Ai niin, tämäkin toimii!

Toisinaan saa elämän pyörimään sellaisella hyvällä draivilla, että jaksaa ja on intoa ja asiat tuntuvat mielekkäiltä.

Sitten päälle iskee joku elämänmuutos, tiukempi työrytmi, tai muuten vaan sellainen erityisen paljon tahdonvoimaa vaativa kausi. (Mun tapauksessani normaalisti kevät noin niinkuin vuodenaikana.) Mitä pitemmälle se elämänmuutos kuluu, sitä vähemmän jää energiaa jäljelle muuhun kuin ihan välttämättömään. Ei riitä kapasiteetti (tai näin sitä itselleen uskottelee) syödä fiksusti, nukkua riittävästi, liikkua säännöllisesti, pitää kiinni sellaisista rutiineista, jotka silloin hyvän draivin vaiheessa olivat itsestäänselviä osia elämää.

Vaikka oikeasti usein on niin, että nimenomaan ne rutiinit pitää huolta siitä omasta jaksamisesta ja kapasiteetista. Kun on harkinnut, mitä ostaa kaupasta, ja kaapissa on jotain muutakin kuin suklaata ja eineskarjalanpiirakoita, niin on paljon helpompaa laittaa ja syödä sellaista ruokaa, joka ravitsee ja auttaa jaksamaan. Kun menee illalla ns. ihmisten aikaan nukkumaan sen sijaan, että tekisi vielä tunnin tätä tosi tärkeää juttua (usein, kröhm, ei silti niin tärkeää), niin aamulla jaksaa esimerkiksi miettiä syömisiään tai harkita jopa liikkumistakin. Ja niin edespäin.

Eli oikeastaan voisiko olla, että silloin draivi-hyvä-fiilis -kausina mä jaksan nimenomaan sen takia, että pidän huolta niistä rutiineista? Eikä niin, että silloin mä jaksan pitää kiinni rutiineista, koska on niin hyvä draivi (joka tulee mystisesti jostain ulkopuolelta). Ja sitävastoin jos mulla on sellainen stressin-ja-väsymyksen-musta-aukko -fiilis, niin se johtuu siitä, että mä en ole syystä tai toisesta tullut pitäneeksi itsestäni huolta?

Mitä mä tein silloin, kun oli hyvä fiilis?

Tämä ei ole siis mikään ”jos sulla on masennusta niin ota itseäsi niskasta kiinni vaan ja kyllä se siitä” -teksti. Jos ei ole kapasiteettia, niin ei voi ottaa itseään niskasta kiinni mitenkään kokonaisvaltaisesti. Jos tahdonvoimaa on jäljellä noin kolmeen päätökseen päivässä, niin ei voi edellyttää itseltään (saatika keneltäkään muultakaan) seitsemääkymmentäviittä hyvinvointia edistävää päätöstä.

Tämän tekstin ajatus on enemmänkin se, että jos itsellä on joku kapasiteettia kuluttava elämäntilanne, ja tuntuu että paukut on vähissä, niin saattaa olla hyödyllistä miettiä (yksin tai jonkun kanssa) esimerkiksi tällaisia kysymyksiä:

  • Onko joskus ollut parempi fiilis?
  • Mitä muistan siitä tilanteesta?
  • Mitkä asiat silloin olivat innostavia, palkitsevia, hoitavia, palauttavia? Mitä sellaista mä silloin tein, mikä multa tämänhetkisestä elämäntilanteesta puuttuu?
  • Ja miten mä saisin ehkä niitä ominaisuuksia tuotua tähän mun tilanteeseen, vaikka vähänkin?

Nimittäin jos kapasiteettia riittää kolmeen päätökseen tai tsemppaamiseen, ja yhden niistä käytän johonkin, mikä on aikaisemmin edistänyt mun hyvinvointia ja jaksamista, niin voi olla että huomenna tai ylihuomenna kapasiteettia olisi ehkä vaikka neljään päätökseen. Tai ainakin olen tehnyt jotain sellaista, mikä oli innostavaa ja palkitsevaa.

Helmikuun teema täällä blogissa on ”tee sitä, mikä toimii”. Välillä vain tuppaa unohtumaan, mikä kaikki on joskus toiminut. Tai kuvittelee, että jaksaminen on syy niihin hyviin rutiineihin, kun se on usein myös niiden seurausta. Toivottavasti nuo kysymykset auttavat sua keksimään jonkun vanhan tutun jutun, joka voisi toimia jossain muodossa myös tässä elämäntilanteessa. 🙂 Jos sait jonkun oivalluksen, niin kerro ihmeessä kommenteissa!

Mitä lapselta voi odottaa?

20140121-210321.jpg

 

Toisiin kohdistuvat odotukset on kinkkinen juttu. Siis niinkuin pitkällä tähtäimellä.

Toisaalta on niin, että lapsi tai aikuinen alkaa lopulta käyttäytyä niiden odotusten mukaisesti. Toisaalta liian kovat odotukset ja niiden tuoma paine voivat myös lamauttaa ihmisen.

Kysymys kuuluukin: onko reilua kohdistaa lapsiin odotuksia esimerkiksi käytöksen suhteen? Meneekö lapsi rikki siitä, että häneltä odotetaan ja edellytetään asioita?

Mä ajattelen itse näin.

Haussa flow

Ihminen, aikuinen tai lapsi, kukoistaa silloin kun hänellä on jotain, mihin pyrkiä. Jokin sellainen asia, joka häntä haastaa ja joka saa aivonystyrät heräämään. Csikszentmihalyin mukaan flow-kokemukset tapahtuvat silloin, kun tilanne on riittävän haastava, ja ihmisellä on riittävästi taitoja vastata tilanteen haasteisiin.

Lyhyemmin: riittävän haastava tilanne, johon ihmisellä on riittävästi taitoja vastata.

Tämä jo auttaa vähän vastaamaan kysymykseen siitä, onko reilua kohdistaa lapsiin odotuksia käytöksen suhteen.

Se ei ole pelkästään reilua – se auttaa lasta kukoistamaan ja kokemaan onnistumisen kokemuksia. Ja lapsi pikemminkin menee mun mielestä rikki siitä, että häneltä ei edellytetä tai odoteta asioita.

Jos kukaan ei koskaan odota tai edellytä lapselta, että hän laittaa (ikätason huomioiden) vaikkapa tavarat paikalleen, tai huomioi toisten tunteet ja tarpeet, tai jotain muuta, niin silloin lapsi ei pääse harjoittamaan niitä taitoja. Hän ei pääse kokemaan, että hänellä itsellään on keinoja vaikuttaa maailmaan myönteisellä tavalla ja edistää läheistensä hyvinvointia. Hän ei tule ehkä edes ajatelleeksi, että se toisten hyvinvointi olisi edistämisen arvoinen asia.

Kupeideni hedelmä, ajatustenlukija

Ja sitten taas toisaalta. Lapsen pitää eksplisiittisesti tietää, että häneltä odotetaan niitä asioita. Vanhemman tai muun aikuisen pitää pystyä kertomaan se asia lapselle sellaisella kielellä, jota lapsi ymmärtää.

Jos palataan tohon flow’n määritelmään, niin ollaan kohdassa ”riittävästi taitoja vastata haasteeseen”. Niin kauan kuin lapsella ei ole ajatustenlukutaitoa, niin odotukset, joita lapselle ei rehellisesti ja ääneen kerrota, ovat epäreiluja ja tuovat vuorovaikutukseen  painetta, joka voi lamauttaa.

Esimerkki.

Odotan, että lapsi laittaa lelut paikoilleen leikin päätteeksi.

Epäreilut odotukset voivat näkyä vaikka niin, että sanon lapselle ”Nyt on lelujen keräämisen aika!”, ja kymmentä minuuttia myöhemmin kimmastun, kun lelut eivät ole paikoillaan: ”Etkö sä ole vieläkään kerännyt näitä?!”. Tai tuhisen ja puhisen ja lopulta kerään lelut teatraalisesti itse ja laitan ne varastoon jäähylle. (Kysy joskus huviksesi, mistä tällainenkin esimerkki tuli mieleen.)

Reilut ja rehellisesti sanotut odotukset voisi ilmaista vaikka näin. ”Nyt on lelujen keräämisen aika. Ole hyvä, laita lelut paikalleen. Saatko itse vai tarvitsetko apua?” Jos mitään ei tapahdu, asiasta voi sanoa vielä uudelleen. ”Mä huomaan, että nää lelut on edelleen keräämättä. Mä toivon, että saatais vaikka yhdessä kerättyä ne, niin sitten ehdittäis ajoissa [X]. Saatko itse vai tarvitsetko apua?”

Jos en suoraan kerro lapselle, miten toivon hänen käyttäytyvän, odotan lapselta kaiken muun lisäksi myös ajatustenlukutaitoa. Tai sitten odotan, että lapsi huomaa itse kysyä, että ”nyt en hoksannut, mitä mun pitäisi tehdä, kerrotko?”. Ottaen huomioon, että harva aikuinenkaan aina osaa näitä asioita, niin tällaisilla odotuksilla petaa ennemminkin itselleen pettymystä kuin lapselle onnistumisen kokemusta.

Riittääkö energia?

Mä itse ajattelen myös, että riittävien taitojen lisäksi ihmisellä (lapsella tai aikuisella) pitää olla myös riittävästi tahdonvoimaa vastata haasteeseen, jotta tilanteista voisi nauttia. Väsyneenä ja nälkäisenä vaikkapa ulkovaatteiden pukemisesta tulee herkemmin kiukuttelua ja äyskimistä, siinä missä paremmilla fiiliksillä pukeminen voi olla hauskaa leikkiä. Ja nyt puhun siis itsestäni, mutta sama pätee myös lapsiin.

(Tämän takia pärjäämisen ja sinnittelemisen mentaliteetti on niin vaarallinen, erityisesti vanhemmille. Kun yritän vain pärjätä ja sinnitellä, jätän omat tarpeeni huomioimatta. Siitä seuraa, että tahdonvoimani kuluu arjen tilanteiden lisäksi siihen, että siedän nälkää ja väsymystä ja epäreiluja olosuhteita. Lopulta olen niin loppu ihan sen oman sisäisen väsymykseni kanssa, että lasten huomioimiseenkaan ei ole mitään jäljellä. Ei lentokoneessakaan turhaan sanota, että laita ensin oma happinaamari päälle ja auta vasta sitten muita.)

Kun lapsen tahdonvoima on hyvissä kantimissa, lapselta voi odottaa ja edellyttää sellaisia asioita, jotka ovat hänen oman osaamisensa yläkieppeillä. Väsynyt, nälkäinen, kipeä, hampaita tekevä, juuri jotain suurta oppimassa oleva lapsi puolestaan, noh, ei useinkaan ole halukas lähtemään omalta mukavuusalueeltaan. Vanhemman tärkeä tehtävä silloin onkin huomata se.

Useimmat meistä vanhemmista tekevät tämän vaistomaisesti: flunssainen lapsi otetaan kainaloon nukkumaan, vaikka hän tavallisesti nukkuisi omassa sängyssään, tai viikonlopun synttärijuhlista uupuneen lapsen kanssa ei lähdetä heti maanantaina reuhaamaan pitkin kyliä, vaan pidetään kiinni normirutiinista.

Mua itseäni kuitenkin on auttanut ihan hurjasti se, että mä olen alkanut ajatella lapsiin kohdistamiani odotuksia myös tahdonvoiman kautta. Onko lapsi sellaisessa mielentilassa, että hän sietää pettymyksiä ja jaksaa suunnata omaa toimintaansa? Ellei, niin lapsen tahdonvoima on todennäköisesti aika lopussa, joten ihan kauhean kovia odotuksiakaan ei lapsen käytökseen kannata kohdistaa.

Ja edelleen mä opettelen sitä, että se virkeä ja hyväntuulinenkaan lapsi ei osaa lukea mun ajatuksiani.

Kommenteista:
Kaikenlaiset kommentit, pohdinnat ja ajatukset tervetulleita! Mitä huomasit itsestäsi tämän luettuasi? Mistä ilahduit, mikä kummastutti, mikä herätti vastalauseita? Mun odotus kommentoijia kohtaan on se, että kommentoidaan itseä ja toisia arvostavasti. 🙂

 

PMS ja tahdonvoima

20131117-075435.jpg

Puoliksi kieli-poskessa annettu melkein-varoitus: tässä tekstissä keskustellaan PMS:stä ja kuukautiskierrosta, ei mitenkään yksityiskohtaisesti mutta kuitenkin. Jos aihe itsessään tuntuu luotaantyöntävältä, niin skippaa ihan vapaasti. Tosin voi olla, että tämän tekstin lukeminen auttaa sinua ymmärtämään kuukautiskierron kourissa kamppailevia kanssaihmisiäsi hivenen paremmin. Ehkä jopa välttämään jonkun tarpeettoman yhteenoton. Eli varoitus voisi olla, että skippaa omalla vastuulla. 😉

Se taisi alkaa siitä, kun katsoin peiliin. Otsaan molempien silmäkulmien yläpuolelle, lähes symmetrisesti, oli tulossa näppy. Kuin nupullaan olevat pirunsarvet. Iltaisin oli väsymyksestä huolimatta mahdotonta päästä nukkumaan, kun piti katsoa Youtubesta Ylviksen videoita yksi toisensa jälkeen. Kauppareissulla mukaan tarttui listalla olevien ostosten lisäksi yksi, kaksi, kolme heräteostosta. Lapset olivat jotenkin harvinaisen hermoille käyvällä tuulella. Viikkaamista odottavat puhtaat pyykit kerääntyivät kasaan kuin sopulit, paitsi että ne eivät vaeltaneet minnekään.

Tarkistin viimein asian kiertokalenterista, joka vahvisti mun intuition. Kyllä, menkat tulossa.

PMS on joillekin naisille huomaamatonta aikaa ja toisille helvetin esikartano. Mä en itse ole koskaan ollut sellainen stereotyyppisen itkuherkkä tai muutenkaan räjähteleväinen PMS:n aikaan, joten mun on ollut vaikeampi oppia kiinnittämään huomiota kierron vaiheeseen. Nyt kuitenkin satuin kiinnittämään asiaan huomiota, ja pystyin havainnoimaan ilmiön, josta olin aiemmin lukenut.

Vaikuttaahan se tietysti aika mystiseltä. Että lisääntymishormonit saa ihmisen niin pois tolaltaan ovulaation ja kuukautisten välillä. Ja mitä tekemistä kuukautiskierrolla on sen kanssa, saanko mä pyykit viikattua?

Kuten niin usein aiemminkin tässä blogissa, tahdonvoimasta löytyy kiinnostava näkökulma tähän aiheeseen.

Palikkamalli tahdonvoimasta

Tahdonvoima on siis tietynlainen energiapankki, josta ihminen ammentaa silloin, kun omaa toimintaa pitää ohjata ja suunnata.

Jos mulla on kymmenen tahdonvoimapalikkaa, niin tavallisesti mulla voi mennä esimerkiksi kaksi palikkaa siihen, että saan perheen päivärutiinin hoidettua ajallaan. Kolme palikkaa pyykkihuoltoon ja keittiön siistinä pitämiseen. Yksi palikka muuhun siivoukseen. Yksi palikka kuntoiluun. Yksi palikka siihen, että syön vain kaksi palaa tummaa suklaata vihreän teen kanssa päivälevolla. Yksi palikka siihen, etten töräytä puolitutulle tai läheiselle ääneen, mitä tarkkaan ottaen ajattelen hänen raivostuttavista mielipiteistään. Ja yksi palikka vielä siihen, että jaksan olla lapsille lempeä, ystävällinen ja läsnäoleva kiireessäkin.

Tää on toki yksinkertaistus: oikeasti niitä tahdonvoimasyöppöjä on päivässä monta kymmentä ellei sata. Mutta tämä on tällainen palikkamalli. 😉

(Tästä voi lukea lisää Baumeisterin ja Tierneyn kirjasta Willpower, suomennettuna Tahdonvoima.)

Tahdonvoima liittyy kiinteästi verensokeriin: silloin, kun verensokeri on tasainen, tahdonvoimaa on tasaisesti. Kun verensokeri putoaa, tahdonvoimapalikatkin häviävät.

Ovulaation ja kuukautisten välillä lisääntymiselimistö käyttää tavallista enemmän verensokeria, koska se järjestää juuri irronneelle, ehkä hedelmöittyneelle, munasolulle kotoisia olosuhteita. Toisin sanoen sillä välillä niistä kymmenestä tahdonvoimapalikasta häviää hups vaan yksi, kaksi tai enemmän. Halusin tai en.

Silloin kysymys yhtäkkiä kuuluukin näin:

Jos tilapäisesti täytyy mennä vähemmällä, niin mistä tingin ja mitä priorisoin?

Tahdonvoimaakin voi budjetoida

Tahdonvoiman budjetointi oli se, millä mä pystyin suht vähin vaurioin selviämään nyt tästä PMS-viikosta.

Mä tiedostin, että mulla ei riitä kapasiteetti kaikkeen siihen, mihin tavallisesti. Sitten mä tein kaksi asiaa.

1) Mä päätin, että minkä asioiden mä annan olla tilapäisesti rempallaan.

Pyykkien viikkaus oli yksi niistä. Samoin se kauppareissu – ostin muutaman impulssijutun, mutta ne pysyi suunnilleen budjetissa ja tuli tavallaan tarpeeseen. (Huomaa sanat suunnilleen ja tarpeeseen. 😉 )

Mä myös sain idean, että aloitan joulukorttien tekemisen, ja päätin, etten rupea käyttämään kauheasti tahdonvoimaa sellaiseen ”ei, et saa tehdä tätä, kun nyt sun pitää tehdä jotain hyödyllistä” -reuhtomiseen. Se oli pitkällä tähtäimellä hyödyllistä, ja mä säästin tahdonvoimaani tärkeämpiin juttuihin.

Lisäksi mä tiedostin, että mistä mä en halua tinkiä. Mä sain lapset joka päivä ruokittua, puettua ja ulkoilemaan. Mä tein kasvisruokaa, vaikka helpommalla olisin päässyt jos olisin syönyt jääkaapista tai pakkasesta jotain valmista ei-kasvista. Mä skarppasin erityisesti siinä, että hupsuttelin ja halittelin lasten kanssa enkä uponnut jatkuvasti ruutujen uumeniin.

Niiden omien prioriteettien selkeyttäminen on ihan tosi tärkeää erityisesti silloin, kun tahdonvoima on vähissä tai kohteita olisi enemmän kuin energiaa.

Esimerkiksi silloin, jos tarkoituksena on säästää rahaa ja pysyä tiukassa budjetissa, niin niiden heräteostosten välttäminen on melkoisen tärkeää. Silloin ei kannata kuluttaa tahdonvoimaansa johonkin vähempiarvoiseen juuri ennen kauppareissua.

Tai jos tietää, että on tapaamassa jotakuta ns. tahdonvoimaa vaativaa ihmistä (ks. yllä mainittu omien mielipiteiden töräyttely), niin ei kannata samana päivänä aloittaa tiukkaa dieettiä tai ruveta siivoamaan sitä miljoonakasaa pöydän tai hyllyn päädystä.

Toinen asia, jonka mä tein, oli ehkä vieläkin tärkeämpi.

2) Mä olin itselleni armollinen, kun en kyennyt kaikkeen.

Mä rupean hyvin herkästi suomimaan itseäni siitä, että en saa asioita aikaiseksi vaikka ihan hyvin olisin voinut ja tavallisestikin aina ja mikä siinä nyt on niin vaikeaa. Sen takia oli jotenkin ihan fyysisesti helpottavaa, kun tajusin, että tää mun lusmuilu ja kaiken levälleen jättäminen on tilapäistä. Että se menee ohi. Että se johtuu ihan fyysisistä syistä.

Mun oli paljon helpompi hyväksyä oma aikaansaamattomuuteni, kun ajattelin sitä tahdonvoimavajeena. Ja itse asiassa se hyväksyminenkin on yhdenlaista tahdonvoiman säästämistä. Tunteiden säätely ja käsittely on nimittäin yksi tahdonvoimasyöppö. Oman toiminnan ohjaaminen – erityisesti silloin, jos oma saamattomuus ärsyttää ja tekisi mieli vajota sohvan pohjalle murjottamaan – on toinen.

Mitä nopeammin mä hyväksyin, että aha, nyt mulla on tää tahdonvoimavaje, tällä mennään, niin sitä helpompaa mun oli toimia. Oli helpompi päättää, että mihin mä oikeasti kykenen ja mitä mun oikeasti nyt kannattaa tehdä. Oli helpompi sietää ne turhautumisen tunteet, kun muisti, ettei ne johdu siitä (tai tarkoita sitä) että maailmassa on kaikki peruuttamattomasti pielessä.

Ja lopulta se tahdonvoimavaje helpottaa, lapsetkin rupeaa käyttäytymään, ja jostain löytyy inspiraatio viikata pyykkejä. (Ja ehkä niitä Ylviksen musavideoitakin voi kuunnella piirun verran fiksumpaan aikaan. 🙂 )

* * *

Kiinnostaako sinua tahdonvoiman pohtiminen oman arjen sujumisen suhteen? Tsekkaa Arjen flow -verkkotapahtuma ja tule mukaan!

Liika vapaus väärässä kohtaa johtaa kaaokseen

Tuleeko sulle jo Lupa olla minä -kirje? Käy lukemassa edelliset ja liity mukaan listalle täältä!

* * *

Uusien, hyvien toimintatapojen opettelemisen ongelma on usein se, että ihminen haluaa kahta eri asiaa. Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjassa puhutaan kahdesta ajattelusysteemistä: Systeemi 1 on nopea, intuitiivinen, laiska ja mukavuudenhaluinen, kun taas Systeemi 2 on hidas, rationaalinen, ja pystyy ajattelemaan asioita suuremmassa mittakaavassa. Jälkimmäinen on usein se, joka päättää, että nyt mä ryhdistäydyn, rupean kuntoilemaan, siivoamaan ja elämään kaikenkaikkiaan kunnollista elämää. Se toinen on sitten se, jonka ansiosta tätä uutta hienoa elämää jaksaa kaksi päivää, jonka jälkeen havahtuu kaaoksen keskeltä tyhjien suklaalevypaperien ympäröimänä. (Eiks niin, että muillekin kuin mulle käy näin?)

No, mä oon viimeisen viikon ajan käyttänyt sellaista palvelua kuin Lift.do, jotta saisin keittiön siivottua iltaisin. Se on siis ilmainen yhteisöpalvelu ja app, jonka idea on, että liitytään johonkin ryhmään (vaikka ’clean the kitchen before bed’), ja sitten aina kun sen jutun on tehnyt, niin saa klikata että tehty! Ja sitten siinä samassa ryhmässä olevat näkee toistensa saavutukset ja kommentit, ja niitä voi peukuttaa ja kommentoida. Tarkoituksena on, että se yhteisön tuki ja ”jo näin monta päivää peräkkäin, jihuu!” -fiilis motivoi toistamaan sitä toivottua käytöstä niin pitkään, että siitä lopulta tulee tapa.

Usein sanotaan, että vaaditaan 21 päivää (tai 28 päivää tai joku muu tarkka lukumäärä) siihen, että toiminnasta tulee tapa. Mulle itselleni enemmän kohdalle kolahti tällainen määritelmä (jonka lähdettä en muista, valitettavasti), että jostain toiminnasta on tullut tapa siinä vaiheessa, kun sen väliin jättäminen vaatii enemmän energiaa kuin sen tekeminen. Toisin sanoen aivoissa se reitti, joka määrittää että tässä vaiheessa toimitaan näin, on vahvistunut niin paljon että siitä on tullut automaattinen. Siihen voi mennä 25 päivää tai 50 päivää tai jotain ihan muuta. Tärkeintä on toisto, toisto ja toisto.

Mä oon noin yleisesti sitä mieltä (enkä ole yksin), että palkinnot ja rangaistukset ja muut sellaiset ulkoisen motivaation kapistukset vähentää sisäistä motivaatiota tehdä jokin asia. Samaan aikaan mä olen nyt ihan häkeltynyt siitä, että meidän kroonisen kaoottinen keittiö on pysynyt enemmän tai vähemmän siistinä jo viikon ja vain siksi, että mun aivot kokee sen ”olet tehnyt tämän jo X päivää putkeen, hurraa!” -viestin jotenkin palkintona. Mistä on kyse?

Sisäinen sluibaaja kuriin

Ehkä yksi avain tähän mysteeriin on se, että mä ihan oikeasti haluan, että meidän keittiö on siisti. Mulla on olemassa sisäinen motivaatio tehdä asialle jotain, ainakin silloin kun mä olen virkeä ja hyvinsyönyt ja muutenkin tahdonvoimamittari on korkealla. Ongelma tulee tavallisesti siinä vaiheessa, kun on ilta ja muksut on viimein saatu nukkumaan ja mä haluaisin vain kaatua sohvalle homehtumaan. Keittiön siisteys on siinä kohtaa ehkä viimeisenä tärkeysjärjestyksessä. Esimerkiksi nyt kuluneena viikonloppuna, kun puoliso oli reissussa, niin olin iltaisin sanotaanko nyt aika väsynyt. Siinä vaiheessa iltaa, kun puhelin muistutti, että ”siivoa keittiö, niin olet tehnyt sen X kertaa putkeen!”, niin ensimmäinen ajatus oli että just joo, ihan varmasti.

Seuraava ajatus oli kuitenkin se, että hmm, totta, mulla menee hyvä putki poikki jos mä nyt sluibaan tästä asiasta. Että jos mä nyt jätän tän illan välistä, niin sit mun pitää aloittaa huomenna taas nollasta. Yhtäkkiä siihen sluibaamiseen liittyikin jotain menetettävää. Ja ihmisen intuitiolle jonkin asian menettäminen on voimakkaammin vastenmielistä kuin saman asian saavuttaminen olisi miellyttävää (ns. loss aversion). Tai siis ihminen on valmis tekemään enemmän työtä välttääkseen 100€ menetyksen kuin saadakseen 100€ ja niin edelleen.

Jos mä olisin siinä kohtaa jättänyt keittiön siivoamatta, niin toki mä olisin silloin menettänyt myös sen siististä keittiöstä tuntemani hyvän fiiliksen seuraavalta aamulta. Mutta siinä illan tankki-tyhjänä -vaiheessa seuraava aamu on suunnilleen yhtä konkreettinen ajankohta kuin seuraava vuosisadan vaihde. Mä periaatteessa tiedän, että se on tulossa, mutta käytännössä mun senhetkinen toiminta ei millään tavalla tunnu liittyvän siihen, että millaista mun (tai muiden) elämä on sitten joskus. Mun ajattelu suuntautuu paljon lähemmäksi.

Tää on sama mekanismi, johon perustuu esimerkiksi ajatus siitä, että ilmastonmuutosta hillittäisiin vaikkapa verottamalla lentämistä tai lihansyöntiä raskaasti. Suurin osa ihmisistä on periaatteessa sitä mieltä, että olisi ihan kiva, jos maailma olisi vielä elinkelpoinen planeetta sadan vuoden päästä. Käytännössä monet eivät näe, että miten juuri heidän tekemisensä, lentämisensä, lihansyöntinsä tai sähkönkulutuksensa tähän asiaan mitenkään liittyvät. Niistä on itselle hyötyä ja iloa tällä hetkellä, enkä hahmota lainkaan, että mitä haittaa niistä kenellekään olisi, paitsi ehkä teoriassa vähäsen.

Jos lentolippu maksaisi vaikkapa nelinkertaisesti tämänhetkiseen verrattuna, niin useampi voisi kokea, että se lentäminen aiheuttaa itselle enemmän haittaa (eli rahanmenetystä) kuin mitä siitä olisi itselle iloa. Toisin sanoen se aito, toiminnasta koituva haitta (oli se sitten sotkuinen keittiö tai ylikuumentunut planeetta) näkyisi siinä arjen päätöksenteon tasolla, ja voisi siten suunnata ihmisten toimintaa myös silloin, kun heidän on vaikea ajatella asioita suuremmassa mittakaavassa.

Vapaus on hienoa ja myös työlästä

Eikö tämä ole sitten ihmisten vapauden rajoittamista? Hmm, toisaalta joo ja toisaalta ei. Mulla on täysi vapaus jättää keittiö siivoamatta, jos mä haluan, mutta tän mun uuden seurantajutun myötä se tarkoittaa, että mä ”maksan” siitä. Samalla tavalla lentämistä, lihansyöntiä ja muuta ilmastoa kurittavaa toimintaa saisi edelleen tehdä ihan vapaasti, jos kokisi sen niin tärkeäksi että uhraisi sen vuoksi jotain muuta, johon rahansa muuten käyttäisi.

(Siinä mielessä se on vapauden rajoittamista, että ihmiset eivät saisi enää tehdä mitä haluavat ilman sen suurempia seuraamuksia. Samalla tavalla esimerkiksi laki rajoittaa sitä, että ihmisiä ei saa käydä suutuspäissään pätkimässä turpaan vain, koska huvittaa. Ainakaan Suomessa. Mä koen, että on ihan hyvä asia, ettei kuka tahansa saa kusta muiden muroihin ihan vain siksi, että siitä on itselle tai läheisille iloa ja hyötyä.)

Vapaus on siitä hankala homma, että kun on täysin vapaa, niin jokainen asia pitää päättää itse. Ja siihen päättämiseen menee tahdonvoimaa. Se tarkoittaa, että vaikka aamupäivästä ja heti lounaan jälkeen pystyisikin tekemään fiksuja päätöksiä, niin väsyneenä ja stressaantuneena on vaikeampi tehdä mitään muuta kuin mennä sen totutun, vanhan ja tutun mukaan. Ajatella vain senhetkistä omaa etua, itselle helpointa ja vaivattominta toimintatapaa. Olla itsekäs ja lyhytnäköinen.

Se, minkä mä olen huomannut itselleni toimivimmaksi tavaksi, on että mä mietin juuri silloin levänneenä ja hyvällä fiiliksellä, että mikä mulle, lapsille ja muulle maailmalle olisi mahdollisimman hyvä tapa toimia. Silloin mä olen vähiten itsekäs ja pystyn ajattelemaan muutakin kuin sohvanpohjaa ja suklaata. Ja sit mä mietin, että miten mä voisin rajoittaa siltä itsekkäältä, väsyneeltä itseltäni vapautta juuri tarpeeksi, että se ei sabotoi mun hyviä aikeita.

Siitä, miten sen sais siirrettyä poliittiseen päätöksentekoon, mulla ei ole sen suurempia ideoita. 😉

Kommenteista:

Kommentit tervetulleita! Ajatuksia omista pyrkimyksistä, uusista tavoista, tai oivaltavista keinoista rajoittaa sitä omaa sisäistä sabotoijaa, noin esimerkiksi. Tai kysymyksiä, kommentteja, omia kokemuksia tai tuntemuksia. Täällä saa vapaasti kommentoida, niin kauan kun tekee sen rakentavasti ja kaikkia keskustelijoita kunnioittaen.

Merkityksen antamisesta

Vaihtoehtoisia merkityksiä

Minkä merkityksen mä tälle annan?

Tuo on ollut mun kuluneen viikon kysymys.

Oon lukenut muun muassa Tony Robbinsin Awaken the Giant Within -klassikkoa, jossa puhutaan muun muassa siitä, että ihmisen kokemus maailmasta määrittyy sen perusteella, minkä merkityksen hän millekin tilanteelle tai olosuhteelle antaa.

Eli siis että tapahtumat itsessään eivät merkitse mitään, ennenkuin mä tulkitsen ne mielessäni jollain tavalla. Itse, aktiivisesti. Mä en ainoastaan havainnoi maailmaa ja sen merkityksiä, vaan mun aistien ja ymmärryksen välillä tapahtuu hyvinkin paljon.

Minä valitsen, tietoisesti tai tiedostamattani, mitä tämä kaikki tarkoittaa

Tämä tarkoittaa myös sitä, että samasta tapahtumasta voi oikeasti vetää useita ihan yhtä päteviä tulkintoja – kaikki riippuu niistä omista henkilökohtaisista merkityksistä.

Maatajärisyttävä yhteenotto läheisen kanssa voi merkitä sitä, että hän ei rakasta mua, koska väittää mulle vastaan. Tai että mä olen huono ihminen, joka ei osaa olla muille mieliksi. Tai että meillä on sen nimenomaisen asian suhteen erilaiset odotukset, joita me ei osata kommunikoida toisillemme. Tai että meillä on molemmilla tahdonvoima niin lopussa, ettei kumpikaan pysty katsomaan asiaa toisen näkökulmasta.

Onnellinen työtilanne voi merkitä, että mä olen vihdoin hyvä ja arvokas kun muutkin huomaa sen. Tai että työnantaja ei ole vielä huomannut, etten mä oikeasti osaakaan. Tai että kohta jotain menee pieleen, koska ei kaikki tässä maailmassa voi samaan aikaan mennä hyvin. Tai että tästä alkaa antoisa ura, kunhan teen työni hyvin.

Lähestyvä syntymäpäivä voi merkitä sitä, että mä oon kovaa vauhtia matkalla alamäkeen, ja tää ei tästä enää parane. Tai että mä oon taas yhden vuoden vanhempi ja viisaampi. Että parhaat vuodet on takana, tai että ne on edessä.

Tai ihan pienten asioiden kohdalla. Puolison jäljiltä tyhjentämättä jäänyt tiskikone voi merkitä, että häntä ei kiinnosta, miten paljon mulla on tekemistä. Tai se voi merkitä, että puolisolla itsellään on niin paljon tekemistä, ettei hänellä riitä kapasiteetti huomioida tiskikonetta. Tai että taas mä olen se, joka korjaa toisten jälkiä. Tai että aha, tiskikone on tyhjentämättä ja mulla onkin tässä hetki aikaa, teenpä sen nyt.

Merkitykset perustuu uskomuksiin, hyvässä ja pahassa

Ne mun omat merkitykset kumpuaa siitä, mitä mä uskon todeksi tästä maailmasta, toisista ihmisistä, itsestäni. Jos mä uskon, että toisiaan rakastavat ihmiset on aina kaikesta samaa mieltä, niin mun tulkinnat vaikkapa nyt perhe-elämän koukeroista on hyvin erilaiset kuin ihmisellä, joka uskoo, että toisiaan rakastavat ihmiset ovat toisilleen rehellisiä silloinkin, kun ovat asioista eri mieltä.

Tai jos mä uskon, että elämässä on aina jotain pielessä, niin mun kokemus maailmasta on hyvin erilainen kuin sellaisella ihmisellä, joka uskoo että kaikista olosuhteista voi löytää jotain hyvää tai hyödyllistä.

Eikä mikään uskomus sinänsä ole toistaan parempi tai huonompi, silloin jos ne uskomukset tuottavat elämään onnea, inspiraatiota, tasapainoa ja kasvua.

Usein on kuitenkin niin, että jotkut uskomukset rajoittavat elämää, petaavat konflikteja ja nakertavat itsetuntoa. Toiset taas tukevat ihmistä kohti monipuolisempaa, avoimempaa ja harmonisempaa elämää.

Erityisesti sellaiset uskomukset, joiden mukaan oma onnellisuus riippuu toisten ihmisten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, johtavat usein turhautumiseen. Silloin sen oman onnellisuuden eteen ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin toivoa. Sitävastoin jos päätän ajatella, että onnellisuuteni, menestykseni tai omanarvontuntoni riippuu ainoastaan sellaisista asioista, joihin minulla on vaikutusvaltaa, pystyn antamaan ihan erilaisia merkityksiä jokapäiväisille tapahtumille.

Mistä päästään taas tuohon ajankohtaiseen kysymykseen.

Mitä kaikkia merkityksiä mulla on käytettävissäni?

Minkä merkityksen mä haluan antaa sille, että ihminen X käyttäytyy noin? Haluanko sen kertovan jotain minusta, vai siitä toisesta ihmisestä? Haluanko, että mun arvokkuus riippuu sen toisen ihmisen teoista tai mielipiteistä?

Ja silloin, kun mä olen jo selvästi antanut jonkun merkityksen tälle asialle – silloin kun mä olen tehnyt satavarman tulkinnan ja päätynyt sen kautta tunteiden mutavyöryn keskelle – se kysymys voisikin kuulua näin:

Mitä muuta tämä voi tarkoittaa?

Silloin mä en ohita sitä mun ensimmäistä tulkintaa, enkä sen aiheuttamia tunteita. Mulla on edelleen täysi lupa olla raivoissani siitä, että mua on kohdeltu kaltoin, jos on todella niin että mua on kohdeltu kaltoin.

Tää kysymys ainoastaan antaa mulle vaihtoehtoja:

Entäs jos onkin niin, että mä olen tulkinnut tän asian jonkin elämää rajoittavan uskomuksen kautta? Miten muuten mä voin tulkita tän?

Entäs jos mä olen tehnyt kärpäsestä härkäsen? Miten mä suhtautuisin, jos tämä olisikin vain yksittäinen sattuma?

Entä jos mulla ei olekaan tässä kohtaa mitään syytä tuntea häpeää?

Entä jos tämä tilanne oli oikeasti mun syytäni, ja mun olisi asiallista muuttaa käytöstäni jotenkin?

Entä jos tämä näennäinen vastoinkäyminen antaakin mulle jonkin sellaisen näkökulman, jonka kautta pystyn auttamaan muita saman kokeneita?

Kokeile. Katso, mitä tapahtuu. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Milloin sulle on ollut hyötyä siitä, että tietoisesti etsit jostain tilanteesta uusia merkityksiä? Miltä tuntuu ajatus, että asiat eivät itsessään merkitse mitään, vaan me itse annamme niille merkityksen? Onko sun tämänhetkisessä elämäntilanteessa jotain, minkä suhteen voisi olla hyödyllistä kysyä ”mitä muuta tämä voi merkitä”?

Myös sillä on väliä, minkälaisia merkityksiä me annamme omille tunteillemme. Johtuuko tämä tunne pääasiassa tilanteesta, minun taidoistani, minun tämänhetkisestä kapasiteetistani, jostain sellaisesta tarpeesta joka on tällä hetkellä vajauksella? Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivässä 21.9. pohditaan muun muassa sitä, millaisia merkityksiä tunteille voi antaa, ja miten tunteet voivat toimia johtolankoina sujuvampaan arkeen. Käy tsekkaamassa, kerro kaverille ja tule mukaan!

Kirjahylly: Willpower

Willpower (Roy F. Baumeister, John Tierney)

20130713-134304.jpg

Pointti: Tahdonvoima eli itsekontrolli on ominaisuus, joka heikkenee ja vahvistuu kuten lihakset. Yksi tahdonvoimavarasto kuluu sekä päätöksiä tehdessä että kiusauksia vastustaessa että tunteita tukahduttaessa että muissa oman toiminnan ohjaustehtävissä. Itsekontrolli on älykkyyden lisäksi yksi merkittävimmistä ihmisen menestystä ennustavista piirteistä, ja itsekontrollia eli tahdonvoimaa voi treenata, säästää ja tankata kun sen tiedostaa.

Funktio: Tahdonvoimaan liittyvän tutkimustiedon popularisointia eri näkökulmista.

Vanhemmuus: Kirjassa opastetaan vanhempia keskittymään lastensa itsekontrollin kehittämiseen itsetunnon pönkittämisen sijaan – tosin välillä melkoisen epälapsilähtöisin menetelmin. Lasten tahdonvoiman huomioimiseen, suojeluun ja tankkaamiseen ei sen sijaan juuri puututa, vaikka se olisi lapsilähtöisen kasvatuksen näkökulmasta (mielestäni) tärkeämpi aihe kuin pelkkään ulkoiseen käytökseen puuttuminen. Silti vanhemmille hyödyllinen kirja, jos pystyy ohittamaan huutounikoulun ja rangaistusten hehkuttamisen.

Baumeisterin ja Tierneyn Willpower on ollut mulle itselleni ihan maatamullistava kirja, sekä oman pääni että lastenkasvatuksen suhteen. Luin sen ekaa kertaa reilu vuosi sitten (ja blogasin siitä ensimmäisiä kertoja täällä ja sen jälkeen muun muassa täällä ja täällä), ja tuntuu että joka viikko ellei joka päivä tulee tilanteita, jolloin pulmatilanteen ajatteleminen tahdonvoiman kautta antaa jonkinlaisen ratkaisun ongelmaan.

Tahdonvoima ja egovajaus

Tahdonvoiman perusajatus on se, että se on ikäänkuin lihas. Jos käytät tahdonvoimaasi tosi paljon aamupäivällä, niin se on iltapäivällä lopussa ja iskee egovajaus. Toisin sanoen tahdonvoimaa vaativiin tehtäviin ei ole enää kapasiteettia. Koska tahdonvoimaa kuluu niin moneen eri asiaan, egovajaus voi näkyä monella eri tavalla.

Egovajaus voi näkyä niin, että yritän päättää, mitä kaupasta ostetaan, ja aivot raksuttavat tyhjää. Tai töräytän vahingossa ilmoille, mitä todella ajattelen ärsyttävästä sukulaisesta. Tai tiuskaisen viidettä kertaa Pikkuisia kultakaloja laulavalle lapselleni että olisi välillä hiljaa, vaikka periaatteessa arvostankin hänen luovuuttaan ja ilmaisuvoimaansa. Tai tuhoan suklaalevyn vartissa, vaikka tarkoitus oli vähentää. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Tahdonvoimaa voi tankata lepäämällä ja syömällä: tahdonvoima on yhteydessä verensokeriin, joten nälkäisenä tankki on tavallistakin tyhjempi, ja väsymys huonontaa aivojen kykyä käyttää verensokeria hyödykseen.Käytännössä siis tossa kirjassa on hyvinkin paljon ns. vanhan kansan viisauksia (”nuku yön yli ennenkuin teet isoja päätöksiä”, ”nälkäisenä ei kannata mennä ruokakauppaan” jne.), mutta kiinnostavan tosta kirjasta tekee mun mielestäni se, miten näitä kaikkia ilmiöitä on pystytty oikeasti tieteellisesti testaamaan.

Lisäksi siellä selitetään melko selkeästi, että miten se mekanismi toimii, joten se jää ainakin mulle itselleni paremmin mieleen. On helpompi muistaa, että aivot tarvitsee lepoa ja tankkausta koska tahdonvoima, kuin ajatella että mä jotenkin ”voin paremmin” ja oon ”paremmalla tuulella” kun syön ja nukun. Ja sama pätee lapsiin.

Lastenkasvatusta tahdonvoima edellä?

Sen takia onkin tosi valitettavaa, että tossa kirjassa on otettu paikoin aika ankea lähestymistapa lastenkasvatukseen.

Ansioksi mun mielestä voi lukea sen, että siellä selitetään tosi hyvin ja kattavasti, miksi pelkästään itsetuntoon keskittyminen ei ole lastenkasvatuksessa kannattava reitti: jos lapsia hehkutetaan ja kehutaan jatkuvasti ilman sen suurempia perusteluja, he oppivat ajattelemaan, että elämässä menestyäkseen ei oikeastaan mitään tarvitse tehdäkään. Jatkuvalla kehumisella ja hypettämisellä kasvatetut lapset ovat toki varmoja itsestään, mutta se ei välttämättä korreloi lapsen osaamisen, vastuunottokyvyn tai muiden taitojen kanssa. (Tästäkin oli tehty metatutkimusta. Katso myös: Johanna Tukiaisen tanssitaidot.)

Kun taas jos keskitytään treenaamaan lasten itsekontrollin kykyä ja tahdonvoimaa, näin kirjoittajat argumentoivat, lapsi oppii sekä näkemään vaivaa että kehittää terveen itsetunnon niiden asioiden suhteen, joissa on oikeasti taitava. Tähän asti mä olen kirjoittajien kanssa täysin samaa mieltä.

Missä on lapsentahtinen itsekontrollin treenaus, kysynpä vaan

Se, missä mä vähän petyin tähän kirjaan, on se, miten sitä itsekontrollia ja tahdonvoimaa lapsille pitäisi kirjoittajien mukaan treenata. Yhtenä esimerkkinä nimittäin mainitaan huudatusunikoulu, jolloin vauvan annetaan itkeä huoneessaan X minuuttia ja sitten mennään rauhoittelemaan, ja tätä toistetaan kunnes lapsi hiljenee. Tämä vaatii kirjan mukaan vanhemmiltakin itsekuria, jotta he eivät mene huutavan lapsensa luokse liian aikaisin, mutta kuulemma muutamassa yössä lapsi ”oppii rauhoittamaan itsensä”.

Mjoo. Tämän samaisen kirjan perusteella itse ajattelisin, että jo valmiiksi väsyneen, eli egovajauksesta kärsivän, lapsen laittaminen yksin stressaavaan tilanteeseen ilman säätelyapuna toimivaa vanhempaa ei varsinaisesti edistä minkäänsorttista tervettä oppimista.

Vauvan käytös epäilemättä muuttuu, kun kukaan ei auta siinä stressaavassa tilanteessa, ja vauva huomaa että on fiksumpaa säästää energia sen yksinäisyyden sietämiseen kuin avun pyytämiseen. Silti mun mielestäni on kirjoittajilta jotenkin aika ristiriitaista puhua ensin laajasti siitä, miten aikuisen on terveellistä muuttaa elämäänsä pikkuhiljaa ja asteittaisesti ja rajallinen tahdonvoimansa huomioiden, ja sitten ohittaa täysin sellainen ajatus, että ehkä sama pitäisi paikkansa vauvojenkin kohdalla.

Toinen ongelma, joka mulle heräsi tän kirjan vanhemmuusosiota lukiessa, oli rangaistusten ja palkkioiden esitteleminen tosi hyvinä lastenkasvatuskeinoina.

Sinänsä kirjoittajilla on hyviä pointteja siinä, että lasten käytökseen on puututtava ja lapsia on ohjattava kohti hyväksyttävää käytöstä, heiltä on edellytettävä vastuunottamista ja odotukset on tehtävä selviksi.

Ja ehkä juuri siksi mun mielestä onkin tosi kummallista, että siellä puhutaan nimenomaan rankaisemisesta, eikä esimerkiksi ongelmanratkaisusta – jäähyttäminen ja viikkorahojen vieminen kun nimenomaan eivät ohjaa lasta ajattelemaan, miksi hänen toimintansa ei ollut hyväksyttävää ja mitä hän voisi tehdä asian korjaamiseksi. Sen sijaan lapsen itsekontrolli ehkä kehittyy siihen suuntaan, että hän ei jää niin herkästi kiinni pahanteostaan tai välttää kiellettyjen asioiden tekemistä tasan niin kauan kuin siitä on pahimmassa tapauksessa vahinkoa hänelle itselleen.

Ihmeellistä rangaistusten hehkuttaminen on mun mielestä siksi, että esimerkiksi tarvekeskeinen ongelmanratkaisukin, gordonilaisittain molemmat voittavat -menetelmä, vaatii kyllä lapselta itsekontrollia (koska lapsi harjoittelee säätelemään toimintaansa myös muiden tarpeet huomioiden). Se vain keskittää lapsen ja aikuisen huomion ongelmatilanteeseen ja sen ratkaisuihin, ja on siinä mielessä pitkällä tähtäimellä mun mielestä rakentavampi ratkaisu.

Itsekuri kasvattaa tahdonvoimaa, myös lapsilla

Se, mikä mun mielestä tossa vanhemmuusosiossa oli ilahduttavaa, oli sellaiseen lasten vastuuttamiseen kannustaminen, ja ajatus siitä, että tapojen ja rutiinien opettelu treenaavat tahdonvoimaa. Kaikenlainen pitkäjänteinen harjoittelu, olipa se futistreeneissä käymistä tai soittoläksyjen treenaamista tai uskonnollisissa perheissä vaikka rukousten ja tekstien ulkoa opettelua, kehittää lapsen (ja aikuisenkin) tahdonvoiman kestävyyttä. Ja se kestävyys ulottuu myös sen treenatun alueen ulkopuolelle – jos lapsella on tapana harjoitella sinnikkäästi vaikkapa nyt soittoläksyjä, niin hän jaksaa matikankokeessa keskittyä pitempään tehtävien ratkomiseen kuin yhtä älykäs lapsi, joka ei ole harjoittanut itsekontrolliaan. Ja niin edelleen.

Kaikenkaikkiaan tossa kirjassa on paljon hyödyllistä vanhemmuuden näkökulmasta. Ja toki on sanottava, että jos kirjoittaa kirjaa vaikkapa nyt tahdonvoimasta, niin ei varmastikaan tule samalla tavalla perehtyneeksi yhden elämänalueen eri vivahteisiin, kun työn alla on monta muutakin kappaletta. Näkökulma pitää valita, ja tohon näkökulmaan esimerkiksi se itsetunnon ja itsekontrollin vertailu puolustaa paikkaansa ihan ehdottomasti. On varmasti myös niitä perheitä, joissa rangaistukset ja palkinnot tuo elämään edes jotain rutiinia ja järjestystä, jos aikaisemmin lapsilta tai aikuisilta ei olla odotettu mitään itsekontrollia. Silti mulle näin lapsentahtisena äitinä tulee sellainen fiilis, että tossa on vähän vedetty mutkia suoriksi sen jälkeen, kun on huomattu, että itsekontrollilla on niinkin kattava vaikutus ihmisen elämään.

Kaiken tämän jälkeenkin mä olen ihan äärimmäisen tyytyväinen, että tulin aikanaan hankkineeksi ja lukeneeksi tän kirjan. Koska kuten mainitsin alussa, mä käytän tästä löytämiäni ajatuksia varmaankin päivittäin lasteni kanssa. En huutounikouluttamalla tai rankaisemalla ”nopeasti ja kohdennetusti”, vaan huomioimalla oman ja lasteni tahdonvoiman tason ja toimimalla sen puitteissa. (Muokattu 17.7.2013: Aiheesta ”Miten mä hyödynnän tahdonvoiman käsitettä meidän perheen arjessa” lisää täällä.)

[Loppukaneetti, jolle en keksinyt hyvää otsikkoa]

Noin yleisesti ottaen suosittelen kyllä Willpowerin lukemista kaikille, joita yhtään kiinnostaa ihmisten käytös ja sen kommervenkit. Siellä on muun muassa kiinnostavia juttuja kiusausten vastustamiseen (kuten laihdutuskuureihin ja AA-kerhoon) liittyen. Ja selitys PMS:lle: luteaalivaiheessa, eli juuri ennen kuukautisia, naisen lisääntymiselimistö varaa tavallista suuremman osan verensokerista omaan käyttöönsä, joten tahdonvoimalle jää vähemmän tankkia. Toisin sanoen ennen kuukautisia joko syö tavallista enemmän tai sitten on pinna kireällä ja itsehillintä koetuksella.

Ja oikeastaan siitäkin näkökulmasta suosittelen tän lukemista, että on helpompi tunnistaa tahdonvoiman ja itsekurin vaihtelut kun tietää, mihin ne liittyvät.

Että ei yritä tsempata samaan aikaan kodinhoitoa, kuntoilua, ruokavaliota ja lasten huomioimista kuntoon, koska sitä jaksaa maksimissaan pari päivää ja sitten on tankki niin tyhjä, että ei jaksa kiinnostaa mikään rakentava toiminta.

Eikä yritä tehdä isoja päätöksiä elämänsä suuntaan liittyen silloin, kun tuntuu että kauppalistankin tekeminen on ylivoimainen tehtävä.

Eikä tunne kohtuutonta syyllisyyttä siitä, että jaksaa olla lempeä ja aurinkoinen ainoastaan virkeänä ja levänneenä.

Ja ehkä muistaa vähän paremmin pitää itsestään huolta – puolustaa oikeuttaan levätä, syödä ruoka lämpimänä, olla välillä täydessä hiljaisuudessa – kun ymmärtää, kuinka kauaskantoisia seurauksia on sekä täydellä että tyhjällä tahdonvoimatankilla.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Jos olet lukenut kyseisen kirjan, niin kerro ihmeessä kommenttejasi. Saa myös jakaa, mitä tuli mieleen tästä mun kuvauksesta tai pohdinnoista, tai yleensä tahdonvoimaan, egovajaukseen ja itsekontrolliin liittyvistä jutuista. Kommentoidaan sillai itseä ja toisia kunnioittavasti ja arvostavasti – ja jos siihen ei riitä itsekontrolli, niin sitten mieluiten ei kommentoida. 😉

P.S. Tuleeko sulle jo Lupa olla minä -kirje?