Joulukalenteri 16.12.: Stressaavat kohtaamiset jouluna

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennentoista päivän kysymys on seuraava:

Onko joku ihminen, joka liittyy joulunviettoon ja jonka kanssa oleminen stressaa tai kuluttaa? Miten voin valmistautua?

On ihanaa, jos voi valita, kenen kanssa viettää joulun. Aina ei voi valita. Tai sitten joku ihminen on sillä tavalla ristiriitainen tyyppi, että hän on tärkeä osa joulua ja samalla syystä tai toisesta hänen kanssaan oleminen vie omaa energiaa.

Näihinkin tilanteisiin voi valmistautua etukäteen, ja ne on hyvä tehdä rauhassa ja vaiheittain.

1. Itse-empatia, tunteiden ja ajatusten nimeäminen ja hyväksyminen

Itse yleensä aloitan siitä, että hengitän syvään ja ajattelen tämän ihmisen kohtaamista – rauhassa ja reilusti etukäteen. Huomaan, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita minulla tämän ihmisen kohtaamiseen liittyy.

Oikein voimakkaissa reaktioissa istun ensin ihan rauhassa paikallani ja nimeän, mitä tuntemuksia huomaan kehossani kun ajattelen, että kohtaan tämän ihmisen. ”Rintakehässä puristaa, niskaa kiristää, kurkkua kuristaa, vaikea hengittää.” Niille tuntemuksille voi vaikka sanoa ”saat olla”, tai ”kiitos”, tai vain ajatella niihin rakkautta ja lämpöä. Hyväksyä ne tunteet ja tuntemukset, joita sen kohtaamisen ajattelu herättää – vaikka niille ei vielä löytäisi edes sanoja.

Tähän kohtaan voin pyytää avuksi myös jonkun toisen ihmisen, jonka tehtävä on kuunnella empaattisesti, arvata millaisia tunteita päässäni ehkä liikkuu, tai vain istua hiljaa vieressä ja antaa minun hengittää sitä omaa prosessiani.

2. Ajatusten näkyviin tuominen ja purkaminen

Sitten kun reaktio on laantunut sen verran, että löydän sanoja kokemukselleni, usein kirjoitan paperille tai koneelle, mitä kaikkia tunteita ja ajatuksia huomaan. Sensuroimatta ja niin suorin sanankääntein kuin ikinä – näissä prosessoinneissa ei tarvitse kainostella.

”Hävettää, kun en ole osannut siitäkään yhdestä asiasta kertoa, kun pelkään, että se ajattelee että oon kauhea ihminen jos se saa tietää. Ahdistaa, kun en jaksaisi sitä takapajuista jankkaamista sellaisista asioista mistä se ei mitään tiedä. Vituttaa, kun tiedän jo valmiiksi että se alkaa marttyyriksi kun puhutaan siitä tietystä aiheesta ja mä en jaksaisi kuunnella sellaista uhriutumista.”

Ja niin edespäin.

Joskus työstän sitä kirjoittamaani tekstiä lause kerrallaan samoilla Byron Katien opeilla, joista oli puhetta jo ajan ja resurssien yhteydessä. Onko tämä ajatus totta? Miltä minusta tuntuu, miten käyttäydyn, kun ajattelen näin? Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Ja niin edespäin.

Usein The Work -prosessointi auttaa keventämään oloa huomattavasti. Muitakin tällaisia uskomuksia purkavia tekniikoita on, esimerkiksi Ho’oponopono, jonka idea on periaatteessa vain sanoa niille ajatuksille ja tunteille kiitos-anteeksi-rakastan sinua kun ne heräävät huomion kohteiksi.

3. Omat tarpeet

Kun olen saanut sitä pahinta ajatusmylläkkää purettua ja uskomuksia ehkä jollain tavalla kevennettyä, niin voi olla hyvä hetki miettiä, mitkä tarpeet minulla heräävät ääneen kun olen tämän ihmisen kanssa läsnä. Mitä kaipaan, mitä tarvitsen, kun ajattelen hänen kohtaamistaan? Luottamusta, kunnioitusta, turvaa, yhteyttä? Vuorovaikutusta, aitoutta, rehellisyyttä, vastavuoroisuutta? Vapautta, seikkailua, huumoria? (Yhden listauksen ihmisen eri tarpeista löydät täältä.)

Tarve on eri asia kuin strategia. Voin kaivata kunnioitusta, ja se on eri asia kuin ”hänen pitäisi kunnioittaa minua”. (Jälkimmäinen on uskomus siitä, että tuo on paras tai ainoa strategia saada kunnioitusta – muitakin on.) Usein jos jonkun ihmisen käytös tökkää minussa hereille esimerkiksi luottamuksen tai kunnioituksen tarpeen, niin kaikkein paras tapa helpottaa tilannetta on etsiä oma luottamuksen tai kunnioituksen tankki täyteen jollain toisella tavalla.

Jos luottamuksen tarpeeni on täynnä, niin minun on helpompi tulkita toisen ”sinä kun olet sellainen tuuliviiri hehheh” -kuittaukset tai marttyyriasenteet niin, että ne kertovat hänen omasta näkökulmastaan, eivät minusta. Jos kunnioituksen tarpeeni on täynnä, ja toinen kohtelee minua epäkunnioittavasti, niin minun on helpompi sanoa ääneen, että tuo ei ole ookoo, ole hyvä ja lopeta.

Niitä omia tarpeita on myös hyvä kirjoittaa itselleen muistiin. Niihin voi nimittäin palata siinä vaiheessa, kun miettii sopivia hätästrategioita varsinaisen tilanteen varalle.

4. Empatia toista ihmistä kohtaan

Omien tarpeiden huomioimisen jälkeen seuraava hyödyllinen askel on usein se, että mietin kymmenen asiaa, joita minulla ja tällä vaikealla ihmisellä on yhteistä. Se tuntuu aina aloittaessa teennäiseltä ja väkinäiseltä, mutta sitten kun on saanut ensimmäiset pari itsestäänselvää juttua mietittyä (”1: Haluamme molemmat viettää joulun näiden ihmisten kanssa. 2: Pidämme molemmat luumutortuista.”), niin siellä seitsemännen, kahdeksannen, yhdeksännen kohdalla alkaa usein jo aidosti löytyä empatiaa sitä ihmistä kohtaan. Hänkin on vain ihminen, hänelläkin on tunteet ja mieltymykset, hänkin yrittää parhaansa mukaan täyttää tarpeitaan.

Sen jälkeen, kun pystyn ajattelemaan sitä toista ihmistä jonkinlaisella lämmöllä ja hyväksynnällä (enkä enää voimakkaan negatiivisen reaktion värittämänä – jos sitä vielä tapahtuu, niin on hyvä palata kohtiin 1-3), niin voin aidosti treenata empatiaa häntä kohtaan.

Jos tämä ihminen tekee toistuvasti jotain sellaista, mikä minua hiertää ja ahdistaa, niin (riittävän itse-empatian ja ajatusten purkamisen jälkeen) voin miettiä, että mitähän tarpeita tämä ihminen yrittää tuolla käytöksellään täyttää? Jos on niin, että kaikki toimintamme on pyrkimystä täyttää joku tarve, niin mitähän tarpeita tämän ihmisen toiminnan taustalla saattaisi olla?

Toinen, astetta extremempi empatiakysymys voi olla tämä: Mitä tämä ihminen saattaisi tarvita, niin että hänellä olisi vähän helpompaa olla tässä tilanteessa ystävällisesti ja kunnioittavasti läsnä?

Joskus (usein) nimittäin käy niin, että ihmiset purkavat omaa tarpeiden täyttymättömyyttään toisiin epäkunnioittavilla tavoilla. Jos pystyn etukäteen miettimään, mitä toinen saattaisi tarvita, niin saatan pystyä toimimaan sellaisella tavalla, joka helpottaa tilannetta pitkällä tähtäimellä. Tämä ei kuitenkaan ole minun vastuullani, varsinkaan jos omatkaan tarpeeni eivät tunnu olevan täynnä. (Sen takia tämä on extremeversio: jotta pystyisin aidosti huolehtimaan toisen tarpeista, minulla täytyy olla omat tarpeeni hyvissä kantimissa. Siihen on syytä panostaa ensimmäisenä.)

5. Hätävarastrategiat varsinaisen tilanteen varalle

Tämän kaiken prosessoinnin jälkeen voi olla helpompaa olla toisen kanssa samassa tilassa, tai voi olla että edelleen huomaan reagoivani tähän ihmiseen voimakkaammin kuin toivoisin. Siltä varalta on hyvä etukäteen miettiä, miten toimia jos tunteet kuohahtavat tai tarpeet piiputtavat punaista.

Itselläni on lapulle kirjoitettuna ”emergency protocol” eli askeleet tunnereaktio-hätätilanteiden varalle. Sinun prosessisi voi olla jotain ihan muuta, mutta siihen voi olla hyvä kirjoittaa vaikkapa seuraavanlaiset asiat:

  • Hengitä! (Sisäänhengityksellä laske 1-2-3-4, uloshengityksellä 1-2-3-4-5-6-7-8, niin hermosto rauhoittuu)
  • Itse-empatia: huomaa, mitä tunteita on, ja mitä tarvitsen. (Tähän kohtaan voi kirjoittaa vaikka niitä kohdan 3 arvauksia, niin ne on helpompi muistaa.)
  • Jos Byron Katien prosessi tai Ho’oponopono tai joku muu toimii, niin sen ydinsanat (esim ”kiitos-anteeksi-rakastan sinua” tai ”Onko se totta? Kuka olisin ilman tätä ajatusta?” tai ”Tämä on vain ajatus, se menee ohi.”)
  • Ehdotuksia strategioista, joilla niitä omia tarpeita voi hätätilanteen myötä täyttää. (Esim. Rauha => mene toiseen huoneeseen sillä verukkeella, että läheisellä on vaikeaa ja haluat lähettää hänelle viestin tai soittaa. Luottamus => sovi ystävän kanssa, että voit laittaa hänelle ”aaargh pää hajoaa en kestä aaargh” -viestin ja hän voi vastata empaattisesti. Vuorovaikutus => kysy tältä ihmiseltä ”ai jaa, mikä siinä on sulle tärkeää” ja kuuntele.)
  • Tarpeet, joita arvaat tällä ihmisellä olevan käytöksensä taustalla (jos tuntuu, että pystyt huomioimaan niitä itse tilanteessa, ei välttämättä tarvitse!)

Jos nämä asiat saa mahtumaan vaikkapa puhelimen muistiinpanoon tai post-it -lapulle, niin niihin voi vaivihkaa palata kuluttavan kohtaamisen mittaan.

On ihan sallittua ottaa itselleen aikaa prosessointiin – se aika nimittäin menee joka tapauksessa, joko etukäteen ja sen kohtaamisen aikana tai sitten jälkikäteen stressistä toipuessa ja verenpainetta laskiessa. Ja jos joku ihmettelee, että miksi tuo nyt tuolla tavalla jatkuvasti ravaa toisessa huoneessa, niin voit hyvin vaikka sanoa, että teet sellaista yhtä harjoitusta minkä löysit internetistä. Se pitää nimittäin ihan paikkansakin. (Jos joku kysyy tarkemmin, niin ihmisestä riippuen voit vaikka sanoa, että se on vähän sellainen monimutkainen juttu, selitän joskus myöhemmin. Jos hän kysyy myöhemmin niin voit linkata vaikka tämän tekstin.)

Huomenna on viikko jouluaattoon, ja silloin mietitään, että onko alkuperäinen joulusuunnitelma edelleen realistinen. Lämpöistä ja leppoista joulun odotusta, huomiseen! <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Joulukalenteri 12.12.: Joululahjat, aika ja resurssit

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenteri on puolessavälissä, ja 12. päivän kysymys kuuluu seuraavasti:

Minkä verran (minulla, meillä) on aikaa ja resursseja lahjojen miettimiseen, tekemiseen, hankkimiseen? Mikä niissä puitteissa on realistista?

Mainitsin eilen, että kun itse annan lahjoja, niin rima on jostain syystä kauhean korkealla. Haluaisin aina antaa kaikille spektaakkelimaisia maailmanympärimatkoja silloinkin, kun aika ja budjetti riittävät lähinnä matkatoimistojen esitteestä askarreltuun korttiin. Haluaisin myös aina antaa niitä ”vastaanottaja kyynelehtii onnesta koska onnistuin arvaamaan täydellisesti mitä hän toivoisi” -lahjoja. Kaikkein kamalinta olisi, jos vastaanottaja olisi pettynyt minulta saamaansa lahjaan.

Toisin sanoen tässä vuosien varrella on täytynyt jonkin verran opetella tasapainottamaan tätä kaikkea innostusta ja inspiraatiota sellaisella armollisella realismilla.

Onneksi on kuitenkin niin, että yhteen tarpeeseen on useita strategioita, ja samalle ihmiselle voi tuoda iloa ja onnea monilla eri tavoilla. Joskus voi olla ihan virkistävää kysyä toiselta suoraan, että voidaanko skipata lahjat ja käydä vaikka kahvilla tammikuussa?

Suunnitelmia (vaikka ensi vuotta varten)

Erityisesti silloin, kun ajasta tai rahasta on tiukkaa, niin suunnitteleminen on hyödyllistä.

Jotkut viisaat alkavat listata joululahja-ajatuksia jo kesäkuussa ja poimia lahjoja talteen pian sen jälkeen, kun sopivia tulee vastaan – esimerkiksi puoliso bongasi kuopuksen pitkään toivoman lahjan jo joskus elo-syyskuussa ja se on odottanut siitä asti jemmassa.

Joulukuun puolessavälissä sellaisen rutiinin kehittäminen auttaa ehkä sitten ensi jouluna – mutta toki jo tänään voi laittaa itselleen ensi vuoden kalenteriin kesäkuulle merkinnän ”ala kirjoittaa ihmisten joululahjatoiveita muistiin”. Samaan tapaan jos tammikuussa alkaa laittaa muutaman rahan (budjetista riippuen) kuukaudessa toiselle tilille, niin voi olla, että siellä voisi joulua lähestyessä olla puskuria joululahjojen hankkimiseen.

Vaan mitä tehdä, jos tässä joulukuun puolenvälin lähestyessä olisi ihanaa antaa niitä silmät-kyyneltyvät-onnesta -lahjoja, mutta ei ehdi enää neuloa itse kirjolapasia kaikille rakkaille eikä rahaa ole hankkia jokaiselle sitä uusinta tablettia?

Miltä tuntuu, mitä tarvitsen, mitä ajattelen?

No ensin ehkä voisi hengittää syvään, ja huomata, tuleeko omista lahjasuunnitelmista jonkinlaista riittämättömyyden tunnetta tai ahdistusta. Sitten voisi vaikka kuulostella, että mikä tarve siellä riittämättömyyden tunteen tai ahdistuksen alla on.

Löytyykö sieltä rakkauden, näkemisen ja nähdyksi tulemisen, arvostamisen, toisten hyvinvoinnin edistämisen tarpeita? Onko itselle ihan valtavan tärkeää, että ne omat rakkaat ja tärkeät ihmiset tietävät, miten tärkeitä he ovatkaan? Olisiko ihanaa nähdä heidän riemastuvan tai liikuttuvan tai helpottuvan, kun kaivavat sen sinun antamasi lahjan paketista tai kirjekuoresta?

Nämä kaikki ovat ihania, tärkeitä tarpeita. Ja hetken aikaa voi vaikka ihan rauhassa hengitellä niiden tarpeiden kanssa. Miten ihanaa olisi tämä kaikki! Miten tärkeää näiden asioiden välittäminen olisikaan!

Siellä jossain voi olla myös surua siitä, että aikaisemmin ei ole ehkä onnistunut antamaan sellaisia lahjoja, jotka olisivat viestineet sen oman välittämisen. Tai pettymystä siitä, että vastaanottaja ei olekaan ehkä arvostanut niitä omia lahjoja siten kuin itse olisi toivonut.

Niidenkin tunteiden kanssa on tärkeä olla läsnä. Ne saattavat nimittäin värittää omassa päässä ajatusta siitä, että lahjan pitäisi olla tietynlainen, sen pitäisi olla tietyn hintainen ja vastaanottajan pitäisi reagoida siihen tietyllä tavalla. Ja aina kun johonkin tilanteeseen liittyy ”pitäisi” -ajatuksia, niin se todennäköisesti aiheuttaa enemmän tai vähemmän stressiä.

(Joululahjojen ”pitäisi” -ajatuksiin toimii muuten täsmälleen sama Byron Katien The Work -prosessi, josta oli puhetta jo aiemmin ajan ja resurssien yhteydessä. Käytän itse tuota prosessia monta kertaa päivässä ja suosittelen lämpimästi. <3)

Itselläni käy useimmiten niin, että kun vain istun ja hengitän siellä tunteiden alla olevia tarpeita, tai työstän niitä ”pitäisi” -ajatuksia paperille, niin sen jälkeen on huomattavasti kevyempi miettiä, mistä toinen ilahtuisi.

On helpompi hyväksyä, että tänä vuonna saa riittää jos kirjoitan toiselle joulukorttiin kolme sydämellistä lausetta siitä, miksi hän on minulle tärkeä.

On helpompi sanoa toiselle suoraan, että olet minulle tärkeä ja rakas ja haluaisin viedä sinut maailmanympärimatkalle ja tänä vuonna minulla riittää kapasiteetti tähän.

Sekin voi olla toiselle lahja, sellainen rehellisyys ja avoimuus ja yhteys. Eikä sellaista lahjaa löydy monestakaan kuvastosta tai nettikaupasta.

Huomenna pohditaan lasten tarpeiden huomioimista joulunvietossa. Lempeitä joulun odotuksen päiviä, palataan! <3

Joulukalenteri 11.12.: Joululahjat – kenelle ja mitä?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun yhdennentoista päivän kysymys kuuluu:

Kenelle haluan antaa joululahjoja, ja mistä he ilahtuisivat?

Eilen pohdittiin lahjojen antamista antajan näkökulmasta: joululahjan antamisella yritän täyttää jotain omaa tarvettani. Tänään pohditaan lahjaa sen saajan näkökulmasta: kenelle haluan antaa lahjoja, ja mitä heidän tarvettaan yritän sillä lahjalla täyttää?

Ja oikeastaan ihan ensimmäinen kysymys on tämä: ilahtuuko tämä ihminen enemmän lahjasta vai jostain ihan muusta muistamisesta? Joidenkin mielestä lahjojen saaminen ja antaminen on maailman ihaninta. Toiselle taas yhdessä vietetty aika tai lämmin halaus välittävät lämpimiä tunteita paljon enemmän. (Five love languages -sivustolta voi lukea lisää näistä erilaisista ”rakkauden kielistä”, jos aihe kiinnostaa.) On lahja jo itsessään, kun pysähtyy miettimään, että mikä olisi vastaanottajalle mahdollisimman antoisa tapa saada välittämisen ja rakkauden viesti – lahja, kauniit sanat, vai jokin muu tapa.

Lahjan antamalla haluan vastata toisen tarpeisiin

Jos haluan ilahduttaa toista, niin haluan jollain tavalla vastata johonkin hänen tarpeeseensa – miellyttävät tunteet kertovat siitä, että jotkin tarpeet ovat täynnä.

Joulun aikaan markkinoidaan vahvasti lahjoja, jotka pyrkivät vastaamaan esimerkiksi nautinnon (suklaa tai muut herkut, alkoholi, kylpyvaahdot ja muu kehonhoito jne), tehokkuuden (tekniset laitteet), tai esimerkiksi vapauden (lahjakortit, leffaliput) tarpeisiin. Why not, ne ovat hyviä vaihtoehtoja. (Todennäköisesti monet meikäläisen tämän joulun lahjoista löytyvät ylläolevalta listalta.) Silloin täytyy vain tietää, että mikä on vastaanottajan mielestä esimerkiksi nautinnollista.

Myös inspiraatio ja merkityksellisyys (aineettomat lahjat, kirjat, taidelahjakortit jne) sekä hauskuus ja seikkailu (taas ne leffaliput, elämyslahjakortit) ovat suosittuja lahjojen taustalla olevia tarpeita – silloin täytyy jo tietää astetta tarkemmin, että mikä olisi vastaanottajan mielestä inspiroivaa tai hauskaa.

Itselläni on aika ristiriitainen suhde lahjoihin. Niitä on mukava antaa (jos tietää, mitä toinen haluaa), ja ihan kiva vastaanottaa (lähinnä siksi, että tiedän, että toinen on halunnut vastata tarpeisiini). Lahjan antajana rimani on yleensä ihan valtavan korkealla, vastaanottajana taas en koskaan tiedä, mitä odottaa. Lahjojen antamisen taito onkin sellainen, mitä haluaisin treenata enemmän, koska yleensä luotan aika vahvasti toivelistoihin vaikka ihanaa olisi osata improvisoida joku ”tämmöst mä oon aina halunnut mutta en koskaan uskaltanut toivoa” -lahja jokaiselle vastaanottajalle joka joulu.

Jotkut lahjat vastaavat nimittäin nähdyksi ja kuulluksi tulemisen sekä arvostuksen tarpeisiin ihan vain sillä, että lahjan antaja on syystä tai toisesta tiennyt täsmälleen, mitä vastaanottaja toivoo.

Aina voi myös kysyä – itseltä ja toiselta

Onneksi aina voi myös kysyä. ”Haluaisin ilahduttaa sinua jotenkin joulun tiimoilta, mikä juuri sinua ilahduttaisi?” Tähän kysymykseen on ehkä piirun verran helpompi vastata kuin siihen ikuiseen ”mitä haluaisit joululahjaksi?” -kysymykseen, koska ilahduttaa voi niin paljon useammalla tavalla kuin vain antamalla lahjoja.

Mikäänhän ei estä kysymästä tätä myös itseltä. ”Haluaisin ilahduttaa itseäni joulun tiimoilta – mikä juuri minua ilahduttaisi?” Silloin voi olla aavistuksen helpompi vastata, jos joku sattuu kysymään itseltä joululahjatoiveita. Ja tietysti itselleenkin voi antaa joululahjan ja vastata niihin omiin tarpeisiin.

Nimittäin silloin kun olen ottanut vastuun omista tarpeistani, huolehtinut itse omasta inspiraatiostani ja merkityksellisyydestäni ja tehokkuudestani ja nautinnosta, niin lahjoihin liittyvä paine kevenee huomattavasti. Ja mitä enemmän voin luottaa siihen, että myös muut ottavat itse vastuun omista tarpeistaan eivätkä lataa kohtuuttomia odotuksia esimerkiksi niihin joululahjoihin, niin lahjan antaminenkin on miellyttävämpää.

Taas yksi syy, miksi omista tarpeista huolehtiminen auttaa myös muita. <3

Huomenna mietitään aikaa ja resursseja lahjojen suhteen. Ihanaa ja lämpöistä joulun odotusta, huomiseen!

Joulukalenteri 10.12.: Haluanko antaa lahjoja, ja miksi?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenterin kymmenes luukku kätkee sisäänsä seuraavanlaisen kysymyksen:

Haluanko antaa lahjoja? Jos, niin miksi, ja millaisia?

Jos katsoo mainoksia ja populaarikulttuuria, niin voisi helposti kuvitella, että joulun keskeinen merkitys on mahdollisimman hienojen ja näyttävien lahjojen antaminen mahdollisimman monelle ihmiselle. Monille meistä on itsestäänselvää, että tietysti jouluun kuuluu lahjojen antaminen.

Mutta miksi se on itsestäänselvää? Miksi jouluna kuuluu antaa lahjoja? En minä tiedä. Niin on perinteisesti tehty. Ja jos tämä perinne yhtään ärsyttää tai ahdistaa, niin on älyttömän hyödyllistä kysyä itseltään, että haluaako ylipäänsä antaa lahjoja?

Mihin tarpeisiin lahjan antaminen vastaa?

Lahjan antaminen on siinä mielessä jännittävä juttu, että lahjan antaja yrittää lahjan antamalla vastata johonkin omaan tarpeeseensa ja samalla (mahdollisesti) myös johonkin lahjan saajan tarpeeseen. Toisin sanoen antamani lahja on minun strategiani vastata omiin tarpeisiini, mitä ne sitten ovatkaan – esimerkiksi yhteyden, toisen hyvinvoinnin edistämisen, nähdyksi tulemisen, arvostuksen, tai vaikkapa vallan tarpeisiin. (Listan erilaisista ihmisellä olevista tarpeista löydät esimerkiksi täältä.)

Samalla jokin osa minusta ehkä ajattelee myös vastaanottajan tarpeita – nautinnon, nähdyksi tulemisen, arvostuksen, kauneuden, vapauden tarvetta? Ainakin ehkä jollain tiedostamattomalla tasolla. Harva meistä antaa toiselle lahjan vain omia tarpeita täyttääkseen, vaan jossain siellä taustalla on jokin sellainen ”tämä asia ehkä jollain tavalla ilahduttaisi tätä ihmistä” -ajatus.

Se, miten hyvin lahjan antajan ajatus ilahduttamisesta osuu lahjan saajan kokemukseen, vaatii taas sitten empatiakykyä. Harva meistä antaisi toipuvalle alkoholistille lahjaksi viskipullon tai neljävuotiaalle kotikaupungin akateemisen historiikin – jollain tavalla hahmotamme, että tämä ihminen ei välttämättä siitä ilahdu, vaikka se olisi omasta mielestä itselle ihana lahja.

Usein kuitenkin tapahtuu niinsanottu ”tavallinen virhe”, eli oletamme että koska minä tykkään asiasta X niin kaikki muutkin tykkäävät asiasta X. Koska omasta mielestäni olisi ihanaa, jos joku antaisi minulle suklaata ja lahjakortin hierontaan, niin hankin lahjoiksi suklaata ja hierontalahjakortteja, jotka eivät sitten välttämättä ikinä tule käyttöön (koska vastaanottajista yksi välttelee sokeria, toinen ei pidä vieraiden ihmisen kosketuksesta ja kolmannella on vakkarihieroja joka työskentelee ihan eri yrityksessä).

Joten jos haluaa oikeasti antaa ihania ja vastaanottajaansa ilahduttavia lahjoja, niin niiden miettiminen on hyvä aloittaa kahdella kysymyksellä:

1) Mitä omaa tarvettani haluan sillä lahjan antamisella täyttää?

Haluanko tulla nähdyksi tietyllä lailla (jolloin kaikkien lahjojeni täytyy olla esimerkiksi tietyn hintaisia kelvatakseen)?

Haluanko edistää toisen hyvinvointia (jolloin kysyn toiselta, mitä hän toivoo lahjaksi, ja hankin jotain sellaista, enkä lähde improvisoimaan)?

Haluanko käyttää luovuuttani (jolloin en todellakaan kysy toiselta, mitä hän toivoo, vaan utelen kautta rantain ja läheisiltä, että mitä toinen kaipaa ja haikailee, ja sitten keksin jotain muuta sen tarpeen täyttämiseen)?

Vai kaipaanko valtaa (jolloin hankin jotain sellaista, mikä suuntaa toisen ihmisen käytöstä tai ostotottumuksia, esimerkiksi hankin lahjakortin tiettyyn kauppaan jossa hän ei ehkä muuten kävisi)?

2) Mitä lahjan saajan tarvetta haluan lahjan antamisella täyttää?

Nähdyksi tulemisen, rauhan, luovuuden, leikin, vapauden, arvostuksen, nautinnon, levon, inspiraation tarvetta? Ja mikä olisi tälle ihmiselle siihen tarpeeseen hyvä strategia?

Huomisessa joulukalenterissa jatketaan tämän jälkimmäisen kysymyksen pohtimista. Siihen asti iloisia ja inspiroivia joulun odotuksen hetkiä! <3

Joulukalenteri 8.12.: Mikä tekee kodista jouluisen?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuu on edennyt kahdeksanteen päivään, ja kahdeksannen päivän kalenteriluukusta löytyy seuraava kysymys:

Mikä tekee kodista kauniin ja jouluisen?

Marttaliitto muistuttaa aina näin joulun alla, että kaappeja ei tarvitse jouluksi siivota, ellei meinaa viettää jouluansa siellä kaapissa. Se tiivistää mielestäni loistavasti jouluiseen kotiin liittyvän ristiriidan: toisaalta on ihanaa, kun on siistiä ja tunnelmallista. Toisaalta on ihanaa, kun ehtii nauttia siitä siististä ja tunnelmallisesta.

The Myyttinen Joulusiivous

Joulusiivous on aikanaan maatalousyhteiskunnassa ollut ymmärtääkseni myyttisten mittasuhteiden projekti. Nurkat on puunattu viimeistä senttiä myöten, koska Joulu On Pyhä Ja Pyhänä Ei Saa Olla Likaista. Ja vaikka nykyään (ainakaan meillä) ei kuljeta samoilla saappailla kodin poikki navetasta nukkumaan, niin joulua varten siivoaminen on osa kodin juhlakuntoon laittamista. Ja koska itse olen vasta aikuisiällä opetellut siihen, että tavaroilla voi olla paikka ja kaikkea joskus hankkimaansa tai saamaansa ei tarvitse säilyttää, niin kodin joulukuntoon laittaminen on välillä vähän pelottavan oloinen projekti.

Itsellä siinä projektissa auttaa yllättäen se, että joulukuusi laitetaan olohuoneen nurkkaan jo joulukuun alkupuolella. Kun sen joulukuusen ympäristön siivoaa ja pitää suunnilleen järjestyksessä päivittäin, niin pikku hiljaa se siisti ympyrä alkaa levitä pitemmälle ja pitemmälle säteelle kuusesta. Kun joka päivä käyttää vaikka vartin ylimääräistä siivousaikaa, niin jouluaattoon mennessä jäljellä on paljon vähemmän siivottavaa.

Ja toki meillä kaikilla on erilainen mielipide siitä, mikä on tarpeeksi siisti ja järjestyksessä oleva joulukoti. Jonkin verran se riippuu taas resursseista. Varsinkin tavaroiden paikoilleen tai kierrätykseen laittaminen kuluttaa päätöksentekokapasiteettia eli tahdonvoimaa, ja jos sitä on vain vähän käytettävissä, niin vartti siivousta päivässä voi tuntua ylitsepääsemättömältä.

Joulu(siivous) ja häpeä

 

Ainakin itsellä niissä tilanteissa herää myös vahvasti häpeä siitä, että olen vääränlainen äiti ja epäonnistunut kodin hengetär kun en saa edes joulusiivousta tehtyä. (Tai jos oman siisteystason ja jaksamisen osalta on tehnyt mielestään riittävästi, ja sitten jonkun muun mielestä ”tuon kasan olisit ihan hyvin voinut vielä raivata paikoilleen” ja niin edespäin.)

Silloin kun on häpeää, tarvitaan armollisuutta ja empatiaa. Meillä on ehkä kaikilla omanlaisemme sekoitus jouluun liittyvää häpeää ja riittämättömyyden tunnetta. Itselläni se liittyy juurikin siivoamiseen ja kodin koristeluun, sekä lisäksi lahjojen antamiseen, kun resurssit eivät riitä toteuttamaan niitä ihanimpia ideoita. Jollain muulla se häpeä voi liittyä jouluruokiin, tai vieraiden kutsumiseen, tai korttien ja joulukalenterien askarteluun, tai johonkin ihan muuhun. Että pitäisi olla jotenkin erilainen, pitäisi osata jotain mitä ei osaa, pitäisi tykätä jostain sellaisesta mistä ei tykkää.

Kun kuorii sitä häpeää, niin alta löytyy usein jonkinlainen inspiraatio tai kaipuu. Olisi ihana jos… Haluaisin olla sellainen ihminen, joka… Voi kun tänä vuonna…

Ja ne kaipuut ja inspiraatiot on usein aika haavoittuvia. Tai siis tottakai ne on haavoittuvia, koska eiväthän ne muuten keräisi ympärilleen häpeää. Minusta olisi ihanaa olla ihminen, joka vaivattomasti muun arjen myötä laittelisi tavarat järjestykseen, eläisi siistissä ja kaaoksettomassa kodissa, ja jonka lapsetkin osaisivat laittaa tavaransa leikin jälkeen siististi paikalleen ennen seuraavan leikin aloittamista koska ovat saaneet sellaisesta niin hyvän esimerkin vanhemmilta.

Vaan ei. Ei ainakaan vielä, ei ainakaan tässä elämänvaiheessa. Tässä elämänvaiheessa lattialla on lelukasoja ja pöydillä paperikasoja, sohvan nurkassa vaatekasoja ja keittiössä tiskikasoja. Kaikilla näillä kapistuksilla on varmasti koti, ja ehkä ne ennen joulua sinne kotiin löytävätkin, ja sillä aikaa täällä on nyt tällaista. Ehkä jouluinen koti voi tarkoittaa sitäkin, että ei olla pinna kireällä ja itku silmässä kun on pakko siivota nytheti, vaan vietetään aikaa yhdessä tehden muitakin juttuja kuin siivoamista.

Armollisuus ja inspiraatio, taas

Vaikeintahan tässä on sitten se armollisuuden ja inspiraation yhteensovittaminen. Että saa olla näin, ja samaan aikaan saan haluta ja kaivata sellaista siistiä ja jouluista kotia, jossa on esimerkiksi pöydässä joululiina ja lattialla tilaa tanssia tonttutanssi.

Ja ainoa tapa, jolla olen itse sen yhteensovittamisen kyennyt tekemään, on juurikin sellainen omien resurssien mukaan tekeminen. Että ei tarvitse siivota hiki hatussa tuntikausia aatonaattona, vaan voi aloittaa tänään laittamalla vaikkapa viisi kapistusta paikalleen. Tai etsimällä kymmenen roskiin tai paperinkeräykseen menevää asiaa, ja laittamalle ne sinne. Tai pitämällä sitä kuusen ympäristöä siistinä, ja poimimalla aina ohikulkiessa taas yhden kapistuksen, joka voisi mennä paikalleen. Tässä kuudentoista jouluaattoa edeltävän päivän aikana sekin vaivannäkö kertyy.

Huomenna pohditaan jouluista kotia niiden muiden kotona asuvien näkökulmasta. On nimittäin ihan mukava, että heilläkin on jotain sanomista siihen, miltä kotona voisi näyttää tai kuulostaa tai tuoksua jouluna. ❤️

Ihanaa joulukuun jatkoa, huomiseen!

Joulukalenteri 5.12.: Joulu ja lapset

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun viidennen luukun kysymys on seuraava:

Millaiset asiat joulussa ja sen odotuksessa ovat tärkeitä perheeni tai läheisteni lapsille?

Joulu, lasten juhla. Näinhän sitä moni meistä ajattelee, erityisesti jos omassa perheessä tai lähipiirissä on lapsia. Aikuisten on joskus muuten helppo miettiä omannäköistä joulua – mutta kun ne lapset! Pitäähän lasten takia olla kuusi, piparit, lahjat, pukki, rekiajelut, tiptap-laulut, spektaakkelit, kynttiläaamiaiset, mitä ikinä siihen merkitykselliseen, oikeaan, perinteiseen jouluun omasta mielestä kuuluukin.

Ja sitten jos sattuu kysymään siltä lapselta itseltään, niin merkityksellisiä asioita saattavat olla ihan jotkut muut. Vaikka se, että koristellaan kuusi yhdessä. Tai että laitetaan kynttilät palamaan ja muut valot pois ja kuunnellaan joululauluja. Tai vaikka nyt sitten se lahja, jota on toivonut kesästä asti.

Merkittävää vai merkityksellistä?

Joskus sitä nimittäin (itsekin) hairahtuu ajattelemaan, että joulun ja sen odotuksen täytyy olla jotenkin Merkittävää Spektaakkelia, jotta siitä jäisi lapsille lämpimiä joulumuistoja. Ja sitten tulee niitä viikonloppuja, jolloin puetaan pinna kireällä ja kiukkuitku silmässä toppavaatteita eteisessä kun pitää ehtiä siihen ihanaan jouluiseen koko perheen tapahtumaan Kun Siitä Tulee Niin Hyvät Joulumuistot Laita Nyt Vihdoin Jo Se Haalari Päälle Niin Ehditään Tekemään Ihania Joulumuistoja!!!

Ja joo, joskus se ihana joulufiilis tulee vaikkapa joulumarkkinoiden taianomaisesta karusellista tai siitä piparien leipomisesta tai joululahjan avaamisesta. Joulufiilis vaatii kuitenkin oman kokemukseni mukaan myös sitä, että siinä hetkessä meillä kaikilla – sekä lapsilla että aikuisilla – on tarpeeksi läsnäoloa ja iloa olla yhdessä nauttimassa siitä hetkestä.

Joulufiilistä ei voi suorittaa. Eikä sitä varsinkaan voi suorittaa lasten puolesta.

Sitä ei voi valitettavasti myöskään siirtää lapsille niin, että tekee itselle merkityksellisiä mutta lasten mielestä tylsiä joulujuttuja, koska silloin se lasten reaktio (”miks me ollaan täällä mennään jo kotiin mulla on tylsää eiks oo mitään syötävää saanks mä pelaa sun puhelimella”) voi tuntua epäkiitollisuudelta. Se taas hapantaa sen vähänkin oman joulufiiliksen, ja lopulta kenelläkään ei ole kivaa.

Voi myös kysyä

Niin jos lasten ilo on se, mikä tekee joulun, niin entäs jos kysyisi lapsilta, että mikä heille tekee joulun?

Ja sitten vain hyväksyisi sen, että se kymmenen minuutin joulukuusen koristeluhetki on riittävän merkityksellinen, jos sen jälkeen lapsia kiinnostaa tehdä jotain ihan muuta? Ja jos itsellä on ajatus, että joulupolku tai -konsertti tai -leipominen Pitäisi Olla Lapsille Merkityksellistä (eikä se näytä olevan), niin entäs jos sen voisi tehdä vain siksi, että se on itselle merkityksellistä? Ei tarvitsisi käyttää lapsia tekosyynä, vaan myös oma joulumieli saisi olla hyvä syy tehdä ”lasten jouluun” kuuluvia asioita?

Noita kysymyksiä täytyy ainakin itse pitää elävänä mielessä tässä joulua kohti kulkiessa. Ja ehkä tehdä tuohon kuusen ympärille tilaa, niin voidaan istua siinä ympärillä joku kerta esikoisen toiveen mukaan.

Huomenna pohditaan sitä, kenen kanssa sitä joulua sitten oikeastaan vietetään. Lempeitä ja iloisia joulun odotuksen päiviä, huomiseen! <3

Joulukalenteri 4.12.: Mikä on joulun merkitys minulle?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta – tänäkin vuonna on päätettävä, millainen joulu vietetään, miksi, ja miten se toteutetaan. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan. <3 

Joulukuun neljännen luukun kysymys on seuraava:

Mikä on minulle joulun syvä merkitys? Miten saan joulun merkitystä tuotua joulun odotukseen ja arkeen?

Monille meistä joululla on tärkeä merkitys. Vaan mikä se on? Liittyykö se kristilliseen perinteeseen? Ehkä perheen ja läheisten kanssa vietettyyn aikaan ja lasten riemuun? Omasta jakamiseen, toisista huolehtimiseen ja kiitollisuuteen? Herkutteluun ja hyvinvointiin Tai ehkä lapsuudenperinteiden ylläpitoon? Johonkin ihan muuhun? Merkityksiä voi olla monia, ne voivat liittyä toisiinsa ja risteillä välillä jännittävillä tavoilla toistensa lomassa.

Huomaan, että tästä asiasta on vaikea kirjoittaa, ja ehkä se on siksi tärkeää.

Toisaalta monelle ihmiselle on valtavan merkityksellistä, että joulua vietetään nimenomaan kristillisenä juhlana. Toisaalta on myös tärkeää, että joulua saavat – omalla tavallaan, halutessaan – viettää myös ne, joille kristillinen sanoma ei tunnu hyvältä tai omalta. Kaikille näille joulun viettämisen tavoille ja merkityksille löytyy tilaa tästä maailmasta, niin kauan kun niihin ei liity tuputtamista tai oman näkökulman pitämistä ainoana oikeana.

Että olisi tilaa

Meidän perheestä minä olen se, joka haluaa sytytellä adventtikynttilöitä ja lukea adventinaikana jouluevankeliumia. Puoliso ei kuulu kirkkoon. Lapset suhtautuvat joulun uskonnolliseen puoleen mutkattomasti, kiitos päiväkodin avaran asenteen eri uskontoja ja kulttuureja kohtaan (”Ai onks joulu niinku Jeesuksen syntymäpäiväjuhla?” ”Joo, kristityt viettää sitä sen takia.” ”Ai jaa. Muslimit ei vietä joulua, mutta viimeks id-juhlan aikaan jotkut meidän ryhmästä ei tullu eskariin kun se oli niiden tärkeä juhla.” Uskonnolliset näkökulmat -keskustelu kuusivuotiaan kanssa: done.)

Oli joulun viettämisen merkitys sitten mikä tahansa, niin tämän kysymyksen ydin on seuraava: miten saamme tästä joulun odotuksesta ja joulunvietosta sellaisen, että me kaikki voimme kokea sen merkitykselliseksi ja omanlaiseksi, ilman että kenenkään oma kokemus joko sysätään syrjään tai nostetaan ainoaksi hyväksyttäväksi?

Tuohon sanojen ”joulun odotus ja jouluvietto” kohdalle voi tietysti vaihtaa esimerkiksi yhteiskunnan tai planeetan, mutta joulu on hyvä mikrokonteksti harjoitella. Kenelläkään ei ole monopolia jouluun, eikä kenelläkään ole (minun mielestäni) oikeutta kohdella toista epäkunnioittavasti vain siksi, että tämä viettää tai on viettämättä joulua eri tavalla.

Ja sitten konkreettisesti arjessa

Niin miten sitä merkitystä sitten voisi tuoda sinne arkeen – näillä resursseilla, tämän joulukuun ja tämän elämäntilanteen puitteissa?

Jos joulussa on kyse perinteistä, niin mitä perinteitä haluaisin arjessa toteuttaa? Jos on kyse jakamisesta, anteliaisuudesta ja kiitollisuudesta, niin miten sitä voisi tehdä? Ja niin edespäin.

Pienet, viiden tai kymmenen minuutin hetket esimerkiksi iltaruoan yhteydessä tai ennen nukkumaanmenoa voivat olla uusi, ihana jouluperinne. Haluammeko jutella perheen kanssa kiitollisuuden aiheista? Kerätä hädänalaisille lahjoitettavia tavaroita? Laulaa joululauluja? Rakentaa seimikuvaelmaa? Pienistä, helpoista merkityksellisyyden pilkahduksista voi syntyä ihania muistoja vuosiksi eteenpäin.

Omassa joulussani on merkityksellistä kristillisen rakkauden ja toivon viestin lisäksi läheisten kanssa läsnäolo, rauhoittuminen ja läsnäolo, perinteiden kunnioittaminen (sekä lapsuudenperinteiden että uusien, oman perheen perinteiden) sekä toisista huolehtiminen. Tänä vuonna niiden asioiden arkeen tuominen tapahtuu todennäköisesti enemmän pienten pilkahdusten kuin massiivisten projektien kautta – joinain vuosina on ollut itsetehtyä joulukalenteria ja niitä adventtikynttilöitä, tänä vuonna jotain muuta. Ehkä tämä blogijoulukalenterikin on yhdenlainen lahja teille lukijoille. ❤️

Huomenna jatketaan sen miettimisellä, että mikä joulunvietossa on merkityksellistä ja tärkeää lasten näkökulmasta. Merkityksellistä joulunodotusta sinulle!

Kärsivällinen aamu alkaa kalenteritsekkauksella

Kärsivällisempi aamu -minikurssilla treenataan keinoja, joilla aamulähdöistä saa lempeämpiä. Tämän syyskuun ajan syvennyn blogissa ja uutiskirjeissä siihen, millaisia tunteita tämä prosessi saattaa herättää – siis muitakin kuin kärsivällisiä ja lempeitä tunteita. Pidän lisäksi ke 27.9. klo 13 Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaarin eli verkkoluennon, jossa käymme Kärsivällisempi aamu -minikurssin vaiheet läpi nimenomaan tunnetaitojen näkökulmasta. Webinaari on ilmainen, ja voit ilmoittautua sinne täältä – saat samantien Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi, jos et sitä ole vielä saanut.

Kärsivällinen aamu alkaa jo edellisenä iltana. Myös Kärsivällisempi aamu -minikurssin ensimmäinen vaihe tapahtuu illalla – se on kalenterin tarkistus. On helpompaa pysyä kärsivällisenä aamulla kun tsekkaan jo illalla, mitä seuraavana päivänä on odotettavissa – kenellä on lelupäivä, tai tapaaminen, tai harrastus jota varten oikeastaan pitikin pestä pyykkiä.

Lykkäämisen taustalla on usein jotain selvittämätöntä

Ja silti jostain syystä sitä kalenterin tarkistusta usein tulee lykänneeksi.

Miksi? No, siihen voi tietysti olla monta syytä. Itselläni kuitenkin yleensä minkä tahansa asian lykkääminen tarkoittaa sitä, että siinä asiassa on jokin tekemätön päätös tai käsittelemätön ikävä tunne.

Ehkä tiedän alitajuisesti, että huomenna on yhdeksältä työpalaveri, jossa minun tarvitsee myöntää, että teimme virheen. Mielummin en ajattelisi koko asiaa, koska se virhe nolottaa, joten lykkään kalenterin (ja sen palaverimerkinnän) katsomista viimeiseen asti.

Ehkä päiväkotiin piti huomenna palauttaa ”onko teillä päivänä X ja Y ja Z hoidon tarvetta, meillä on kehittämispäivä” -lappu, ja emme ole vieläkään päättäneet, että tarvitaanko hoitoa vai voidaanko säätää se päivä jotenkin muuten. Ja nyt illalla kauhean paljon mielummin ajattelisin ihan muuta kuin vaihtoehtoisia hoitokuvioita kahden viikon päähän perjantaille.

Tai sitten kaikki päivän merkinnät ovat niin myöhään, että tuntuu siltä etteivät ne kuitenkaan vaikuta aamun ehtimiseen tai kärsivällisyyteen – vaikka ne herättäisivät minussa voimakkaitakin tunteita.

Nämä kaikki tunteet kertovat tärkeitä asioita siitä, miten me voimme ja mitä me tarvitsemme. Ja itse asiassa kalenterin tarkistaminen edellisenä iltana on älyttömän hyödyllinen tapa myös tunteiden huomioimisen näkökulmasta.

Kalenterin tarkistus auttaa ottamaan tilaa tunteille

Kaikki nämä tunteet nimittäin ovat läsnä todennäköisesti myös silloin huomisaamuna. Jos meillä on itsellämme tunteet pinnassa, niin meillä on vähemmän kapasiteettia olla lempeitä ja ymmärtäväisiä lasta kohtaan – erityisesti jos lapsellakin on vaikeita tunteita käynnissä.

Tietenkään kaikkia aamussa herääviä tunteita ei voi ennakoida. Illan ja aamun välillä voi tapahtua vaikka mitä, ja kaikkeen ei voi valmistautua. Juuri siksi on usein tosi hyödyllistä valmistautua siihen, mihin voi.

Sen takia kalenteritsekkausta on hyvä harrastaa sekä aikataulujen ja käytännön asioiden sumplimisen vuoksi – ”Mihin aikaan täytyy olla ovesta ulkona, jotta ehditään mukavasti?” – että tunteiden hyväksymisen harjoituksena.

Tunteita voi harjoitella hyväksymään esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla:

  • Mitä tunteita minulle herää, kun katson huomista kalenteria?
  • Voinko antaa niiden tunteiden olla läsnä tässä hetkessä, siinä määrin kuin pystyn?
  • Voinko kertoa niistä tunteista jollekulle tärkeälle ihmiselle?
  • Voinko kuulostella, mitä tunteet kertovat siitä, mitä tarvitsen tässä hetkessä, tai mitä arvelen tarvitsevani huomenna?

Mitä enemmän otan tilaa tunteilleni etukäteen, sitä vähemmän ne ottavat tilaa aamulla. Aamuista voi tulla piirun verran kärsivällisempiä jo tällä yhdellä keinolla.

Tule mukaan ilmaiseen Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaariin ke 27.9. klo 13! Uusia tapoja on vaikea oppia, jos niihin liittyy ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaarin myötä saat vinkkejä vaikeiden tunteiden bongaamiseen ja niiden työstämiseen, jotta kärsivällisemmän aamun käytännön strategiat olisi helpompi toteuttaa. Lue lisää täältä!

”Eikö nyt tämän kerran, kun on loma ja kaikki?”

”No eikö nyt tämän kerran, kun on loma ja kaikki?”

Tämän lauseen kuulee keskimäärin jokainen vanhempi, joka on lastensa kanssa kesällä yhtään missään reissussa, kyläilemässä, tai muuten poissa arkirutiineista. Eikös nyt kerrankin voisi valvoa pitkään, syödä vähän enemmän herkkuja, katsoa tuntikausia piirrettyjä, joustaa rutiineista ja säännöistä.

Ja tavallaan joo, voihan sitä aina välillä vähän joustaa. Loma on loma juuri siksi, että kaikki ei mene samalla tavalla kuin arkena.

Samaan aikaan se vanhempi laskee mielessään, kuinka mones ”eikö nyt tämän kerran” -poikkeus onkaan menossa tältä päivältä tai viikolta. Että jos ”tämän kerran” otetaan päivän kolmannessa kyläpaikassa herkkuja ja varsinainen ruoka ”tämän kerran” venyy taas varttia vaille nukkumaanmenoaikaan, niin missä vaiheessa lapsilla loman vapaus muuttuu turvattomuudeksi ja herkut pahoinvoinniksi?

Rajat ja rutiinit suojaavat tarpeita

Rajat ja rutiinit ovat meitä ihmisiä varten, ei toisinpäin. Rajat ja rutiinit suojaavat meidän tarpeitamme ja hyvinvointiamme. Myös kesällä.

Joskus tarvitsemme – aikuiset ja lapset – joustoa rajoista ja rutiineista, koska vapaus ja vaihtelu tekevät hyvää. (Nekin ovat tärkeitä tarpeita.) Ihania lapsuusmuistoja ja -tarinoita syntyy vaikkapa siitä, kun valvottiin silloin kerrankin tooosi pitkään koko porukalla, vaikka sitten juhannuskokolla tai lautapeliä pelaten. Tai siitä, että sai silloin yksissä juhlissa käydä itse hakemassa karkkibuffetista vaahtokarkkeja.

Meidän aikuisten tehtävä on kuitenkin pitää silloinkin silmällä sitä, mitä muuta lapsi tarvitsee kuin vapautta ja vaihtelua. Ennakoitavuutta, turvaa ja huolenpitoa myös – lapsi ei vielä välttämättä osaa yhdistää ihania herkkupöytiä päänsärkyyn ja vatsakipuun tai pitkään valvomista seuraavan päivän kiukkuamiseen.

Aikuisen vastuulla on huolehtia siitä, että lapsi saa myös sitä mitä tarvitsee, ei vain sitä mitä haluaa.

Toisinaan se tarkoittaa sitä, että juhannuskokolle otetaan kantoreppu tai -liina mukaan siltä varalta, että leikki-ikäinen kaikesta intoilusta huolimatta alkaa näyttää simahtamisen merkkejä.

Välillä se tarkoittaa, että sen kolmannen kyläpaikan aikuisille täytyy vaivihkaa vinkata, että nyt on lapset syöneet aika paljon herkkuja, jos sanon heille pöydässä että yksi pala riittää niin olisi iso apu jos olisitte tukena siinä.

Rajan saa laittaa myös aikuisen tarpeiden suojaksi

Ja erityisesti se mielestäni tarkoittaa sitä, että lause ”no niin, nyt on aika lähteä kotiin” ei ole uhkaus eikä rangaistus vaan empaattinen ja hyväksyvä viesti siitä, että me kaikki voimme paremmin huomenna jos tämä päivä pistetään purkkiin tässä vaiheessa.

Jos nimittäin aikuiselle alkaa riittää lasten meiningin katseleminen, niin on tärkeää asettaa raja myös aikuisen hyvinvoinnin suojaksi. Mieluiten siinä vaiheessa, kun aikuisella riittää vielä empatia ja jaksaminen sanoa asiasta kunnioittavasti ja rakkaudella.

Lomallakin – ja juhannuksena – keskeiset kysymykset ovat nämä: Mitä minä tarvitsen? Mitä lapseni tarvitsee? Mitä voimme tehdä, jotta sekä minä että lapsi saisimme sen mitä tarvitsemme?

Jos kaipaat syvempää apua omien ja lapsen tarpeiden huomioimiseen, Lupa olla minä -etävalmennukset ovat kesäalessa vielä 22.6. saakka. Lue lisää täältä, tai varaa puolen tunnin ilmainen keskustelu osoitteesta http://lupaollamina.fi/ajanvaraus/.

Entäs kun helpot ratkaisut on jo kokeiltu?

Eilen pidin Facebook Liven kautta Kysy mitä tahansa kärsivällisyydestä -tuokion, jossa vastasin muutamiin lukijoiden lähettämiin kysymyksiin. (Tallenteen löydät Lupa olla minän Facebook-seinältä, ja Facebookin kautta voit myös lähettää omia kysymyksiäsi seuraavia Kysy mitä vaan -livejä varten.)

Yksi kysymyksistä käsitteli sitä, että siirtymät ovat hankalia kun lapsi uppoutuu omiin puuhiinsa eikä malttaisi lähteä. Käytössä heillä on jo ennakointi, eli muistutukset kymmenen ja viisi minuuttia ennen lähtöä. Silti lähteminen on tahmeaa, ja aikuista ärsyttää kun sama toistuu jatkuvasti, ja muutenkin täytyy aamukiireessä keskittyä tuhanteen asiaan kerralla.

Tällaisessa tilanteessa useimmat helpot vinkit on jo käytetty – ennakoimista minäkin olisin (ja olen) ensimmäisenä kokeillut. Videossa avaan tarkemminkin sitä, että miten tätä tilannetta voisi lähteä ratkomaan, mutta tänään halusin kirjoittaa sellaisesta asiasta, joka tuohon kysymykseen vastatessa tuli mieleen. Tämä liittyy vähemmän siihen varsinaiseen kysymykseen ja perheeseen, ja enemmän sellaiseen ajattelun tapojen muutokseen, joka auttaa meitä luonnostaan pysymään kärsivällisempinä.

Lapsi ei ole meille velkaa sitä, että meidän tarpeemme täyttyvät.

Yleensä jos haluaisin, että lapsi toimii toisella tavalla, se johtuu siitä että tarpeemme eivät täyty. Lisäksi meillä on helposti odotus, että lapsen pitäisi käyttäytyä tietyllä tavalla. Erityisesti jos olen jo yrittänyt ratkoa tilannetta jotenkin, vastata lapsen tarpeisiin, auttaa lasta tekemään kanssani yhteistyötä, niin helposti tulee ajatus, että lapsen nyt kuuluu ikäänkuin vastavuoroisesti toimia toisella tavalla helpottaakseen meidän elämäämme.

Ja kun ne vastavuoroisuuden ja yhteistyön ja tuen ja arvostuksen (tai mitkä ikinä) tarpeet eivät täyty, niin siitä voi tulla sellainen leima, että lapsi on kiittämätön, tai ärsyttävä, tai ei arvosta minun näkemääni vaivaa. Mikä puolestaan kiristää tilannetta entisestään, kun alan tulkita lapsen käytöstä sen leiman kautta. No niin, taas se tekee noin, kiittämätön mikä kiittämätön. Tai: mahdoton tilanne, en halua edes yrittää enää, olkoon.

Tällaisella hetkellä tulemme kaataneeksi vastuun niistä meidän tarpeistamme lapsen niskaan. Koska minä olen tehnyt X, niin lapsen kuuluisi tehdä Y jotta minun tarpeeni täyttyisivät.

Lapsi ei kuitenkaan ole vastuussa meidän tarpeistamme. Hän ei ole meille velkaa sitä, että hän omalla toiminnallaan huomioi meidän tarpeemme. Lapsen tehtävä ei ole huolehtia meistä.

Vastuun ottaminen omista tarpeista kuulostaisi enemmänkin tältä:

Ahaa, huomaan että minua ärsyttää ja turhauttaa, mitähän minä tarvitsisin?

Okei, tarvitsen helppoutta ja vastavuoroisuutta ja yhteistyötä. Hmm, näillähän ei ole suoranaisesti mitään tekemistä lapsen kanssa, vaan nämä ovat minun tarpeitani.

Onko minulla elämässäni mitään sellaista kontekstia, josta voisin saada näitä tarpeita paremmin täyteen? Voisinko helpottaa arkea jollain muulla tavalla, tai voinko pyytää apua? Voisinko pyytää vastavuoroisuutta ja yhteistyötä esimerkiksi joltakulta aikuiselta elämässäni?

Meillä aikuisina on kapasiteettia ja resursseja siihen, että mietimme tällaisia asioita. Lapsella ei ole. Lapsi on vastuussa omista tarpeistaan, ei meidän. Me olemme vastuussa omista tarpeistamme, ja tietyssä mielessä olemme myös vastuussa siitä, että lapsellamme on toimivia strategioita vastata omiin tarpeisiinsa.

Mitä pienempi lapsi, sitä konkreettisemmin olemme itse myös vastuussa niiden strategioiden toteuttamisesta – pienen lapsen itku on strategia tarpeiden täyttämiseen siinä missä kolmevuotiaan  meritähtiraivari naamallaan eteisessä tai kuusivuotiaan ”ei kuulu sulle”. Meidän vastuullamme on auttaa lasta oppimaan rakentavampia ja toimivampia strategioita ja jatkuvasti kuunnella, että mitkä tarpeet siellä lapsen (toisinaan säälittävän tehottoman) toiminnan taustalla mahdollisesti ovat.

Siihen auttamiseen ja kuuntelemiseen meillä ei riitä jaksaminen, jos emme ota ensin vastuuta omista tarpeistamme. Elämä on sitä, että jatkuvasti huomaamme, mitä tarvitsemme, ja kokeilemme parempia keinoja vastata niihin tarpeisiin. Kun tarpeemme täyttyvät yhä paremmin, meille jää jäljelle kapasiteettia huolehtia vaikkapa niistä lapsen tarpeista ja auttaa häntä oppimaan parempia strategioita. Ja kun lapsikin löytää parempia strategioita vastaamaan tarpeisiinsa, niin arki rullaa paremmin.

Mitä tarvitsen, mistä sitä saisin?

Mikä sitten on tehokkain mahdollinen tapa suhtautua tilanteisiin, joissa lapsen toiminta tuntuu kiittämättömältä ja itsekkäältä? Palata niihin omiin tarpeisiin.

Mitä tarvitsen, kun kerran tämä niin kovasti ärsyttää? Miten asioiden tulisi muussa elämässäni olla, jotta osaisin suhtautua lapsen toimintaan empaattisesti, eikä se tuntuisi henkilökohtaiselta loukkaukselta? Miten muuten voisin tätä tarvetta täyttää? Kuka minua voisi tässä auttaa?

On myös hyödyllistä pohtia sen hyväksymistä, että lapsella nyt saattaa olla tällainen vaihe, jossa hän tarvitsee minulta ekstratukea. Se vaihe saattaa olla viikkojen, tai kuukausien, tai muutaman vuoden mittainen, eikä sitä välttämättä tiedä etukäteen.

Voinko hyväksyä sen, että nyt on näin, ja lapsi tarvitsee tukea tai muistuttamista tai konkreettista auttamista tai empatiaa enemmän kuin minun mielestäni olisi ”kohtuullista”? Voinko hyväksyä, että tämä saattaa olla osa hänen omaa oppimisprosessiaan, tai sitten tämä on luonteenpiirre (feature, not a flaw) ja lapsi vain tarvitsee nyt sitä mitä tarvitsee? Ja mitä tarvitsen, jotta minun olisi helpompi hyväksyä tämä?

Joskus asian hyväksyminen keventää painetta toistuvasti stressaavasta tilanteesta ja muuttaa kuin vaivihkaa myös minun toimintaani. Joskus sen myötä lapsi oppii nopeammin, tai sitten lapsi oppii omassa tahdissaan täysin riippumatta siitä, mitä minä teen tai jätän tekemättä. Joskus tilanne ei muutu, vaikka kuinka hyväksyisin. Jokaisessa näistä tapauksista minun on helpompi olla omissa nahoissani, kun en käytä omaa kapasiteettiani tilanteen vastustamiseen. Ja jo se helpottaa monia tilanteita.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssilla harjoitellaan kärsivällisyystaitoja omista tarpeista huolehtimisen, lapsen tarpeiden huomioimisen sekä vuorovaikutuksen kautta. Kurssi alkaa 17.4., ja lisää voi lukea täältä. Tervetuloa mukaan.