Pysähtyminen 118: Hetkinen, en hajonnutkaan?

Mistä tulen?

Viime viikko oli aika intensiivistä ihmisten kanssa olemista. Joka päivä oli joko opetusta tai palaveria tai molempia, ja viikonloppuna oli ystävän polttarit sekä lasten kaverisynttärit. Niinpä pysähtyminenkin tulee vasta näin tiistaina, kun maanantaikin sisälsi ensin koko päivän opetusta ja sitten vielä illalla laulutreenit.

Toisin sanoen viime viikolla ei ollut yhtään sellaista kunnon huolehdi-sisäisestä-introvertistäsi -päivää, ja sen kyllä huomaa. Eilinen oli jo aikamoista tsemppaamista, vaikka periaatteessa nukuin ihan fiksuja yöunia viikolla ja viikonloppuna. Otin kuopuksen mukaan laulutreeneihin, kun toisella oli viikonlopun jäljiltä vahva äitipula, ja oli tosi vaikeaa olla kärsivällinen kun lapsi käyttäytyi ihan eri tavalla kuin olisin toivonut.

Toisaalta viime viikolla työstin myös ihan uudella innolla yritykseen liittyviä juttuja, suunnittelin ja fiilistelin tätä kuluvaa vuotta ja siihen liittyviä juttuja. Ehkä sekin kulutti energiaa, mene tiedä. Ja toisaalta siitä oli se etu, että nyt mulla on kalenterissa merkitty itselleni joka viikolle yksi oikea vapaapäivä, niin ettei pääse käymään tällaista tilttausta. Viime viikolle en tietenkään tajunnut sellaista merkitä vielä, ja nyt huomaan seuraukset.

On myös jännä huomata, että jotain kehitystä on vuosien mittaan tapahtunut. Monena keväänä olen nimittäin viettänyt päivä- tai jopa viikkokausia ihan tällaisessa samanlaisessa tiltissä. Että väsyttää, ärsyttää, hävettää, stressaa, ja se on ihan normaalitila ja sen läpi pusketaan. Vähän ehdin jo odotella, että mikähän tänä keväänä stimuloi kriisin – aiempien vuosien Greatest Hits on olleet esim. eka kevät yrittäjänä 2015, murtunut kyynärpää 2013, lasten syntymät 2012 ja 2010, opetusharjoittelu+muutto+työt+hääjärjestelyt 2009, sekä siskon kuolema ja perunkirjoitusten setviminen ulkomaiden suuntaan 2008.

Siellä välissä olevina vuosina keväät on menneet meiningillä ”Totta, nyt on kevät, ja viimeksi/sitä edellisellä kerralla oli asia X jota en siinä stressissä ehtinyt käsitellä joten KAS VAAN VOISINPA VAIKKA HAJOTA VÄHÄN sen kunniaksi!”

Mikä tänä keväänä on erilaista?

No ainakin se, että mulla on ollut RVO-koulutuksen ansiosta parin viikon välein sovitusti sellaisia kohtaamisia (joko koulutuspäivinä tai empatiaparin kanssa), joissa olen saanut itselleni ja kokemukselleni empatiaa. Kaikki se henkinen biojäte, jonka olisin muuten hautonut sisääni, on päässyt ulos ja tullut empaattisesti nähdyksi ja kuulluksi.

Olen osannut antaa itselleni empatiaa. Olen tunnistanut pienemmistä merkeistä, että alkaa olla sietokyvyn yläraja lähellä, ja löysännyt tahtia.

Lapset on isompia.

Olen oppinut vähän paremmin pyytämään, mitä tarvitsen, ja kertomaan, kun joku asia ei mulle sovi.

Pystyn paremmin sietämään häpeää itsessäni. Tai siis, ehkä sietäminen on väärä sana. En enää häpeä niin pahasti sitä, että minua hävettää jokin asia, vaan pystyn vähän paremmin elämään sen kanssa. Hyvänä päivänä kertomaan jollekulle muullekin, että se hävettää.

Ehkä noista pienistä murusista tulee sellainen yhdistelmä, että perinteiset kevään ”kaikki viikonloput täynnä ja miten kohta onkin jo toukokuu” -panikoinnit eivät täysin lamauta mua enää.

Njoo, nyt kun katsoin kalenteria taaksepäin niin onhan tuolla oikeastaan aika paljon pitempikin pätkä sellaisia päiviä, jolloin on ollut intensiivistä ihmisten kanssa olemista ilman palautumispäiviä. Maaliskuun puolessavälissä näytti olleen yksi sellainen päivä, jolloin oli ehkä vapaata ja lepäämistä ja yksinoloa, mutta ihan tarkkaan en muista. Että kieltämättä on tässä aika pitkälle tultu ilman tällaista hajoamista. Ja migreenejä ei ole ollut tässä kevään mittaan niin paljoa, sille tuhat miljoonaa hurraata!

Missä olen?

Keho on yllättävän hyvässä vireessä ottaen huomioon, millainen viikko oli. No, toisaalta viikonloppu meni liikkeessä eikä istuessa, joten sinänsä ei ihme. Pää tuntuu siltä, että kaipaa vapaapäivää (entisen impro-opettajan sanoin ”tuuhealta”), mutta muuten on aika hyvä vire. Vettä voisi aina juoda enemmän, tietty.

Tunteet… Hmm. Vähän kaksijakoista. On tunteita, joita huomaan nousevan ikään kuin vanhasta tottumuksesta, ja tunteita joita huomaan kokevani jotenkin aidosti tässä hetkessä. Vanhan tottumuksen tunteet liittyvät selvästi tähän väsymykseen ja levon kaipuuseen. Hävettää, että en oo tehnyt hommia sellaisella tahdilla kuin oon suunnitellut. Pelottaa, että mitenköhän jaksan hoitaa tarvittavat hommat ilman että iskee migreeni tai joku pahempi uupumus. Huomaan kärsimättömyyttä sellaisten asioiden suhteen, jotka ei mee niinkuin mä haluaisin.

Ja sitten samaan aikaan tunnen kiitollisuutta siitä, että osaan hyväksyä nämä tunteet väliaikaisina osina tätä väsymystä – sen sijaan että ajattelisin niiden kertovan jotain todellisuudesta. Huomaan myös uteliaisuutta: näinköhän tämä fiilis kohenee jo yhden kevyen päivän mittaan, vai mitenhän tässä käy? Lisäksi huomaan kiitollisuutta siitä, että laitoin niitä vapaapäiviä kalenteriin, niin tällaista melkein-totaalista kosahdusta ei välttämättä niin herkästi pääse tapahtumaan myöhemmin.

Ajatukset pyörii toisaalta tässä lähitulevaisuudessa (torstaina on vapaapäivä, miten menee meiningit sinne asti?) ja toisaalta aika sellaisissa isoissakin kuvioissa, jotka on vielä vasta ihan ajatuksen tasolla. Lisäksi herää aika paljon pitäisi-ajatuksia, kun katson tätä meidän huushollia: tuntuu, että kaikki muut ovat täällä siivoilleet kun mä olen ollut töissä tai muualla, ja silti tuntuu että jokainen vaakataso on tavarakuorrutuksen peitossa. Huomaan myös armollisia ajatuksia: meillä on toki ollut väsyttäviä päiviäkin tässä, niin että jokailtainen lelujen keräys on lipsunut; ensimmäinen tehtävä on levätä, ja siivoamisen into löytyy lepäämisen toiselta puolelta; ihanaa, että edes joku meillä siivoaa silloin kun itse en siihen kykene.

Ja tietysti niihin vastaukseksi löytyy myös niitä toisenlaisia ajatuksia: minkälainen äiti ei huolehdi kodistaan ensin? (Vinkki: ei ainakaan hyvä äiti.) Eikö kukaan ole kiinnostunut mun hyvinvoinnistani kun eivät laita tavaroitaan paikalleen?!?! Kauheaa kun en ole lapsiani opettanut olemaan kiinnostuneita siitä, onko heidän lelunsa paikallaan iltaisin. Vitsi jos joku tulisi nyt tänne niin hirveäähän se olisi, ne varmaan ajattelisi musta vaikka mitä. Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Nekin ajatukset vielä jonkin verran kirpaisevat (lähinnä häpeän sävyisesti), ja onneksi eivät nekään enää ihan niin paljon kuin joskus.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on töitä, vapaapäivä jolloin pääsen joogaamaan Annamarikan kanssa (hurraa!) ja viimeinen koulutusviikonloppu ennen Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi valmistumista. Jonkin verran tiukalta näyttää, ja haluan huolehtia siitä että saisin tällä viikolla vähän valmisteltua myös seuraavan viikon kuvioita, eli tehtyä hommia ikäänkuin maanantailta pois. Voi nimittäin olla, että sen vikan koulutusviikonlopun jälkeen tarttee vähän sulatella.

MItä kaipaisin?

Hmm. Tällä ja ensi viikolla päättyy muitakin juttuja kuin se RVO-koulutus. Ehkä toivoisin jotain päättymiseen ja siirtymiseen liittyvää?

Tietoisuus, läsnäolo
Arvostus, kiitollisuus
Juhliminen + sureminen

Siirtymissä on jotenkin aina itsellä vaikea olla läsnä, kun on samaan aikaan liikkeessä. Tai kun on tottunut yhdistämään läsnäolon ja pysähtymisen, niin haluaisin kovasti opetella myös siihen, että siirtymän keskellä ja ennen ja jälkeen osaisi palauttaa itsensä siihen läsnäoloon. Että kyllä, tämä asia on päättymässä, ja se tarkoittaa, että joku toinen asia on alkamassa. Tämä pätee ihan pieniinkin siirtymiin, huoneesta toiseen menemiseen ja nukkumaan käymiseen ja heräämiseen. Tietysti se on tärkeää myös isompien siirtymien kohdalla, niinkuin vaikka siinä, että siirtyy RVO-opiskelijasta RV-ohjaajaksi.

Haluaisin osata arvostaa sitä, mikä on päättynyt ja sitä, mikä on tulossa. Jostain tarvelistasta bongasin hyvän selityksen arvostuksen tarpeelle: arvostuksen tarve on tarve nähdä ja kuulla, että (ja miten) oma toiminta on vastannut toisten tarpeisiin. Tämän perusteella itsearvostuksen tarve olisi sitten tarve nähdä ja tulla tietoiseksi, miten oma toiminta on vastannut omiin tarpeisiin. Haluaisin sekä osata arvostaa että saada arvostusta; kuulla, miten olen auttanut toisia, sekä kertoa toisille, mihin omiin tarpeisiini he ovat toiminnallaan vastanneet.

Ja haluaisin osata juhlia ja surra siirtymän kohdalla. Itselleni juhliminen on välillä ollut tosi vaikeaa. Kun valmistuin maisteriksi, niin meinasin ensin etten pidä mitään valmistujaisia, ja lopulta pidettiin yhteiset valmistujaiset, tuparit ja vauvamahakutsut (tämä tapahtui siis kuopusta odottaessa). Ettei vain tulisi juhlittua sitä omaa saavutusta liikaa. Nyt haluaisin osata juhlistaa sitä, mitä on saavuttanut ja mitä on edessä. Ja samaan aikaan haluaisin osata aidosti surra sitä, että kun asioita muuttuu niin joitain tarpeita on taas vähän vaikeampi täyttää. Esimerkiksi RVO-koulutusviikonlopuissa täyttyneet yhteyden ja vuorovaikutuksen ja empatian ja ilon ja läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet, noin esimerkiksi, täytyy taas opetella täyttämään jotenkin muuten.

Ehkä näillä kuvioilla eteenpäin tähän viikkoon!

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Mistä erottaa aidon ja teeskennellyn kärsivällisyyden?

Tässä kohta kuuden vuoden vanhemmuustaipaleen aikana olen löytänyt itsestäni kahdenlaista kärsivällisyyttä: teeskenneltyä ja aitoa.

Keksitään hypoteettinen kärsivällisyyttä koetteleva tilanne: Lapsi tekee jotain, joka menee eri tavalla kuin minä olisin halunnut. (Yksityiskohdat voit täyttää oman tilanteesi mukaan, mutta aika usein tämä on siellä pohjalla.)

Minulla alkaa pinna kiristyä, verenpaine nousta, ottaa päähän ja tekee mieli huutaa.

Teeskenneltyä kärsivällisyyttä on sellainen, että nielen kiukkuni, yritän mukarauhallisella äänellä toistaa samaa asiaa uudestaan, ja kun se ei vieläkään toimi (koska miksipä se toimisi), niin joudun käyttämään yhä enemmän tahdonvoimaa ja energiaa siihen, etten ihan oikeasti rupea huutamaan.

Jos jatkan sitä teeskenneltyä kärsivällisyyttä (vaikkapa siksi että väsyttää enkä huomaa katkaista tilannetta), niin jossain vaiheessa se patoamisenergia loppuu kesken ja suusta tulee kaikenlaisia sammakoita.

”Äääää miksei kukaan kuuntele! Nyt ne lelut lattialta pois niinkuin olis jo! Nyt kaikki hiljaa!!”

Itsehillintä pettää, koska olen kuormittanut sitä teeskentelemällä kärsivällistä.

No mistä se ihan oikea kärsivällisyys sitten löytyisi?

Ihan ensimmäinen asia on huomata, miltä itsestä tuntuu. Suututtaa, kiukuttaa, turhauttaa, raivostuttaa. No entä siellä alla? Ehkä pelottaa, ahdistaa, surettaa, hävettää?

Hetki itselle

 

Yllä mainitsin, että tilanteen katkaiseminen on tärkeää, jotta pystyy huomaamaan ne omat tunteet. Mulla itselläni se voi tarkoittaa vaikka sitä, että laitan silmät kiinni ja hengitän syvään pari kertaa ja suuntaan huomion kehoon: mistä kiristää? Mitä havaitsen?

Siinä kohtaa kun annan tunteen vain olla, jokin vastustus ja kiristys jo vähän sulaa. On vähän helpompi hengittää. (Ja jos en siinä tilanteessa ehtinytkään katkaista sitä teeskentelyä ja patoamista, niin tämän kaiken voi tehdä jälkikäteenkin. Se on jännä, miten elävästi tunteet tulvahtavat mieleen ja jännitykset kehoon, kun palauttaa tilanteen ajatuksiinsa.)

Tässä kohtaa on hyödyllistä muistaa, että tunteen takana on aina joku tarve.

Minä tarvitsen tässä tilanteessa jotain, tuntuu etten saa sitä, ja se aiheuttaa kärsimättömyyttä ja näitä muita tunteita. Mikähän se tarve voisi olla? Itselläni ne ovat usein akselilla kuulluksi tuleminen – helppous – järjestys – yhteistyö – luottamus, mutta sen varsinaisen tarpeen löytää usein vain pysähtymällä.

Sitten vaihdetaan näkökulmaa

Aito kärsivällisyys alkaa mun kokemuksen mukaan löytyä siinä hetkessä, kun tajuan, että lapsenkin käytöksen taustalla on jokin tarve. Hän yrittää sitä parhaansa mukaan täyttää. Ja koska lapsi on minulle rakas ja tärkeä, niin ilman muuta lapsenkin tarpeet ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Siinä omassa tunnekuohussani en vain sitä niin helposti näe.

Rauhallisena minun on helpompi katsoa asiaa lapsen näkökulmasta: mikä siinä tilanteessa oli niin valtavan tärkeää ja ihanaa, että lapsi toimi näin? (Ja taas huomautuksena – ”rauhallisena” voi edellyttää sitä, että on yksin tai toisen rauhallisen aikuisen kanssa, teekuppi kädessä ja ilman kiirettä. Meillä on kaikilla eri tarpeet myös siihen, mikä auttaa oppimaan ja näkemään eri näkökulmia.)

Usein jo tämä oivallus auttaa suhtautumaan lapseen kärsivällisesti. Okei, sinulle on tärkeää että X. Haluat saada sen valmiiksi, haluat päättää itse, haluaisit hassutella, sulla on huomatkaa-olo, kaipaat läheisyyttä tai järjestystä. No niin, mitenkäs me tämä asia sitten mietittäis yhdessä.

Empatiaa meritähdelle

Jos lapsella on käynnissä joku eeppinen huutoraivari-meritähti-hetki (tiedäthän, lattialla mahallaan ja joka raaja eri suuntaan), niin aikuisen voi olla vaikea päästä kiinni siihen, mikä tarve siellä taustalla nyt onkaan. Jos kerran lapsi ei edes pysty vastaamaan, niin miten aikuinen voisi saada lapseen yhteyden?

Niilläkin hetkillä itseäni auttaa ajatus siitä, että joku tarve siellä nyt on.

Vaikka minä en sitä tunnistaisi, niin selvästi jokin tarve, tai useampi, on nyt niin vajaalla ettei lapsi pysty toimimaan itselleen tavallisella tasolla.

Jos vielä muistan, että juuri tämä on parasta mihin lapsi tällä hetkellä kykenee, niin usein löydän itsestäni ihan uudenlaista lämpöä ja empatiaa. Että voi nuppu murunen, miten sinulla mahtaakaan olla kurja olla juuri nyt. Asiat eivät menneet niinkuin toivoit, tai et saanutkaan sitä huomiota tai päättämistä tai leikkimistä tai muuta, mitä kaipasit. Tai nolottaa, kun hajotit vahingossa tai tahallaan.

Kun löydän itsestäni sen aidon empatian ja lämmön ja yhteyden, niin on yhtäkkiä vähän helpompi olla aidosti kärsivällinen. Omat odotukset putoavat vähän realistisemmalle tasolle, kun huomaan, että selvästikään lapsi ei nyt noihin odotuksiin yllä. Pystyn myös todennäköisesti muuttamaan suunnitelmia niin, että voidaan huomioida tavalla tai toisella se lapsenkin tarve.

Kärsivällisyys on taito, ei ominaisuus

Aitoon kärsivällisyyteen pääseminen voi vaatia opettelua ja harjoittelua. Se voi vaatia sitä, että käyn tilanteita läpi jälkikäteen ja mietin, mitä itse tarvitsin ja mitä lapsi tarvitsi. Se voi vaatia sitä, että palaan kärsivällisyyttä koetelleisiin tilanteisiin myös lapsen kanssa (ja hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka herää, kun tiedän ja myönnän toimineeni vastoin arvojani).

Se melko varmasti vaatii sitä, että uskallan arvata lapsen tunteita kömpelösti ja epäluontevan tuntuisesti, myös silloin kun Joku Muu on kuulemassa. (Ja taas hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka ehkä herää, kun tulen nähdyksi ihmisenä, joka Ei Vielä Osaa Asioita Täydellisesti.)

Ja se opettelu on itselleni ollut aivan sataprosenttisesti sen arvoista. Suosittelen lämpimästi. 🙂

Jos tuntuu, että kaipaat apua omaan kärsivällisyyden opetteluun, niin sitä löydät esimerkiksi Kärsivällinen aamu -minikurssista. Sen voit tilata tuosta alta. <3

Vanhempien ja lasten häpeästä

”Häpeä on universaali tunne, joka liittyy siihen, ettei ihminen koe olevansa rakastamisen arvoinen.

Häpeä viihtyy salaisuuksissa ja toisten tuomitsemisessa. Häpeän vastalääkkeitä ovat rohkeus, empatia ja yhteys toisiin.

Häpeän voi tiivistää kahteen perusajatukseen.

Ensimmäinen on ”minä en ole tarpeeksi __.” Tarpeeksi fiksu, tarpeeksi rikas, tarpeeksi laiha, tarpeeksi ahkera, tarpeeksi hyvä äiti, tarpeeksi tehokas, tarpeeksi tunnollinen.

Jos pääsee yli tuosta ensimmäisestä, niin häpeän seuraava ääni on ”kuka oikein luulet olevasi?”. Luuletkos olevasi fiksu, kun kehtaat sanoa noin? Luuletkos olevasi kovinkin taitava, kun näytät työsi toisille? Luuletkos olevasi jotenkin erityinen, kun kehtaat näkyä?”

Näin tiivistin Brené Brownin ajatuksia täällä blogissa muutama vuosi sitten. Silloin omat lapset oli vielä aika pieniä ja, no, häpeämättömiä, joten suurimmat häpeän käsittelyt liittyivät omaan sisäiseen häpeään ja siihen, etten vahingossa siirrä omaa häpeääni lapsille.

No, vuodet vierii ja lapset kasvaa. Olen nähnyt paljon vaivaa sen suhteen, etten kasvata häpeällä tai häpeää lietsomalla. Kerron lapsille, että he ovat ihania ja rakkaita juuri tuollaisina kuin ovat. Yritän tietoisesti tuoda empatiaa sellaisiin tilanteisiin, joissa itselläni meinaa lähteä häpeämyrsky liikkeelle.

Kaikesta tästä huolimatta silti koen noloutta ja suoranaista häpeää välillä, kun en onnistu toimimaan omien kasvatusarvojeni mukaisesti.

Hoksaan vasta tilanteen jälkeen, että aivan totta, en oikeastaan pelkää päivähoidon aamupalalta myöhästymistä niinkään kuin sen myöhästymisen aiheuttamaa häpeää. (”Mikä se sellainenkin äiti on joka ei lapsiaan saa ajoissa liikkeelle?!”)

Tai vaivaannun, kun lapseni ottaa kontaktia toisiin eri tavalla kuin minulle olisi luontevaa. Tai häpeän itseäni kasvattajana, kun lapseni ei vieläkään osaa sellaista taitoa, joka keskimäärin ja ikätasoon nähden hänen jo ”pitäisi” osata.

Tähän kun vielä lisätään kaikkiin muihin elämänalueisiin liittyvä häpeä ja nolous (hävettää, etten osaa pitää keittiötä siistinä ja harrastettua säännöllistä liikuntaa ja luovuttua sokerista ja huolehdittua kehon hyvinvoinnista ja ja ja…), niin on aika selvää, että ainakin oma elämä on jatkuvaa häpeän kanssa taiteilua ja elämistä.

Äitiyden häpeä vs. lasten häpeä

Ja silti, jostain syystä, en ollut oikeastaan lasteni kanssa puhunut siitä, että miltä tuntuu kun hävettää tai nolottaa. Se on aika kummallista, koska melkein kaikenlaisista muista tunteista meillä puhutaan jatkuvasti.

Nyt tässä kirjoittaessa huomaan siellä taustalla tällaisen ajatusketjun:

– Olen tiedostanut omassa elämässäni paljon häpeää.

– Kun häpeän tiedostaa, niin se ei siirry eteenpäin.

– Jos lapseni kokevat häpeää, niin se on minun vikani kasvattajana, koska en ole onnistunut luomaan heille riittävän vahvaa sisäistä perusluottamusta siihen, että he ovat hyviä ja rakastettavia ihmisiä.

– On siis häpeällistä, jos lapseni häpeävät.

Noin kirjoitettuna tuo ajatusketju tuntuu aika absurdilta, mutta joku tällainen logiikka siellä on taustalla. Ikäänkuin minä äitinä olisin a) vastuussa lasteni tunteista ja b)kykenevä jotenkin niiden olemassaoloon vaikuttamaan. Huhhuh.

Häpeä on sosiaalinen tunne

No, onneksi tuli Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutuksessa käsiteltyä myös häpeää. Rakentavan vuorovaikutuksen, ja sen taustalla olevan NVC:n, näkökulmasta häpeän tunne liittyy siihen, että olemme toimineet tavalla, joka on (oikeasti tai pelkomme mukaan) ristiriidassa toisten ihmisten tarpeiden tai omien syvien tarpeidemme kanssa. Se on myös sosiaalinen tunne – häpeä herää helposti siinä kohtaa, kun toiset näkevät meidän toimivan tällaisella ei-harmonisella tavalla.

Toisin sanoen siinä kohtaa, kun minä pelkään aamupalalta myöhästymistä, niin pelkään, että minun toimintani (tuon lapset hoitoon klo XX, kun aamupala loppui viisi minuuttia sitten) haittaa toisten tarpeita, kuten lasteni ravinnon tarvetta ja hoitajien ennakoitavuuden tarvetta. Samalla pelkään, että sama toiminta haittaa minun kunnioituksen ja järjestyksen tarvettani. Lisäksi pelkään sitä, että minä tulen nähdyksi ihmisenä, joka ei huomioi toisten tarpeita, ja se vasta kirpaiseekin.

Ja kun siinä häpeää välttääkseni yritän saada lapset valmiiksi kotona, niin siinäkin tulee lipsuttua käytökseen, joka herättää itsessäni häpeää ja noloutta. Häpeän pelko saa minut toimimaan tavalla, joka ei kunnioita lasteni yhteyden ja kunnioituksen ja ennakoitavuuden tarpeita, ilosta ja helppoudesta ja rauhasta puhumattakaan. Että toiminpa miten tahansa, niin aina hävettää.

Lapsiakin nolottaa – ja senkin voi hyväksyä

Tästä näkökulmasta on myös helpompi hyväksyä se, että tottakai lapsenikin välillä tuntevat häpeää ja noloutta. Kun on vaikka pikaistuksissaan lyönyt rakasta sisarusta, tai unohtunut puuhaamaan ihan muita juttuja vaikka on pyydetty laittamaan ne ulkovaatteet päälle ja äitiä turhauttaa, tai jos ehtii vaikka tulla pissa housuun vahingossa.

Lyöminen voi nolottaa, koska lapsi kuitenkin rakastaa sisarusta ja haluaa hänelle hyvää, vaikka kiukuspäissään lyöminen tuntui hyvältä tavalta vastata omaan vallan tarpeeseen. Pukemisesta harhautuminen voi nolottaa, koska lapsen leikin ja rauhan saamisen strategia olikin ristiriidassa kunnioituksen, yhteistyön tai toisten hyvinvoinnin edistämisen tarpeen kanssa.

Silloin, jos pystyn hyväksymään lapsen häpeän ja nolouden ja antamaan sille empatiaa (esimerkiksi arvaamalla tunteen ja sen taustalla olevan tarpeen), sen noloutta aiheuttaneen tilanteen käsittely helpottaa. Noloudenkin taustalla olleet tarpeet tulevat näkyviin, ja on taas vähän helpompi keksiä strategia, joka vastaa kaikkiin niihin tarpeisiin.

Ja ehkä vielä tärkeämpää – tulen antaneeksi lapselle (ja itselleni) kokemuksen tilanteesta, jossa häpeää itseään ei tarvitse hävetä, vaan siitä voi puhua ja sitä voi käsitellä. Tilanteesta, jossa asioita voi tehdä ja uusia asioita kokeilla häpeästä ja noloudesta huolimatta.

(Tässä kohtaa oma henkilökohtainen häpeäkuoroni katsoi asialliseksi ilmoittaa, että tämä koko teksti on täynnä itsestäänselvyyksiä ja kannattavampaa olisi vain painaa ”delete” -nappia ja unohtaa kaikki mahdolliset kirjoittamiset ennenkuin mulla on vähintään väitöskirja tekeillä aiheesta. Tai sitten jos haluaisin, että tämä olisi ”riittävän hyvä” teksti, niin mun vähintään pitäisi kirjoittaa vielä perään yksityiskohtaiset ohjeet siihen, että miten häpeätilanteet kohdataan Rakentavan vuorovaikutuksen havainto-tunne-tarve-pyyntö -mallilla, koska muuten tästä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Noin demonstraation nimissä ajattelin antaa tälle häpeäkuorollekin puheenvuoron tässä lopussa – mutta painan silti mielummin ”julkaise” -nappia.)

Heräsikö ajatuksia, tunteita, kysymyksiä tai kommentteja? Kuulen niitä mielelläni kommenteissa!

 

Pysähtyminen 113: Itse-empatian kielellä

Mistä tulen?

*Kun istuin koneen ääreen kirjoittamaan pysähtymistä, mun ensimmäinen reaktio tuohon ekaan otsikkoon oli ”en halua, on tyhmää.” Päätin kuunnella sitä ajatusta ja katsoa, että mihin se vie. No, se vei tällaiseen pysähtymiseen.*

…: Mä en halua kirjoittaa, että mistä mä tulen. Se on tyhmää.
Minä: Ahaa, okei. No mistä sä haluaisit kirjoittaa?

…: Mä haluaisin kirjoittaa ihan pelkästään että missä olen. Että mikä on tämän hetken fiilis.
Minä: Me päästään siihenkin kyllä ihan kohta. Mä kuulisin mielelläni lisää siitä, että miksi sä et halua kirjoittaa, että mistä tulet. Turhauttaako sua, kun sä kaipaisit enemmän kuulluksi tulemista tässä hetkessä?

Ihan Pelkästään Että Missä Olen: No joo, musta on tyhmää että sä rajoitat sitä että mistä mä voin kirjoittaa.
Minä: Ärsyttääkö sua kun sä kaipaisit enemmän vapautta ja luovuutta?
IPEMO: Joo, mä haluaisin voida kirjoittaa ihan mitä huvittaa ilman että sä aina mietit, että voiko sen laittaa blogiin.
Minä: Hermostuttaako sua kun sä kaipaisit yksityisyyttä ja luottamusta?

IPEMO: Joo, kun mä haluaisin purkaa vaikka noitakin viikonlopun juttuja ilman että tarttee pelätä että en saa puhua asioista niiden oikeilla nimillä kun en halua että kukaan jotenkin, no, niin. En halua paljastaa ajatuksiani ja tunteitani ihan kaikille, koska mä en halua jutella toisista ihmisistä ja niiden asioista ilman niiden lupaa blogissa. Lastenkin kanssa on vähän niin ja näin, että viitsinkö enää kovasti kirjoitella niiden juttuja tänne, kun ne alkaa olla isompia.

Minä: Eli pelottaako sua kun sä kaipaisit sellaista luottamuksellisuutta ja toisten yksityisyyden kunnioittamista kans, ja ne on sulle niin tärkeitä että sä mielummin et kirjoita sitten mitään?
IPEMO: No joo. Ja sit kun mä haluaisin kirjoittaa vapaasti ja tottakai mä haluan että blogiinkin menee juttuja ja mä en tiedä että miten se sitten oikeastaan tasoittuisi.

Minä: Niin haluaisitko sä sellaista selkeyttä ja helppoutta siihen, kun sä kirjoitat tai me yhdessä kirjoitetaan?
IPEMO: Joo.

Minä: Mä kaipaisin myös ihan noita samoja asioita, selkeyttä ja helppoutta ja kaikkien yksityisyyden kunnioittamista. Kokeiltaisko sellaista, että kertois asioista tarvittaessa koodinimillä tai jollain, ja sitten enemmän vain kirjoittaisi siitä, että miltä se asia tuntui ja mihin tarpeisiin se liittyi?
IPEMO: Voidaan kokeilla.

Mistä tulen?

IPEMO: Viime viikolla mä kaipasin ihan valtavasti lepoa ja rauhaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kroppa taisi ottaa tarvitsemansa, ja mä olen tosi kiitollinen että osasin kuunnella. Kävin UFF:n tasarahapäivillä tutkailemassa, ja löysin muutaman vaatteen (ja täydelliset turkoosit korkokengät mun koossa!!), voi vitsi mikä riemu ja onnistuminen kun sai vaatekaappiin kauneutta ja selkeyttä! Samalla oli tosi merkityksellistä, että ei tarvinnut ostaa niitäkään vaatteita uutena ja kuormittaa luontoa.

Viikonloppuna olin RVO-koulutuksessa, ja siellä tuli kaikenlaisia tarpeita kohdattua ja huomattua. Harjoiteltiin sovittelua, ja yhdessä harjoituksessa mietittiin, että mikä olisi pahinta mitä joku voisi mulle sovittelutilanteessa sanoa, ja että mitä itsessä siinä kohtaa tapahtuisi. Mä ihan ällistyin, että millaista tekstiä mä itsestäni ja siitä pahasti sanoneesta ihmisestä sellaisessa tilanteessa ajattelisin, ja samalla oli tosi helpottavaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaistenkin ajatusten kanssa. Ja kun vähän aikaa parin kanssa purki, niin löytyi empatia sekä omia tunteita ja tarpeita että sen kuvitteellisen toisen ihmisen tunteita ja tarpeita kohtaan.

Harjoitusten tekeminen jännitti etukäteen tosi monessa kohtaa, halusin niin kovasti oppimista ja pätevyyttä ja yhteyttä niihin harjoituskumppaneihin ja samalla pelotti kun kaipasin turvaa ja luottamusta. Harjoituksia tehdessä jännittikin sitten paljon vähemmän, kun se yhteys oli jo muodostunut ja harjoitteluilmapiiri tuki luottamusta ja turvaa.

Ja vitsi miten yllätti ja vähän nolottikin, että kun tuli kotiin toisen kurssipäivän jälkeen ja vei niitä rakentavan vuorovaikutuksen ja sovittelun juttuja taas käytäntöön, niin se ei mennyt yhtään niinkuin olisin ajatellut. Että jännä juttu, ei sitten kahden päivän fiktiivisellä treenillä mennytkään kaikki tieto suoraan käytäntöön. Tai siis huomasin ajatelleeni, että no niin, nythän tämä taas helpottuu, ja todellisuus olikin se, että omat odotukset niistä tilanteista oli jotain aivan muuta kuin mitä sitten tapahtui. Heräsi sellainen empatian ja hyväksynnän tarve, että saan olla keskeneräinen ja treenata näitä asioita ja silti pitää itselläni tavoitteena, että kohtaan lapseni niin rakentavasti kuin ikinä milläkin hetkellä on mahdollista. Välillä on vähemmän mahdollista.

Missä olen?

Keho kaipaisi vähän ehkä liikettä enemmän, kun viikonloppu meni pääasiassa istuessa. Toisaalta ilahduttaa, että sain liikuttuakin koulutuspäivien seassa. Muistin taas, että miten ihanalta tuntuu kun ottaa hetken vain sellaiselle kuulostelevalle vapaalle liikkeelle, ilman musiikkia tai koreografiaa. Heräsi huoli, kun muistin, että en ole vieläkään käynyt ostamassa tyhjentyneen vitamiinipurkin tilalle uutta. Pää tuntuu siltä, että viikonloppuna olen a) oppinut uutta, b) juonut kahvia, c) valvonut iltoja vähän liian pitkään.

Tunteet on aika leppoisella hyrinällä. Kiitollisuutta kaikesta siitä yhteydestä ja oppimisesta ja ilosta ja huumorista ja liikutuksesta ja empatiasta, jota sai viikonloppuna kokea. Kiitollisuutta ja rakkautta juuri äsken saapuneesta kummilapsen kuvasta. Iloa ja tyytyväisyyttä ja onnistumista siitä, että aamun hoitoon lähtö sujui noin keskimäärin kaikkien tarpeita kunnioittaen ja yhteistyössä. Uteliaisuutta sen suhteen, että pienemmällä on nyt joku ”mä en kuuntele sua” -vaihe – sen taustalla ymmärryksen tarve ja hänen hyvinvointinsa edistämisen tarve, ja tietysti oma yhteistyön ja helppouden ja yhteyden kaipuu.

Ajatukset… Huomaan, miten hassua on, että nyt kun on tässä muutaman hetken kirjoitellut suoraan tunteista ja tarpeista käsin, niin ei oikein tee mielikään ikäänkuin nousta sinne ajatustorniin pyörittämään mitään käsitteitä. Paljon merkityksellisemmältä tuntuu kirjoittaa ja toimia tunteista ja tarpeista käsin. Fyysisesti se tuntuu huomion kiinnittämiseltä enimmäkseen tuohon rintakehän alueelle, ikään kuin sydämeen.

Kun pysähdyn kuuntelemaan ajatuksia, niin ne ovat pääasiassa havaintoihin liittyviä ”pitäisi” -ajatuksia. Verohallinnon kirjekuori => pitäisi. Vesipullo => pitäisi. Päivähoidon kysely lapsille => pitäisi. Vaikka lapset eivät ole edes kotona. Ajatukset ovat näköjään valtavan taitavia juurikin tuossa palapelin rakentamisessa, että mitkä asiat missä järjestyksessä ja millä tavalla. Ja toki myös siinä käsitteellistämisessä, että kun havaitsen asian X niin jos en tiedä, mikä se on, kaivan ajatuksista verrokkitapauksia ja yritän selvittää, mistä on kyse.

Kokemuksiin on kuitenkin tosi vaikea päästä käsiksi ajatuksilla, koska ne ovat pitemmän välimatkan päässä siitä varsinaisesta, no, kokemuksesta, että miltä tämä asia tuntui ja mitähän tarvetta siinä mahdollisesti liipattiin. Toki ajatuksilla on todella hyödyllistä opetella ja jäsentää sitten niiden eri tunteiden ja tarpeiden nimiä, mutta sitä varsinaista kokemusta ja tuntemusta varten ainakin itselle on hyödyllisempi hakea se ns. raakadata jostain muualta. 🙂

Mitä kohti?

Jos mä haluan edelleen pysyä siellä havainnon ja tunteen ja tarpeen ja pyynnön akselilla, niin kysymys voisi olla, että mitä mussa herää kun katson tämän alkavan viikon kalenteria?

Toisaalta helpotusta, kun näyttää vapaalta – ja toisaalta hermostuttaa, kun tiedän, että on hommia joita sillä ”vapaalla” ajalla tarttee tehdä, mutta ne ei näy kalenterissa. Kaipasin enemmän luottamusta ja selkeyttä siihen, että kalenteri oikeasti heijastaisi myös työn määrää.

Pyyntö mulle itselleni voisi olla, että voisinko viettää vaikka 10 minuuttia tämän kirjoittamisen jälkeen ja miettiä tapoja, joilla mä saisin luotua itselleni enemmän luottamusta omaan kalenteriini.

Lisäksi kalenterissa on muutamia kehoon liittyviä juttuja, muun muassa hampaiden hyvinvoinnista huolehtimista. Hermostuttaa vähän, koska tiedän, että se toisen ihmisen päästäminen oman kehon alueelle on tosi haavoittuvainen tilanne. Siinä tilanteessa rauhallisena oleminen vaatii multa aikamoista hyväksymistä ja tsemppaamista, mikä puolestaan väsyttää. Kaipaisin helppoutta, luottamusta ja kunnioitusta, sekä sitten varmaankin lepoa ja rauhaa ennen ja jälkeen niiden tilanteiden.

Pyyntönä itselleni voisin pohtia, että miten mä nostan arjesta näkyviin siellä jo olevaa luottamusta ja helppoutta ja kunnioitusta, jotta ne kehonhuoltotilanteet ei olisi mun ainoita strategioita saada noita asioita.

Työjuttujen puolesta (joita siellä kalenterissa ei siis kaikkia näy, ks. ed.) kaipaisin selkeyttä, tehokkuutta, innostusta ja yhteyttä. Mä kaipaan yhteyttä siihen, mitä toiset ihmiset tarvitsee, sekä sellaista omaa sisäistä yhteyttä ajattelun ja omien tarpeiden välillä. Mä huomaan, että varsinkin kun teen älyllistä työtä, mä helposti hujahdan sinne ajatustorniin ja unohdan suunnilleen syödä, juoda ja käydä vessassa, saatika muuten pitää huomiota siinä, että mitä tämä kaikki työnteko minussa itsessäni herättää.

Pyyntönä itselleni – voisin käydä hakemassa käteen sen rannekorun, joka muistuttaa mua tarpeistani, ja aina kun näen tai muuten huomaan sen niin pysähdyn kuulostelemaan, olenko ajatustornissa vai yhteydessä itseeni.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa pohtia tunteiden ja tarpeiden kautta, tai sitten ihan sana vapaa -meiningillä, kommenteissa tai itsekseen. Kuulisin myös tosi mielelläni, että mitä sinussa herättää kun luet tällaista tunteiden ja tarpeiden kielellä kirjoitettua pysähtymistä. Tervetuloa kommentteihin jatkamaan keskustelua!

Pysähtyminen 110: Sisäisen kriitikkoarmeijan paluu!

Mistä tulen?

Viime viikolla oli vähän niinkuin vapaampaa, lepoa, keveyttä. Töitä, toki, mutta enemmän verkkarit päällä tehtävää sorttia kuin opetusta. Oli jopa bänditreenit, se oli huikean kivaa.

Suoraan sanoen unohdin kaikki mahdolliset supervoimat ja tutkimiset, kun iski päälle sellainen maailmanlopun turnausväsymys. Vetämättömyyttä ja vastustusta ja v… no muita v-kirjaimella alkavia tunnetiloja. 😀 Ja siihen päälle vielä reilu kauhallinen häpeää siitä, että vieläkö muka pitää levätä, eikö se nyt jo parilla päivällä olisi tämä lepääminen ja omista tarpeista huolehtiminen purkissa.

Viime viikon fiiliksistä kertoo jotain sekin, että muistan varsinaisista tapahtumista aika vähän. Kalenteria katsoen muistaa, että aivan totta, Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja -koulutuksen empatiaparipuhelu oli, ja totta juu, tuossa kävikin Se-Ja-Se kylässä, ja niin edespäin. Mitähän sitä tuli viime viikolla oikeasti tehtyä? Näköjään ei ainakaan oltua kauheasti läsnä. Väsymys heittää nopeasti sellaiseen moodiin, että ei oikeasti lepää mutta ei oikeasti tee mitään muutakaan, vaan tuijottaa pää tyhjänä joko ruutua tai kirjaa tai jotain muuta.

Ai niin, tehtiin me lasten kanssa paperimassataidetta. Pöydän kulmalla oli ikuisuuspino silppuriin kuskattavia papereita, joita ensin antaumuksella silputtiin saksilla ämpäriin (sellaiset moniteräiset yrttisakset on siihen hommaan ihan loistavat) ja sitten tehtiin paperimassasta vaikka mitä. Paperivellin hämmentäminen puukauhalla oli yllättävän meditatiivista. 😀 Noin yleisestikin ehkä parhaat hetket viime viikosta oli ne, jolloin oikeasti keskityin tekemään jotain muuta kuin töitä tai yleistä homehtumista – oli se ”muuta” sitten päikkärit tai paperimassa tai pöydän siivoaminen.

Selvästi ensi viikolle tarvii vielä lisää läsnäoloa. Se on väsyneenä selvästi vaikeampaa, ja väsyneenä sitä tarvitsisi vielä enemmän kuin tavallisesti, jotta saisi oikeasti huomioitua ne tarpeet, jotka on vajaalla.

(Tähän kohtaan mun sisäinen kriitikkoarmeija haluaa vielä tähdentää, että onhan tämä nyt typerää etten mä vieläkään osaa tällaisia asioita.

Että jumankauta montako vuotta tätä on tässä nyt tahkottu, ja vieläkin oon täysi amatööri itseni kuuntelemisessa ja tehokkaassa lepäämisessä! Että kyllä sitä pitäisi osata levätä sillä tavalla taloudellisesti, että jää aikaa myös muihin, tärkeämpiin asioihin.

Ja vielä kehtaan kirjoittaa, siis julkisesti, siitä että teen tällaisia amatöörien virheitä, ”en ollut tarpeeksi läsnä” voi video. Heitä myös hävettää mun puolestani, koska mä en selkeästi osaa hävetäkään tällaisia asioita tarpeeksi, niin että tajuaisin olla levittelemättä niitä kaikille maailman ihmisille.)

Tähän kohtaan syvä huokaus ja empatiaa kriitikkoarmeijalle. Olisikohan siellä jotain pätevyyden ja kasvun tarvetta siellä turhautumisen taustalla? Ja ehkä sellaista nähdyksi tulemisen tarvetta ja samalla pelkoa? Nyt he ainakin tulivat kuulluksi, näin alkuun.

Missä olen?

Keho on väsynyt, vähän selkä jumittaa sen paperimassan hämmentämisen takia, päänsärky muistuttelee että vettä voisi juoda.

Tunteet… no tässä kohtaa edelleen nolottaa se kriitikkoarmeija, mutta vähän myös huvittaa. Työjuttujen suhteen on puoliksi innostusta ja puoliksi jännitystä, että miten tässä loppuviikosta saa hommia tehtyä kun lapsilla on hiihtoloman takia lyhyempi viikko. Iloa ja innostusta siitä, että on kivoja juttuja tulossa viikonvaihteessa ja seuraavalla viikolla.

Ajatukset… Töissä, pyykeissä, edelleen vähän myös vegaanisen ruokavalion opettelussa, suunnitelmissa, budjeteissa. Kriitikkoarmeija yrittää änkeä vähän aina sinne sekaan ja muistutella asioista, jotka ovat heidän mielestään Totta.

Mitä kohti?

No jos tälle viikolle sitä läsnäoloa. Keep it short and simple.

Läsnäoloa kehossa: kun mä huomaan, että oon taas vajonnut johonkin tiedottomaan jumittamiseen, niin hengittäisin pari kertaa syvään ja huomaisin, että mitä mun kehossa tapahtuu ja mitä mun keho tarvitsee. (Yleensä se tarvii päikkärit.)

Läsnäoloa tunteissa: kun mä huomaan kehosta, että jostain alkaa kiristää ja verenpaine alkaa nousta, tai vastaavasti kun on kivaa ja ihanaa, niin pistäisin merkille, miltä musta tuntuu ja mitä mä tarvitsen. Tai sitten aina kun huomaan, että kriitikkoarmeija alkaa pitää sellaista aivojen sisäistä presentaatiota aiheesta ”180 Syytä Miksi Juuri Sinä Olet Ihan Täysi Luuseri”, niin palaisin taas tunteisiin ja tarpeisiin.

Läsnäoloa ajatuksissa: Mä tykkään kovasti Byron Katien The Workin kysymyksistä ”Onko se totta?” ja ”Kuka tai mitä olisin, jos en ajattelisi näin?”. Ne auttavat kriitikkoarmeijaan. Ne auttavat myös silloin, kun mä yritän ajatella jotain asiaa ns. ensin valmiiksi, sen sijaan että kokeilisin ja katsoisin, miltä tilanne näyttää.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 103: Arkeen laskeutumisen harkitsemista

Mistä tulen?

Vuosi vaihtui, lasten loma hoidosta jatkuu. Siinä päällimmäiset. 🙂 Vuodenvaihteessa pidettiin taas perinteiset meidän perheen naamiaiset, ja tällä kerralla oli muitakin osallistujia kuin oma porukka, kun kuopuksen kummi kumppaneineen tuli uudenvuodenviettoon mukaan.

Valitsin itselleni myös tälle vuodelle tavoitetunteet, ja esikoinenkin valitsi itselleen mun Tunne- ja Tarvekorteista tunteet, joita haluaa kokea uuden vuoden aikana. Se oli aika liikuttavaa, ja mielettömän hyödyllistä – otin kuvan niistä korteista, ja kun juteltiin, että mistä asioista hänelle näitä tunteita tulee (mm. ”mukava” tunne tulee siitä, kun saa olla äidin ja isin ja E:n kanssa, ja ”rauhallinen” tunne tulee siitä ettei ole kiire vaan saa tehdä asioita omassa tahdissa), niin mä voin palata niihin aina jos itsellä on vaikeuksia ymmärtää, että miten tuolla lapsella voi olla niin vaikeaa olla nyt omissa nahoissaan. Tulee eittämättä tulevan vuoden aikana hyödynnettyä, kun hän tosiaan huhtikuussa täyttää kuusi. (Kuopus halusi valita ”kaikki tunteet” eli joka ikisen 55 kortista, mikä kertoo hänen temperamentistaan kaiken tarvittavan.)

img_3144
Noin muuten viikko onkin sitten mennyt kärsivällisyyttä treenatessa. En tiedä, johtuuko loman rutiinittomuudesta, aikuisten meiningistä (kun töitä pitää saada vuorovedolla tehtyä vaikka lapset ovatkin kotona), iästä vai mistä, mutta tuntuu että molemmilla lapsilla on ihan ihme ”teen just päinvastoin kuin sanotaan” -meininki. No esikoisella osa siitä johtuu varmasti tuosta lähenevästä kuuden vuoden iästä, kun aivoissa menee yhteydet uusiksi ja asioita pitää opetella uudestaan – ja kun siihen menee kapasiteettia, niin vastoinkäymiset ovat helposti aika musertavia.

Kuopuksella taas, jaa-a. Paljon uuden oppimista samaan aikaan, unirytmin risaisuutta (hoidossa nukkuu päikkärit, mutta kotona ei sitten niin millään), sellainen yleinen kolmevee-meininki, oma temperamentti, ehkä vähän flunssaakin siellä vielä seassa… Johtui mistä johtui, niin raskasta on. Taas muistaa, että millaista oli olla lasten kanssa kotona – no toisaalta silloin oli erilaiset rutiinitkin, mutta silti.

Tänään vähän meinasi tulla nostalgia kotivuosia kohtaan, kun oltiin käyty pakkasulkoilulla ja mä laittelin lounasta samalla kun lapset katsoivat piirrettyjä. Tai ehkä tuli vain nostalgia sitä vaihetta kohtaan, kun itse sai keskittyä ihan hyvällä omallatunnolla vaan siihen lasten ja kodin hoitamiseen. Ja se nostalgia hävisikin sitten aika nopeasti kun muistin, että enhän mä silloinkaan lapsiin ja kotiin keskittynyt, vaan gradun jälkeen yhdistyshommiin ja kouluttautumiseen ja kaikkeen sellaiseen. Että oikeastaan se nostalgia kohdistui vain niihin hetkiin, kun aurinko kimmelsi lumella ja keittiössä tuoksui ruoka, ja niitä voi olla ihan vaikka viikonloppuisinkin.

Ehkä nämä joululoman päivät on siinä mielessä hyvää muistutusta, että noille tekee tosi hyvää olla hoidossa ja mulle töissä. Siis niinkuin pitkällä tähtäimellä. Toki jos mä ottaisin tämän sellaisena ”nyt pidetään järjestelmällisesti Hyvää Perhearkea Koko Porukalle” -leirinä, niin olisi tavoitteita ja onnistumisia ja muuta. Ehkä tämän loppuviikon voisikin ajatella sellaisena puolivälin versiona? Että skarppaisi kohti normaalia arkirytmiä ja tekisi yhteisiä juttuja ihan suunnitellusti, mutta yrittäisi jostain löytää hetken myös omalle lepäämiselle? Nimittäin sellaista lepolomaahan tämä ei ole, paitsi niinä harvoina hetkinä kun molemmat lapset yllättäen löytävät vaikkapa jonkun kiinnostavan värityskirjan ja taloon laskeutuu autuas hiljaisuus.

Missä olen?

Flunssa vääntää viimeisiä tihutöitään poskionteloissa – tunnollinen työntekijä sairastaa lomalla ja miten se meni. On sellainen olo että voi kun menisi jo flunssa pois niin saisi hyvällä omallatunnolla jumppailla, ja se vasta on kummallista. Toki tervetulluttakin.

Tunteiden puolella on toisaalta rauhaa ja iloa, toisaalta jännitystä ja hermostumista kun on Yks Homma, joka pitäisi hoitaa ja en millään haluaisi. Tai siis haluaisin ja se tuntuu vaikealta. Ja sitten on vielä, hmm, kärsimättömyyttä itseä ja lapsia kohtaan kun on jatkuvasti joku skisma selvitettävänä (ja kun mun Pitäisi tietysti osata ne selvittää aina tosi tyylikkäästi ja heti ja asianmukaisesti, tai auttaa lapsia neuvottelemaan ne keskenään rauhanomaisesti), kaipaisin harmoniaa ja yhteistyötä ja rauhaa ja tällä viikolla ja tällä hetkellä arki ei ihan sitä tarjoa niin paljon kuin toivoisin. Tai sitten mä en keskity siihen niin paljon kuin voisin.

Ajatukset… Lähinnä ajatukset pyörivät akselilla ”mitä kaikkea voisin tehdä jos ei olisi flunssa”, tai ”asioita joita pitäisi tehdä kunhan saisi sopivan hetken ja lapset pois pyörimästä jaloista”. Mä voisin kirjoittaa listan, jotta näkisin, että mitkä niistä jutuista oikeasti haluan tehdä tällä viikolla (toisten aikataulujen vuoksi jne.) ja sitten huolehtia, että saan ne tehtyä ja oon lopun aikaa ihan vaan ressaamatta. Ensi viikolla lapset menee hoitoon kuitenkin, joten silloin on aikaa.

Mitä kohti?

Tulevalla viikolla on luvassa kivoja juttuja, jonkin verran työjuttuja, siirtymävuosipäivää, ja oikeastaan enimmäkseen sitä arkeen laskeutumista. Tai siis toivoisin, että ensi viikon maanantaina kun kello soi seitsemältä, niin olo olisi kaikilla edes suunnilleen positiivisen puolella.

Mitä siihen tarvitaan?

Rauhaa, ennakointia, yhteistyötä, selkeyttä, lepoa. Niitä nyt ainakin.

Esikoisen kohdalla voisi tosiaan palata niihin hänen valitsemiinsa tavoitetunteisiin ja miettiä, että miten niitä saisi tässä tämän viikon aikana tuettua. Kuopuksenkin kanssa varmaan kortteja voisi käyttää, mutta sen lisäksi tarttee keksiä vielä joku luova konsti, jotta tullaan molemmat kuulluksi ja saadaan oikeasti keksittyä kokeiluun keinoja, jotka auttaisivat siihen yhteistyöhön ja rauhan säilyttämiseen. Lupa olla minä -kenttälaboratorio jatkaa siis toimintaansa. 🙂

Itselleni tarvitsen myös rauhaa, ennakointia, selkeyttä ja lepoa. Ja kyllä, yhteistyötäkin. Vaikka kauheasti haluaisin ajatella, että minä kyllä itse ja yksin selviän ja hienosti menee, niin… no, ei se ihan niin mene.

Ja tietysti ensi viikolle opettelen myös niitä tämän vuoden tavoitteita, eli helppoutta ja luottamusta ja iloa ja yhteyttä ja kehon hyvinvoinnin vaalimista. Miten tämän voisi tehdä mahdollisimman helpoksi? Hmmm…

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 99: Epätäydellisiä vastauksia

Mistä tulen?

Nyt on vaikea löytää sanoja tälle viikolle. Toisaalta ihan joo, jees, kiva viikko, kivoja juttuja, parisuhdeaikaa ja Hamletia, BBC:n Sherlockia, leipomista perheen kanssa ja itsenäisyyspäivän viettoa tapakulttuurin merkeissä kotosalla. Samaan aikaan, samalla viikolla, väsymystä ja sulkeutumista ja omiin oloihin uppoutumista, migreeniä ja huolestuttavia uutisia itsenäisyyspäivän äärioikeistoliikehdinnästä.

Miten mä olen näiden kaikkien asioiden kanssa läsnä samaan aikaan? Miten mä olen lasten kanssa hetkessä, iloitsen heidän hassutteluistaan, kun samaan aikaan väsyttää niin monella tasolla se, mikä kaikki tässä maassa ja maailmassa kiehuu?

Toistaiseksi näihin kysymyksiin on löytynyt vain enemmän tai vähemmän epätäydellisiä vastauksia. Ehkä ne epätäydellisetkin vastaukset (silloin kun ne tunnistaa epätäydellisiksi) on parempi vaihtoehto kuin se, ettei niitä kysymyksiä edes kysy.

Tällä viikolla ne epätäydelliset ratkaisut on olleet työn ja perhe-elämän lisäksi lepoa, BBC:n Sherlockin maailmaan uppoamista, omien tarpeiden äärelle pysähtymistä ja ajatusvirran kirjoittamista. Joulukuusen koristelua, lukemista lasten kanssa. Armollisuutta itselle. Rehellisyyttä omien tunteiden äärellä.

Sitä kun elää tällaista etuoikeutettua arkea, että on terve ja turvassa ja perhe ja rakkaat on pääasiassa terveitä ja turvassa, niin olisi helppoa unohtaa, että se on oikeasti etuoikeus. Ja toisaalta sekään ei ole kestävä olemisen tapa, että kärvistelee kaikkien maailman muiden ihmisten kärsimyksiä, ja sillä lamauttaa itsensä tekemästä edes niitä vähiä asioita, joihin oikeasti pystyy.

Just tällaisina hetkinä, kun maailmassa on niin paljon kipua ja hätää ja huolta, tuntuu kaikkein turhimmalta se ”oma happinaamari päälle ensin” -ajatus, jota itsekin on niin monessa paikassa ohjeeksi tarjonnut sekä itselle että toisille. Vaan ei se mitenkään muuten onnistu, toisista huolehtiminen ja maailman auttaminen. Jos oma jaksaminen ja hyvinvointi ja innostus loppuu, niin se on karhunpalvelus sekä itselle että niille kaikille ihmisille, joita yrittää auttaa.

Tämä on 99. viikoittainen pysähtyminen tässä blogissa. Sitä ajattelisi, että melkein kahdessa vuodessa olisi ihminen oppinut jotain. Niin ettei tarvitsisi taas palata sen äärelle, että eikun itsestäkin pitää huolehtia, se on tärkeää, ei ole tyhmää tarvita sitä mitä tarvitsee, nyt on näin. Ehkä mä vain hyväksyn, että vielä viisikymppisenäkin mä opettelen jossain tilanteessa sitä, että omista tarpeista huolehtiminen on keskeistä ja tärkeää ja avain kaikista muista huolehtimiseen ja merkityksellistä ihan sellaisenaankin.

Missä olen?

Keho on yllättävän hyvissä kantimissa, joskin toki väsyttää. Niska ja takaraivo vähän jumittavat, muuten tuntuu, että keho on hyvin päässyt liikkeelle. Kylmänväreitä tuppaa ikävästi tämän tästä, ihmekös tuo kun selän takana on parvekkeen ovi. (Note to self: mieti joku toinen paikka, jossa istut kun kirjoitat.)

Tunteet… nyt ja tässä, kirjoittaessa, kotona, turvassa, poissa sosiaalisesta mediasta? Rauhaa, kiitollisuutta, uteliaisuutta tulevaa kohtaan. Heti kun avaan Facebookin? Ärtymystä, pelkoa, surua, epävarmuutta, epäluottamusta. Sitä ajattelee, että sosiaalisen median kautta pystyy vaikuttamaan maailmaan, mutta oikeasti sosiaalisen median kautta maailma vain pystyy vaikuttamaan minuun. Välillä tarvitsen sitä, useimmiten en.

Ajatukset… Haluaisin osata sanoa asioita, viisaita asioita Suomen tämänhetkisestä poliittisesta tilanteesta ja äärinationalismista ja vihasta ja historiasta. En osaa. Onneksi on muita, jotka osaavat. Mä haluaisin osata sanoa jotain viisasta väkivallasta ja kunnioituksesta, sorrosta ja vallasta. Niistä osaan vähän enemmän, mutta nyt jotenkin ei sanat riitä siihenkään. Paitsi että mä ajattelen, että väkivallalla syvennetään väkivallan kierrettä, kunnioituksella puretaan sitä – ja kunnioitus ei tarkoita sitä, että kaikki saavat tehdä mitä huvittaa. Kunnioitus tarkoittaa sitä, että vahvempien tehtävä on suojella heikompia, ei sortaa. Ja saadakseen kunnioitusta on usein ensin oltava sen kunnioituksen arvoinen.

Mitä kohti?

Mä huomaan, että näin väsyneenä on helppo pudota oikein-väärin-ajatteluun, hyvän ja pahan kaksijakoon. Isona mä haluan osata sillai, että väsyneenäkin mä osaisin nähdä ihmisten käytöksen taakse, tunteiden ja tarpeiden tasolle. Nähdä, että toisilla on strategioita, jotka haittaa ja vahingoittaa muiden tarpeiden tyydyttymistä – ja että niille strategioille täytyy tehdä jotain samaan aikaan kun hyväksytään, että niiden taustalla olevat tarpeet on tärkeitä ja arvokkaita.

Tällai väsyneenä sen viisauden ja osaamisen tielle tulee mun sisäinen kuusivuotias, joka haluaa vain huutaa ja purra ja potkia ja karjua väärässä olijoille kirosanoja ja kostaa niille kaiken sen pelon ja surun, jota ne on aiheuttaneet. Wau, sekin selvästi tarvitsisi kuulluksi tulemista.

Niin jos tällä viikolla yrittäisi tietoisesti palauttaa taas mieleen sen, että kaiken käytöksen takana on joku ihana, tärkeä ja arvokas tarve, jonka on merkityksellistä tulla kuulluksi. Ja sitä kautta yrittäisi vähän edistää empatiaa ja väkivallattomuutta tässä omassa maailmankolkassa, sekä oman itsen kanssa sisäisesti että ihmisten välillä.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

#AnnaLapsesiPukeaSinut ja näkökulmia vanhemmuuteen

Tänään on kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä. Samaan aikaan somessa pyörii #AnnaLapsesiPukeaSinut -tunnisteella varustettuja valokuvia aikuisista, jotka eivät välttämättä näytä ihan samalta kuin muina arkipäivinä.

Alunperin mietin, että onpas aika hauska tempaus, ja lähinnä hauskaa lasten näkökulmasta, kun saavat päättää aikuisen vaatteet. Kysyinkin lapsiltani, että haluavatko he päättää minun vaatteeni, ja molemmat lähtivät innosta piukeina mukaan.

Tässä kun kirjoitan tekstiä korut kilisten ja korkokengät jalassa (selvästikään en arjessa käytä kumpaakaan lasteni mielestä riittävästi), niin alkaa vähitellen valottua, että miksi se, että annan lapseni pukea minut, on myös aikuiselle tosi tervehdyttävää.

1. Valta-asetelmien kääntäminen tekee välillä tosi hyvää.

Kun annan lapselleni vallan valita vaatteeni, olen yhtäkkiä meistä kahdesta se haavoittuvampi osapuoli. Luovutan valtaani pois, ja pääsen kokemaan, että millaista on olla se, jota kohtaan käytetään valtaa.

Valta itsessään on nimittäin neutraalia. Se, miten sitä käyttää ja hyödyntää, voi olla joko rakentavaa tai tuhoavaa. Me usein totumme käyttämään valtaa tietyllä tavalla, ja totumme olemaan tietynlaisen vallankäytön kohteena. Näiden tottumusten muuttaminen vaatii tietoista työtä, ja tietoinen työ alkaa yksinkertaisesti niiden tottumusten huomaamisesta. Huomaaminen puolestaan välillä vaatii näkökulman muutosta, uutta tapaa ajatella, astumista kohti oman mukavuusalueen reunamia.

2. Lapsen tapa käyttää valtaa toimii peilinä minun vanhemmuudelleni.

Niinkuin olen kirjoittanut aiemminkin, lapsi toimii valta-asemassa niinkuin on nähnyt valta-asemassa olevien toimivan. Käytännössä usein se tarkoittaa sitä, että kuulen omat lauseeni lapsen suusta. Tai minua ohjeistetaan samoilla sanoilla, joita itse käytän lapseni ohjeistamiseen.

Se kokemus voi olla joko herättävä tai helpottava. Me nimittäin emme aikuisina muista, että haavoittuvassa, valta-asemaltaan heikommassa asemassa oleva kuulee sanat aivan eri tavalla kuin vahvoilla oleva. Kun lapsi komentaa meitä ikäänkuin alhaalta päin, niin että meillä on valta sanoa vastaan, se voi ärsyttää. Jos lapsi komentaa täsmälleen samoilla sanoilla silloin, kun olemme luovuttaneet sen osan valtaamme pois, se voi tuntua ihan eri tavalla ahdistavalta.

Ja sama päinvastoin. Tuntuu turvalliselta ja helpottavalta, kun lapsi ohjeistaa minua pukemaan sanomalla ”sit jos sä haluat niin voisit laittaa tämän”. Silloin kun toinen luottaa minun vapaaehtoisuuteeni. Silloin kun toinen huomioi sen, että minulla saattaa olla jotain sitä asiaa vastaan – ja sen on tärkeää tulla kuulluksi ja huomioiduksi. Aikuinen voi ainoastaan kuvitella, miten iso juttu se on lapselle, jolla ei ole arjessaan mahdollisuutta päättää, että ei ollakaan enää näinpäin, vaan nyt on taas minun vuoroni päättää.

(Se kokemus, herättävä tai helpottava, voi antaa ihan uudella lailla motivaatiota joko opetella uusia vuorovaikuttamisen tapoja tai jatkaa harjoittelua edelleen. Ainakin itselläni kävi juuri näin.)

3. Tärkeistä asioista täytyy voida neuvotella.

Aikuisten on välillä vaikea antaa neuvottelulle tilaa lapsiperheen arjessa. Minä olen aikuinen, minulla on kokemusta ja ymmärrystä, minä tiedän aikataulut ja eri vaihtoehtojen seuraukset, minä tiedän ja päätän. Lisäksi välillä pelottaa, että jos minä nyt annan tästä asiasta lapselle valtaa, niin me ei päästä koskaan mihinkään, kun kaikki asiat menee vänkäämiseksi.

Ja sitten tällaisessa hassussa harjoituksessa tulee tilanne, että lapsi pyytää minua pukemaan neuletakin mekon alle, ja minua huolestuttaa, että mahtuukohan se, risahtaakohan mekosta saumat jos yritän tehdä niinkuin lapsi ehdottaa. Tai valitsee kengiksi sandaalikorkokengät, joiden kurakelin kestävyys on noin viisitoista sekuntia. Minulle on tärkeää, etteivät vaatteeni mene rikki tai pilalle, joten kerron lapselle, että nyt en haluaisi tehdä näin, vaan voitaisko tehdä toisella tavalla. Tai voidaanko vaihtaa kengät sitten kun mennään ulos.

Ne asiat, joista lapsi ”vääntää vastaan”, ovat lapselle ihan yhtä tärkeitä. Lapsi ei ehkä osaa perustella niitä samalla tavalla kuin aikuinen, mutta se ei vähennä niiden merkityksellisyyttä. Rakentavaa, tervettä vallankäyttöä on (minun mielestäni) se, että kun heikompi osapuoli ilmaisee tyytymättömyytensä, niin päättävän osapuolen reaktio on hyväksyvä ja kysyvä: Okei, sinä haluaisit että se tapahtuisi näin, onko sinulla joku toinen ehdotus? Rakentavaa vallankäyttöä on se, että heikommalla osapuolella on mahdollisuus saada äänensä ja tarpeensa kuuluviin, ja vahvempi osapuoli huolehtii siitä, että lopullinen ratkaisu ottaa myös ne toiveet ja tarpeet huomioon.

4. Mitä enemmän on panoksena, sitä tärkeämpää on saada oma ääni kuuluviin.

Tänään omassa aikataulussani ei ole opetusta tai asiakastapaamisia. Toisin sanoen oli aika helppoa antaa lasten pinota päälleni koruja, helyjä, korkokenkiä ja niin edespäin. Jos #AnnaLapsesiPukeaSinut -päivä olisi osunut esimerkiksi opetuspäivälle, en tiedä, mistä asioista olisin ollut eri mieltä. Olisinko ollut riittävän rohkea, niin että olisin mennyt luokan eteen näissä vaatteissani? En tiedä.

Tämän kokemuksen perusteella voin kuitenkin luottaa siihen, että olisin voinut sanoa lapsilleni, että tämä tuntuu minusta epämukavalta, voisitko valita jotain muuta. Tai että en mielelläni mene piikkikoroissa opettamaan, koska sen jälkeen jalkoihin sattuu varmasti loppuillan. Puhumattakaan siitä, että kyseessä olisi ollut joku ratkaiseva tilanne – suuremman luokan esiintyminen, työhaastattelu, tai joku muu.

Todennäköisesti jos tällaisessa tilanteessa lapsi ilmoittaisi, että ei kun nyt laitat nämä ja sillä sipuli, oma reaktioni olisi turhautuminen, kiukku, ärtymys.

Me emme voi lapsistamme etukäteen tietää, mitkä tilanteet tai asiat ovat heille tärkeitä ja ratkaisevia. Lapselle voi olla supertärkeää vaikka se, että tanssitunnilla on ihan tietyt vaatteet, tai että joku laulu kuunnellaan alusta loppuun, tai että häntä ei keskeytetä kun hän kertoo jotain juttua. Lapsen reaktio meidän vallankäyttöömme ja päätöksentekoomme (”eikun nyt laitat nuo ja sillä sipuli” tai jotain lempeämpää) voi kuitenkin auttaa ymmärtämään, että kyseessä on erityisen tärkeä tilanne. Tai lapsella on syystä tai toisesta vähemmän tahdonvoimaa kuin yleensä. Tai jostain muusta syystä lapsi ei nyt pysty tästä strategiasta joustamaan.

Kun kuuntelemme lapsen reaktiota empaattisesti, tunteita ja tarpeita arvaten, meidän on helpompi ymmärtää, mistä kenkä puristaa. Jos luotamme siihen, että lapsi tekee mielellään yhteistyötä silloin kun hänen tarpeensa ovat täynnä, niin on helpompi ryhtyä miettimään, mitä lapsi tarvitsisi, jotta hänen olisi turvallista ja miellyttävää tehdä yhteistyötä. Ja mitä ratkaisevampi tilanne on kyseessä, sitä hyödyllisempää on heti ruveta miettimään, mitkä tarpeet kaipaavat kohtaamista, sen sijaan että keskustelusta tekee juupas-eipäs -valtataistelun.

Niin että suosittelen kaikille teille muillekin. Kokeilkaa, millaista on antaa lapsen valita päivän vaatteet, vaikka ei olisikaan Lapsen oikeuksien päivä. Avaa ihan uudella tavalla näkökulmaa siihen omaan vanhemmuuteen. <3

Hallitsemismalli ja kumppanuusmalli

Eilen sain ilon ja etuoikeuden olla apuna taustoittamassa Jari Sarasvuon radio-ohjelmaa kasvatuksesta. Puhuimme taustakeskustelussa muun muassa hallintamallin ja kumppanuusmallin käsitteistä.

Ja vaikka olisi ihanaa voida sanoa, että kyseessä on minun mallini, niin hallinta- ja kumppanuusmalliajattelu on lähtöisin Rakentavan vuorovaikutuksen (Nonviolent communication) traditiosta, joka on Marshall B. Rosenbergin kehittämä lähestymistapa. (Sisäinen tutkijani haluaa lähdeviitteet kuntoon ja niin edespäin. :D)

Olen kuitenkin itse vahvasti sitä mieltä, että on hyödyllistä pystyä näkemään hallintamallin ja kumppanuusmallin erot ja tunnistamaan, kummalle puolelle oma ajattelu ja käytös milloinkin kallistuu. Se auttaa puolestaan muokkaamaan omaa käytöstä silloin, kun toivoisi voivansa toimia uudella, rakentavammalla tavalla.

Hallintamalli ja kumppanuusmalli ovat molemmat ajattelun ja sitä kautta toimimisen tapoja, joihin liittyy esimerkiksi maailmankuva, näkemys ihmisestä sekä ajatus siitä, miten ihminen olisi parasta kohdata. Kysymys ei siis ole pelkästään kasvatuksesta, vaan hallinta- ja kumppanuusmallin erot ovat paljon syvemmällä. (Lisää hallinta- ja kumppanuusmallien eroista löytyy esim. kirjoista Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus sekä Sovittelun taito.)

Tässä tekstissä esitän muutamia kysymyksiä, joita itselläni on tullut mieleen tätä ajattelun muutosta opetellessani. Ehkä joku niistä kysymyksistä tuntuu tutulta, tai muuten herättää ajatuksia.

Mikä on hallintamalli? Entä kumppanuusmalli?

Hallintamalli on ajattelu, jossa on lähtökohtaisesti olemassa hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. On ihmisiä, jotka ovat hyviä ja oikeassa, ja vastaavasti on ihmisiä, jotka ovat pahoja ja väärässä. Se, kuka on milloinkin oikeassa ja kuka väärässä, ei riipu niinkään mielipiteestä vaan siitä, kuka on vallassa.

On asianmukaista, että hyvät, viisaat ja oikeassa olevat ihmiset päättävät kaikkien asioista. Pahoja ihmisiä täytyy kouluttaa hyville tavoille, rankaista kun he ovat pahoja ja palkita kun he ovat hyviä, jotta he oppivat käyttäytymään oikein. Säännöt ovat välttämättömiä, koska muuten kukaan ei käyttäytyisi kunnolla, ja sääntöjen rikkomisesta täytyy rangaista, koska silloin (ja vain silloin) ihmisillä on motivaatio totella niitä. Tottelevaisuus on hyve.

Yhteistyö perustuu hallintamallissa siihen, että jos et tee niinkuin sanotaan, siitä rangaistaan. Vaihtoehtoisesti ihmisiä voidaan liittouttaa yhteen sillä, että nyt me näemme yhdessä vaivaa jotta nuo toiset (pahat, väärässä olevat ihmiset) eivät ”voita”.

Kumppanuusmallissa lähdetään ihan erilaisesta ajatuksesta.

Kumppanuusmallin ytimenä on, että kaikki ovat lähtökohtaisesti yhtä hyviä ja arvokkaita, kaikilla on samat tarpeet, ja kaikkien ihmisten kaikki käytös pyrkii tarpeiden täyttämiseen.

Kumppanuusmallissa ajatellaan, että käytöskään ei ole sinänsä oikeaa tai väärää, vaan eri strategiat (eli erilaiset yritykset täyttää niitä tarpeita) joko tukevat ja vaalivat yhteyttä ja kaikkien tarpeiden tyydyttymistä, tai sitten eivät. Sama käytös voi toisessa tilanteessa tyydyttää kaikkien tarpeita, ja toisessa tilanteessa haitata yhden tai useamman ihmisen tarpeiden tyydyttymistä.

Koska ei ole olemassa oikeaa ja väärää, päätöksenteon on hyödyllistä perustua siihen, mitä kukin osapuoli missäkin tilanteessa tarvitsee. Säännöt ovat enemmän ohjenuoria ja lähtökohtia, joista voidaan joustaa sellaisissa tilanteissa, joissa ne eivät palvele kenenkään tarpeita. Rehellisyys on hyve.

Kumppanuusmallissa on myös keskeisenä se ajatus, että ihminen haluaa edistää toisten ihmisten hyvinvointia, kunhan voi tehdä sen vapaaehtoisesti, ja hänen tarpeensa tulevat myös kohdatuiksi. Yhteistyö perustuu siihen, että nähdään ja hyväksytään kaikkien tarpeet, ja niiden perusteella mietitään strategioita, joilla kaikkien senhetkiset tarpeet saadaan kohdattua.

Onko hallintamalli väärä ja kumppanuusmalli oikea?

Vastaus riippuu siitä, kummasta näkökulmasta katsotaan.

Hallintamallin näkökulmasta hallintamalli on tietysti oikea, ja kumppanuusmalli ihme kukkahattusuvakkien nysväämistä. Hallintamallin näkökulmasta kumppanuusmallissa ei koskaan saada mitään tehtyä, jos kerran kaikki pitää päättää yhteistyössä ja joka ikisestä aidanseipäästä pitää miettiä, että eihän nyt kenellekään tule tästä paha mieli. Lisäksi hallintamallin näkökulmasta on suorastaan moraalitonta olla jakamatta ihmisiä hyviin ja pahoihin – eihän sellaisella tavalla voi huolehtia siitä, että kukaan ei tee pahaa toisille.

Kumppanuusmallin näkökulmasta puolestaan koko kysymys on tarpeeton, koska kumppanuusmallissa ”oikea” ja ”väärä” ovat tyhjiä käsitteitä. Keskeisempi kysymys on, että mikä malli auttaa kaikkia saamaan tarpeensa kohdatuiksi sellaisella tavalla, että yhteys ja luottamus säilyvät. Kumppanuusmallin näkökulmasta hallintamallissa keskitytään lähinnä vain sen väestönosan tarpeisiin (oli kyse sitten perheestä tai valtiosta tai jalkapallojoukkueesta), jolla on sillä hetkellä valtaa ja arvostusta. Toisin sanoen suuri osa joukosta jää vaille tarpeidensa huomioimista ja kohtaamista. Kumppanuusmallissa sitävastoin pyrkimyksenä on huomioida kaikkien tarpeet – toki onnistuminen riippuu monesta asiasta, esimerkiksi keskinäisestä luottamuksesta, vuorovaikutuksen onnistumisesta, ja myös ympäröivästä yhteiskunnasta. Kun tulee konflikteja, jos kaikkien tarpeita ei ole huomioitu, ne käsitellään mahdollisuuksina oppia jotain uutta siitä, miten me voisimme omia ja toistemme tarpeita kohdata.

Mutta jos ei ole oikeaa tai väärää, niin pitääkö silloin…

Mutta jos ei ole oikeaa tai väärää, niin pitääkö silloin kaikki rikolliset ja murhaajat päästää vankilasta vapaalle? Tai pitääkö minun antaa lapseni lyödä minua tai pikkusisarustaan, jos se kerran vastaa hänen tarpeisiinsa? Kyllähän välillä täytyy käyttää hallintamallia.

Hallintamalli on eri asia kuin vallankäyttö. Sekä hallintamallissa että kumppanuusmallissa jollakulla on enemmän valtaa kuin toisilla – edelleen, oli kysymys sitten perheestä tai valtiosta tai siitä futisjoukkueesta.

Hallintamallissa se, jolla on enemmän valtaa, tekee päätöksiä sillä perusteella, mikä on hänestä oikein tai väärin (jos on ”hyvä” johtaja), tai mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan (jos ei ole). Se, jolla ei ole valtaa, joko alistuu päätöksiin tai yrittää hankkia itselleen lisää valtaa sopivaksi katsomillaan keinoilla.

Esimerkiksi hallintamallissa ihminen tuomitaan vankilaan, koska hän on tehnyt väärin (tai suututtanut vallanpitäjät) ja häntä pitää rangaista, jotta hän ryhtyy tekemään oikein. Tai pikkusisarusta lyövä lapsi laitetaan jäähylle, koska hän on tehnyt väärin (tai koska vanhempaa ottaa päähän lapsen käytös), jotta hän oppisi rangaistuksen seurauksena tekemään oikein.

Myös kumppanuusmallissa jollakulla on aina enemmän valtaa kuin toisilla.

Poliittisilla päättäjillä, tuomareilla, poliiseilla, rikkailla on enemmän valtaa, koska heillä on enemmän resursseja tarpeidensa tyydyttämiseen. Perheessä vanhemmilla on enemmän valtaa, koska heillä on enemmän kokemusta elämästä, laajempi ajattelun kyky (ainakin lasten murrosikään asti), ehkä enemmän fyysistä voimaa, enemmän rahaa ja vapautta.

Kumppanuusmallissa ajatellaan, että valtaapitävien tehtävä on käyttää valtaansa sen varmistamiseen, että kaikkien tarpeet tulevat kohdatuiksi.

Jos ihminen toistuvasti tekee rikoksia, vahingoittaa toisia ihmisiä ja loukkaa esimerkiksi heidän turvallisuuden tarvettaan, niin voi olla perusteltua käyttää valtaa suojelemaan yhteiskunnan muita jäseniä ja rajoittaa tämän rikoksia tehneen vapautta. Samaan aikaan on kuitenkin tärkeää varmistaa, että rikoksia tehnyt saa mahdollisuuden oppia rakentavampia strategioita omien tarpeidensa kohtaamiseen ja toisten tarpeiden kunnioittamiseen. Siinä vaiheessa, kun tämä ihminen on oppinut toimimaan yhteiskunnassa tavalla, joka ei loukkaa toisten tarpeita, hänet voidaan vapauttaa. (Käytännössä se, kuinka kauan keneltäkin menee rakentavien strategioiden aitoon oppimiseen, ja mitä kaikkea siihen tarvitaan, on monimutkainen kysymys. En myöskään ole sen alan asiantuntija, joten en mene siihen aiheeseen tässä.)

Samaan tapaan jos lapsi lyö toista lasta, niin vanhemman on ihan asiallista käyttää suojelevaa voimaa ja estää lyöminen tavalla tai toisella. Lisäksi on tärkeää, että loukatuksi tulleen tunteet kuullaan ja hänen tarpeistaan huolehditaan. On kuitenkin ihan yhtä tärkeää huolehtia siitä, että toista lyöneen lapsen tunteet ja tarpeet kuullaan: lyöntikin on strategia, yritystä täyttää jokin tarve. Mitä tarvetta lapsi yritti lyömällä täyttää, ja miten sen tarpeen voisi kohdata rakentavammin? Ja toisaalta, miten korjaan yhteyden osapuolten välillä ja setvin konfliktin niin, että molemmilla on taas turvallinen ja luottavainen olo toistensa seurassa?

Tämä asettaa omat haasteensa käytännön lapsiperhe-elämälle: missä järjestyksessä huolehdin keskenään tasavertaisten tarpeiden kohtaamisesta, kun aikuisia on yksi ja lapsia on useampi?

Eikö kumppanuusmallin mukaan toimimiseen mene ihan kauheasti aikaa?

Eikö kumppanuusmallin mukaan toimimiseen mene ihan kauheasti aikaa? Hallintamallilla sentään asiat sujuvat.

Oma kokemukseni on, että kumppanuusmallin mukaan asiat toimivat ihan jouhevasti silloin, kun kaikki osapuolet ovat tottuneet olemaan tietoisia omista ja toisten tunteista, tarpeista ja niiden tärkeydestä. Jos pyydän lapseltani jotain ja hän sanoo ei, niin oikeastaan on paljon nopeampaa kysyä ”okei, no mitä sä tarvitsisit jotta voisit tehdä mun kanssa yhteistyötä?” ja pyrkiä kohtaamaan se tarve. ”Nyt kyllä tulet” -vääntämisellä, fyysisellä pakottamisella tai muulla valtakamppailulla tilanne usein venähtää paljon pitemmäksi ja epämiellyttävämmäksi kuin kuuntelemisella ja neuvottelulla. (Sitäkin on joskus tullut kokeiltua.)

Hallintamallissakin toki asiat etenevät, jos kaikki ovat tottuneet siihen. Tarpeiden tyydyttymättä jääminen kuitenkin petaa konflikteja, ja niiden konfliktien peittelyyn, riitelyyn, jälkien korjailuun ja syyllisten rankaisemiseen voi myös mennä yllättävän paljon aikaa ja energiaa. (Esimerkiksi tulehtuneissa työyhteisöissä tai taloyhtiön yhtiökokouksissa voi joskus nähdä aikamoista hulabaloota, kun valtaosa asioiden käsittelyyn ja edistämiseen varatusta ajasta meneekin väittelyyn, nokkimiseen ja valtataisteluun.)

Se, mikä oikeasti ja rehellisesti sitten vie aikaa, on kumppanuusmallin opettelu. (Toki hallintamallin opettelukin vie aikaa ja energiaa – me aikuiset kuitenkin usein olemme jo siihen aika harjaantuneita, koska se opettelun vaiva on tapahtunut lapsuudessa.) Kun on tottunut toimimaan tietyllä tavalla, niin uuden tavan opettelu kuluttaa kapasiteettia ja hidastaa vuorovaikutusta (”eikun oota miten mä halusinkaan sen sanoa”).

Energiaa menee myös siihen oman toiminnan ja ympäröivän kulttuurin väliseen kitkaan, jos elää yhteiskunnassa, jossa moni instituutio toimii hallintamallin pohjalta. Vaikkapa siihen, että yrittää kuunnella toisen ihmisen tunteita ja tarpeita ja hän suuttuu, koska omien tarpeiden huomioiminen tuntuu vieraalta, tai koska toisen empatia muistuttaa kipeästi sellaisista tarpeista, jotka ovat pitkään olleet kohtaamatta. Tai siihen, että yrittää pitää kiinni omista tarpeistaan ja tulee ohitetuksi, koska systeemi ei pysty tekemään poikkeuksia. Vähän niinkuin yrittäisi tulla ymmärretyksi japanin kielellä umpisuomalaisessa pikkukylässä. Se ei kuitenkaan liity suoraan kumppanuusmallin ”hitauteen” vaan siihen, että näiden eri mallien välillä on vaikeampi viestiä kuin yksittäisen mallin sisällä.

Jos kerran kumppanuusmallissa ihmisten tarpeet tulevat useammin kohdatuiksi, niin miksi kukaan haluaisi ajatella ja toimia hallitsemismallin pohjalta?

Hallitsemismalli on usein se, mihin ihmiset kasvavat ja mihin heidät kasvatetaan. Se on tuttu, selkeä ja perinteinen. Erityisesti väsyneenä, stressaantuneena, tai muuten omien tarpeiden ollessa vajaalla voi huomata ajattelevansa hyvä-paha -akselilla, koska ne yhteydet aivoissa ovat hioutuneet niin syvälle. Ennenkuin kumppanuusmallin todella sisäistää (ja kuten sanottua, siihen menee aikaa), niin voi hyvin olla niin, että joissain tilanteissa kumppanuusmalli tulee luonnostaan ja toisissa tilanteissa ajattelee ja toimii hallitsemismallin pohjalta.

Jos elää koko elämänsä niin, että omat tarpeet ovat jatkuvasti vajaalla, niin voi olla ylipäänsä vaikeaa nähdä koko hallitsemismallin hyötyä ja mielekkyyttä. Nimittäin jos hallitsemismallista käsin ajattelee kumppanuusmallia – ei oikeaa ja väärää, ei hyviä ja pahoja, ihmisillä ei ole pysyviä leimoja kuten ”fiksu”, ”tyhmä”, ”ahkera”, tai ”rikollinen” vaan vain kulloinkin pinnalla olevia tarpeita – niin kyllähän se tuntuu kaoottiselta. Ennakoitavuus on tarve, ja hallitsemismalli on yksi strategia sen tarpeen kohtaamiseen.

Hallitsemismalli voi myös toimia strategiana esimerkiksi turvallisuuden tarpeen, pätevyyden tarpeen, autonomian tarpeen tai vaikka kunnioituksen tarpeen kohtaamiseen. (Useimmiten se kuitenkin toimii vain niille, jotka ovat hallitsemismallissa jonkun yläpuolella. Ja koska hallitsemismallin ”oikea” ja ”väärä”, ”yläpuolella” ja ”alapuolella” riippuvat siitä, kuka on milloinkin vallassa, niin hallitsemismalli on lopulta aika epävakaa.)

Toivottavasti näistä pohdinnoista on apua selkeyttämään hallitsemismallin ja kumppanuusmallin eroja. Lisää saa kysellä ja pohtia kommenteissa!

Rakentavan vuorovaikutuksen elementit

Kouluttaudun tämän talven aikana Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. Rakentava vuorovaikutus perustuu Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication -malliin, ja olen sitä joskus tässä blogissakin käyttänyt milloin minkäkin asian pohtimiseen.

Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa ihan Rakentavan vuorovaikutuksen perusteista. Mistä tässä on kyse, ja miksi olen niin liekeissä Rakentavasta vuorovaikutuksesta että haluan kouluttautua ohjaajaksi asti?

Tarpeet ihmisen toiminnan taustalla

Rakentava vuorovaikutus perustuu humanistisen psykologian ajatukseen siitä, että kaikki, mitä ihminen tekee, on yritystä täyttää joku tarve. Ja koska meillä kaikilla on samat perustarpeet, niin olemme oikeastaan kaikki samalla viivalla ihmisinä. Sinä, minä, lapset, puoliso, anoppi, rakkain ystäväni, elinkautisvanki, se yksi poliitikko jonka nimenkin kuuleminen ärsyttää… Me kaikki yritämme joka hetki täyttää jotain tarvetta.

Tarpeissa itsessään ei ole mitään pahaa, väärää tai huonoa. Itse asiassa Rakentavan vuorovaikutuksen ajattelussa ”paha”, ”väärä” ja ”huono” ovat itsessään sanoja ja käsitteitä, joiden käyttäminen vie kauemmaksi aidosta yhteydestä. Kaikki tarpeet ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Tarpeita voi kuitenkin pyrkiä kohtaamaan lukemattomilla eri strategioilla. Joku kaipaa rauhaa, ja hänen lempistrategiansa siihen on meditaatio. Toinen etsii rauhaa siitä, että välttää sanomasta eriäviä mielipiteitään ääneen. Kolmas hakee rauhaa sillä, että pyrkii kaikin voimin estämään vastaanottokodin tai alkoholistiparantolan perustamista paikkakunnalleen.

Tai otetaan esimerkki lapsiperheestä (tarkemmin sanottuna meidän huushollista viime viikonlopulta):

Kolmevuotias tarvitsee leikkiä ja hassuttelua. Hän on keksinyt, että on ihana leikki, kun kääntää muovisen säilytyslaatikon ympäri, ottaa kaksi tussia, ja *pam pam pam* soittaa rumpuja rokkibändissä! Hurraa! Samaan aikaan äidillä on migreeni, ja äiti tarvitsisi rauhaa ja hiljaisuutta. Äiti yrittää saada tarvitsemaansa makaamalla pimeässä makuuhuoneessa. Ja kas, kolmevuotiaan rokkibändileikki onkin ihan siinä makuuhuoneen oven toisella puolella.

Kumman tarve on tärkeämpi? Kompakysymys – molempien tarpeet ovat yhtä tärkeitä. Tarpeet eivät ole ristiriidassa. Sen sijaan kolmevuotiaan valitsema strategia haittaa äidin tarpeiden täyttymistä. Ja toisaalta äidin valitsema strategia ei myöskään ole kauhean toimiva pienessä kämpässä kun lapsilla on valtavasti energiaa.

Tästä päästäänkin sitten Rakentavan vuorovaikutuksen malliin. Miten tämän rokkibändi-ja-migreeni -tilanteen voisi ratkaista rakentavasti, niin että kaikki saavat mitä tarvitsevat?

Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa keskitytään neljään elementtiin: havaintoihin, tunteisiin, tarpeisiin ja pyyntöihin.

Havainto

Havainto:
Lapsi lyö tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni.

(Ei havaintoja: ”Lapsi mekkaloi”, ”lapsi paukuttaa laatikkoa”, ”lapsi häiritsee äidin lepoa”, ”lapsi tahallaan on mahdoton”.)

Havainto on sellainen kuvaus toisen tai omasta toiminnasta, josta kaikki tilanteen osapuolet voivat olla yhtä mieltä. Havainto on neutraali kuvaus, joka ei sisällä tulkintaa. Havainto on se, mitä minä aisteillani tästä maailmasta tavoitan, ennen kuin lisään siihen yhtään mitään merkityksiä.

Ja havainto on välillä ihan tuskaisen vaikea pukea sanoiksi ilman tulkintaa, ilman leimaamista, ilman toisen motiivien arvailua.

(Erityisesti silloin, kun on migreenin kourissa. Krhm.)

Useimmat meistä ovat tottuneet arvaamaan ihmisen käytöksestä hänen toimintansa motiiveja, tai päättelemään jotain hänen luonteenpiirteistään, tai ylipäätänsä lukemaan kaikenlaisia merkityksiä. Ja silloin kun kaikkien tarpeet tulevat kohdatuiksi, niin mikäs siinä.

Vaan jos sattuu olemaan tilanne, jossa jonkun tarpeet eivät tule kohdatuiksi syystä tai toisesta, niin on ihan hyvä pysähtyä huomaamaan, että mitä itse asiassa niissä tilanteissa tapahtuu. Siis ihan konkreettisesti.

Toisaalta siksi, että voimme lähteä ratkaisemaan tilannetta yhteisymmärryksestä käsin. On helpompi tunnistaa oma käytös toisen kuvaamana, kun siitä on riisuttu tulkinnat pois. (Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä mekkaloit”, niin hän ei ole välttämättä lainkaan samaa mieltä. Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä lyöt tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni”, niin hän todennäköisemmin tunnistaa oman käytöksensä.)

Ja toisaalta myös siksi, että välillä huomaan ärtyväni ihan vain oman tulkintani takia. Toisen ihmisen käytös itsessään, havainnon tasolla, ei häiritse minua lainkaan – vaan ainoastaan se, että tulkitsen hänen tekevän jotain ”tahallaan”, tai ”kiusallaan”, tai ”minua ärsyttääkseen.”

Maanantaiaamu, ollaan lähdössä päivähoitoon, kolmevuotias (tämä samainen) istuu lattialla heiluttelee välikausihaalaria sen sijaan, että pukisi sitä päälleen niinkuin pyysin. Mielessä kiehuu ärtymys, koska ”kyllähän se nyt osaa, miksei se jo pue, tollaista pelleilemistä, ärsyttävää”. Kunnes tajuan, että aivan totta, tänään tulikin rutiiniin muutos, koska päivähoidossa alkaa uusi juttu. ”Jänskättääkö sua mennä hoitoon, kun siellä on X?”

Kun päästin irti omasta tulkinnastani, niin minun oli helpompi miettiä vaihtoehtoisia motiiveja lapsen tulkinnalle. Ja kun lapsi myönsi, että joo, jänskättää, niin yhtäkkiä minua ei enää ärsyttänyt. Ei haitannut yhtään auttaa lapselle sitä haalaria päälle (vaikka edelleen tiesin, että lapsi osaa kyllä).

Sen takia aloitetaan havainnosta. Mitä tässä oikeasti nyt tapahtuu?

Tunne

Seuraava vaihe mallissa on sen huomaaminen, mikä tunne on tällä hetkellä päällä. Jos keskityn itseeni, joko itse-empatian tai rehellisen kertomisen puolesta, kiinnitän huomiota omiin tunteisiini. Jos taas kuuntelen toista empaattisesti, niin keskityn siihen, miltä toisesta tuntuu.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tunne: turhauttaa, suututtaa, surettaa
Lapsen tunne: riemastuttaa, innostaa

Itse olen opetellut kantapään kautta, että useimmiten kannattaa käyttää ristiriitatilanteissa hetki ihan siihen itse-empatiaan. Kun itse kuulen, huomaan ja sanoitan itselleni omat tunteeni, niin minun on helpompi kunnioittaa niitä myös silloin, jos päätän avata keskustelun aiheesta toisen kanssa.

Ja toisinaan itse-empatia riittää. Kun itse kuulen omat tunteeni ja tarpeeni, niin saatan keksiä jonkun toisen strategian, jolla saan sen tarpeen kohdattua, eikä minun tarvitse sanoa toiselle mitään. (Tämä on erityisen hyödyllistä silloin, kun kapasiteetti on vähissä – minkä tahansa ristiriidan ratkominen toisen ihmisen kanssa, varsinkin rakentavasti, kuluttaa energiaa. Jos ilmauksen ”pick your battles” saisi vähemmän sotaisaan muotoon, niin se toimisi tässä kohtaa varsin hyvin. Jos keksin laittaa korvatulpat päähän, niin löydän omalle tarpeelleni ratkaisun ihan ilman mitään selvittelyä.)

Itse-empatiassa on sekin hyvä puoli, että kun lopulta avaan keskustelun toisen kanssa, niin omat tunteeni eivät ole enää ihan niin akuutisti pinnassa. Minulla riittää kapasiteettia huomata myös toisen tunteet.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu.”

Kun huomaan ja sanon ääneen, että näen toisen olevan innoissaan, tai jännittynyt, tai peloissaan, tai kiukkuinen, niin annan samalla sille tunteelle nimen ja luvan olla olemassa. Tai jos olen tulkinnut ihan väärin, ja lapsella onkin ihan eri tunne päällä, niin annan hänelle samalla mahdollisuuden korjata minun käsitystäni. (Jos en sano tunteesta mitään ääneen, niin saatan toimia ihan virheellisen olettamuksen pohjalta: oletan, että lapsi on vihainen, kun hän on innoissaan, tai surullinen, kun hän on peloissaan.)

Tarve

Kolmas vaihe Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on tarve. Itse-empatian ja omasta näkökulmasta kertomisen kohdalla keskityn omaan tarpeeseen, ja empaattisen kuuntelun kohdalla keskityn arvaamaan, mitä tarvetta toinen yrittää täyttää.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tarve: rauhaa, lepoa, hiljaisuutta
Lapsen tarve: leikkiä, hassuttelua

Rakentava vuorovaikutus perustuu ajatukseen, että tunteiden taustalla on aina joku tarve.

Kun tunnen miellyttäviä tunteita, se kertoo, että tarpeeni ovat täynnä. (Lapsi on innoissaan, koska rokkibändileikki täyttää hänen leikin ja hassuttelun tarpeensa.)

Kun tunnen epämiellyttäviä tunteita, se kertoo, että joku tarpeeni ei täyty. (Äiti on turhautunut ja surullinen, koska hänen levon ja rauhan tarpeensa ei täyty; tai huolissaan, koska hänen ennakoitavuuden tarpeensa ei täyty, kun migreeni sekoittaa aikataulut. Ja niin edespäin.)

Tunne on viesti siitä, mitä tarpeillemme kuuluu. Ja toisen tunteet ovat meille viesti siitä, että vastaako heidän toimintansa heidän tarpeisiinsa.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu. Mä huomaan, että sä haluat leikkiä ja hassutella. Ja mä tarvitsisin nyt lepoa ja rauhaa, ja mua vähän ärsyttää se, että sä soitat sitä rumpua tässä ihan oven vieressä. ”

Kun huomioin lapsen tarpeen, annan sille tarpeelle samalla luvan olla olemassa. Kerron, että olen huomannut sen tarpeen ja pidän sitä yhtä tärkeänä kuin omaa tarvettani. Ja samalla autan lasta (ja itseäni) erottamaan tarpeen ja senhetkisen strategian.

Erityisesti silloin, jos joku toisen ihmisen käytös haittaa minun tarpeideni täyttymistä, niin on helppoa niputtaa se toiminta, tarve ja strategia osastoon ”ei noin saa tehdä”. Ei saa mekkaloida, ei saa lyödä, ei saa valittaa, ei saa ei saa. Kun tietoisesti yritän etsiä siellä taustalla olevan tarpeen ja sanoa sen ääneen, niin minun on helpompi muistaa, että se tarve on tärkeä ja arvokas. Silloinkin, kun se strategia on tehoton tai suorastaan vahingollinen.

Pyyntö

Neljäs osa Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on pyyntö. Se voi olla minulle itselleni suunnattu (”voisinkin etsiä ne korvatulpat”), tai toiselle suunnattu. Se voi liittyä toimintaan, tai se voi liittyä vuorovaikutuksen jatkamiseen.

Pyyntöjä:
Voisitko keksiä jonkun sellaisen leikin, mistä ei tule kauheasti mekkalaa?
Voisitko kertoa, mitä kuulit mun sanovan?
Kertoisitko, että mitä sä toivoisit multa?

Pyyntö ei ole vaatimus. Toisin sanoen pyyntöön sekä ”kyllä” että ”ei” on hyväksyttäviä vastauksia. ”Ei” tarkoittaa, että taustalla on vielä jokin tarve, joka ei ole tullut nähdyksi ja kuulluksi ja huomioiduksi. (Toisin sanoen silloin on taas aika arvailla toisen tunteita ja tarpeita.)

Ja pyyntö, samoin kuin havainto, on ainakin itselle ihan valtavan suuren opettelun takana. Pitkän linjan opettajana ja kasvattajana sitä on tottunut siihen, että kun Minulla on Suunnitelma ja Minä Ilmoitan, että Miten Tehdään, niin Sitten Niin Tehdään. Vaikka oikeasti haluan ilman muuta, että toinen suostuu pyyntööni vain silloin, jos hänenkin tarpeensa täyttyvät.

Otetaan vaikkapa tuo rokkibändi-ja-migreeni -esimerkki. Kun kapasiteetti on vähissä, niin on valtava kiusaus ihan vain huutaa, että Nyt Loppuu Se Paukuttaminen! Ja toisaalta, jos olen jo kertonut lapselle, että mitä tarvitsen (rauhaa ja lepoa), ja mikä hänen käytöksessään sen tarpeen täyttämistä haittaa (kovaääninen leikki), niin siitä ei ole enää kauhean pitkä askel siihen, että pyydän häntä keksimään jonkun toisen leikin tai miettimään muita ratkaisuja, joissa lapsen leikin äänet ja minun korvani eivät niin voimakkaasti kohtaa toisiaan.

Pyynnön taustalla on sellainen ajatus, että me ihmiset haluamme edistää toistemme hyvinvointia, kunhan se tapahtuu vapaaehtoisesti. Olet ehkä huomannut itsessäsi sellaisen piirteen, että täsmälleen sama toiminta voi tuntua joko innostavalta tai lannistavalta, riippuen siitä, tekeekö sen vapaaehtoisesti vai pakolla. Tai jos olen harkinnut tekeväni asian X, ja joku sanoo, että ”sinun kyllä pitäisi tehdä asia X”, niin kuinka paljon se enää innostaa? Ei juurikaan.

Kun pyydän toiselta apua, kuulluksi tulemista, tai vuorovaikutuksen jatkamista, niin annan hänelle tilaisuuden edistää minun hyvinvointiani. Samalla tuen hänen autonomian tarvettaan, joka on yksi sisäisen motivaation kulmakivistä. Esittämällä saman asian vaatimuksena vien häneltä tämän mahdollisuuden.

Havainto, tunne, tarve, pyyntö

Opetteluvaiheessa on usein selkeää pukea jokainen vaihe sanoiksi erikseen.

– Sä lyöt tusseilla tota laatikkoa, ja siitä tulee kova ääni. (Havainto)
– Huomaan, että olet siitä innoissasi – sä haluat hassutella ja leikkiä, ja se on ihana leikki. (Tunne, tarve)
– Mulla on pää tosi kipeä, ja tuo kova ääni pahentaa sitä päänsärkyä. (Havainto, tunne)
– Mä tarvitsisin rauhaa, ja mua ärsyttää kun mä en saa levättyä tuolla makkarissa kun se ääni kuuluu sinnekin. (Tarve, tunne)
– Voisitko sä keksiä jonkun sellaisen leikin, josta ei tulisi ääntä? (Pyyntö)

Mitä enemmän Rakentavaa vuorovaikutusta harjoittelee, sitä sujuvammin ne lauseet istahtavat ihan tavalliseen puheeseen.

”Hei muruseni, mä huomaan että susta on ihana leikki lyödä sitä laatikkoa tusseilla, ja tietkö siitä tulee tosi kova ääni ja mun päähän sattuu. Voisitko keksiä jonkun hiljaisen leikin, niin mä saisin levättyä, että tämä päänsärky lähtisi pois?”

Erillinen, vaihe vaiheelta harjoittelu voi tuntua tönköltä tai hankalalta. Ja oikeastaan siinä on yksi sen hyödyistä: kun tietoisesti pysähdyn miettimään, että miten tämän asian voisi sanoa, niin tulen samalla pysähtyneeksi sen äärelle, että mitä oikeastaan haluan sanoa.

Vältän ehkä sen automaattisesti tulevan ”etkö sä voisi kerrankin…” tai ”kuinka monta kertaa mun pitää sanoa…” tai ”nyt ihan oikeasti tollainen pelleily…” -kommentin, tai ainakin huomaan sanoneeni sen ja pystyn korjaamaan.

Tämä sama opettelu jatkuu meidän huushollissa koko ajan.

Ja kyllä – lopulta lapsi keksi rokkibändileikin tilalle jonkun hiljaisemman leikin ja minä sain levätä migreenini pois.