä osaa, ja sitten suostua harjoittelemaan ja mokailemaan. Meillä aikuisilla se opettelu usein sakkaa nimenomaan siihen ajatukseen, että pitäisi jo osata kaikki se, minkä ymmärtää – eikä niin voi olla, tietenkään.

Jos haluat tämän tekstin perusteella treenata omaa vanhemmuuttasi, niin valitse yksi asia, jota harjoittelet tänään tai huomenna. (Ja jos sisäinen perfektionisti löi päälle ihan todella kovilla panoksilla, niin suosittelen lämpimästi itse-empatiaa harjoittelun kohteeksi. Puhun kokemuksesta. ❤️ ) Ei tarvitse osata koko hommaa tänään, eikä huomenna. Yksi asia riittää.

Ja jos haluaisit enemmän tukea kärsivällisyyden ja itse-empatian harjoitteluun, niin pääsiäisen jälkeen 17.4.2017 alkaa uudistunut  Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssi. Siellä treenataan muun muassa itse-empatiaa, tarpeiden huomioimista ja asioiden näkemistä lapsen näkökulmasta. Early Bird -hinta on voimassa 31.3.2017 asti, ja puolison tai kaverin kanssa kurssille tulijat saavat 20% alennusta kurssihinnasta. Lue lisää: Kärsivällinen kasvattaja 2.0.

Miksi itse-empatia on niin vaikeaa – ja miten sitä voi opetella

Itse-empatia on yksi keskeisistä kärsivällisyystaidoista. Aitoon kärsivällisyyteen pääsee (minun mielestäni) vasta sitten, kun osaa olla empaattinen sekä itseään että toista kohtaan silloinkin, kun asiat eivät mene niinkuin suunnittelin. Ainakin itselleni itse-empatia on kuitenkin ollut valtavan opettelutyön takia. Miksi se on niin vaikeaa?

Empatian vastaanottaminen on taito

Empatian vastaanottaminen itsessään on taito. Se, että kun toinen on läsnä ja myötäelää minun tunteissani, niin annan sen myötäelämisen ja läsnäolon koskettaa minua. Miksi se on vaikeaa? Mitä haavoittuvampi paikka minussa on hereillä, mitä vajaammalla ne tarpeet itsessäni ovat, sitä hauraammalta tuntuu päästää ketään siihen lähelle. Empatian vastaanottaminen edellyttää luottamusta siihen, että toinen haluaa minulle hyvää.

No miksi itse-empatia sitten on niin vaikeaa? Tokihan sitä ihminen itseensä luottaa ja haluaa itselleen hyvää?

Pelkkä hyvä tahto ei kuitenkaan riitä empatiaan, vaan tarvitaan myös aitoa läsnäoloa, hyväksymistä, näkemistä ja kuulemista. Vaikka kuinka toinen haluaisi olla minulle empaattinen, niin hyvästä tahdosta huolimatta myötäeläminen voi kompastua esimerkiksi ihan puhtaasti siihen, ettei tiedä miten empatiaa voisi ilmaista sanoilla.

Ja tässä on ainakin yksi niistä suurista syistä, minkä takia itselleni itse-empatia on ollut niin ison opettelun takana. Jos oma sisäinen puhe ei ole kovin empaattista, niin olen ehkä tottunut reagoimaan virheisiini ja pettymyksiini ja epämiellyttäviin tunteisiini enimmäkseen vähättelemällä tai tuomitsemalla.

”Joojoo, on kurjaa, mutta mieti miten kurjaa on ihmisillä X, Y, ja Z, kun heillä on vielä tätäkin kauheampi tilanne.”

Tai:

”No niin, tokihan tämä ärsyttää ja turhauttaa, mutta ei kai sille nyt voi mitään, turha harmitella, eteenpäin vaan.”

Tai:

”Miten sä taas nyt tolla tavalla mokasit, just tyypillistä, ei sustakaan ikinä oo mihinkään.”

Ja niin edespäin.

Ja sitten kun on muutaman vuosikymmenen kuunnellut tätä päänsä sisällä (ja pahimmassa tapauksessa myös muiden suusta), niin voi olla todella vaikeaa olla edes itsellensä läsnä ja haavoittuvainen.

Miten minä opettelin itse-empatiaa

Mun piti ensin opetella ottamaan empatiaa vastaan toisilta ihmisiltä. Ensin ihan muutamilta, sellaisilta joiden kohdalla arvelin, että he osaavat olla nimenomaan empaattisesti läsnä, ilman vähättelyä tai tuomitsemista tai neuvomista. Sitten yhä useamman ihmisen kanssa. Edelleenkin niitä ihmisiä on hyvin vähän, joiden seurassa pystyn olemaan täysin avoin ja haavoittuvainen, mutta heitä kuitenkin on.

Opettelin myös ottamaan empatiaa vastaan itseltäni ensin kirjoittamalla. Ensin päästin ääneen sen osan minusta, joka oli hädissään, tuskissaan, tunnekuohun vallassa. Samalla tulin kirjoittaneeksi sekaan paljon tuota yllä kuvaamaani vähättelyä ja tuomitsemista, jotta sekin tuli näkyviin. Sekin nimittäin kertoo jostain tunteesta ja tarpeesta, jotka ovat ehkä nekin jääneet vaille myötätuntoa.

Kun olin kirjoittanut yhden puuskan, luin tekstini uudelleen läpi ja kirjoitin, mitä tunteita ja tarpeita huomasin. Toisin sanoen annoin itse sille hätääntyneelle itselleni empatiaa kuulemalla ja näkemällä hänen tunteensa, tarpeensa ja haavoittuvuutensa hyväksyvällä ja rakastavalla tavalla.

”Mua surettaa ja kiukuttaa tämä mun oma tilanne, ja samalla mua hävettää kun keskityn omiin tarpeisiini kun toisillakin ihmisillä on kärsimystä. Mä varmaan kaipaisin itselleni turvaa ja vakautta, ja samalla mulle olis tosi tärkeää että voisin auttaa toisiakin. Mulla on kauhean haavoittuvainen ja riittämätön olo siitä, että haluaisin auttaa kaikkia maailman ihmisiä ja samalla tuntuu haavoittuvalta se, että saanko mä itsekin tarvita asioita.”

Tai:

”Mä olen pettynyt itseeni kun se meni eri tavalla kuin halusin, ja sitten mua pelottaa että entä jos se ei ikinä mene niinkuin mä toivoisin, ja oon aika väsynyt siihen että muistan niin monta kertaa kun oon tehnyt parhaani ja se ei oo riittänyt siihen mitä mä toivoin saavani aikaan. Mä kaipaisin helppoutta ja onnistumisia ja arvostusta ja nähdyksi tulemista. Tuntuu haavoittuvalta se, että haluaisin kauheasti osata ja on vaikea nähdä niitä asioita, joita osaa kun arjessa kohtaa paljon niitäkin asioita, joissa ei vielä osaa.”

Sitten jossain vaiheessa ajatus itse-empatiasta ehti mukaan jo sellaisiin tilanteisiin, joissa oli minun lisäkseni joku toinen ihminenkin. Kun huomasin (ennemmin tai myöhemmin) olevani tunnekuohun vallassa, niin pysähdyin, suuntasin huomion omiin tunteisiini ja tarpeisiini, ja nimesin niitä itselleni siitä tilanteessa.

Alkuvaiheessa opettelua sellainen ex-tempore itse-empatia oli tosi mekaanista. ”Huomaan, että mua suututtaa, ja mä varmaan tarvitsisin kunnioitusta ja arvostusta.” ”Nyt mua pelottaa, niin kaipaisinkohan mä vaikka turvaa?” Tiesin, että tunne kertoo aina jostain tarpeesta, joten arvasin jonkun sellaisen tunteen ja tarpeen, jotka menivät suunnilleen sinnepäin.

Ja sekin auttoi.

Ihan vain se, että suuntasin hetkeksi huomioni sisäänpäin ja olin aidon, uteliaan, hyväksyvän kiinnostunut omasta kokemuksestani, helpotti monia tilanteita.

Pystyin toisinaan kertomaan esimerkiksi lapsille, että nyt mua surettaa ja mä kaipaisin yhteistyötä ja kuulluksi tulemista, voisitteko auttaa mua? Tai saatoin löytää jonkun strategian, jolla saisin sen vajaalla olevan tarpeeni vähän paremmin tyydytettyä. Silloinkin, kun ei ollut mitään ratkaisua tai helpotusta näköpiirissä, niin pystyin nimeämään senkin itselleni: ”Mua ahdistaa ja tarvitsisin vapautta ja rauhaa, ja mua surettaa kun nyt en keksi mitään keinoa niiden täyttämiseen.”

Miten itse-empatiaa sitten kannattaa harjoitella?

Vaikka ottamalla päivittäin jonkun hetken, jolloin nimeää itselleen sellaisia tunteita ja tarpeita, joita siitä hetkestä tai koko päivästä itsessään tunnistaa. Vaikkapa illalla hampaidenpesun tai iltavenyttelyn tai muun tutun rutiinin yhteydessä voi kysyä itseltään: ”Miltä musta tuntui tänään? Mitä tarvitsin tänään?” (Tarpeita voi tutkia esimerkiksi tarvelistasta.)

Tai voit laittaa itsellesi jääkaapin oveen muistilappuun, tai puhelimen tai tabletin taustakuvaksi, tekstin ”Miltä sinusta nyt tuntuu? Voitko antaa itsellesi myötätuntoa?” Aina kun näet tekstin, pysähdy ja kuulostele. Avoimesti, uteliaan hyväksyvästi. Mitä minulle nyt kuuluu?

Mitä enemmän itse-empatiaa harjoittelee pienissä, helpoissa tilanteissa, sitä nopeammin se on käytettävissä silloin kun sitä oikeasti tarvitsee. Sitä syvemmäksi tulee myös aito myötätunto toisia kohtaan, ja sitä helpompaa on kohdata esimerkiksi ne omat lapset myötätuntoisesti silloinkin, kun he tekevät asioita eri tavalla kuin sinä haluaisit.

Ja toki loistava tapa auttaa omia lapsia oppimaan itse-empatiaa on sekä kohdata heidän tunteensa empaattisesti että mallittaa itse-empatiaa heille ääneen itse.

Ensimmäinen auttaa lapsia oppimaan empatian vastaanottamista, jälkimmäinen auttaa heitä näkemään, että aikuiset ihmiset kohtaavat itsensä empaattisesti silloinkin kun kaikki ei tunnukaan kivalta. Silloin heidän ei ehkä tarvitse opetella itse-empatiaa vuosikymmenien päästä samalla tavalla kuin sinä opettelet sitä nyt. <3

Kärsivällisempi aamu -minikurssilla opetellaan keinoja tuoda aamulähtöihin lisää kärsivällisyyden siemeniä. Keskeinen osa minikurssia on myötätunto kaikkia niitä tunteita kohtaan, jotka prosessin eri vaiheissa heräävät. Saat tilattua Kärsivällisempi aamu -minikurssin ja työkirjan ilmaiseksi osoitteesta http://lupaollamina.fi/aamu . Käy tilaamassa ja kerro kaverille. <3

Tavoitteet, haavoittuvuus ja häpeä

Pidin eilen webinaarin aiheesta Mitä kohti 2017 – tavoitteita ja strategioita uuteen vuoteen, ja siinä puhuimme muun muassa siitä, saako asioita haluta. (Kyllä saa.)

Asioiden haluaminen itsessään on haavoittuvaa.

Ja kun puhutaan haavoittuvuudesta, puhutaan usein samalla häpeästä.

Meillä useimmilla on koko joukko sisäisiä ääniä (NVC:ssä niitä kutsutaan sakaaleiksi), jotka ilmoittavat kovaan ääneen, jos teemme jotain kiellettyä. Häpeään liittyy kaksi keskeistä sakaalia: ”Et ole riittävän hyvä” ja ”Kuka oikein kuvittelet olevasi”.

Haluat tulla parempaan kuntoon? Et ole tarpeeksi sinnikäs, päättäväinen, vahva, oikeanlainen edes haluamaan sellaista. Ei siitä kuitenkaan tule mitään, kun et ole ikinä ennenkään onnistunut, ei sinusta ole siihen. Tai: Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi, kun ei kukaan muukaan (ystävistä / perheestä / läheisistä / jne) tuollaisia yritä, häh? Kuvitteletko olevasi jotain erityistä?

Haluat läheisemmän suhteen lastesi kanssa? Et kuitenkaan osaa sanoa oikeita asioita, tai olla riittävän kärsivällinen, et vietä riittävästi aikaa lasten kanssa, et silloinkaan vienyt heitä muskariin etkä vauvauintiin etkä kantanut liinassa etkä harjoitellut vauvaviittomia, niin ihan turhaa nytkään yrittää. Tai: Vai sitä halutaan olla joku täydellinen vanhempi vai, mitä eikö tämä tällainen tavallinen elämä riitä, kuvitteletko olevasi jotenkin parempi kuin (ystävät / lapsuudenperhe / sisarukset / puoliso) kun pitää ruveta tuolla tavalla hienostelemaan?

Ja niin edespäin.

Entä jos muutun ja toiset eivät pidä siitä?

Jokaisesta tavoitteesta, joka meille on tärkeä ja arvokas, löytyy todennäköisesti joku häpeä-ääni taustalta.

Miksi? Koska häpeä liittyy nähdyksi tulemiseen.

Jostain syystä olemme oppineet, että meidät hyväksytään vain silloin, kun tulemme nähdyksi ei-liian-taitavana, tai ei-liian-kunnianhimoisena, tai muuten riittävän keskinkertaisena. Jos haluankin jotain sellaista, joka muuttaa minua (ulkoisesti tai sisäisesti, itseni tai toisten silmissä), niin pelkään että en ole enää tärkeä, arvokas ja osa ryhmää.

Ja toki voi olla niin, että jos pääsen tavoitteeseeni ja samalla kasvan ihmisenä erilaiseksi, niin joidenkin ihmisten on sitä vaikea niellä.

Voi olla vaikea löytää puhuttavaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden on vaikea kuulla, että itse asiassa elämä onkin nyt ihan kivaa kun pääsin tavoitteeseeni. Voi olla vaikeaa löytää yhteys sellaisen ihmisen kanssa, joka on hapan siitä, että minulla on elämässäni enemmän hyviä asioita kuin ennen.

Sellaisten ystävyys- tai ihmissuhteiden takia ei kuitenkaan kannata itseään pienentää tai suitsia. Se ihminen ei nimittäin ole hapan minun tekemisteni tai tekemättä jättämisteni takia. Hänen tunteensa kertovat hänen tarpeistaan, ja happamat tunteet kertovat siitä, että hänen omat tarpeensa eivät ole täynnä. Jos minä jätän omat tarpeeni huomiotta sen takia, että hänen elämänsä olisi helpompaa, niin lopulta meidän kenenkään tarpeet eivät täyty.

On nimittäin ihan yhtä todennäköistä, että siitä omasta lähipiiristä löytyykin joku sellainen ihminen, jota minun tavoitteeni ja sitä kohti kulkemiseni inspiroi valtavasti. Voi olla, että hän näkee, miten minä näen vaivaa asioiden eteen, ja saa siitä itselleenkin luvan tavoitella asioita ja nähdä niiden eteen vaivaa.

Tai sitten sellainen ihminen, jonka kohdalla kaikkein eniten pienensin itseäni häpeän takia, onkin ensimmäisenä hurraamassa minulle, kun onnistun. Ehkä hän haluaa jopa auttaa minua tavoitteessani. Ehkä hän ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minä olen pienentänyt itseäni jotta hänellä olisi parempi olla.

Mikä tarve on sakaalin taustalla?

Kaiken tämän jälkeenkin ne sakaalit todennäköisesti huutelevat vielä.

Jos ei siitä samasta tavoitteesta, niin jostain uudesta. Se kuuluu asiaan.

Niille sakaaleille on tärkeää, että tulet nähdyksi niin, että ihmiset rakastavat sinua – niitä ohjaavat esimerkiksi nähdyksi tulemisen tarve, rakkauden tarve, hyväksynnän tarve. Välillä niiden on ehkä vaikea muistaa, että kun ihminen rakastaa sinua aidosti, hän haluaa sinulle hyvää.

Ihminen, joka rakastaa sinua, haluaa että tarpeesi täyttyvät, vaikka se tarkoittaisi sitä, että muutut ja kasvat. Ketkä elämässäsi ovat niitä ihmisiä?

Asioita saa haluta ja tavoitella. Ja mitä näkyvämmin sen tekee, niin sitä todennäköisemmin löydät lähipiiristäsi lisää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa se tavoittelu on innostavaa myös jakaa. <3

Joulukalenteri 22.12.: Mitä odotan joululta? Tarvitseeko odotuksia muokata?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun 22. luukku kätkee sisäänsä seuraavan kysymyksen:

Mitä odotan tai odotin joululta? Tarvitseeko niitä odotuksia muokata tai jostain ajatuksesta luopua?

Jouluun on kaksi yötä, ja aika paljon voi vielä tapahtua. Samaan aikaan jonkin verran voi jo ennustaa, että miten joulu mahdollisesti tulee menemään. Säätiedotukset ennakoivat lumitilanteen, vuorokaudessa on tietty määrä tunteja jolloin tehdä asioita, suunnitelmat ovat siinä vaiheessa kuin ovat ja resursseja on sen verran kuin on. Ihmisten kanssa on käyty keskusteluja, tai jätetty käymättä, ja siitäkin voi jonkin verran arvioida, miltä joulu saattaa näyttää.

Odotuksia ja pettymyksiä

Odotanko vielä joulun ihmettä, petynkö jos asiat eivät mene niinkuin haluaisin? Näitä kysymyksiä on hyvä tutkailla mielessään. Pettymysten (tai niiden ennakoinnin) taustalta löytyy nimittäin usein joitain sellaisia odotuksia, joita ei ole tullut itselleen sanoneeksi ääneen. Ja ehkä niiden odotusten takana on pelkoa tai surua siitä, että asiat eivät ole menneet niinkuin toivoisin.

Toivo on ihana asia, ja se kantaa meitä eteenpäin monissa sellaisissa tilanteissa, jotka päällepäin näyttävät mahdottomilta.

Toivo ei kuitenkaan ole ristiriidassa sen kanssa, että omia odotuksia voi tarkastella realistisesti. Voin samaan aikaan toivoa, että se yksi tietty ihminen soittaisi ja kertoisi hyviä uutisia, ja samaan aikaan voin olla avoin sille, että niin ei ehkä tapahdu. Voin toivoa, että rakkaus voittaisi ennakkoluulon, ja samalla voin surra sitä, että sen tietyn ihmisen kohdalla niin ei ehkä tapahdu vielä seuraavan kahden päivän aikana.

Toivo kantaa

Itse ajattelen näin: Toivo on sitä, että uskon asioiden kääntyvän parhain päin ja luotan siihen, että tarpeeni voivat täyttyä. Odotukset ovat sitä, kun toivo liimautuu johonkin tiettyyn strategiaan: asioiden täytyy mennä näin, jotta tarpeeni voisivat täyttyä, ja kaikki muu on pettymys.

Toivo on myös valtavan paljon haavoittuvampi asia kuin odotus. Toivo on astumista sellaiseen ei-tietämisen tilaan, jossa asiat saattavat mennä niinkuin toivoin, tai sitten eri lailla, ja minä en voi tietää, mikä on kokonaisuuden kannalta paras vaihtoehto. Ei-tietämisen tila jo itsessään on haavoittuvaa.

Toivo on suostumista siihen, että saatan joutua luopumaan jostain sellaisesta, mikä on ollut minulle tärkeä ja rakas ajatus – ja että silti voi olla toisia tapoja, joilla siihen tärkeään asiaan liittyvät tarpeeni täyttyvät. Luopuminen ja sureminen ovat haavoittuvia tiloja ja tunteita.

Toivo on myös luottamusta siihen, että silloinkin kun asiat menevät eri lailla kuin halusin, niin minä voin tehdä asioille jotain. Minä voin luottaa toisiin, voin pyytää apua, voin toimia parhaaksi katsomieni arvojen perusteella ja edistää omaa ja toisten hyvinvointia eettisesti ja kaikkien hyvää silmälläpitäen. Silloinkin, kun se tuntuu vaikealta. Ja sellainen rohkeus ja tilanteista vastuun ottaminen vasta haavoittuvaa onkin.

Mittasuhteita

Ja jos jouluna voi astua sellaiseen toivon tilaan, että meni tämä nyt miten meni, niin ensi viikolla on taas maanantai ja tiistai ja vuosi vaihtuu ja elämä jatkuu, niin ne pettymyksetkin asettuvat ehkä sopiviin mittasuhteisiin.

Niin ehkä jos me pyrittäis luopumaan odotuksista ja sen sijaan nojaamaan toivoon? Avattais ajatus sille, että meidän strategiat on ehkä ihan hyviä ja monet muutkin strategiat voi olla hyviä? Että pääasia on se, että kaikki kokee tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi ja kunnioitetuiksi? Oli sitten kyse joulupöydän ruokalistasta tai aaton aikataulusta tai jostain globaalimmasta.

Sellaisia mä toivon sinun jouluusi. ❤️ Huomenna mietitään ihanan joulun tunnelmaa. Siihen asti toivon sulle toivoa ja keveyttä ja iloa ja tuhansia toimivia strategioita huomioida omia ja toisten tarpeita tässä joulun alla ja muutenkin.

Joulukalenteri 16.12.: Stressaavat kohtaamiset jouluna

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennentoista päivän kysymys on seuraava:

Onko joku ihminen, joka liittyy joulunviettoon ja jonka kanssa oleminen stressaa tai kuluttaa? Miten voin valmistautua?

On ihanaa, jos voi valita, kenen kanssa viettää joulun. Aina ei voi valita. Tai sitten joku ihminen on sillä tavalla ristiriitainen tyyppi, että hän on tärkeä osa joulua ja samalla syystä tai toisesta hänen kanssaan oleminen vie omaa energiaa.

Näihinkin tilanteisiin voi valmistautua etukäteen, ja ne on hyvä tehdä rauhassa ja vaiheittain.

1. Itse-empatia, tunteiden ja ajatusten nimeäminen ja hyväksyminen

Itse yleensä aloitan siitä, että hengitän syvään ja ajattelen tämän ihmisen kohtaamista – rauhassa ja reilusti etukäteen. Huomaan, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita minulla tämän ihmisen kohtaamiseen liittyy.

Oikein voimakkaissa reaktioissa istun ensin ihan rauhassa paikallani ja nimeän, mitä tuntemuksia huomaan kehossani kun ajattelen, että kohtaan tämän ihmisen. ”Rintakehässä puristaa, niskaa kiristää, kurkkua kuristaa, vaikea hengittää.” Niille tuntemuksille voi vaikka sanoa ”saat olla”, tai ”kiitos”, tai vain ajatella niihin rakkautta ja lämpöä. Hyväksyä ne tunteet ja tuntemukset, joita sen kohtaamisen ajattelu herättää – vaikka niille ei vielä löytäisi edes sanoja.

Tähän kohtaan voin pyytää avuksi myös jonkun toisen ihmisen, jonka tehtävä on kuunnella empaattisesti, arvata millaisia tunteita päässäni ehkä liikkuu, tai vain istua hiljaa vieressä ja antaa minun hengittää sitä omaa prosessiani.

2. Ajatusten näkyviin tuominen ja purkaminen

Sitten kun reaktio on laantunut sen verran, että löydän sanoja kokemukselleni, usein kirjoitan paperille tai koneelle, mitä kaikkia tunteita ja ajatuksia huomaan. Sensuroimatta ja niin suorin sanankääntein kuin ikinä – näissä prosessoinneissa ei tarvitse kainostella.

”Hävettää, kun en ole osannut siitäkään yhdestä asiasta kertoa, kun pelkään, että se ajattelee että oon kauhea ihminen jos se saa tietää. Ahdistaa, kun en jaksaisi sitä takapajuista jankkaamista sellaisista asioista mistä se ei mitään tiedä. Vituttaa, kun tiedän jo valmiiksi että se alkaa marttyyriksi kun puhutaan siitä tietystä aiheesta ja mä en jaksaisi kuunnella sellaista uhriutumista.”

Ja niin edespäin.

Joskus työstän sitä kirjoittamaani tekstiä lause kerrallaan samoilla Byron Katien opeilla, joista oli puhetta jo ajan ja resurssien yhteydessä. Onko tämä ajatus totta? Miltä minusta tuntuu, miten käyttäydyn, kun ajattelen näin? Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Ja niin edespäin.

Usein The Work -prosessointi auttaa keventämään oloa huomattavasti. Muitakin tällaisia uskomuksia purkavia tekniikoita on, esimerkiksi Ho’oponopono, jonka idea on periaatteessa vain sanoa niille ajatuksille ja tunteille kiitos-anteeksi-rakastan sinua kun ne heräävät huomion kohteiksi.

3. Omat tarpeet

Kun olen saanut sitä pahinta ajatusmylläkkää purettua ja uskomuksia ehkä jollain tavalla kevennettyä, niin voi olla hyvä hetki miettiä, mitkä tarpeet minulla heräävät ääneen kun olen tämän ihmisen kanssa läsnä. Mitä kaipaan, mitä tarvitsen, kun ajattelen hänen kohtaamistaan? Luottamusta, kunnioitusta, turvaa, yhteyttä? Vuorovaikutusta, aitoutta, rehellisyyttä, vastavuoroisuutta? Vapautta, seikkailua, huumoria? (Yhden listauksen ihmisen eri tarpeista löydät täältä.)

Tarve on eri asia kuin strategia. Voin kaivata kunnioitusta, ja se on eri asia kuin ”hänen pitäisi kunnioittaa minua”. (Jälkimmäinen on uskomus siitä, että tuo on paras tai ainoa strategia saada kunnioitusta – muitakin on.) Usein jos jonkun ihmisen käytös tökkää minussa hereille esimerkiksi luottamuksen tai kunnioituksen tarpeen, niin kaikkein paras tapa helpottaa tilannetta on etsiä oma luottamuksen tai kunnioituksen tankki täyteen jollain toisella tavalla.

Jos luottamuksen tarpeeni on täynnä, niin minun on helpompi tulkita toisen ”sinä kun olet sellainen tuuliviiri hehheh” -kuittaukset tai marttyyriasenteet niin, että ne kertovat hänen omasta näkökulmastaan, eivät minusta. Jos kunnioituksen tarpeeni on täynnä, ja toinen kohtelee minua epäkunnioittavasti, niin minun on helpompi sanoa ääneen, että tuo ei ole ookoo, ole hyvä ja lopeta.

Niitä omia tarpeita on myös hyvä kirjoittaa itselleen muistiin. Niihin voi nimittäin palata siinä vaiheessa, kun miettii sopivia hätästrategioita varsinaisen tilanteen varalle.

4. Empatia toista ihmistä kohtaan

Omien tarpeiden huomioimisen jälkeen seuraava hyödyllinen askel on usein se, että mietin kymmenen asiaa, joita minulla ja tällä vaikealla ihmisellä on yhteistä. Se tuntuu aina aloittaessa teennäiseltä ja väkinäiseltä, mutta sitten kun on saanut ensimmäiset pari itsestäänselvää juttua mietittyä (”1: Haluamme molemmat viettää joulun näiden ihmisten kanssa. 2: Pidämme molemmat luumutortuista.”), niin siellä seitsemännen, kahdeksannen, yhdeksännen kohdalla alkaa usein jo aidosti löytyä empatiaa sitä ihmistä kohtaan. Hänkin on vain ihminen, hänelläkin on tunteet ja mieltymykset, hänkin yrittää parhaansa mukaan täyttää tarpeitaan.

Sen jälkeen, kun pystyn ajattelemaan sitä toista ihmistä jonkinlaisella lämmöllä ja hyväksynnällä (enkä enää voimakkaan negatiivisen reaktion värittämänä – jos sitä vielä tapahtuu, niin on hyvä palata kohtiin 1-3), niin voin aidosti treenata empatiaa häntä kohtaan.

Jos tämä ihminen tekee toistuvasti jotain sellaista, mikä minua hiertää ja ahdistaa, niin (riittävän itse-empatian ja ajatusten purkamisen jälkeen) voin miettiä, että mitähän tarpeita tämä ihminen yrittää tuolla käytöksellään täyttää? Jos on niin, että kaikki toimintamme on pyrkimystä täyttää joku tarve, niin mitähän tarpeita tämän ihmisen toiminnan taustalla saattaisi olla?

Toinen, astetta extremempi empatiakysymys voi olla tämä: Mitä tämä ihminen saattaisi tarvita, niin että hänellä olisi vähän helpompaa olla tässä tilanteessa ystävällisesti ja kunnioittavasti läsnä?

Joskus (usein) nimittäin käy niin, että ihmiset purkavat omaa tarpeiden täyttymättömyyttään toisiin epäkunnioittavilla tavoilla. Jos pystyn etukäteen miettimään, mitä toinen saattaisi tarvita, niin saatan pystyä toimimaan sellaisella tavalla, joka helpottaa tilannetta pitkällä tähtäimellä. Tämä ei kuitenkaan ole minun vastuullani, varsinkaan jos omatkaan tarpeeni eivät tunnu olevan täynnä. (Sen takia tämä on extremeversio: jotta pystyisin aidosti huolehtimaan toisen tarpeista, minulla täytyy olla omat tarpeeni hyvissä kantimissa. Siihen on syytä panostaa ensimmäisenä.)

5. Hätävarastrategiat varsinaisen tilanteen varalle

Tämän kaiken prosessoinnin jälkeen voi olla helpompaa olla toisen kanssa samassa tilassa, tai voi olla että edelleen huomaan reagoivani tähän ihmiseen voimakkaammin kuin toivoisin. Siltä varalta on hyvä etukäteen miettiä, miten toimia jos tunteet kuohahtavat tai tarpeet piiputtavat punaista.

Itselläni on lapulle kirjoitettuna ”emergency protocol” eli askeleet tunnereaktio-hätätilanteiden varalle. Sinun prosessisi voi olla jotain ihan muuta, mutta siihen voi olla hyvä kirjoittaa vaikkapa seuraavanlaiset asiat:

  • Hengitä! (Sisäänhengityksellä laske 1-2-3-4, uloshengityksellä 1-2-3-4-5-6-7-8, niin hermosto rauhoittuu)
  • Itse-empatia: huomaa, mitä tunteita on, ja mitä tarvitsen. (Tähän kohtaan voi kirjoittaa vaikka niitä kohdan 3 arvauksia, niin ne on helpompi muistaa.)
  • Jos Byron Katien prosessi tai Ho’oponopono tai joku muu toimii, niin sen ydinsanat (esim ”kiitos-anteeksi-rakastan sinua” tai ”Onko se totta? Kuka olisin ilman tätä ajatusta?” tai ”Tämä on vain ajatus, se menee ohi.”)
  • Ehdotuksia strategioista, joilla niitä omia tarpeita voi hätätilanteen myötä täyttää. (Esim. Rauha => mene toiseen huoneeseen sillä verukkeella, että läheisellä on vaikeaa ja haluat lähettää hänelle viestin tai soittaa. Luottamus => sovi ystävän kanssa, että voit laittaa hänelle ”aaargh pää hajoaa en kestä aaargh” -viestin ja hän voi vastata empaattisesti. Vuorovaikutus => kysy tältä ihmiseltä ”ai jaa, mikä siinä on sulle tärkeää” ja kuuntele.)
  • Tarpeet, joita arvaat tällä ihmisellä olevan käytöksensä taustalla (jos tuntuu, että pystyt huomioimaan niitä itse tilanteessa, ei välttämättä tarvitse!)

Jos nämä asiat saa mahtumaan vaikkapa puhelimen muistiinpanoon tai post-it -lapulle, niin niihin voi vaivihkaa palata kuluttavan kohtaamisen mittaan.

On ihan sallittua ottaa itselleen aikaa prosessointiin – se aika nimittäin menee joka tapauksessa, joko etukäteen ja sen kohtaamisen aikana tai sitten jälkikäteen stressistä toipuessa ja verenpainetta laskiessa. Ja jos joku ihmettelee, että miksi tuo nyt tuolla tavalla jatkuvasti ravaa toisessa huoneessa, niin voit hyvin vaikka sanoa, että teet sellaista yhtä harjoitusta minkä löysit internetistä. Se pitää nimittäin ihan paikkansakin. (Jos joku kysyy tarkemmin, niin ihmisestä riippuen voit vaikka sanoa, että se on vähän sellainen monimutkainen juttu, selitän joskus myöhemmin. Jos hän kysyy myöhemmin niin voit linkata vaikka tämän tekstin.)

Huomenna on viikko jouluaattoon, ja silloin mietitään, että onko alkuperäinen joulusuunnitelma edelleen realistinen. Lämpöistä ja leppoista joulun odotusta, huomiseen! <3

Joulukalenteri 12.12.: Joululahjat, aika ja resurssit

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenteri on puolessavälissä, ja 12. päivän kysymys kuuluu seuraavasti:

Minkä verran (minulla, meillä) on aikaa ja resursseja lahjojen miettimiseen, tekemiseen, hankkimiseen? Mikä niissä puitteissa on realistista?

Mainitsin eilen, että kun itse annan lahjoja, niin rima on jostain syystä kauhean korkealla. Haluaisin aina antaa kaikille spektaakkelimaisia maailmanympärimatkoja silloinkin, kun aika ja budjetti riittävät lähinnä matkatoimistojen esitteestä askarreltuun korttiin. Haluaisin myös aina antaa niitä ”vastaanottaja kyynelehtii onnesta koska onnistuin arvaamaan täydellisesti mitä hän toivoisi” -lahjoja. Kaikkein kamalinta olisi, jos vastaanottaja olisi pettynyt minulta saamaansa lahjaan.

Toisin sanoen tässä vuosien varrella on täytynyt jonkin verran opetella tasapainottamaan tätä kaikkea innostusta ja inspiraatiota sellaisella armollisella realismilla.

Onneksi on kuitenkin niin, että yhteen tarpeeseen on useita strategioita, ja samalle ihmiselle voi tuoda iloa ja onnea monilla eri tavoilla. Joskus voi olla ihan virkistävää kysyä toiselta suoraan, että voidaanko skipata lahjat ja käydä vaikka kahvilla tammikuussa?

Suunnitelmia (vaikka ensi vuotta varten)

Erityisesti silloin, kun ajasta tai rahasta on tiukkaa, niin suunnitteleminen on hyödyllistä.

Jotkut viisaat alkavat listata joululahja-ajatuksia jo kesäkuussa ja poimia lahjoja talteen pian sen jälkeen, kun sopivia tulee vastaan – esimerkiksi puoliso bongasi kuopuksen pitkään toivoman lahjan jo joskus elo-syyskuussa ja se on odottanut siitä asti jemmassa.

Joulukuun puolessavälissä sellaisen rutiinin kehittäminen auttaa ehkä sitten ensi jouluna – mutta toki jo tänään voi laittaa itselleen ensi vuoden kalenteriin kesäkuulle merkinnän ”ala kirjoittaa ihmisten joululahjatoiveita muistiin”. Samaan tapaan jos tammikuussa alkaa laittaa muutaman rahan (budjetista riippuen) kuukaudessa toiselle tilille, niin voi olla, että siellä voisi joulua lähestyessä olla puskuria joululahjojen hankkimiseen.

Vaan mitä tehdä, jos tässä joulukuun puolenvälin lähestyessä olisi ihanaa antaa niitä silmät-kyyneltyvät-onnesta -lahjoja, mutta ei ehdi enää neuloa itse kirjolapasia kaikille rakkaille eikä rahaa ole hankkia jokaiselle sitä uusinta tablettia?

Miltä tuntuu, mitä tarvitsen, mitä ajattelen?

No ensin ehkä voisi hengittää syvään, ja huomata, tuleeko omista lahjasuunnitelmista jonkinlaista riittämättömyyden tunnetta tai ahdistusta. Sitten voisi vaikka kuulostella, että mikä tarve siellä riittämättömyyden tunteen tai ahdistuksen alla on.

Löytyykö sieltä rakkauden, näkemisen ja nähdyksi tulemisen, arvostamisen, toisten hyvinvoinnin edistämisen tarpeita? Onko itselle ihan valtavan tärkeää, että ne omat rakkaat ja tärkeät ihmiset tietävät, miten tärkeitä he ovatkaan? Olisiko ihanaa nähdä heidän riemastuvan tai liikuttuvan tai helpottuvan, kun kaivavat sen sinun antamasi lahjan paketista tai kirjekuoresta?

Nämä kaikki ovat ihania, tärkeitä tarpeita. Ja hetken aikaa voi vaikka ihan rauhassa hengitellä niiden tarpeiden kanssa. Miten ihanaa olisi tämä kaikki! Miten tärkeää näiden asioiden välittäminen olisikaan!

Siellä jossain voi olla myös surua siitä, että aikaisemmin ei ole ehkä onnistunut antamaan sellaisia lahjoja, jotka olisivat viestineet sen oman välittämisen. Tai pettymystä siitä, että vastaanottaja ei olekaan ehkä arvostanut niitä omia lahjoja siten kuin itse olisi toivonut.

Niidenkin tunteiden kanssa on tärkeä olla läsnä. Ne saattavat nimittäin värittää omassa päässä ajatusta siitä, että lahjan pitäisi olla tietynlainen, sen pitäisi olla tietyn hintainen ja vastaanottajan pitäisi reagoida siihen tietyllä tavalla. Ja aina kun johonkin tilanteeseen liittyy ”pitäisi” -ajatuksia, niin se todennäköisesti aiheuttaa enemmän tai vähemmän stressiä.

(Joululahjojen ”pitäisi” -ajatuksiin toimii muuten täsmälleen sama Byron Katien The Work -prosessi, josta oli puhetta jo aiemmin ajan ja resurssien yhteydessä. Käytän itse tuota prosessia monta kertaa päivässä ja suosittelen lämpimästi. <3)

Itselläni käy useimmiten niin, että kun vain istun ja hengitän siellä tunteiden alla olevia tarpeita, tai työstän niitä ”pitäisi” -ajatuksia paperille, niin sen jälkeen on huomattavasti kevyempi miettiä, mistä toinen ilahtuisi.

On helpompi hyväksyä, että tänä vuonna saa riittää jos kirjoitan toiselle joulukorttiin kolme sydämellistä lausetta siitä, miksi hän on minulle tärkeä.

On helpompi sanoa toiselle suoraan, että olet minulle tärkeä ja rakas ja haluaisin viedä sinut maailmanympärimatkalle ja tänä vuonna minulla riittää kapasiteetti tähän.

Sekin voi olla toiselle lahja, sellainen rehellisyys ja avoimuus ja yhteys. Eikä sellaista lahjaa löydy monestakaan kuvastosta tai nettikaupasta.

Huomenna pohditaan lasten tarpeiden huomioimista joulunvietossa. Lempeitä joulun odotuksen päiviä, palataan! <3

Joulukalenteri 8.12.: Mikä tekee kodista jouluisen?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuu on edennyt kahdeksanteen päivään, ja kahdeksannen päivän kalenteriluukusta löytyy seuraava kysymys:

Mikä tekee kodista kauniin ja jouluisen?

Marttaliitto muistuttaa aina näin joulun alla, että kaappeja ei tarvitse jouluksi siivota, ellei meinaa viettää jouluansa siellä kaapissa. Se tiivistää mielestäni loistavasti jouluiseen kotiin liittyvän ristiriidan: toisaalta on ihanaa, kun on siistiä ja tunnelmallista. Toisaalta on ihanaa, kun ehtii nauttia siitä siististä ja tunnelmallisesta.

The Myyttinen Joulusiivous

Joulusiivous on aikanaan maatalousyhteiskunnassa ollut ymmärtääkseni myyttisten mittasuhteiden projekti. Nurkat on puunattu viimeistä senttiä myöten, koska Joulu On Pyhä Ja Pyhänä Ei Saa Olla Likaista. Ja vaikka nykyään (ainakaan meillä) ei kuljeta samoilla saappailla kodin poikki navetasta nukkumaan, niin joulua varten siivoaminen on osa kodin juhlakuntoon laittamista. Ja koska itse olen vasta aikuisiällä opetellut siihen, että tavaroilla voi olla paikka ja kaikkea joskus hankkimaansa tai saamaansa ei tarvitse säilyttää, niin kodin joulukuntoon laittaminen on välillä vähän pelottavan oloinen projekti.

Itsellä siinä projektissa auttaa yllättäen se, että joulukuusi laitetaan olohuoneen nurkkaan jo joulukuun alkupuolella. Kun sen joulukuusen ympäristön siivoaa ja pitää suunnilleen järjestyksessä päivittäin, niin pikku hiljaa se siisti ympyrä alkaa levitä pitemmälle ja pitemmälle säteelle kuusesta. Kun joka päivä käyttää vaikka vartin ylimääräistä siivousaikaa, niin jouluaattoon mennessä jäljellä on paljon vähemmän siivottavaa.

Ja toki meillä kaikilla on erilainen mielipide siitä, mikä on tarpeeksi siisti ja järjestyksessä oleva joulukoti. Jonkin verran se riippuu taas resursseista. Varsinkin tavaroiden paikoilleen tai kierrätykseen laittaminen kuluttaa päätöksentekokapasiteettia eli tahdonvoimaa, ja jos sitä on vain vähän käytettävissä, niin vartti siivousta päivässä voi tuntua ylitsepääsemättömältä.

Joulu(siivous) ja häpeä

 

Ainakin itsellä niissä tilanteissa herää myös vahvasti häpeä siitä, että olen vääränlainen äiti ja epäonnistunut kodin hengetär kun en saa edes joulusiivousta tehtyä. (Tai jos oman siisteystason ja jaksamisen osalta on tehnyt mielestään riittävästi, ja sitten jonkun muun mielestä ”tuon kasan olisit ihan hyvin voinut vielä raivata paikoilleen” ja niin edespäin.)

Silloin kun on häpeää, tarvitaan armollisuutta ja empatiaa. Meillä on ehkä kaikilla omanlaisemme sekoitus jouluun liittyvää häpeää ja riittämättömyyden tunnetta. Itselläni se liittyy juurikin siivoamiseen ja kodin koristeluun, sekä lisäksi lahjojen antamiseen, kun resurssit eivät riitä toteuttamaan niitä ihanimpia ideoita. Jollain muulla se häpeä voi liittyä jouluruokiin, tai vieraiden kutsumiseen, tai korttien ja joulukalenterien askarteluun, tai johonkin ihan muuhun. Että pitäisi olla jotenkin erilainen, pitäisi osata jotain mitä ei osaa, pitäisi tykätä jostain sellaisesta mistä ei tykkää.

Kun kuorii sitä häpeää, niin alta löytyy usein jonkinlainen inspiraatio tai kaipuu. Olisi ihana jos… Haluaisin olla sellainen ihminen, joka… Voi kun tänä vuonna…

Ja ne kaipuut ja inspiraatiot on usein aika haavoittuvia. Tai siis tottakai ne on haavoittuvia, koska eiväthän ne muuten keräisi ympärilleen häpeää. Minusta olisi ihanaa olla ihminen, joka vaivattomasti muun arjen myötä laittelisi tavarat järjestykseen, eläisi siistissä ja kaaoksettomassa kodissa, ja jonka lapsetkin osaisivat laittaa tavaransa leikin jälkeen siististi paikalleen ennen seuraavan leikin aloittamista koska ovat saaneet sellaisesta niin hyvän esimerkin vanhemmilta.

Vaan ei. Ei ainakaan vielä, ei ainakaan tässä elämänvaiheessa. Tässä elämänvaiheessa lattialla on lelukasoja ja pöydillä paperikasoja, sohvan nurkassa vaatekasoja ja keittiössä tiskikasoja. Kaikilla näillä kapistuksilla on varmasti koti, ja ehkä ne ennen joulua sinne kotiin löytävätkin, ja sillä aikaa täällä on nyt tällaista. Ehkä jouluinen koti voi tarkoittaa sitäkin, että ei olla pinna kireällä ja itku silmässä kun on pakko siivota nytheti, vaan vietetään aikaa yhdessä tehden muitakin juttuja kuin siivoamista.

Armollisuus ja inspiraatio, taas

Vaikeintahan tässä on sitten se armollisuuden ja inspiraation yhteensovittaminen. Että saa olla näin, ja samaan aikaan saan haluta ja kaivata sellaista siistiä ja jouluista kotia, jossa on esimerkiksi pöydässä joululiina ja lattialla tilaa tanssia tonttutanssi.

Ja ainoa tapa, jolla olen itse sen yhteensovittamisen kyennyt tekemään, on juurikin sellainen omien resurssien mukaan tekeminen. Että ei tarvitse siivota hiki hatussa tuntikausia aatonaattona, vaan voi aloittaa tänään laittamalla vaikkapa viisi kapistusta paikalleen. Tai etsimällä kymmenen roskiin tai paperinkeräykseen menevää asiaa, ja laittamalle ne sinne. Tai pitämällä sitä kuusen ympäristöä siistinä, ja poimimalla aina ohikulkiessa taas yhden kapistuksen, joka voisi mennä paikalleen. Tässä kuudentoista jouluaattoa edeltävän päivän aikana sekin vaivannäkö kertyy.

Huomenna pohditaan jouluista kotia niiden muiden kotona asuvien näkökulmasta. On nimittäin ihan mukava, että heilläkin on jotain sanomista siihen, miltä kotona voisi näyttää tai kuulostaa tai tuoksua jouluna. ❤️

Ihanaa joulukuun jatkoa, huomiseen!

Pysähtyminen 147: Kuplassa

Tämän viikon pysähtymisen kykenen kirjoittamaan tällä tavalla yksittäisillä lauseilla.

Mistä tulen?

  1. Jostain syystä Yhdysvaltain vaalitulos iski mulle todella henkilökohtaisesti.
  2. Keskiviikkona herättyäni katsoin sosiaalista mediaa noin 20 minuuttia, sitten suljin sen sillä ajatuksella, että en palaa vähään aikaan.
  3. Keskiviikkoaamupäivä lähinnä meni shokkia hengitellessä.
  4. Tämä on kummallista, koska mulla ei oikeastaan ole mitään selkeää yhteyttä Yhdysvaltoihin, mitä nyt jonkin verran kuluttanut sieltä tulevaa mediaa elämäni aikana.
  5. Torstaina huomasin, että reaktio edelleen jatkuu, ja pystyin hädin tuskin ajattelemaan vaalituloksen realiteetteja.
  6. Silloin hoksasin myös, että tämä reaktio on oikeastaan aika epäsuhtainen siihen, miten tulos mun arkeeni ja elämääni vaikuttaa.
  7. Toisin sanoen tässä reaktiossa on vähemmän kyse Trumpista ja enemmän kyse siitä, mitä mä hänessä näen ja miten mä tän tilanteen tulkitsen.
  8. Ja vaikka mä en tietäisi, että mikä tämän voimakkaan reaktion laukaisee, niin mä saan silti olla siinä reaktiossa ihan rauhassa.
  9. Vähän olen myös syyllistänyt itseäni siitä, että come on, sulla on se luksus että voit valita pysytkö omassa kuplassasi vai elätkö siinä maailmassa, jossa Trumpin kaltainen ihminen on aidosti valittu Yhdysvaltain presidentiksi.
  10. Ja toki sellaista luksusta ei saisi käyttää, koska kaikilla ihmisillä ei ole samaa luksusta.
  11. Ja samalla olen antanut itselleni luvan siihen, että vaikka en tajua mistä on kyse tai miksi reagoin näin voimakkaasti, niin jotta pystyn toimimaan, niin mun ei tarvitse puskea itseäni lukemaan mitään vain siksi, että ns. kohtaisin reaalimaailman.
  12. Ihan hyvin kohtaan reaalimaailmaa tässä joka päivä, tällai toimintakuntoisena.
  13. Ja silloin kun reaalimaailmakin alkaa ahdistaa, niin mulla on lupa poistua tilanteista selittelemättä mitään.
  14. Mä en ole velkaa kenellekään sitä, että mä olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa.
  15. En ole edes itselleni velkaa, että olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa, ennenkuin aidosti olen.

Missä olen?

  1. Keho on väsynyt ja sokeripöhnäinen, kun oltiin ystävän lapsen synttäreillä.
  2. Tein tänään kahvakuulaa pitkästä aikaa, siitä tykkäsi keho ja mieli.
  3. Koti on piirun verran siistimpi kuin aikoihin, koska eilen illalla oli ystäviä kylässä.
  4. Tunnepuolella fiilis on edelleen haavoittuvainen, uteliaskin toisaalta.
  5. Enää ei jatkuvasti masenna ja lannista se, että tämä maailma on tällainen.
  6. Toisaalta kuitenkin vieläkin, jos annan ajatusteni karata täältä omasta turvallisesta kuplastani, sydän särkyy kaikesta siitä kärsimyksestä, jota pelkään tämän vaalituloksen aiheuttavan ympäri maailmaa.
  7. Oman turvallisen ja empaattisen kuplan sisällä tunnen iloa, hellyyttä, odotusta, kunnioitusta, haavoittuvuutta, luottamusta.
  8. Täällä kuplassa on paljon miellyttävämpiä tunteita kuin sen ulkopuolella.
  9. Ajatukset jakautuvat kans aika vahvasti sen mukaan, ollaanko kuplan sisällä vai ulkopuolella.
  10. Sisällä kuplassa ajatukset surffaavat ihmissuhteissa, viikon ja pitempien jaksojen suunnitelmissa, kunnianhimoisissa visioissa ja ystävien hyvinvoinnissa.
  11. Kuplan ulkopuolelle jos kurkistan niin aivot joutuvat ylikierroksille.
  12. Siellä nimittäin ajatuksissa pyörii lähinnä kysymys ”minkä ihmeen takia tämä Trump-keissi on mulle niin big deal?”
  13. Mulla on muutamia langanpäitä, joita olen tässä prosessin myötä havainnoinut.
  14. Tilanteita, joista olen poistunut sanomatta sanaakaan, koska ahdistus.
  15. Enkä oikeastaan haluaisi lähteä purkamaan niitä langanpäitä, ainakaan yksin, koska en tiedä mitä niistä kiskomalla purkautuu.
  16. Niin toistaiseksi vain hengailen täällä kuplassa.

Mitä kohti?

  1. Mitä mä tarvitsen?
  2. Rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta.
  3. Yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  4. Noita ensimmäisiä sillä aikaa kun hengailen täällä kuplassa.
  5. Ja niitä seuraavia sitten siinä vaiheessa, kun haluan hiljalleen alkaa purkaa niitä langanpäitä tietoisuuteen ja käydä välillä siellä kuplan ulkopuolellakin.
  6. Ja toki haluan lopulta, että ei enää tarvitsisi mitään kuplaa, vaan koko maailma voisi olla pullollaan rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta, ja lisäksi yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  7. Kaikille.
  8. Miten sitä sitten saisi?
  9. No ihan alkuun omia tarpeita kunnioittamalla.
  10. Vaikka mä en ymmärrä, miksi tarvitsen näitä asioita nyt näin valtavasti, niin mä voin hyväksyä sen.
  11. Okei, vielä lisää empatiaa, kunnioitusta, rauhaa.
  12. Ja sitten mä voin tietoisesti olla ihmisten kanssa, joiden läsnäolo tankkaa näitä asioita minussa.
  13. Ja mä voin omalla toiminnallani tankata näitä asioita itsessäni.
  14. Ja sitten kun mulla on oma tankki täynnä rauhaa, empatiaa, kunnioitusta ja niin edespäin, niin voin tankata niitä myös muille ihmisille omalla toiminnallani, vuorovaikutuksellani, energiallani.
  15. Se oma happinaamari ensin – tässäkin – niin silloin jossain vaiheessa on riittävästi muillekin.
Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? <3