Ei kun minä! ja muita näkökulmia

Meidän kohta 3-vuotias esikoinen on viehättävässä iässä. Siinä minä-itse -iässä, tiedättehän, että vaikka jotain ei ihan osaa ja tekemiseen menee tuplasti kauemmin kuin jos vanhempi auttaisi, niin eikun minä itse. Ihan sama, onko kiire tai olisko muuten tärkeää saada joku homma hoidettua tehokkaasti, niin huuto tulee jos yrität auttaa.

Minäminä, minäminäminä

Mua itseäni on tämän vaiheen tuoksinassa auttanut hurjasti se tieto, että lapsi ei tee sitä itsekkyyttään, vaan hän sattuu olemaan kehityspsykologisesti sellaisessa vaiheessa, että hän kykenee näkemään vain oman näkökulmansa. Se nimittäin avaa ymmärrystä aika moneen muuhunkin tilanteeseen.

”Kiire” on lapselle outo teoreettinen käsite, jos (ja kun) hän ei itse hahmota päivän aikataulua. Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen. Siis hänen omasta eli maailman ainoasta näkökulmastaan käsin.

Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen.

”Tossa voi sattua pahasti” on lapselle outo teoreettinen käsite. Äskenkään ei sattunut mitään, niin ihan hyvin voin vielä tehdä uudestaan. Riippumatta siitä, kuinka monta kertaa asiasta on keskusteltu.

Teoreettisella käsitteellä mä tarkoitan sellaista, että ihminen (lapsi tai aikuinen – tähän päästään kohta) tietää, mitä ilmaus tarkoittaa. Hän on kuullut sen, ja on ehkä keskusteltukin siitä että mistä on kysymys. Ihminen osaa tarpeen tullen usein jopa selittää, että mitä se asia tarkoittaa, mutta se ei silti ohjaa käytöstä tai ajattelua.

Aikuisten esimerkkinä voisi olla tupakoitsija, jolle ”tupakointi aiheuttaa keuhkosyöpää ja muita sairauksia” on teoreettinen käsite, koska isoukkikin eli 97-vuotiaaksi vaikka veti askin norttia joka päivä.

Kolmevuotias alkaa jo pikkuisen hahmottaa sitä, että toisiin voi sattua vaikka itseen ei sattuisi. Jos mä sanon, että mua väsyttää tai mun päätä särkee, niin hän usein ensin ilmoittaa että ei minua väsytä, ei minun päähäni satu. Se asia käsitellään ensin sen kautta, että onko minulla tällainen samanlainen tilanne vai ei. Sitten hän saattaa kysyä minulta, että tarviiko sinun levätä, tarviiko sinun mennä sairaalaan.

Miten ajattelu kehittyy

Mä löysin eilen tällaisen loistavan lentävän lauseen:

Education is not the learning of facts, but the training of the mind to think.
– Albert Einstein

Eli kasvatus ei ole faktojen opettelua, vaan ajattelutaidon harjaannuttamista. Samalla tavalla ihmisen kasvu ja kehitys ei ole pelkästään sitä, että tieto lisääntyy. Kehitys tarkoittaa sitä, että ajattelussa tapahtuu perustavanlaatuisia laadullisia muutoksia – ihmisen tapa nähdä maailma (ja itsensä osana maailmaa) muuttuu.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti. Toisin sanoen ihminen pystyy tiedostamaan ja tunnistamaan sellaisen asian, joka aikaisemmin on ollut hänelle tiedostamatonta, itsestäänselvää, erottelematonta.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti.

Vauva hahmottaa ensin kaiken osaksi omaa itseään, sitten hän alkaa erottaa hahmoja ja kapistuksia. Hahmot ovat kuitenkin olemassa vain silloin, kun hän näkee ne. Jossain vaiheessa lapsi huomaa, että hän onkin itse olemassa myös silloin kun hän on yksin. Fyysisestä kokemuksesta tulee jotain sellaista, minkä olemassaolon vauva pystyy havaitsemaan.

Vähän myöhemmin lapsi alkaa hahmottaa, että kun niille kapistuksille ja hahmoille tekee jotain, niin ne reagoivat. Tilassa olemisesta ja asioiden kanssa vuorovaikuttamisesta tulee sellaista, minkä olemassaolon lapsi pystyy havaitsemaan.

Seuraavaksi lapsi pikkuhiljaa oppii, että on eri asia, tekeekö hän itse jotain vai tekeekö joku niistä hahmoista tai kapistuksista jotain. Silloin on päästy tähän ”eikun minä itse” -vaiheeseen, jossa oma minä ja oma tekeminen on jotain sellaista, minkä lapsi pystyy hahmottamaan. Maailma tapahtuu omasta näkökulmasta.

Kehitys jatkuu.

Lapsi ymmärtää, että niillä omilla teoilla on joku seuraus toisille ihmisille, ja alkaa hahmottaa omaa rooliaan. Kun ihminen (ei välttämättä enää lapsi) kasvaa vielä, hän alkaa hahmottaa, että hänellä voi olla eri rooli eri tilanteissa. Silloin ihminen alkaa havaita erilaisia systeemejä.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten eri systeemit vuorovaikuttavat keskenään – perhe ja yhteiskunta, puoluepolitiikka ja terveydenhoito. Ja että niissä kaikissa on ihmisiä, yksilöitä, samanlaisia kuin hän itse, joilla on oma roolinsa.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten nämä keskenään vuorovaikuttavat systeemit rakentuvat puolestaan korkeamman tason systeemeiksi, jotka vuorovaikuttavat puolestaan korkeammalla tasolla – Suomi ja Ruotsi, YK, NATO ja niin edelleen. Ja miten kaikissa näissäkin on yksilöitä, systeemejä, vuorovaikutusta.

Miten muuten tämän voisi ajatella?

Ihmisen psykologinen kehitys ei siis lopu missään tietyssä iässä, vaan jatkuu niin kauan kuin on mahdollista ottaa vielä askelen korkeampi näkökulma. Kaikki nämä kehitysaskeleet nimittäin edellyttävät sitä, että ihminen ottaa jonkun uuden näkökulman, jota ei ollut aikaisemmin pystynyt havaitsemaan.

Toki on ihmisiä, jotka pystyvät älyllisesti selittämään vaikka mitä yhteiskunnan rakenteita, vaikka heidän oma näkökulmansa yltää laajimmillaan vain omaan viiteryhmään ja sen etuun (*köh puoluepolitiikka köh*). Tällaiselle henkilölle ne ilmiöt ovat kuitenkin vain teoreettisia käsitteitä. Ne eivät ohjaa käytöstä eivätkä ajattelua.

Niin kauan kuin tällainen ihminen ei kykene ottamaan hänen viiteryhmänsä ulkopuolella olevien ihmisten näkökulmaa, hän ei myöskään hahmota, että jokainen yhteiskunnallisen rakenteen osanen on itse asiassa aito, hengittävä ihminen. Myös se tyyppi, joka eniten raivostuttaa ja inhottaa ja ällöttää ja pelottaa. Myös se ihan yhteiskuntarakenteen toisessa päässä oleva, ihan eri arvoja kannattava tyyppi.

Mitä se näkökulman ottaminen sitten käytännössä on?

Sen lisäksi, että syvemmissä kehitysvaiheissa ihminen pystyy ottamaan useampia näkökulmia, hän pystyy myös asettumaan syvemmin toisen ihmisen asemaan ja näkemään hänen näkökulmansa perusteellisemmin.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Meidän melkein kolmivuotias saattaa huutaa toisesta huoneesta ”äiti mikä tämä on?” ja kun kysyn, että mikä, hän vastaa ”no tämä”. Hän näkee sen kapistuksen, eikä hänelle tule mieleenkään, että minä en muka sitä näkisi. Mun pitää kysyä, että no minkä värinen se on, tai tulla itse katsomaan.

Siitä askel syvempään näkökulmaan on sen ymmärtäminen, että toinen ei tiedä samoja asioita kuin minä.

Että jotain voi pitää salaisuutena, eivätkä toiset tiedä sitä. Tai että jos kerron kotiväelle, mitä koulussa tapahtui, minun täytyy jotenkin taustoittaa tilanne. Tai että jos joku toinen ihminen tekee minulle jotain epämiellyttävää, niin tilanteen ulkopuoliset eivät välttämättä tiedä, mitä on tapahtunut

Musta tuntuu, että poliittinen keskustelu on jotenkin tosi usein tätä tasoa. Että jos meidän puolue kertoo tarpeeksi tilastoja, jotka näyttävät ihan selvästi totuuden, niin silloin nuo toiset tajuavat, mistä on kyse, ja automaattisesti ovat meidän kanssamme samaa mieltä.

Mutta se ei ihan vielä riitä. Mä ajattelen, että tarvitaan ainakin vielä muutama askel.

Seuraava olis mun nähdäkseni se, että ymmärtää että toinen ei pidä samoja asioita tärkeinä kuin minä. Että siinä missä minulle on tärkeää tasa-arvo ja ihmisten vapaus elää omaa elämäänsä, niin toisille on tärkeää perinteiden säilyttäminen ja ennustettavuus, noin esimerkiksi.

Ja että vaikka kuinka argumentoisin ja selittäisin omaa näkökulmaani, niin jos puhun toisen mielestä täysin yhdentekevistä asioista, en saa muutosta aikaan. Oli kyse sitten avioliittolaista tai kolmivuotiaan kerhoon ehtimisestä.

Tästäkin mun mielestä pääsee vielä askelen syvemmälle toisen näkökulmaan.

Silloin pitää hahmottaa, että toinen näkee maailman eri tavalla kuin minä, ja haluta selvittää, miten se toinen itse asiassa näkee maailman. Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Onko hänelle totta, että mä häviän maailmasta kun menen toiseen huoneeseen?

Onko hänelle totta, että pehmolelut valvovat kun hän nukkuu?

Onko hänelle totta, että kukaan ei tajua häntä?

Onko hänelle totta, että maahanmuutto vaarantaa kaiken sen, mikä tässä maassa on hyvää ja arvokasta?

Onko hänelle totta, että tasa-arvoinen avioliittolaki vähentää hänen oman heteroavioliittonsa arvokkuutta?

Silloin, jos mä pystyn näkemään, mikä tälle ihmiselle on totta, mä voin huomioida sen hänen totuutensa kun mä kerron omaani. Mun ei tarvitse olla samaa mieltä hänen kanssaan, eikä mun tarvitse sietää häneltä minkälaista tahansa käytöstä.

Meidän kuopus esimerkiksi ei tajua, että jos hän puree niin lelua ei satu mutta mua sattuu, enkä mä silti anna hänen purra mua. Mä en toisaalta myöskään syytä häntä julmaksi kaltoinkohtelijaksi, jos mä ymmärrän, että hän ei hahmota sitä eroa. Minulla on siinä tilanteessa useampi näkökulma käytössäni, joten on mun vastuulla toimia niin, että hän ei vahingoita itseään tai muita.

Ja mitä tulee politiikkaan: edustuksellisen demokratian hienous ja kauheus on siinä, että kansa valitsee ansaitsemansa edustajat. Mä ajattelen, että silloin kun eduskuntaan valitaan enimmäkseen ihmisiä, jotka pystyvät ottamaan vain oman viiteryhmänsä näkökulman, jäädään poliittisessa keskustelussa jankkaamisen tasolle. Vasta silloin, kun kansanedustajat osaavat puoluerajoista välittämättä oikeasti miettiä asioita sekä omien äänestäjiensä että koko Suomen tai koko maailman näkökulmasta, tästä tulee aito hyvinvointivaltio.

Ja samaan aikaan mä yritän kovasti muistaa, että kaikille se aito hyvinvointivaltio ei ole yhtä tärkeä asia.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä nousi mieleen kehityspsykologiaan, kivoihin kehitysvaiheisiin tai näkökulmiin liittyen? Myös empatia ja sympatia ”minä itse” -vaiheeseen liittyen on tervetullutta.

Millä tasolla sinulle on luontevaa ottaa toisen näkökulma – näkemisen, tiedon, arvojen, maailmankuvan tasolla? Millainen näkökulman ottaminen on sinulle vaikeaa? Millaisessa tilanteessa sinulle voisi olla hyödyllistä opetella katsomaan asiaa ”sen toisen” näkökulmasta? Milloin toivot, että ihmiset näkisivät sinun näkökulmasi selkeämmin – ja miten voisit kertoa oman näkökulmasi heidän maailmankuvansa kielellä?

Vähättelyä postilaatikosta

Meille tuli tänään mainospostia.

Se on poikkeuksellista, koska ovessa on ei mainoksia -lappu. Ovelat lastentuotteiden markkinoijat ovat kuitenkin hoksanneet, että jos väestötietojärjestelmästä katsoo sopivan ikäisten lasten vanhempia ja lähettää mainokset nimellä, niin ne menevät Postin jakelussa eivätkä näinollen olekaan yhtään mainoksia.

Ja koska vauva täytti tässä jokin aika sitten puoli vuotta, niin meitä lähestyi Nutricia. Mä avasin sen kirjekuoren mielenkiinnosta, selasin ne lippuset ja lappuset läpi, ja sitten käteen osui joku tuoteopas.

Sen kannessa on kuva, jossa on ikäänkuin helmitaulun rimoissa tomaatteja, kanankoipia, juustokuutioita ja parsakaalia. Helmitaulun takaa kurkistaa syöttötuolissa istuva vauva. Alla on teksti:

Osaatko valmistaa aterian, joka sisältää 7,4 g proteiinia, 5 g rasvaa ja vain 0,04 g natriumia…?
Muksu osaa. Lue tuotteista lisää: [nettisivu]

Taustaa: meidän molemmat lapset on sormiruokailijoita, ei siksi että mä olisin jotenkin erityisen einesvastainen, vaan koska se sopii mun ajatteluun lapsesta oman elämänsä subjektina. Se, että mä en oo koskaan syöttänyt lapsille soseita, ei kuitenkaan tarkoita sitä että mulla olis jokin erityinen mielipide suuntaan tai toiseen siitä, millaisia ruokaratkaisuja muut vanhemmat tekee.

Mä uskon, että sormiruoilla, kotitekoisilla soseilla ja teollisilla soseilla kasvaa yhtä lailla ihan hyviä lapsia. Pääasia, että lapsi saa ruokaa. Joissain perheissä sormiruokailu ei toimi, joissain perheissä soseruokailu ei toimi. Se selviää kokeilemalla.

Sitä mä en kuitenkaan usko, että teollinen ruoka olisi jotenkin parempaa kuin itse tehdyt soseet tai sormiruoka. Oli niissä mitä tahansa GOS-FOS oligosakkaridia* hyvänsä, niin ne on kuitenkin teollisesti käsiteltyä ruokaa, jonka etuna on helppous, nopeus, kätevyys esim. eväänä kuljetettaessa ja hyvä säilyvyys.

[*Oligosakkaridit (3-10 monosakkaridiyksikön hiilihydraatti; oligo= usea) 
Monissa kasviksissa, kuten sipulissa, pavuissa, herneissä, linsseissä, maa-artisokassa ja mustajuuressa, on harvinaisia, 3-10 monosakkaridiyksiköstä koostuvia hiilihydraatteja, oligosakkarideja (oligo = usea). Ohutsuolen entsyymit eivät pysty pilkkomaan oligosakkarideja imeytyvään muotoon monosakkarideiksi. Oligosakkaridit kulkeutuvat paksusuoleen bakteerien ravinnoksi. Siksi niitä sisältävät ruoka-aineet saattavat aiheuttaa ilmavaivoja. Imeytymättömät oligosakkaridit ovat ravintokuitua ja voivat toimia prebiootteina, eli lisätä yhden tai useamman edullisen bakteerin kasvua paksusuolessa. Lähde.]

Joten mainostaisivat vaikka nyt sillä, että ”Hei, onpa kätevää vaan napata Muksu-purkki mukaan ja lähteä ovesta ulos!” Tai että ”Hei, nyt minun ei tarvitse höyrytellä eikä keitellä eikä odottaa että ruoat jäähtyy eikä soseuttaa, naps vaan kansi auki ja ruokaa lapselle huiviin!” Tätä kaikkea löytyy saman kirjekuoren muista oppaista, ja perheestä riippuen siellä on varmasti ihan hyödyllistäkin tietoa.

Mutta ihan omana otsikkonaan tuo Osaatko?

Mun nähdäkseni vähän halpa veto Nutricialta vedota vanhempien epävarmuuden tunteeseen.

Ensinnäkään, missään ei perustella, että miksi nimenomaan tuo yhdistelmä 7,4 g proteiinia, 5 g rasvaa ja 0,04 g natriumia on se autuaaksitekevä.

Toisekseen, siinä otsikossa jännästi puhuta mitään hiilihydraattien tai lisätyn sokerin määrästä – se pitää vissiin mennä itse katsomaan sieltä nettisivulta. Kävin tutkimassa, eikä missään kerrottu, että mikä ruoka se nyt sitten on, jossa on tää autuaallinen yhdistelmä rasvaa ja proteiinia ja natriumia. En tämän mainoksen enkä nettisivujen perusteella siis edes osaisi ostaa ateriaa, jossa nämä ravintoaineet ovat täydellisessä tasapainossa. Näin epäonnistunut vanhempi minä olen. Yhdessäkään mun katsomassa purkissa ei ollut proteiinia 3 g enempää, eli onko tarkoitus että lapsi vetelee kaksi-kolme purkkia per ateria?

Kolmanneksi, missään ei myöskään kerrota, että onko Nutrician koekeittiössä nimenomaan tähdätty tohon yhdistelmään. Vai onko ne vaan laittaneet kasaan normaalia kotiruokaa, vähän jatkaneet sitä maissitärkkelyksellä ja vedellä (jokaisen uutuustuote-esitteessä mainitun soseaterian pääraaka-aineena on vesi) ja surauttaneet soseeksi? Ja sitten katsoneet laboratoriossa, että jaha, 7,4 g proteiinia tuli, 5 g rasvaa, hiilareitakin tossa on noin ja noin paljon, hieno homma.

Toisin sanoen otetaan jostain lukusarja, useamman desimaalin tarkkuudella tietysti, ja kysytään isolla otsikolla, että osaatko sinä tehdä näin hienoa ruokaa. Perusolettamuksena tietysti se, että jos et a) ymmärrä mitä kyseiset numerot tarkoittavat, b) osaa rakentaa täsmälleen, puolen gramman tarkkuudella, oikeanlaista ateriaa, olet Huono Vanhempi, joka ei osaa hoitaa lastaan Oikein.

Puhumattakaan, jos vastauksena on ”ei, eikä kiinnosta osatakaan”. Silloinhan sitä vasta onkin Huono Vanhempi, jos ei halua lapselleen laboratoriotarkkuudella rakennettua täydellistä ruokaa, vaan esimerkiksi luottaa siihen, että terve lapsi syö sitä mitä tarvitsee ja sen verran kuin tarvitsee. (Ja sairaan lapsen kohdalla ei paljoa oligosakkaridit ja maissitärkkelykset auta, vaan tarvitaan ihan oikeaa lääketieteellistä apua.)

Entä jos vastaus onkin ”osaan”? Mielikuvissa heti äiti (koska tottakai tällainen ihminen on vain äiti, ei koskaan isä) hikoilee hiukset hapsottaen hellan ja höyrytyskattilan ja soseutusvälineistön keskellä, laskee jollain mystisellä mittarilla proteiinimääriä ja sitten itkee väsymystään syöttötuolin vieressä kun vauva sylkee sen hartaudella väännetyn Täydellisen Aterian pois suustaan. Tuntikausien työ hukkaan, kun olisi hyvin vaan voinut napsauttaa sen einespurkin auki.

Sinänsä ihan ovela mainos, kyllä.

Mutta miten olis sen sijaan vaikka että ”Osaatko tarjota lapsellesi maistuvaa, terveellistä ruokaa…?”

”Osaatko luottaa lapseesi, että hänelle maistuu se ruoka, mitä hän milloinkin tarvitsee…?”

”Osaatko luottaa itseesi, että pystyt vanhempana huomioimaan sekä lapsen tarpeet että omat periaatteesi…?”

”Osaatko luottaa omaan tuntumaasi siitä, että olet hyvä vanhempi…?”

Se mua nimittäin eniten tossa kiukuttaa.

Vanhemmuus on niin epävarmaa ja tunteikasta toimintaa, varsinkin ihan pienten lasten kanssa, varsinkin esikoisen kanssa. Kun ei ole välttämättä kokemusta siitä, että lapset ihan oikeasti ovat erilaisia, ja eri perheille sopii eri toimintatavat.

Ja sitten on koko vanhemmuuden villi länsi: neuvolan suositukset, sosiaali- ja terveysministeriön suositukset, kaupallisten tahojen ”suositukset” (lue: perustelut sille, miksi juuri heidän tuotteestaan kannattaa maksaa), eri järjestöjen ohjeistukset, naapurin perhepäivähoitajan vankka kokemus siitä ettei yksikään hänen hoidokeistaan ikinä, anopin hyväätarkoittavat neuvot suoraan 70-luvulta…

Ei mene montaa sellaista päivää peräkkäin, ettei itsekin miettisi sitä ihan samaa. Osaanko mä nyt olla näille hyvä äiti? Mistä sen tietää? Kun jatkuvasti häviää sille perhe-elämän ristipaineelle. Epäonnistuu, ei riitä, ei pystykään olemaan sellainen äiti kuin haluaa.

Joitain periaatteita on, ja niistä mä joustan vain pitkin hampain. Vaikka kuinka olisi helpompaa tehdä toisin, niin mun oma hyvinvointi kärsisi niistä sen verran, ettei se helppous enää maksa vaivaa. Ja mä oon sentään aika jämäkkä tapaus, että kun jokin lastenhoitotapa tuntuu oikealta, niin mä tutkin asiaa ja perehdyn ja perustelen valintani niille, jotka kyselee tai kyseenalaistaa. Silti mä välillä epäilen, että oonkohan mä oikeilla jäljillä.

Saatika sitten joku esikoisen vanhempi, joka on ehkä vähän vähemmän katujyrä omissa mielipiteissään. Kiinnostaisi kovasti kokeilla tehdä asiat jollain tavalla, mutta jos jollekulle kertoo niin saa vastaansa täystyrmäyksen. Ei kannata, vaikeaa, tyhmää, vaarallista, ei meillä kukaan koskaan, tee vaan niinkuin naapurin rouvakin.

Ja sitten tulee joku Nutricia tai muu megayritys, ikäänkuin avuliaasti lähettää postia kotiin ja kertoo, millaista ruokaa lapsi tarvitsee. Ja siellä rivien välissä nakertaa sitä itseluottamusta: osaatkohan kuitenkaan, ei sun kannata edes yrittää, vaikeaa on, et pärjää.

Vastamainos:

Kyllä, osaat hoitaa lastasi. Kyllä, osaat ruokkia ja helliä ja pitää hyvänä. Kuuntele omaa vaistoasi, se kertoo jo paljon. Se pieni epävarmuus puolestaan muistuttaa, että koko ajan voi pyrkiä parempaan, mutta sen voi tehdä omista periaattesta käsin. Luota itseesi. Ne oikeasti huonot vanhemmat eivät koskaan edes tule ajatelleeksi, että onko oma toiminta hyväksi lapselle.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Kuten sanottua, tässä ei nyt ole kysymys soseruoka vs. sormiruoka -asettelusta, joten sentyyppisiä kommentteja ei tarvita. Voi pohtia, missä asioissa tuntuu itsestä siltä, että omaa vanhemmuutta kyseenalaistetaan. Voi miettiä niitä kohtia, joissa itse suostuu joustamaan ja niitä joissa ei halua joustaa. Ei kiitos kenenkään vanhemmuuden tyrmäämistä. Jos on aitoja kysymyksiä johonkin itselle vieraaseen asiaan liittyen, niin niitä saa kysellä. Jos on itse vastaamassa johonkin kysymykseen, niin siitä näkökulmasta, että kyseessä on aito mielenkiinto, ei vähättely. Kiitos!

P.S. Käy myös tykkäämässä sivusta Facebookissa, jos et ole sitä vielä tehnyt!