Joulukalenteri 22.12.: Mitä odotan joululta? Tarvitseeko odotuksia muokata?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun 22. luukku kätkee sisäänsä seuraavan kysymyksen:

Mitä odotan tai odotin joululta? Tarvitseeko niitä odotuksia muokata tai jostain ajatuksesta luopua?

Jouluun on kaksi yötä, ja aika paljon voi vielä tapahtua. Samaan aikaan jonkin verran voi jo ennustaa, että miten joulu mahdollisesti tulee menemään. Säätiedotukset ennakoivat lumitilanteen, vuorokaudessa on tietty määrä tunteja jolloin tehdä asioita, suunnitelmat ovat siinä vaiheessa kuin ovat ja resursseja on sen verran kuin on. Ihmisten kanssa on käyty keskusteluja, tai jätetty käymättä, ja siitäkin voi jonkin verran arvioida, miltä joulu saattaa näyttää.

Odotuksia ja pettymyksiä

Odotanko vielä joulun ihmettä, petynkö jos asiat eivät mene niinkuin haluaisin? Näitä kysymyksiä on hyvä tutkailla mielessään. Pettymysten (tai niiden ennakoinnin) taustalta löytyy nimittäin usein joitain sellaisia odotuksia, joita ei ole tullut itselleen sanoneeksi ääneen. Ja ehkä niiden odotusten takana on pelkoa tai surua siitä, että asiat eivät ole menneet niinkuin toivoisin.

Toivo on ihana asia, ja se kantaa meitä eteenpäin monissa sellaisissa tilanteissa, jotka päällepäin näyttävät mahdottomilta.

Toivo ei kuitenkaan ole ristiriidassa sen kanssa, että omia odotuksia voi tarkastella realistisesti. Voin samaan aikaan toivoa, että se yksi tietty ihminen soittaisi ja kertoisi hyviä uutisia, ja samaan aikaan voin olla avoin sille, että niin ei ehkä tapahdu. Voin toivoa, että rakkaus voittaisi ennakkoluulon, ja samalla voin surra sitä, että sen tietyn ihmisen kohdalla niin ei ehkä tapahdu vielä seuraavan kahden päivän aikana.

Toivo kantaa

Itse ajattelen näin: Toivo on sitä, että uskon asioiden kääntyvän parhain päin ja luotan siihen, että tarpeeni voivat täyttyä. Odotukset ovat sitä, kun toivo liimautuu johonkin tiettyyn strategiaan: asioiden täytyy mennä näin, jotta tarpeeni voisivat täyttyä, ja kaikki muu on pettymys.

Toivo on myös valtavan paljon haavoittuvampi asia kuin odotus. Toivo on astumista sellaiseen ei-tietämisen tilaan, jossa asiat saattavat mennä niinkuin toivoin, tai sitten eri lailla, ja minä en voi tietää, mikä on kokonaisuuden kannalta paras vaihtoehto. Ei-tietämisen tila jo itsessään on haavoittuvaa.

Toivo on suostumista siihen, että saatan joutua luopumaan jostain sellaisesta, mikä on ollut minulle tärkeä ja rakas ajatus – ja että silti voi olla toisia tapoja, joilla siihen tärkeään asiaan liittyvät tarpeeni täyttyvät. Luopuminen ja sureminen ovat haavoittuvia tiloja ja tunteita.

Toivo on myös luottamusta siihen, että silloinkin kun asiat menevät eri lailla kuin halusin, niin minä voin tehdä asioille jotain. Minä voin luottaa toisiin, voin pyytää apua, voin toimia parhaaksi katsomieni arvojen perusteella ja edistää omaa ja toisten hyvinvointia eettisesti ja kaikkien hyvää silmälläpitäen. Silloinkin, kun se tuntuu vaikealta. Ja sellainen rohkeus ja tilanteista vastuun ottaminen vasta haavoittuvaa onkin.

Mittasuhteita

Ja jos jouluna voi astua sellaiseen toivon tilaan, että meni tämä nyt miten meni, niin ensi viikolla on taas maanantai ja tiistai ja vuosi vaihtuu ja elämä jatkuu, niin ne pettymyksetkin asettuvat ehkä sopiviin mittasuhteisiin.

Niin ehkä jos me pyrittäis luopumaan odotuksista ja sen sijaan nojaamaan toivoon? Avattais ajatus sille, että meidän strategiat on ehkä ihan hyviä ja monet muutkin strategiat voi olla hyviä? Että pääasia on se, että kaikki kokee tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi ja kunnioitetuiksi? Oli sitten kyse joulupöydän ruokalistasta tai aaton aikataulusta tai jostain globaalimmasta.

Sellaisia mä toivon sinun jouluusi. ❤️ Huomenna mietitään ihanan joulun tunnelmaa. Siihen asti toivon sulle toivoa ja keveyttä ja iloa ja tuhansia toimivia strategioita huomioida omia ja toisten tarpeita tässä joulun alla ja muutenkin.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Joulukalenteri 16.12.: Stressaavat kohtaamiset jouluna

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennentoista päivän kysymys on seuraava:

Onko joku ihminen, joka liittyy joulunviettoon ja jonka kanssa oleminen stressaa tai kuluttaa? Miten voin valmistautua?

On ihanaa, jos voi valita, kenen kanssa viettää joulun. Aina ei voi valita. Tai sitten joku ihminen on sillä tavalla ristiriitainen tyyppi, että hän on tärkeä osa joulua ja samalla syystä tai toisesta hänen kanssaan oleminen vie omaa energiaa.

Näihinkin tilanteisiin voi valmistautua etukäteen, ja ne on hyvä tehdä rauhassa ja vaiheittain.

1. Itse-empatia, tunteiden ja ajatusten nimeäminen ja hyväksyminen

Itse yleensä aloitan siitä, että hengitän syvään ja ajattelen tämän ihmisen kohtaamista – rauhassa ja reilusti etukäteen. Huomaan, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita minulla tämän ihmisen kohtaamiseen liittyy.

Oikein voimakkaissa reaktioissa istun ensin ihan rauhassa paikallani ja nimeän, mitä tuntemuksia huomaan kehossani kun ajattelen, että kohtaan tämän ihmisen. ”Rintakehässä puristaa, niskaa kiristää, kurkkua kuristaa, vaikea hengittää.” Niille tuntemuksille voi vaikka sanoa ”saat olla”, tai ”kiitos”, tai vain ajatella niihin rakkautta ja lämpöä. Hyväksyä ne tunteet ja tuntemukset, joita sen kohtaamisen ajattelu herättää – vaikka niille ei vielä löytäisi edes sanoja.

Tähän kohtaan voin pyytää avuksi myös jonkun toisen ihmisen, jonka tehtävä on kuunnella empaattisesti, arvata millaisia tunteita päässäni ehkä liikkuu, tai vain istua hiljaa vieressä ja antaa minun hengittää sitä omaa prosessiani.

2. Ajatusten näkyviin tuominen ja purkaminen

Sitten kun reaktio on laantunut sen verran, että löydän sanoja kokemukselleni, usein kirjoitan paperille tai koneelle, mitä kaikkia tunteita ja ajatuksia huomaan. Sensuroimatta ja niin suorin sanankääntein kuin ikinä – näissä prosessoinneissa ei tarvitse kainostella.

”Hävettää, kun en ole osannut siitäkään yhdestä asiasta kertoa, kun pelkään, että se ajattelee että oon kauhea ihminen jos se saa tietää. Ahdistaa, kun en jaksaisi sitä takapajuista jankkaamista sellaisista asioista mistä se ei mitään tiedä. Vituttaa, kun tiedän jo valmiiksi että se alkaa marttyyriksi kun puhutaan siitä tietystä aiheesta ja mä en jaksaisi kuunnella sellaista uhriutumista.”

Ja niin edespäin.

Joskus työstän sitä kirjoittamaani tekstiä lause kerrallaan samoilla Byron Katien opeilla, joista oli puhetta jo ajan ja resurssien yhteydessä. Onko tämä ajatus totta? Miltä minusta tuntuu, miten käyttäydyn, kun ajattelen näin? Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Ja niin edespäin.

Usein The Work -prosessointi auttaa keventämään oloa huomattavasti. Muitakin tällaisia uskomuksia purkavia tekniikoita on, esimerkiksi Ho’oponopono, jonka idea on periaatteessa vain sanoa niille ajatuksille ja tunteille kiitos-anteeksi-rakastan sinua kun ne heräävät huomion kohteiksi.

3. Omat tarpeet

Kun olen saanut sitä pahinta ajatusmylläkkää purettua ja uskomuksia ehkä jollain tavalla kevennettyä, niin voi olla hyvä hetki miettiä, mitkä tarpeet minulla heräävät ääneen kun olen tämän ihmisen kanssa läsnä. Mitä kaipaan, mitä tarvitsen, kun ajattelen hänen kohtaamistaan? Luottamusta, kunnioitusta, turvaa, yhteyttä? Vuorovaikutusta, aitoutta, rehellisyyttä, vastavuoroisuutta? Vapautta, seikkailua, huumoria? (Yhden listauksen ihmisen eri tarpeista löydät täältä.)

Tarve on eri asia kuin strategia. Voin kaivata kunnioitusta, ja se on eri asia kuin ”hänen pitäisi kunnioittaa minua”. (Jälkimmäinen on uskomus siitä, että tuo on paras tai ainoa strategia saada kunnioitusta – muitakin on.) Usein jos jonkun ihmisen käytös tökkää minussa hereille esimerkiksi luottamuksen tai kunnioituksen tarpeen, niin kaikkein paras tapa helpottaa tilannetta on etsiä oma luottamuksen tai kunnioituksen tankki täyteen jollain toisella tavalla.

Jos luottamuksen tarpeeni on täynnä, niin minun on helpompi tulkita toisen ”sinä kun olet sellainen tuuliviiri hehheh” -kuittaukset tai marttyyriasenteet niin, että ne kertovat hänen omasta näkökulmastaan, eivät minusta. Jos kunnioituksen tarpeeni on täynnä, ja toinen kohtelee minua epäkunnioittavasti, niin minun on helpompi sanoa ääneen, että tuo ei ole ookoo, ole hyvä ja lopeta.

Niitä omia tarpeita on myös hyvä kirjoittaa itselleen muistiin. Niihin voi nimittäin palata siinä vaiheessa, kun miettii sopivia hätästrategioita varsinaisen tilanteen varalle.

4. Empatia toista ihmistä kohtaan

Omien tarpeiden huomioimisen jälkeen seuraava hyödyllinen askel on usein se, että mietin kymmenen asiaa, joita minulla ja tällä vaikealla ihmisellä on yhteistä. Se tuntuu aina aloittaessa teennäiseltä ja väkinäiseltä, mutta sitten kun on saanut ensimmäiset pari itsestäänselvää juttua mietittyä (”1: Haluamme molemmat viettää joulun näiden ihmisten kanssa. 2: Pidämme molemmat luumutortuista.”), niin siellä seitsemännen, kahdeksannen, yhdeksännen kohdalla alkaa usein jo aidosti löytyä empatiaa sitä ihmistä kohtaan. Hänkin on vain ihminen, hänelläkin on tunteet ja mieltymykset, hänkin yrittää parhaansa mukaan täyttää tarpeitaan.

Sen jälkeen, kun pystyn ajattelemaan sitä toista ihmistä jonkinlaisella lämmöllä ja hyväksynnällä (enkä enää voimakkaan negatiivisen reaktion värittämänä – jos sitä vielä tapahtuu, niin on hyvä palata kohtiin 1-3), niin voin aidosti treenata empatiaa häntä kohtaan.

Jos tämä ihminen tekee toistuvasti jotain sellaista, mikä minua hiertää ja ahdistaa, niin (riittävän itse-empatian ja ajatusten purkamisen jälkeen) voin miettiä, että mitähän tarpeita tämä ihminen yrittää tuolla käytöksellään täyttää? Jos on niin, että kaikki toimintamme on pyrkimystä täyttää joku tarve, niin mitähän tarpeita tämän ihmisen toiminnan taustalla saattaisi olla?

Toinen, astetta extremempi empatiakysymys voi olla tämä: Mitä tämä ihminen saattaisi tarvita, niin että hänellä olisi vähän helpompaa olla tässä tilanteessa ystävällisesti ja kunnioittavasti läsnä?

Joskus (usein) nimittäin käy niin, että ihmiset purkavat omaa tarpeiden täyttymättömyyttään toisiin epäkunnioittavilla tavoilla. Jos pystyn etukäteen miettimään, mitä toinen saattaisi tarvita, niin saatan pystyä toimimaan sellaisella tavalla, joka helpottaa tilannetta pitkällä tähtäimellä. Tämä ei kuitenkaan ole minun vastuullani, varsinkaan jos omatkaan tarpeeni eivät tunnu olevan täynnä. (Sen takia tämä on extremeversio: jotta pystyisin aidosti huolehtimaan toisen tarpeista, minulla täytyy olla omat tarpeeni hyvissä kantimissa. Siihen on syytä panostaa ensimmäisenä.)

5. Hätävarastrategiat varsinaisen tilanteen varalle

Tämän kaiken prosessoinnin jälkeen voi olla helpompaa olla toisen kanssa samassa tilassa, tai voi olla että edelleen huomaan reagoivani tähän ihmiseen voimakkaammin kuin toivoisin. Siltä varalta on hyvä etukäteen miettiä, miten toimia jos tunteet kuohahtavat tai tarpeet piiputtavat punaista.

Itselläni on lapulle kirjoitettuna ”emergency protocol” eli askeleet tunnereaktio-hätätilanteiden varalle. Sinun prosessisi voi olla jotain ihan muuta, mutta siihen voi olla hyvä kirjoittaa vaikkapa seuraavanlaiset asiat:

  • Hengitä! (Sisäänhengityksellä laske 1-2-3-4, uloshengityksellä 1-2-3-4-5-6-7-8, niin hermosto rauhoittuu)
  • Itse-empatia: huomaa, mitä tunteita on, ja mitä tarvitsen. (Tähän kohtaan voi kirjoittaa vaikka niitä kohdan 3 arvauksia, niin ne on helpompi muistaa.)
  • Jos Byron Katien prosessi tai Ho’oponopono tai joku muu toimii, niin sen ydinsanat (esim ”kiitos-anteeksi-rakastan sinua” tai ”Onko se totta? Kuka olisin ilman tätä ajatusta?” tai ”Tämä on vain ajatus, se menee ohi.”)
  • Ehdotuksia strategioista, joilla niitä omia tarpeita voi hätätilanteen myötä täyttää. (Esim. Rauha => mene toiseen huoneeseen sillä verukkeella, että läheisellä on vaikeaa ja haluat lähettää hänelle viestin tai soittaa. Luottamus => sovi ystävän kanssa, että voit laittaa hänelle ”aaargh pää hajoaa en kestä aaargh” -viestin ja hän voi vastata empaattisesti. Vuorovaikutus => kysy tältä ihmiseltä ”ai jaa, mikä siinä on sulle tärkeää” ja kuuntele.)
  • Tarpeet, joita arvaat tällä ihmisellä olevan käytöksensä taustalla (jos tuntuu, että pystyt huomioimaan niitä itse tilanteessa, ei välttämättä tarvitse!)

Jos nämä asiat saa mahtumaan vaikkapa puhelimen muistiinpanoon tai post-it -lapulle, niin niihin voi vaivihkaa palata kuluttavan kohtaamisen mittaan.

On ihan sallittua ottaa itselleen aikaa prosessointiin – se aika nimittäin menee joka tapauksessa, joko etukäteen ja sen kohtaamisen aikana tai sitten jälkikäteen stressistä toipuessa ja verenpainetta laskiessa. Ja jos joku ihmettelee, että miksi tuo nyt tuolla tavalla jatkuvasti ravaa toisessa huoneessa, niin voit hyvin vaikka sanoa, että teet sellaista yhtä harjoitusta minkä löysit internetistä. Se pitää nimittäin ihan paikkansakin. (Jos joku kysyy tarkemmin, niin ihmisestä riippuen voit vaikka sanoa, että se on vähän sellainen monimutkainen juttu, selitän joskus myöhemmin. Jos hän kysyy myöhemmin niin voit linkata vaikka tämän tekstin.)

Huomenna on viikko jouluaattoon, ja silloin mietitään, että onko alkuperäinen joulusuunnitelma edelleen realistinen. Lämpöistä ja leppoista joulun odotusta, huomiseen! <3

Joulukalenteri 12.12.: Joululahjat, aika ja resurssit

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenteri on puolessavälissä, ja 12. päivän kysymys kuuluu seuraavasti:

Minkä verran (minulla, meillä) on aikaa ja resursseja lahjojen miettimiseen, tekemiseen, hankkimiseen? Mikä niissä puitteissa on realistista?

Mainitsin eilen, että kun itse annan lahjoja, niin rima on jostain syystä kauhean korkealla. Haluaisin aina antaa kaikille spektaakkelimaisia maailmanympärimatkoja silloinkin, kun aika ja budjetti riittävät lähinnä matkatoimistojen esitteestä askarreltuun korttiin. Haluaisin myös aina antaa niitä ”vastaanottaja kyynelehtii onnesta koska onnistuin arvaamaan täydellisesti mitä hän toivoisi” -lahjoja. Kaikkein kamalinta olisi, jos vastaanottaja olisi pettynyt minulta saamaansa lahjaan.

Toisin sanoen tässä vuosien varrella on täytynyt jonkin verran opetella tasapainottamaan tätä kaikkea innostusta ja inspiraatiota sellaisella armollisella realismilla.

Onneksi on kuitenkin niin, että yhteen tarpeeseen on useita strategioita, ja samalle ihmiselle voi tuoda iloa ja onnea monilla eri tavoilla. Joskus voi olla ihan virkistävää kysyä toiselta suoraan, että voidaanko skipata lahjat ja käydä vaikka kahvilla tammikuussa?

Suunnitelmia (vaikka ensi vuotta varten)

Erityisesti silloin, kun ajasta tai rahasta on tiukkaa, niin suunnitteleminen on hyödyllistä.

Jotkut viisaat alkavat listata joululahja-ajatuksia jo kesäkuussa ja poimia lahjoja talteen pian sen jälkeen, kun sopivia tulee vastaan – esimerkiksi puoliso bongasi kuopuksen pitkään toivoman lahjan jo joskus elo-syyskuussa ja se on odottanut siitä asti jemmassa.

Joulukuun puolessavälissä sellaisen rutiinin kehittäminen auttaa ehkä sitten ensi jouluna – mutta toki jo tänään voi laittaa itselleen ensi vuoden kalenteriin kesäkuulle merkinnän ”ala kirjoittaa ihmisten joululahjatoiveita muistiin”. Samaan tapaan jos tammikuussa alkaa laittaa muutaman rahan (budjetista riippuen) kuukaudessa toiselle tilille, niin voi olla, että siellä voisi joulua lähestyessä olla puskuria joululahjojen hankkimiseen.

Vaan mitä tehdä, jos tässä joulukuun puolenvälin lähestyessä olisi ihanaa antaa niitä silmät-kyyneltyvät-onnesta -lahjoja, mutta ei ehdi enää neuloa itse kirjolapasia kaikille rakkaille eikä rahaa ole hankkia jokaiselle sitä uusinta tablettia?

Miltä tuntuu, mitä tarvitsen, mitä ajattelen?

No ensin ehkä voisi hengittää syvään, ja huomata, tuleeko omista lahjasuunnitelmista jonkinlaista riittämättömyyden tunnetta tai ahdistusta. Sitten voisi vaikka kuulostella, että mikä tarve siellä riittämättömyyden tunteen tai ahdistuksen alla on.

Löytyykö sieltä rakkauden, näkemisen ja nähdyksi tulemisen, arvostamisen, toisten hyvinvoinnin edistämisen tarpeita? Onko itselle ihan valtavan tärkeää, että ne omat rakkaat ja tärkeät ihmiset tietävät, miten tärkeitä he ovatkaan? Olisiko ihanaa nähdä heidän riemastuvan tai liikuttuvan tai helpottuvan, kun kaivavat sen sinun antamasi lahjan paketista tai kirjekuoresta?

Nämä kaikki ovat ihania, tärkeitä tarpeita. Ja hetken aikaa voi vaikka ihan rauhassa hengitellä niiden tarpeiden kanssa. Miten ihanaa olisi tämä kaikki! Miten tärkeää näiden asioiden välittäminen olisikaan!

Siellä jossain voi olla myös surua siitä, että aikaisemmin ei ole ehkä onnistunut antamaan sellaisia lahjoja, jotka olisivat viestineet sen oman välittämisen. Tai pettymystä siitä, että vastaanottaja ei olekaan ehkä arvostanut niitä omia lahjoja siten kuin itse olisi toivonut.

Niidenkin tunteiden kanssa on tärkeä olla läsnä. Ne saattavat nimittäin värittää omassa päässä ajatusta siitä, että lahjan pitäisi olla tietynlainen, sen pitäisi olla tietyn hintainen ja vastaanottajan pitäisi reagoida siihen tietyllä tavalla. Ja aina kun johonkin tilanteeseen liittyy ”pitäisi” -ajatuksia, niin se todennäköisesti aiheuttaa enemmän tai vähemmän stressiä.

(Joululahjojen ”pitäisi” -ajatuksiin toimii muuten täsmälleen sama Byron Katien The Work -prosessi, josta oli puhetta jo aiemmin ajan ja resurssien yhteydessä. Käytän itse tuota prosessia monta kertaa päivässä ja suosittelen lämpimästi. <3)

Itselläni käy useimmiten niin, että kun vain istun ja hengitän siellä tunteiden alla olevia tarpeita, tai työstän niitä ”pitäisi” -ajatuksia paperille, niin sen jälkeen on huomattavasti kevyempi miettiä, mistä toinen ilahtuisi.

On helpompi hyväksyä, että tänä vuonna saa riittää jos kirjoitan toiselle joulukorttiin kolme sydämellistä lausetta siitä, miksi hän on minulle tärkeä.

On helpompi sanoa toiselle suoraan, että olet minulle tärkeä ja rakas ja haluaisin viedä sinut maailmanympärimatkalle ja tänä vuonna minulla riittää kapasiteetti tähän.

Sekin voi olla toiselle lahja, sellainen rehellisyys ja avoimuus ja yhteys. Eikä sellaista lahjaa löydy monestakaan kuvastosta tai nettikaupasta.

Huomenna pohditaan lasten tarpeiden huomioimista joulunvietossa. Lempeitä joulun odotuksen päiviä, palataan! <3

Joulukalenteri 8.12.: Mikä tekee kodista jouluisen?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuu on edennyt kahdeksanteen päivään, ja kahdeksannen päivän kalenteriluukusta löytyy seuraava kysymys:

Mikä tekee kodista kauniin ja jouluisen?

Marttaliitto muistuttaa aina näin joulun alla, että kaappeja ei tarvitse jouluksi siivota, ellei meinaa viettää jouluansa siellä kaapissa. Se tiivistää mielestäni loistavasti jouluiseen kotiin liittyvän ristiriidan: toisaalta on ihanaa, kun on siistiä ja tunnelmallista. Toisaalta on ihanaa, kun ehtii nauttia siitä siististä ja tunnelmallisesta.

The Myyttinen Joulusiivous

Joulusiivous on aikanaan maatalousyhteiskunnassa ollut ymmärtääkseni myyttisten mittasuhteiden projekti. Nurkat on puunattu viimeistä senttiä myöten, koska Joulu On Pyhä Ja Pyhänä Ei Saa Olla Likaista. Ja vaikka nykyään (ainakaan meillä) ei kuljeta samoilla saappailla kodin poikki navetasta nukkumaan, niin joulua varten siivoaminen on osa kodin juhlakuntoon laittamista. Ja koska itse olen vasta aikuisiällä opetellut siihen, että tavaroilla voi olla paikka ja kaikkea joskus hankkimaansa tai saamaansa ei tarvitse säilyttää, niin kodin joulukuntoon laittaminen on välillä vähän pelottavan oloinen projekti.

Itsellä siinä projektissa auttaa yllättäen se, että joulukuusi laitetaan olohuoneen nurkkaan jo joulukuun alkupuolella. Kun sen joulukuusen ympäristön siivoaa ja pitää suunnilleen järjestyksessä päivittäin, niin pikku hiljaa se siisti ympyrä alkaa levitä pitemmälle ja pitemmälle säteelle kuusesta. Kun joka päivä käyttää vaikka vartin ylimääräistä siivousaikaa, niin jouluaattoon mennessä jäljellä on paljon vähemmän siivottavaa.

Ja toki meillä kaikilla on erilainen mielipide siitä, mikä on tarpeeksi siisti ja järjestyksessä oleva joulukoti. Jonkin verran se riippuu taas resursseista. Varsinkin tavaroiden paikoilleen tai kierrätykseen laittaminen kuluttaa päätöksentekokapasiteettia eli tahdonvoimaa, ja jos sitä on vain vähän käytettävissä, niin vartti siivousta päivässä voi tuntua ylitsepääsemättömältä.

Joulu(siivous) ja häpeä

 

Ainakin itsellä niissä tilanteissa herää myös vahvasti häpeä siitä, että olen vääränlainen äiti ja epäonnistunut kodin hengetär kun en saa edes joulusiivousta tehtyä. (Tai jos oman siisteystason ja jaksamisen osalta on tehnyt mielestään riittävästi, ja sitten jonkun muun mielestä ”tuon kasan olisit ihan hyvin voinut vielä raivata paikoilleen” ja niin edespäin.)

Silloin kun on häpeää, tarvitaan armollisuutta ja empatiaa. Meillä on ehkä kaikilla omanlaisemme sekoitus jouluun liittyvää häpeää ja riittämättömyyden tunnetta. Itselläni se liittyy juurikin siivoamiseen ja kodin koristeluun, sekä lisäksi lahjojen antamiseen, kun resurssit eivät riitä toteuttamaan niitä ihanimpia ideoita. Jollain muulla se häpeä voi liittyä jouluruokiin, tai vieraiden kutsumiseen, tai korttien ja joulukalenterien askarteluun, tai johonkin ihan muuhun. Että pitäisi olla jotenkin erilainen, pitäisi osata jotain mitä ei osaa, pitäisi tykätä jostain sellaisesta mistä ei tykkää.

Kun kuorii sitä häpeää, niin alta löytyy usein jonkinlainen inspiraatio tai kaipuu. Olisi ihana jos… Haluaisin olla sellainen ihminen, joka… Voi kun tänä vuonna…

Ja ne kaipuut ja inspiraatiot on usein aika haavoittuvia. Tai siis tottakai ne on haavoittuvia, koska eiväthän ne muuten keräisi ympärilleen häpeää. Minusta olisi ihanaa olla ihminen, joka vaivattomasti muun arjen myötä laittelisi tavarat järjestykseen, eläisi siistissä ja kaaoksettomassa kodissa, ja jonka lapsetkin osaisivat laittaa tavaransa leikin jälkeen siististi paikalleen ennen seuraavan leikin aloittamista koska ovat saaneet sellaisesta niin hyvän esimerkin vanhemmilta.

Vaan ei. Ei ainakaan vielä, ei ainakaan tässä elämänvaiheessa. Tässä elämänvaiheessa lattialla on lelukasoja ja pöydillä paperikasoja, sohvan nurkassa vaatekasoja ja keittiössä tiskikasoja. Kaikilla näillä kapistuksilla on varmasti koti, ja ehkä ne ennen joulua sinne kotiin löytävätkin, ja sillä aikaa täällä on nyt tällaista. Ehkä jouluinen koti voi tarkoittaa sitäkin, että ei olla pinna kireällä ja itku silmässä kun on pakko siivota nytheti, vaan vietetään aikaa yhdessä tehden muitakin juttuja kuin siivoamista.

Armollisuus ja inspiraatio, taas

Vaikeintahan tässä on sitten se armollisuuden ja inspiraation yhteensovittaminen. Että saa olla näin, ja samaan aikaan saan haluta ja kaivata sellaista siistiä ja jouluista kotia, jossa on esimerkiksi pöydässä joululiina ja lattialla tilaa tanssia tonttutanssi.

Ja ainoa tapa, jolla olen itse sen yhteensovittamisen kyennyt tekemään, on juurikin sellainen omien resurssien mukaan tekeminen. Että ei tarvitse siivota hiki hatussa tuntikausia aatonaattona, vaan voi aloittaa tänään laittamalla vaikkapa viisi kapistusta paikalleen. Tai etsimällä kymmenen roskiin tai paperinkeräykseen menevää asiaa, ja laittamalle ne sinne. Tai pitämällä sitä kuusen ympäristöä siistinä, ja poimimalla aina ohikulkiessa taas yhden kapistuksen, joka voisi mennä paikalleen. Tässä kuudentoista jouluaattoa edeltävän päivän aikana sekin vaivannäkö kertyy.

Huomenna pohditaan jouluista kotia niiden muiden kotona asuvien näkökulmasta. On nimittäin ihan mukava, että heilläkin on jotain sanomista siihen, miltä kotona voisi näyttää tai kuulostaa tai tuoksua jouluna. ❤️

Ihanaa joulukuun jatkoa, huomiseen!

Tapaus elmukelmu eli vanhemman tunnetaidoista

Syyskuun aiheena Lupa olla minä-blogissa ja uutiskirjeessä ovat tunteet. Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaarissa ke 27.9. pohditaan sitä, miten tunnetaitojen harjoitteleminen voi auttaa kärsivällisyyttä sekä edellisenä iltana että aamun tuoksinassa.

Omista tunnetaidoistani valtaosan olen oppinut vanhemmaksi tulemisen jälkeen. Osittain siksi, että lasten tunteiden äärellä on täytynyt opetella tunteiden sanoittamista, tarpeiden arvaamista, kuuntelemista sekä empatiaa – lapsilla nimittäin tunteita riittää.

Vielä suurempi syy on kuitenkin ollut se, että vanhemmuus on pistänyt minut nokakkain myös kaikkien omien tunteideni kanssa. Ylitsepursuava rakkaus, hellyys ja kiitollisuus, samoin kuin ihan demoninen kiukku, murskaava häpeä, ja selkärankaa raastava pelko ovat tulleet tutuiksi tässä viimeisten vuosien aikana.

Tunteet elmukelmuun

Samalla olen tullut huomanneeksi, miten valtavasti ja koko ajan me aikuiset yritämme jatkuvasti hallita tunteitamme. Järkeistämme, selittelemme, rationalisoimme. Jos jokin asia suututtaa tai pelottaa, niin etsimme sille järkevän vastauksen, sen sijaan että tunnistaisimme, mistä on kyse. Tunteesta.

Toki tunne kertoo aina tarpeista, ja tarpeiden täyttymiseen tai täyttymättä jäämiseen on usein selityksiä. Vaan mikä siinä on, että niihin selityksiin on paljon turvallisempi takertua kuin myöntää oma tunne?

No mikäpä muu kuin haavoittuvuus. Se, että tunteiden kokeminen, sekä miellyttävien että vaikeiden, on ihan tolkuttoman haavoittuvaa. Kun olemme tottuneet paketoimaan tunteemme elmukelmuun ja folioon ja muovipurkkiin ja tunkemaan jääkaapin perälle, on vaikeaa olla läsnä niiden kanssa tässä hetkessä.

Silloin on myös vaikeaa olla lapselle läsnä tässä hetkessä. Nähdä lapsi sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kuin toivoisimme hänen olevan. Elmukelmu-muovipurkki-tunteet sulkevat meidät siltä yhteydeltä, joka on vanhemman ja lapsen suhteessa parasta ja tärkeintä ja arvokkainta.

Niin tässä seitsemän vuoden aikana on tullut purettua aika monta elmukelmu-muovipurkkia sieltä jääkaapin pohjalta. Lapsi on nimittäin joka tapauksessa avoin ja läsnä ja haavoittuva. Ainakin alkuun. Se, miten me kohtaamme omat tunteemme, on lapsen oppimisympäristö ja käsikirja sille, miten hän oppii kohtaamaan omat tunteensa. Meidän esimerkistämme riippuu, oppiiko hän tehokkaimmat elmukelmun käärimisen tavat ja mestaritason jääkaappitetriksen, vai oppiiko hän olemaan läsnä omille tunteilleen silloinkin, kun ne ovat epämiellyttäviä, kivuliaita, raastavia.

Kolme tapaa purkaa tunteita elmukelmusta

Siksi olen itse valinnut opetella tunnetaitoja. Vähemmän elmukelmua, enemmän läsnäoloa. Se opettelu jatkuu edelleen, tietysti. Itse olen opetellut sitä muunmuassa näillä seuraavilla tavoilla ja ajatuksilla.

Tunteen voi nimetä – ja hyväksyä sen minkä voi

Huomasin, että itselleni jotkut tunteet olivat tosi vaikeita sanoittaa, ja toiset puolestaan valtavan helppoja. Kaikkein helpoin tunnistaminen ja nimeäminen on siinä, tuntuuko jokin tunne miellyttävältä vai epämiellyttävältä. ”Nyt tuntuu kamalalta” on sekin tunteen sanoittamista, vaikka ei vielä ihan tietäisikään, onko tämä ahdistusta vai kiukkua vai surua vai turhautumista vai mitä. Toki tunnesanojen opetteleminen auttaa tunnistamaan omia tunteita yhä paremmin. Myös tunteen paikallistaminen kehossa auttaa usein tunteen käsittelyssä – vaikka en keksisikään tälle tunteelle nimeä, niin huomaan, että se tuntuu puristuksena rintakehän kohdalla tai kiristyksenä niskassa.

Nimeäminen on myös yksi tapa hyväksyä se, mitä on. Nyt on näin, että minua suututtaa. Nyt on näin, että minua ärsyttää että minua suututtaa. Nyt on näin, että hävettää kun suututtaa. Ja jos en pysty hyväksymään tunnetta, niin pystynkö hyväksymään yhtään mitään tästä kokemuksesta? Pystynkö hyväksymään, että välillä minua hävettää ihan valtavasti kun en osaakaan käsitellä tunteitani rakentavasti? Pystynkö hyväksymään sen, että minua surettaa kun huusin aamukiireessä?

Jos pystyn hyväksymään ihan pienenkin osan omasta kokemuksestani ja tunteestani, se antaa tilaa hengittää vähän vapaammin.

Omia odotuksia voi tunnistaa ja harjoitella armollisuutta

Itselläni tunteiden elmukelmuttaminen ja perfektionismi kulkevat käsi kädessä. Pitää käyttäytyä tietyllä tavalla, pitää saada hommat tehtyä, pitää näyttää tietynlaiselta – ja jos minulla on jotain tunteita siihen asiaan liittyen, niin ei voi mitään. Mitä enemmän paketoin itseeni ”pitäisi” -odotuksia ja -vaatimuksia, sitä vähemmän minulla on tilaa sille, mitä aidosti tarvitsen.

Ja jos suuntaankin perfektionismini tunteiden käsittelyyn – ”minusta tulee Maailman Paras Tunteiden Käsittelijä!!” – niin se kaatuu ensimmäiseen epäonnistumiseen. Mikä tahansa taito, myös tunteiden käsitteleminen, etenee virheiden ja mokien kautta.

Vain olemalla läsnä ja armollinen mokailevalle, epätäydelliselle itselleni voin ylipäänsä oppia omien tunteideni käsittelyä.

Ja armollisuus on haavoittuvaa. Odotuksista luopumisen ajatus voi tuntua siltä, että sitten vain tekee mitä huvittaa eikä missään ole mitään rotia. Erityisesti jos on vaikea luottaa itseensä ja omaan suoraselkäisyyteensä, niin ulkoiset odotukset voivat tuntua hyödylliseltä apuvälineeltä. Ja jos ne tuntuvat hyvältä ja auttavat elämään läsnäolevaa arkea niin why not, hyvä niin.

Usein odotukset kuitenkin kiristävät, stressaavat ja ahdistavat – lähinnä silloin, kun asiat menevät eri tavalla kuin odotin. Silloin ne odotukset eivät ole enää hyödyllinen apuväline, vaan ne haittaavat tilanteessa toimimista. Niissä hetkissä hyväksyminen ja odotuksista irti päästäminen antavat tilaa. Nyt on näin, nyt minusta tuntuu tältä, syvä hengitys.

Toisille ihmisille voi kertoa, miltä tuntuu

Tämä on ollut mulle itselleni ihan mullistavaa. Että kun kertoo toisille ihmisille, miltä tuntuu, niin se jo usein helpottaa. Tulee sanallistettua sitä itse kokemusta, sen sijaan että pelkästään älyllistää tapahtunutta. On nimittäin tosi helppo mennä sellaiseen moodiin että yrittää järkeillä jostain tilanteesta kurjat fiilikset pois, kun hyödyllisempää olisi vain sanoa, että nyt oon tosi pettynyt ja turhautunut. Tai vaikka että en ole tyytyväinen tähän nyt lainkaan.

Jos kurjaan fiilikseen liittyy jonkun toisen ihmisen käytös, niin ilman muuta on hyvä sanoa siitä tälle toiselle ihmiselle – jossain vaiheessa. Silloin kun tunteiden tunnistamista ja tunneilmaisua opettelee, niin voi tuntua todella haavoittuvalta kertoa omista tunteista ihmiselle, jonka käytös on niitä loukannut.

Silloin sitä tunteiden purkamista on tosi hyödyllistä opetella jonkun luotettavan, läheisen ihmisen kanssa. Jonkun sellaisen, joka hyväksyy myös sen, että en osaa pukea sanojani aina niin tarkasti tai en ehkä löydä muuta sanaa tälle tunteelle kuin ”v*tuttaa”.

Kuulluksi tuleminen ja empatia ovat meillä usein niin vajaalla, että niitä täytyy tankata useaan kertaan, ennenkuin itse-empatia riittää vaikkapa voimakkaan tunnekuohun taltuttamiseen.

Yksinkertainen ei aina ole helppoa

Tuntuu huvittavalta, että näin yksinkertaisia asioita on pitänyt opetella vuosikausia, ja se opettelu jatkuu edelleen. Ja sitten taas toisaalta – se, että jokin on yksinkertaista, ei tarkoita että se on helppoa. On myös oikeastaan aika lohdullista, että tunnetaitoja voi opetella näin yksinkertaisesti. Tunnekuohun keskellä nimittäin on helpompi muistaa yksinkertaiset asiat.

Millä sanoilla kuvaisin tätä tunnetta? Missä kohtaa kehoa se tuntuu?

Mitä ”pitäisi” -ajatuksia tähän liittyy?

Kenelle voisin tästä kertoa?

Tunteiden elmukelmuttaminen vaikuttaa siltä, että se suojaisi meitä ikäviltä tunteilta. Siksihän siihen on moni alunperin oppinutkin. Se kuitenkin eristää meidät myös miellyttävistä tunteista: rakkaudesta, yhteydestä, kiitollisuudesta, ilosta, rauhasta.

Kun sitä elmukelmua purkaa, niin huomaa myös, että ne kurjatkin tunteet ovat vain tunteita. Ne eivät riko meitä, ne menevät ohi, ja niillä on meille tärkeitä viestejä.

Tule mukaan purkamaan tunteiden elmukelmuja Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaariin ke 27.9.! Webinaari on ilmainen, ja saat ilmoittautuessasi myös Kärsivällisempi aamu -minikurssin, jos et ole sitä vielä tilannut. Olet lämpimästi tervetullut. ❤️

Kärsivällinen aamu alkaa kalenteritsekkauksella

Kärsivällisempi aamu -minikurssilla treenataan keinoja, joilla aamulähdöistä saa lempeämpiä. Tämän syyskuun ajan syvennyn blogissa ja uutiskirjeissä siihen, millaisia tunteita tämä prosessi saattaa herättää – siis muitakin kuin kärsivällisiä ja lempeitä tunteita. Pidän lisäksi ke 27.9. klo 13 Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaarin eli verkkoluennon, jossa käymme Kärsivällisempi aamu -minikurssin vaiheet läpi nimenomaan tunnetaitojen näkökulmasta. Webinaari on ilmainen, ja voit ilmoittautua sinne täältä – saat samantien Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi, jos et sitä ole vielä saanut.

Kärsivällinen aamu alkaa jo edellisenä iltana. Myös Kärsivällisempi aamu -minikurssin ensimmäinen vaihe tapahtuu illalla – se on kalenterin tarkistus. On helpompaa pysyä kärsivällisenä aamulla kun tsekkaan jo illalla, mitä seuraavana päivänä on odotettavissa – kenellä on lelupäivä, tai tapaaminen, tai harrastus jota varten oikeastaan pitikin pestä pyykkiä.

Lykkäämisen taustalla on usein jotain selvittämätöntä

Ja silti jostain syystä sitä kalenterin tarkistusta usein tulee lykänneeksi.

Miksi? No, siihen voi tietysti olla monta syytä. Itselläni kuitenkin yleensä minkä tahansa asian lykkääminen tarkoittaa sitä, että siinä asiassa on jokin tekemätön päätös tai käsittelemätön ikävä tunne.

Ehkä tiedän alitajuisesti, että huomenna on yhdeksältä työpalaveri, jossa minun tarvitsee myöntää, että teimme virheen. Mielummin en ajattelisi koko asiaa, koska se virhe nolottaa, joten lykkään kalenterin (ja sen palaverimerkinnän) katsomista viimeiseen asti.

Ehkä päiväkotiin piti huomenna palauttaa ”onko teillä päivänä X ja Y ja Z hoidon tarvetta, meillä on kehittämispäivä” -lappu, ja emme ole vieläkään päättäneet, että tarvitaanko hoitoa vai voidaanko säätää se päivä jotenkin muuten. Ja nyt illalla kauhean paljon mielummin ajattelisin ihan muuta kuin vaihtoehtoisia hoitokuvioita kahden viikon päähän perjantaille.

Tai sitten kaikki päivän merkinnät ovat niin myöhään, että tuntuu siltä etteivät ne kuitenkaan vaikuta aamun ehtimiseen tai kärsivällisyyteen – vaikka ne herättäisivät minussa voimakkaitakin tunteita.

Nämä kaikki tunteet kertovat tärkeitä asioita siitä, miten me voimme ja mitä me tarvitsemme. Ja itse asiassa kalenterin tarkistaminen edellisenä iltana on älyttömän hyödyllinen tapa myös tunteiden huomioimisen näkökulmasta.

Kalenterin tarkistus auttaa ottamaan tilaa tunteille

Kaikki nämä tunteet nimittäin ovat läsnä todennäköisesti myös silloin huomisaamuna. Jos meillä on itsellämme tunteet pinnassa, niin meillä on vähemmän kapasiteettia olla lempeitä ja ymmärtäväisiä lasta kohtaan – erityisesti jos lapsellakin on vaikeita tunteita käynnissä.

Tietenkään kaikkia aamussa herääviä tunteita ei voi ennakoida. Illan ja aamun välillä voi tapahtua vaikka mitä, ja kaikkeen ei voi valmistautua. Juuri siksi on usein tosi hyödyllistä valmistautua siihen, mihin voi.

Sen takia kalenteritsekkausta on hyvä harrastaa sekä aikataulujen ja käytännön asioiden sumplimisen vuoksi – ”Mihin aikaan täytyy olla ovesta ulkona, jotta ehditään mukavasti?” – että tunteiden hyväksymisen harjoituksena.

Tunteita voi harjoitella hyväksymään esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla:

  • Mitä tunteita minulle herää, kun katson huomista kalenteria?
  • Voinko antaa niiden tunteiden olla läsnä tässä hetkessä, siinä määrin kuin pystyn?
  • Voinko kertoa niistä tunteista jollekulle tärkeälle ihmiselle?
  • Voinko kuulostella, mitä tunteet kertovat siitä, mitä tarvitsen tässä hetkessä, tai mitä arvelen tarvitsevani huomenna?

Mitä enemmän otan tilaa tunteilleni etukäteen, sitä vähemmän ne ottavat tilaa aamulla. Aamuista voi tulla piirun verran kärsivällisempiä jo tällä yhdellä keinolla.

Tule mukaan ilmaiseen Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaariin ke 27.9. klo 13! Uusia tapoja on vaikea oppia, jos niihin liittyy ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaarin myötä saat vinkkejä vaikeiden tunteiden bongaamiseen ja niiden työstämiseen, jotta kärsivällisemmän aamun käytännön strategiat olisi helpompi toteuttaa. Lue lisää täältä!

Vanhemmuuden supervoimia videolla!

Tässä kesän myötä olen yhä enemmän alkanut miettiä vanhempia supersankareina. En sen takia, että vanhemmilla olisi jotain sellaisia supervoimia, joita ei-vanhemmilla ei ole. Vaan enemmänkin sen takia, että eri supersankareilla on erilaisia supervoimia, ihan niinkuin vanhemmillakin.

Jonkun supervoima on ”loputon legoilla rakentamisen into”. Toisen supervoima on ”neljättä kertaa yön aikana hereille eikä tee mieli kiroilla”. Kolmannella on esimerkiksi ”minä rakastan sinua -katse” ja neljännellä ”tänäänkin voidaan seikkailla!”.

Jotkut supervoimat liittyvät temperamenttipiirteisiin – ekstrovertin voi olla helpompi tai mielekkäämpi seikkailla festareilla ja muissa massatapahtumissa lasten kanssa, ja introvertin supervoima on taas jossain muualla. Toiset supervoimat taas liittyvät taitoihin, ja niitä voi treenata vaikka ei olisikaan niissä luonnostaan taitava.

Tein vanhemmuuden supervoimista videosarjankin, jossa puhun Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssilla treenattavista supervoimista. Videosarjan löydät Lupa olla minän Facebook-sivulta sekä Youtube-soittolistana alta.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssi alkaa 21.8., olet lämpimästi tervetullut mukaan. <3

Kunnioitus ja luottamus parisuhteessa

Seurustelin ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana. Siitä on muutama vuosi vierähtänyt, ja niiden vuosien myötä olen kerännyt myös jonkin verran lisää dataa parisuhteista. Pisin parisuhteeni on 12 vuoden edelleen jatkuva yhteinen taival puolison (ja lasten isän) kanssa.

Tässä ruuhkavuosien mylläkässä on löytynyt pari sellaista ydintä, joita itse pidän (rakkauden, unelmien, kemian, mannapuuron ja mansikoiden lisäksi) ihan ratkaisevina tekijöinä parisuhteen onnistumiselle. Ne ovat molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus.

Tänään halusin kirjoittaa siitä, mitä kunnioitus ja luottamus parisuhteessa tarkoittavat minulle.

Näiden asioiden käytäntöön vieminen ei ole aina helppoa. Päinvastoin. Välillä se on niin sielua raastavan vaikeaa että täytyy oikeasti rakastaa toista tosi paljon jotta laittaa itsensä tällaiseen myllyyn. Kasvattavaa se kyllä on, kun tulee jatkuvasti katsottua peiliin ja haastettua niitä omia totuttuja toimimisen tapoja.

Kunnioitus ja luottamus

Kunnioitus parisuhteessa on sitä, että pidän jatkuvasti auki sen mahdollisuuden, että toinen on oikeassa ja minä käyttäydyin kurjasti. Että vaikka olisin mielestäni täysin oikeutetusti toiminut niinkuin kuka tahansa järkevä ihminen toimisi, niin se saattoi loukata toista – ja on tärkeää ja arvokasta että hän kertoo siitä loukkaantumisestaan minulle.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että kun kysyn toiselta ”mikä on” niin voin luottaa siihen, että hän puhuu totta. Että hän ei sano ”ei mikään” jos jokin hiertää. Luottamus tarkoittaa myös sitä, että kun toinen kysyy ”mikä on” niin voin sanoa ”en tiedä” tai ”en nyt halua puhua siitä” ja se on riittävän hyvä vastaus siihen hetkeen – koska toinen tietää, että kerron heti kun tiedän tai haluan puhua.

Voin luottaa siihen, että minun ei tarvitse pienentää tai himmentää omaa iloani ja omien tarpeideni täyttymistä.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että silloinkin, kun toisen naama ja olemus riepoo sata tuhatta diljardia prosenttia, niin pidättäydyn piikittelemästä ja kuittailemasta ja kerron rehellisesti, mikä mättää. En myöskään edes vitsillä piikittele toiselle, tai toisesta muille, sellaisilla tavoilla joiden tiedän loukkaavan toista. Tai ainakin pyydän anteeksi ja muutan käytöstäni samantien kun tajuan, että tulin piikitelleeksi ja kuittailleeksi.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että voin vapaasti riemuita ja iloita asioista, jotka menevät ihanasti, ja luottaa siihen, että toinen riemuitsee ja iloitsee kanssani. Voin luottaa siihen, että minun ei tarvitse pienentää tai himmentää omaa iloani ja omien tarpeideni täyttymistä siltä varalta, että toiselle tulee siitä paha mieli. Ja jos toiselle siitä jotain kurjia fiiliksiä herää, niin voin luottaa siihen, että hän ottaa niistä vastuun eikä syytä niistä tunteista minun onnistumistani.

Erityisesti silloin kun on vaikeaa

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että molemmat saavat asettaa rajoja omien tarpeidensa suojaksi. Että kun pyydän toiselta jotain ja hän sanoo EI, niin olen aidosti kiitollinen siitä, että hän suojeli omia rajojaan. Ja kun hän pyytää minulta jotain, niin voin sanoa EI ilman pelkoa siitä, että saan sen jälkeen niskaani syyllistämistä tai valitusta.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että olen rehellinen toiselle silloinkin kun se tuntuu vaikealta.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että pidämme lupauksemme, tai kerromme toiselle heti kun näyttää siltä, että emme siihen ehkä pysty. Se tarkoittaa myös sitä, että jos lupaus joskus kuitenkin rikkoutuu, niin luotan siihen, että toinen teki parhaansa – ja hän luottaa siihen, että minä tein parhaani.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että olen rehellinen toiselle silloinkin kun se tuntuu vaikealta. En jätä asioita kertomatta ikäänkuin suojellakseni toista (eli oikeastaan suojellakseni itseäni niiltä vaikeilta keskusteluilta).

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että kaikkea ei kuitenkaan tarvitse jakaa tai avata. Minulla on oma elämäni, toisella on oma elämänsä, ja vaikka ne yhtenevät monissa kohdissa, ne eivät silti ole täysin päällekkäiset. Luotan siihen, että toinen kertoo minulle asioita siinä määrin kuin ne koskettavat minun elämääni, ja siinä määrin kuin hän haluaa minulle asioita jakaa.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa, että tiedän ettei toinen tahallaan ja tietoisesti tekisi mitään loukatakseen tarpeitani.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että otan vastuun omista tunteistani ja tarpeistani, ja huomioin myös toisen tunteet ja tarpeet – ja muistan samalla, että toinen on itse vastuussa omista tunteistaan ja tarpeistaan.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa, että tiedän ettei toinen tahallaan ja tietoisesti tekisi mitään loukatakseen tarpeitani – ja jos niin tapahtuu, kyseessä on varmaankin väärinkäsitys, ja voin turvallisesti kertoa toiselle tunteistani ja tarpeistani.

Yhteinen nimittäjä

Toki kunnioitus ja luottamus ovat ihan keskeisiä asioita missä tahansa ihmissuhteessa. Monet noista yllä kuvatuista periaatteista toimivat sellaisenaan myös lasten kanssa, tai työpaikalla, tai esimerkiksi harrastusporukassa.

Ja toki, taas, ytimessä on se, että pystyn kunnioittamaan itseäni ja luottamaan itseeni. Minä olen kaikkien elämäni ihmissuhteiden yhteinen nimittäjä. On tärkeää, että kunnioitan omia rajojani ja tarpeitani, että luotan siihen että teen parhaani, että puhun itselleni ja itsestäni kunnioittavasti, että luotan onnistumisiini ja taitoihini ilman jatkuvaa itsekritisoinnin tarvetta.

Minä olen kaikkien elämäni ihmissuhteiden yhteinen nimittäjä.

Ja mitä enemmän treenaan kunnioittavaa käytöstä ja luottamusta itseni suuntaan, niin sitä helpompaa on olla kunnioittava, luotettava ja luottavainen myös toisten ihmisten kanssa. <3

Ensi viikolla tulee lisää tietoa siitä, miten itsestä huolehtimista ja omien tarpeiden kunnioittamista voi harjoitella syksyn Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssin myötä. Tilaa uutiskirje, niin saat tiedon kurssista suoraan sähköpostiisi – ja saat sopivasti loppukesään ”Kärsivällinen aamu” -minikurssinkin, jonka myötä syksyn aloitus (sitten joskus miljoonan vuoden päästä) käy lempeämmin. <3

Tämä toimi tällä kertaa 18: Epätäydellisyyden ristiaallokko

Kesälomalauantai. Aamiaisen jälkeen lapset tsemppautuvat ulos leikkimään, koska koko aamu on mennyt piirrettyjen parissa. Minä teen aamurutiinia eli yritän meditoida siinä kaiken kaaoksen keskellä. Viisivuotiaalla on kauhea kriisi siitä, että isi haluaa laittaa vessanoven kiinni kun viisvee on vessassa ja isi juo aamukahvia.

Viisvee: Mikään ei auta paitsi se, että saan pelata.
Minä: No sit sä varmaan istut ja pidät ikävää koko päivän.
Viisvee: No on itse asiassa toinenkin asia joka auttaa. *hakee pehmolelun ja tulee mun syliin siihen joogamatolle kippuraan.*

Siinä me sitten hetken syliteltiin, ja sit patistelin lapsen pukemaan. No, hän löysi sukat ja housut ja tuli taas mun syliin, jossa vaiheessa hän rupesi näpräämään mun jalkapohjia vaikka sanoin monta kertaa että älä koske. Ja kun siirsin jalkoja niin, että jalkapohjat oli saavuttamattomissa, niin taas tuli huuto.

Minä: Hei älä koske ilman lupaa, ihan niinkuin säkin aina sanot.
Viisvee: Mutkun mä…
Minä: Mua ei nyt kiinnosta selittelyt, mua kiinnostaa anteeksipyyntö ja se, että sä muutat sun käytöstä. Ihan niinkuin jos suhun joku koskee sillai miten et halua, niin ei sun tarvitse kuunnella selityksiä, vaan toisen tehtävä on pyytää anteeksi ja muuttaa käytöstä.
Viisvee: Anteeksi!
Minä: Saat. Voitko mennä kauemmaksi pukemaan, kun sä tulit tähän kesken mun joogan?
Viisvee: Mä haluan pukea tässä!
Minä: Ja mä haluan joogata tässä, ja sä tulit tähän kun mä olin ensin.

Siinä kohtaa mua otti päähän koko episodi sen verran, että menin toiseen huoneeseen ja puoliso sai hoitaa pukemiset loppuun.

Tässä ei ollut patenttiratkaisuja

En tiedä, onko tässä tarinassa mitään varsinaista opetusta tai esimerkkiä.

Huomasin tilanteen jälkeen, että mua samaan aikaan ärsytti etten saanut omaa tilaa, ja hävetti etten osannut olla lapselle paremmin läsnä. Hän selkeästi halusi syliin ja lähelle, ja aluksi osasin olla läsnä ja kutsua lapsen syliin mykkyrälle. Ja sitten kohta en halunnutkaan.

Voisin perustella ihan suvereenisti kumman tahansa näkökulman.

Että kyllä, mun on tärkeä saada omaa aikaa ja tilaa, aamurutiini on mun hyvinvoinnille tosi tärkeä, oma happinaamari päähän ensin, ei tarvitse joustaa vanhemman aina omista tarpeistaan. Lapsen on tärkeää kokea, että aikuinen asettaa rajat oman hyvinvointinsa suojaksi, koska sitten hän näkee mallin siitä, että niin saa tehdä.

Ja kyllä, lapsi tarvitsi läheisyyttä ja nähdyksi tulemista, ja aikuisen on tärkeä pystyä säätelemään omien tarpeidensa täyttymistä koska lapsi ei välttämättä pysty odottamaan ja ennakoimaan samalla tavalla kuin aikuinen. Lapsella on selkeästi nyt joku muukin myllerrys käynnissä, ja siihen auttaa läheisyys ja rakkaus ja empatia paljon paremmin kuin rajojen tiukentaminen.

Niin ehkä kirjoitin tämän tekstin esimerkkinä siitä, että kaikki tilanteet ei aina ratkea mitenkään sisäsiististi tai tyylikkäästi, vaikka olisikin kiinnostunut omista ja toisten tarpeista. Ei kaikkiin tilanteisiin ole mitään patenttiratkaisua, että nyt ensin tehdään näin ja sitten noin ja sen jälkeen kaikilla on hyvä fiilis ja kaikkien tarpeet täyttyy.

Epävarmuus ja epätäydellisyys

Tottakai mä pelkään että toi viisvee on parin kolmen vuosikymmenen päästä terapiassa valittamassa, miten äidistä ei ikinä tiennyt että pääseekö sen syliin vai ei. Aika usein, kun laitan omat tarpeeni lasten tarpeiden edelle, koen olevani kuin Ibsenin Nukkekodin Nora, joka hylkää lapsensa lopullisesti koska kokee olevansa niin kelvoton heitä kasvattamaan. Ja noi on viisi ja seitsemän. Aika pieniä mutta ei ihan taaperoita enää kuitenkaan.

En mä tiedä, että muuttuuko tämä koskaan. Että onko tää samanlaista silloin kun lapset on viisitoista ja seitsemäntoista. Mutta ihan tällai vertaistukena vanhemmalta toiselle: tässä samassa epävarmuuden ja epätäydellisyyden ristiaallokossa me seilataan kaikki. ❤️

Ja ihan tyytyväisiä ääniä tuolta ikkunan toiselta puolelta kuuluu, niin vissiin sillä viisivuotiaallakin on nyt kaikesta huolimatta asiat ihan kohtuullisesti. Vaikka kaikki ei mennytkään täydellisesti.

Miten puhua lapsen kanssa sateenkaaren väreistä?

Pride-viikko on loistava aika keskustella lasten kanssa sateenkaaren väreistä eli erilaisista ihmisistä ja erilaisista perheistä. Vaan miten niistä kannattaa keskustella, jos kerran aikuistenkin kanssa se on välillä vaikeaa?

Tässä tekstissä halusin kertoa 4 vinkkiä, jotka on helpottaneet meidän (myöskin enemmän tai vähemmän sateenkaarevan) perheemme keskusteluja. Nämä vinkit helpottavat ilman muuta myös aikuisten välisiä keskusteluja.

1. Ota selvää

Keskusteluun on paljon helpompi ryhtyä kun on ensin itse selvillä siitä, mistä puhutaan kun puhutaan sateenkaari-ihmisistä ja -perheistä. Setan sivut ovat hyvä aloituskohta opettelulle, ja englanniksi olen itse oppinut valtavasti Everyday Feminism -sivuston asiallisista artikkeleista.

Itseäni on myös auttanut se, että olen miettinyt etukäteen helppoja, lapsentajuisia määritelmiä esimerkiksi sukupuolelle, seksuaalisuudelle, cis/transihmisyydelle, ja niin edespäin. Itse käytän esimerkiksi lasten kanssa jutellessa suunnilleen seuraavanlaisia määritelmiä:

Sukupuoli

= ihmisen kokemus siitä, onko tyttö tai nainen, poika tai mies, tai jotain muuta, vaikkapa muunsukupuolinen. Ihminen itse tietää oman sukupuolensa, eikä se riipu siitä, millaiseen kehoon on syntynyt tai siitä, miltä näyttää tai mistä tykkää. Joidenkin ihmisten kokemus sukupuolesta voi muuttua iän myötä, eikä sen kanssa tarvitse olla valmis – ja joillain ihmisillä on tosi pienestä asti tosi selkeää, onko tyttö tai poika tai jotain muuta.

Seksuaalisuus

= se, miten ja keneen ihminen ihastuu ja rakastuu. Jotkut ihastuvat yleensä tyttöihin tai naisiin, toiset yleensä poikiin tai miehiin, joillain sukupuoli ei vaikuta siihen keneen ihastuu. Jotkut ihastuvat tosi harvoin ja jotkut eivät ollenkaan. Se, keneen ihastuu, ei riipu siitä, mitä sukupuolta itse on.

Cis/trans/intersukupuolinen

Kun vauva syntyy, niin Suomessa ja monissa muissa maissa kätilö arvaa vauvan kehon perusteella, että onko vauva tyttö vai poika. (Sellaista vaihtoehtoa ei vielä ole, että kätilö arvaisi ”ei kumpikaan” ja se riittäisi kaikille, mikä on ihan hupsua.) Joskus se arvaus osuu oikeaan, ja se tytöksi arvattu vauva lapseksi ja nuoreksi kasvaessaan tuntee olevansa tyttö. Silloin puhutaan cis-ihmisestä – sama sukupuoli kuin mitä kätilö arvasi.

Jos taas se tytöksi arvattu vauva kasvaa isoksi ja onkin poika, niin puhutaan trans-ihmisestä – eri sukupuoli kuin mitä kätilö arvasi. Silloin meidän tarttee kunnioittaa sitä sukupuolta, joka se lapsi tai nuori tai aikuinen on oikeasti, ja opetella että hän onkin poika vaikka luultiin että hän on tyttö.

Intersukupuolinen ihminen on sellainen, jonka kehossa on syntymästä asti sekä tytön että pojan piirteitä, niin että kätilöllä voi olla vaikea arvata, onko hän tyttö tai poika. Hänenkin sukupuolensa, ihan niinkuin kaikkien muidenkin, selviää sitten kun hän kasvaa ja itse kertoo, että onko hän tyttö tai poika tai muunsukupuolinen tai jotain muuta.

Erilaiset perheet

Joissain perheissä on yksi lapsi, toisissa kaksi, joissain kolme, neljä tai enemmän. Samalla tavalla joissain perheissä on yksi vanhempi, toisissa kaksi, joissain kolme, neljä tai enemmän. Ihan niinkuin lapset voivat olla tyttöjä, poikia, tai muunsukupuolisia, niin vanhemmat voivat olla naisia, miehiä, tai muunsukupuolisia. Se, kuinka monta lasta tai vanhempaa perheessä on, ei vaikuta siihen, onko siinä perheessä hyvä elää ja olla. Siihen vaikuttaa se, kuinka rakastavasti ja kunnioittavasti kaikki perheenjäsenet käyttäytyvät toisiaan kohtaan, ja kuinka hyvin kaikkien tarpeet täyttyvät.

2. Normalisoi erilaisuus – sano ”joskus”, ”toisinaan” ja ”en tiedä”

Ihmisiä ja perheitä on niin valtava kirjo, että itse olen ainakin luopunut kokonaan sanomasta ”kaikki”, ”aina” tai ”ei koskaan”. (Tästä itse opettelin pois jo silloin, kun sääntöihin helposti rakastuvan esikoisen kanssa monestakaan asiasta ei voinut sanoa ”kaikki” tai ”aina”, koska sitten heti seuraavana päivänä tuli poikkeus vastaan.)

Sen sijaan puhun lapsille siitä, että ”usein” ihmisillä sukupuoli on sama kuin mitä syntyessä on arvattu, ja ”toisinaan” käy ilmi että niin ei ollutkaan. Tai ”joskus” tytöt ihastuvat poikiin ja joskus tyttöihin. Tai jos lapsi kysyy, että voiko olla sellainen ihminen jolla X, niin korkeintaan sanon että minä en ole kuullut sellaisesta tapauksesta, mutta en voi sanoa varmaksi. Ja että maailmassa on niin paljon erilaisia ihmisiä, että enemmän ihmetyttäisi jos ei olisi sellaistakin.

Samalla on hyvä totutella sanomaan, että ei tiedä. Esimerkiksi jos lapseni kysyvät minulta jotain transaikuisen elämästä, niin minä cis-naisena en oikeastaan voi sanoa siihen mitään. En tiedä. Voin tietysti sanoa, että selvitetään, etsiä tietoa esimerkiksi Setan sivuilta, tai muuten yrittää löytää vastauksia heidän kysymyksiinsä.

3. Hyväksy haavoittuvuus, häpeä ja yksityisyys

Sukupuoli ja seksuaalisuus voivat olla herkkiä, haavoittuvia ja yksityisiä asioita. Vaatii luottamusta ja empatiaa, että niistä asioista tuntuu mukavalta puhua. Tämä pätee sekä lapsiin että meihin aikuisiin. Erityisesti silloin, jos oma suhde sukupuoleen tai seksuaalisuuteen on ollut jotain muuta kuin luonteva ja iloinen, niin lapsen kanssa aiheesta puhuminen saattaa tuntua ihan mahdottomalta.

Saa tuntua vaikealta ja haavoittuvalta. Häpeää ei tarvitse hävetä, se on tunne siinä missä muutkin. Ja silti on tärkeää, että me aikuisina otamme vastuun siitä, että hankimme itsellemme tukea ja empatiaa, jotta emme siirrä omaa häpeäämme lapselle.

Sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tärkeä puhua lapsen kanssa sellaisilla sanoilla, että lapsi itse pystyy omia kokemuksiaan käsittelemään. Kehonosien nimet, tykkäämiset, mielihyvä ja omat rajat ovat sellaisia asioita, joihin pienelläkin lapsella on oikeus.

(Tässä kohtaa suosittelen lämpimästi Viekkua ja doula-seksuaalikasvattaja Anna-Riittaa, joka auttaa vanhempia muun muassa lapsen seksuaalikasvatuksessa.)

Samaan aikaan on tärkeä huomioida meidän jokaisen yksityisyyden tarve. Lapsen on tärkeä kuulla, että aikuisellakin on kokemus omasta sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan – ja sekä lapsen että aikuisen yksityisyyden tarvetta palvelee se, että aikuinen ei kerro enempää kuin mitä on tarpeen lapsen kysymyksiin vastaamiseksi.

Tässä kohtaa aikuisen on valtavan tärkeä opetella erottamaan, milloin hän haluaa lopettaa keskustelun häpeää välttääkseen ja milloin oman ja lapsen yksityisyyden tarpeen suojelemiseksi. Eron voi löytää esimerkiksi siitä, että häpeään liittyy ajatus, että on ylipäänsä väärin ja kauheaa puhua tällaisista asioista – seksuaalisuudesta, sukupuolesta, niiden ilmaisemisesta – lapsen kanssa. Yksityisyyden tarpeen kohdalla tunnistan, että näistä asioista on tärkeä puhua, ja haluan huolehtia, että en vaivaannuta lasta tai itseäni kertomalla liikaa tai liian yksityiskohtaisesti.

Ja jos huomaan, että häpeä iskee kesken keskustelun, niin senkin voi sanoa lapselle. Että nyt tuntuu vaikealta ja nololta jutella näistä asioista, eikä se tarkoita että niissä olisi mitään pahaa, vaan tämä on minulle uutta ja uudet asiat ovat joskus vaikeita.

4. Kuuntele lasta

Kuten yllä mainitsin, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tärkeä puhua lapsen kanssa siksi, että lapsella on sanat kuvata omaa kokemustaan. Keskustelu onkin parhaimmillaan sitä, että aikuinen kyselee lapsen omia ajatuksia ja kokemuksia asioista samalla kun kertoo. Kysyä voi esimerkiksi seuraavia asioita:

  • Oletko sinä tyttö tai poika tai jotain muuta?
  • Millaisista asioista tiedät, että [kaverin nimi] on tyttö / poika?
  • Millaisista asioista tiedät, että sinä olet tyttö / poika / muunsukupuolinen?
  • Oletko joskus ihastunut johonkin tyyppiin? Mikä hänessä oli ihanaa?
  • Tunnetko sellaisia kavereita, joilla on samanlainen perhe kuin meillä?
  • Tunnetko kavereita, joilla on erilainen perhe kuin meillä? Millainen heidän perhe on?
  • Onko susta kummallista vai tavallista, että [mistä juuri puhuttiin]?

On myös tärkeää kuunnella lasta ja hyväksyä hänet siinä, mitä hän kertoo omasta sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan. Erityisesti silloin, jos lapsi kertoo sukupuolestaan tai seksuaalisuudestaan jotain meidän odotuksistamme poikkeavaa. Voi helposti tulla ajatus, että lapsi ei vielä tiedä, ei oikein ole varma, ei ole ymmärtänyt mistä on kysymys, tai niin edespäin. Ja silti meidän on tärkeää kuunnella ja kunnioittaa sitä, mitä lapsi kertoo. Lapsi on itse oman sukupuolensa ja seksuaalisuutensa asiantuntija.

Jo se, että lapsi kertoo meille jotain sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan, on luottamuksen osoitus. Meidän tehtävämme on olla sen luottamuksen arvoisia. Silloin, kun meillä on yhteiset sanat joilla puhua hänen kokemuksestaan, meidän on helpompi kunnioittaa ja antaa tilaa hänelle olla oma ihana itsensä myös sukupuolen ja seksuaalisuuden osalta.

Iloa ja vapautta pride-viikkoon kaikkien sukupolvien sateenkaarikansalle ja läheisille. ❤️