Pysähtyminen 99: Epätäydellisiä vastauksia

Mistä tulen?

Nyt on vaikea löytää sanoja tälle viikolle. Toisaalta ihan joo, jees, kiva viikko, kivoja juttuja, parisuhdeaikaa ja Hamletia, BBC:n Sherlockia, leipomista perheen kanssa ja itsenäisyyspäivän viettoa tapakulttuurin merkeissä kotosalla. Samaan aikaan, samalla viikolla, väsymystä ja sulkeutumista ja omiin oloihin uppoutumista, migreeniä ja huolestuttavia uutisia itsenäisyyspäivän äärioikeistoliikehdinnästä.

Miten mä olen näiden kaikkien asioiden kanssa läsnä samaan aikaan? Miten mä olen lasten kanssa hetkessä, iloitsen heidän hassutteluistaan, kun samaan aikaan väsyttää niin monella tasolla se, mikä kaikki tässä maassa ja maailmassa kiehuu?

Toistaiseksi näihin kysymyksiin on löytynyt vain enemmän tai vähemmän epätäydellisiä vastauksia. Ehkä ne epätäydellisetkin vastaukset (silloin kun ne tunnistaa epätäydellisiksi) on parempi vaihtoehto kuin se, ettei niitä kysymyksiä edes kysy.

Tällä viikolla ne epätäydelliset ratkaisut on olleet työn ja perhe-elämän lisäksi lepoa, BBC:n Sherlockin maailmaan uppoamista, omien tarpeiden äärelle pysähtymistä ja ajatusvirran kirjoittamista. Joulukuusen koristelua, lukemista lasten kanssa. Armollisuutta itselle. Rehellisyyttä omien tunteiden äärellä.

Sitä kun elää tällaista etuoikeutettua arkea, että on terve ja turvassa ja perhe ja rakkaat on pääasiassa terveitä ja turvassa, niin olisi helppoa unohtaa, että se on oikeasti etuoikeus. Ja toisaalta sekään ei ole kestävä olemisen tapa, että kärvistelee kaikkien maailman muiden ihmisten kärsimyksiä, ja sillä lamauttaa itsensä tekemästä edes niitä vähiä asioita, joihin oikeasti pystyy.

Just tällaisina hetkinä, kun maailmassa on niin paljon kipua ja hätää ja huolta, tuntuu kaikkein turhimmalta se ”oma happinaamari päälle ensin” -ajatus, jota itsekin on niin monessa paikassa ohjeeksi tarjonnut sekä itselle että toisille. Vaan ei se mitenkään muuten onnistu, toisista huolehtiminen ja maailman auttaminen. Jos oma jaksaminen ja hyvinvointi ja innostus loppuu, niin se on karhunpalvelus sekä itselle että niille kaikille ihmisille, joita yrittää auttaa.

Tämä on 99. viikoittainen pysähtyminen tässä blogissa. Sitä ajattelisi, että melkein kahdessa vuodessa olisi ihminen oppinut jotain. Niin ettei tarvitsisi taas palata sen äärelle, että eikun itsestäkin pitää huolehtia, se on tärkeää, ei ole tyhmää tarvita sitä mitä tarvitsee, nyt on näin. Ehkä mä vain hyväksyn, että vielä viisikymppisenäkin mä opettelen jossain tilanteessa sitä, että omista tarpeista huolehtiminen on keskeistä ja tärkeää ja avain kaikista muista huolehtimiseen ja merkityksellistä ihan sellaisenaankin.

Missä olen?

Keho on yllättävän hyvissä kantimissa, joskin toki väsyttää. Niska ja takaraivo vähän jumittavat, muuten tuntuu, että keho on hyvin päässyt liikkeelle. Kylmänväreitä tuppaa ikävästi tämän tästä, ihmekös tuo kun selän takana on parvekkeen ovi. (Note to self: mieti joku toinen paikka, jossa istut kun kirjoitat.)

Tunteet… nyt ja tässä, kirjoittaessa, kotona, turvassa, poissa sosiaalisesta mediasta? Rauhaa, kiitollisuutta, uteliaisuutta tulevaa kohtaan. Heti kun avaan Facebookin? Ärtymystä, pelkoa, surua, epävarmuutta, epäluottamusta. Sitä ajattelee, että sosiaalisen median kautta pystyy vaikuttamaan maailmaan, mutta oikeasti sosiaalisen median kautta maailma vain pystyy vaikuttamaan minuun. Välillä tarvitsen sitä, useimmiten en.

Ajatukset… Haluaisin osata sanoa asioita, viisaita asioita Suomen tämänhetkisestä poliittisesta tilanteesta ja äärinationalismista ja vihasta ja historiasta. En osaa. Onneksi on muita, jotka osaavat. Mä haluaisin osata sanoa jotain viisasta väkivallasta ja kunnioituksesta, sorrosta ja vallasta. Niistä osaan vähän enemmän, mutta nyt jotenkin ei sanat riitä siihenkään. Paitsi että mä ajattelen, että väkivallalla syvennetään väkivallan kierrettä, kunnioituksella puretaan sitä – ja kunnioitus ei tarkoita sitä, että kaikki saavat tehdä mitä huvittaa. Kunnioitus tarkoittaa sitä, että vahvempien tehtävä on suojella heikompia, ei sortaa. Ja saadakseen kunnioitusta on usein ensin oltava sen kunnioituksen arvoinen.

Mitä kohti?

Mä huomaan, että näin väsyneenä on helppo pudota oikein-väärin-ajatteluun, hyvän ja pahan kaksijakoon. Isona mä haluan osata sillai, että väsyneenäkin mä osaisin nähdä ihmisten käytöksen taakse, tunteiden ja tarpeiden tasolle. Nähdä, että toisilla on strategioita, jotka haittaa ja vahingoittaa muiden tarpeiden tyydyttymistä – ja että niille strategioille täytyy tehdä jotain samaan aikaan kun hyväksytään, että niiden taustalla olevat tarpeet on tärkeitä ja arvokkaita.

Tällai väsyneenä sen viisauden ja osaamisen tielle tulee mun sisäinen kuusivuotias, joka haluaa vain huutaa ja purra ja potkia ja karjua väärässä olijoille kirosanoja ja kostaa niille kaiken sen pelon ja surun, jota ne on aiheuttaneet. Wau, sekin selvästi tarvitsisi kuulluksi tulemista.

Niin jos tällä viikolla yrittäisi tietoisesti palauttaa taas mieleen sen, että kaiken käytöksen takana on joku ihana, tärkeä ja arvokas tarve, jonka on merkityksellistä tulla kuulluksi. Ja sitä kautta yrittäisi vähän edistää empatiaa ja väkivallattomuutta tässä omassa maailmankolkassa, sekä oman itsen kanssa sisäisesti että ihmisten välillä.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 94: Sisäinen tehokkuusmarttyyri

Mistä tulen?

Viime viikko oli innostava, tehokas, antoisa ja uuvuttava. Joka ilta jotain kalenterissa, moneen suuntaan työhommia, viikonloppuna koulutusta molempina päivinä. Aikaisin heräilemistä, jotta saa hommat tehtyä, ja myöhään nukkumaan menemistä, koska ei vaan saa itseään pitkän päivän jälkeen riittävän fiksuun aikaan kammettua vuoteeseen.

Toisin sanoen sellainen viikko, että sisäinen tehokkuusmarttyyrini juhlii – kerrankin olen käyttänyt aikani tehden Oikeita Asioita, enkä vain lusmuillut ja ”levännyt” ja ”viettänyt vapaa-aikaa” ja muuta naurettavaa. Ja toisaalta sitten tältä illalta piti perua menot, koska iltapäivästä alkoi tuntua siltä, että kohta iskee migreeni ja kunnolla. Onneksi se meni lepäämällä aika lievänä ohi, mutta se taas palautti tähän todellisuuteen. Siis siihen, että sisäistä tehokkuusmarttyyria kuuntelemalla, sen mittapuuta käyttämällä, saan itseni aika nopeasti aika pahaan kuntoon.

Ainakin toistaiseksi, se haluaa huomauttaa. Sen mukaan jos mä olisin Oikeasti Opetellut tekemään asiat Fiksusti Alun Alkaenkin, niin ei tulisi tällaisia tilanteita, koska Vain Amatöörit Tekee Arviointivirheitä Ja Kärsii Niiden Seuraukset Nahoissaan. Oikea tehokkuus olisi sitä, että mä saisin vaivattomasti limitettyä sekä työn että itsestä huolehtimisen että perheen kanssa olemisen että kurssit ja kasvamisen että kodinhoidon ja kulturellit harrastukset että ystävien tapaamisen. Ja mielellään vielä niin, että kaikki bussi- ja metromatkatkin saisi hyödynnettyä joko tehokkaaseen lepäämiseen tai sitten Tärkeiden Asioiden Edistämiseen.

Ja toki sillä sisäisellä tehokkuusmarttyyrillä on ihan pointtikin. Mitä enemmän pystyy olemaan tietoinen ja läsnä ajankäyttönsä kanssa, niin sitä enemmän niistä hetkistä saa irti.

Se sisäinen marttyyri vain tuppaa olettamaan, että mä osaan arvioida etukäteen, kuinka paljon kapasiteettia jokin asia lopulta vie. Tai että mitä kaikkia askeleita ja vaiheita ja osioita eri hommiin kuuluu. Tai että ylipäänsä osaisin ennakoida kaikki muuttujat, jotta mun arvio maailmasta pitäisi aina paikkansa. Ja sitten kun niin ei ole – kun en osaa – niin tulee noottia, että taas meni pieleen, taas olet muka ihan poikki vaikka ei sun kuuluisi olla.

Tälle viikolle toivoin hyväksymistä. Sitä tuli harjoitettua useammassa tilanteessa. Osteopaatilla käydessä löytyi ohimosta joku sellainen piste, joka avasi itkuhanat, ja sen impulssin ja energian hyväksyminen varmaankin sekä toi että vei jaksamista. Töiden osalta tuli harjoiteltua hyväksymistä, kun kaikkia asioita ei fyysisesti pysty tekemään samalla hetkellä. Viikonloppuna Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutuksessa tuli tunnistettua ja hyväksyttyä omia tarpeita ja tunteita ihan urakalla.

Ja ehkä myös tänään sen migreenin ensioireiden kohdalla oli hyötyä siitä hyväksymisestä. Joko toivon, että tämä nyt ei ole migreenioire, jatkan suunnitelman mukaan ja otan sen riskin, että olen parin tunnin päästä toisella puolella kaupunkia vihlovan päänsäryn ja puolikkaan näkökyvyn kanssa – tai sitten hyväksyn sen, että nyt tarvitsen lepoa, muutan suunnitelmia, ja keskityn siihen, mitä tarvitsen.

Viime perjantaina julkaistiin myös pieni juttu pysähtymisistä Kodin kuvalehden nettisivuilla. Se oli aika huikeaa. 🙂

Missä olen?

Keho – vielä vähän tuntuu pää siltä, että migreenin eteisessä hengaillaan. Väsymys pahentaa, selvästi (ja tässä kohtaa sisäinen kriitikkokuoro haluaa huomauttaa, että onpa taas meikäläisestäkin tullut yksi kermap***e nukkumisen kanssa, kun silloin joskus meni ihan hienosti rippileirit vähillä unilla ja lasten vauva-aikana nämä tämänhetkiset ”lyhyet” unet olisivat olleet luksusta ja autuutta, sietäisit hävetä), samoin kuin stressi, mutta onneksi kehon stressinhoitoon on itsellä hyvä pakka toimivia keinoja. Pientä liikettä olen onnistunut tuomaan arkeen mukaan, se ilahduttaa. Sokerista ja nopeista hiilareista ei jooko puhuta tämän viikon yhteydessä, ensi viikolla sitten erilaisella meiningillä.

Tunteet – surua, kun luovuuden ja yhteyden tarve jäi laulutreenien osalta vajaaksi kun jäin potemaan migreeniä. Toisaalta myös iloa, että yhteys lasten kanssa vähän palautui viikonlopun poissaolojen jäljiltä. Väsymystä ja uupumusta, kun levon ja rauhan tarve on vajaalla. Kiitollisuutta ja innostusta viikonlopun koulutuksen jäljiltä – siellä tuli monenlaiset tarpeet kohdattua, kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta kasvuun, ilosta ja hauskuudesta yhteyteen. Turhautumista, kun tämä arjen paletti on tällä hetkellä tällainen ja kaipaisin siihen lisää selkeyttä. Toisaalta myös kiitollisuutta siitä, että päivä päivältä hommat etenevät ja pätevyyden ja tehokkuuden tarve täyttyvät.

Ajatukset – Tämän päivän ruokailuja. Lasten kanssa lukemista, pelaamista, tanssimista tältä illalta. Mitähän sitä voisi tehdä, jotta saisi tämän lopunkin migreenin hälvenemään. Viikon aikatauluja. Muistin pitkästä aikaa ottaa vitamiinitkin. Tulevan viikon sisältösuunnitelmia. On jo marraskuu, hyvänen aika.

Mitä kohti?

Jos viime viikon ongelma (tai tilanne, tai omien tarpeiden kohtaamista haitannut ilmiö) oli se, että vedin aikataulut ja suunnitelmat liian tiukalle, niin entä jos tälle viikolle toivoisi tilaa? Väljää? Aikaa? Helppoutta?

Havi Brooksilla on ajatus siitä, että asioihin ryhtyminen, entry, ja asioiden päättäminen, exit, ovat tärkeitä kohtia, jos haluaa elämäänsä lisää läsnäoloa ja hyvinvointia ja tietoisuutta ja sellaista. Ne ovat vähän niinkuin eteisiä, joissa pystyy valmistautumaan siihen asiaan tai selkeästi päättämään sen, samalla tavalla kuin eteisessä usein otetaan takkia tai kenkiä pois, ehkä vilkaistaan peiliin tai muuten tehdään sellainen hetkellinen tsekkaus: Nyt olen menossa tuonne, nyt olen lähdössä täältä, mikä on meininki? Onko kaikki mukana? Onko minulla kaikki, mitä tarvitsen?

Eteisiä

Niin sellaisia eteisiä mä haluaisin lisää. Se voisi tuoda lisää tilaa ja aikaa ja väljyyttä sekä aikatauluun että sisäiseen olemiseen. Että toisaalta osaisi varata itselleen kalenteriin aikaa ihan vain ryhtymiselle (koska siihen menee kuitenkin aikaa, oli sitten kyse tehtävän vaihtamisesta tai päivän aloittamisesta tai mistä tahansa) ja sitten toisaalta hommien lopettamiselle, langanpäiden päättelemiselle ja sellaiselle. Tämä on mulle tosi epäluonteenomaista, mutta ehkä sen takia sillä voisikin olla vaikutusta.

Olen itse asiassa jo ruvennut tekemään tällaista, kun olen harjoittanut sellaista keskittymistekniikkaa joka aamu kun kello soi. Ensimmäisestä herätyskellon soitosta laitan torkun, ja sen sijaan että kääntäisin kylkeä ja jatkaisin unia, niin aloitan sen keskittymistekniikan. Se on tuntunut mukavalta tavalta aloittaa päivä, ja sen voi tehdä vaikka joku kyhnäisi kyljessäkin – tuleepahan lisää haastetta. 😀 Sellaisia lisää. Tällainen pysähtyminenkin toimii hyvin eteisenä. Ehkä voisin yrittää harjoitella niitä kahta yhdessä.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Tervetuloa mukaan kommentteihin tai sitten pysähtymään ihan itsekseen!

Pysähtyminen 91: Riittämättömyyden tunteen täyskäsi

Mistä tulen?

Viime viikolla töiden ja töistä toipumisen tasapaino oli vähän paremmalla mallilla kuin edellisellä. (Se nyt ei ihan maailmaa järisyttävä saavutus ole, mutta jotain sentään.) Onnistuin olemaan ulkoilmassa kauniilla syyssäällä – toki pääasiassa matkalla paikasta toiseen, mutta jotain sentään. Viikonloppuna oli ensimmäiset bänditreenit moneen kuukauteen, ja kyllä vaan huomaa, että sitäkin oli kaivannut.

Edelleen työkuviot hyökkäävät tajuntaan, kun herää yöllä. Tällä viikolla tietoisesti yritin ottaa etäisyyttä siihen moodiin, että aina kun on hereillä niin on työasioiden tavoitettavissa, ja satunnaisesti se onnistuikin. Kuuntelin muutamaan otteeseen onnistuneesti myös omaa hermostumistani ja otin itselleni muutaman hetken suljetun oven takana sillä aikaa, kun esim. puoliso keräsi lasten kanssa leluja. (Korvatulpat. Ne pelastivat aika monta kertaa tällä viikolla.)

Ja sitten oli niitä päiviä, jolloin tuli sellainen riittämättömyyden tunteen täyskäsi: tunsin yhden puolituntisen sisään epäonnistuvani äitinä, vaimona, opettajana, yrittäjänä ja opiskelijana, ja lisäksi ruoanlaittokokeilu meni penkin alle. (Lapset ja puoliso sentään maistoivat, mikä vähän ilahdutti, mutta ei se kenenkään mielestä superherkkua ollut.)

Viime viikolle toivoin selkeyttä. No, toisaalta on kai sekin selkeyttä, että näkee kirkkaassa päivänvalossa miten kaukana toisistaan on odotukset ja todellisuus. Sitä itse tuppaan ajattelemaan, että selkeys on jotenkin puhtaasti positiivinen asia. Siis että kun homma on selkeä, niin sitten kaikki on hyvin. Ja välillä onkin niin, tottakai. Sit taas toisinaan on niinkuin tällä viikolla: selkeys on vain alkusoittoa sille, että hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on. Nyt ei ole niinkuin haluaisin. Nyt en osaa niitä asioita mitä haluaisin osata. Selkeästikään tämä ei toimi näin.

Että taas saa vähän miettiä, mitä toivoo, koska sen saattaa vaikka saadakin. 🙂

Ja sitten taas kun ottaa askelen taaksepäin, hakee selkeyttä vielä seuraavasta mittakaavasta, niin sieltä löytyy taas suhteellisuudentajua. Asiat, joista mä stressaan, on yksi kärpäsenkakka verrattuna kaikkeen siihen, mikä on hyvin. Terveyttä ja turvaa ja rakkautta, niitä on. Niiden puutetta ei tarvitse kärsiä. Se ei poista sitä, mikä on eri tavalla kuin haluaisin. Se ehkä vain asettaa kiitollisuuden ja ahdistuksen oikeisiin mittasuhteisiin.

Missä olen?

Kehoa väsyttää ja paleltaa. Kylmät kelit saapuvat, ja meidän huusholli on sieltä viileämmästä päästä (kesällä kiitollinen asia, talvella tarvitsee villasukat ja hupparin). Syömisten kanssa selvästi stressi vääntää hälläväliä-asennetta, veden juominen unohtuu paitsi opettaessa, kun silloin on koko ajan vesipullo pöydän laidalla. Toisaalta keho on aika kireänä, ja toisaalta kehon jännitysten ja sinnitysten kuulostelu sisäkautta tuo tähän hetkeen ja auttaa rentoutumaan, joten aika fifty-fifty mennään sen osalta.

Tunteet… Kiitollisuutta (lapset ovat nukkumassa, rauhan tarve tyydyttyy). Jotain hyväksynnän, lannistumisen ja pettymyksen välimaastosta (osaamisen ja pystyvyyden tarve ei ihan täyty, ja toisaalta selkeyden tarve on aika hyvin täynnä tämän viikon jäljiltä). Innostusta (uuden oppimisen tarve näyttää täyttyvän muutaman jutun suhteen tämän syksyn aikana). Rakkautta (yhteyden tarve toisten kanssa on ihan hyvällä mallilla).

Ajatukset… Työjuttuja. Taustamusiikkina pyörivän The King’s Speech -leffasoundtrackin kansikuva, sen värit ja muodot. Jostain syystä tuli mieleen Jackson Pollockiin liittyvä joku teksti, en muista missä olen sitä pyöritellyt mutta valkoisella printtipaperilla mustalla kirjoitettu teksti. Alleviivauksia. Työjuttuihin liittyvät mind mapit, luokkahuone, verkko-oppimisympäristö. Meniköhän se viesti kaikille perille? Aikataulun suunnittelua alkavalle viikolle. Auts, lupasin mutta pidinkö sittenkään? Erinäisiä opiskelijoita ja heidän tarpeitaan ja toiveitaan. Tämänpäiväisen opetusrupeaman vikan puolituntisen puheensorina ja nauru – selvästi jotain tein oikein jossain kohtaa. Esikoisen kädet, jotka kuivuvat helakanpunaisiksi niin, että niitä pitää rasvata. Ihan sama juttu kuin minulla joka ikinen talvi. Muistikuvia niistä kerroista, kun on pitänyt laittaa oliiviöljyä käsiin ja muovipussit päälle, jotta iho ei halkeile.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin alkavalle viikolle

Mukavuus.

Aah, mukavuutta! Sellaista, että pysähtyisin kuulostelemaan meininkiä heti jos jokin tuntuu epämukavalta. Että voisin hemmotella itseäni ihan ilman syytä. Että valitsisin kahdesta vaihtoehdosta sen, joka minusta tuntuu mukavammalta, kunhan se vastaa myös toisten tarpeisiin.

Mukavuutta on pehmeä huppari, kun on kylmä. Kuppi teetä. Se, että menee ajoissa nukkumaan. Että juo tarpeeksi vettä. Että halii rakkaita. Että syö kun on nälkä, ja huomaa sen nälän. Että laittaa takin alle ylimääräisen kerroksen, ettei työmatkalla palele. Selvästi jotenkin tämä mukavuus liittyy lämpöön ja pehmeyteen. Mitä kaikkea lämmintä ja pehmeää sitä voisikaan itselleen viikon mittaan löytää? Hmmm.

Miltä näyttäisi sun pysähtyminen? Itsekseen, tai kommenteissa, jutellen tai miettien?

Pysähtyminen 90: Pomppimisesta väsynyt

Mistä tulen?

Viime viikolla alkoi opetustyöt. Ekaa kertaa esikoisen syntymän jälkeen. Vähän jänskätti, rima oli aika korkealla, ja noin ylipäänsä stressitaso ponkaisi melko korkealle. Loppuviikosta vielä puoliso oli Nordic Business Forumissa torstain ja perjantain aamupäivästä iltamyöhälle ja lauantaina aamusta iltapäivään, eli olin lasten kanssa keskenäni. Nopeallakin laskutoimituksella selviää, että viime viikolla oli aika paljon tota ihmiskontaktia ja asioiden koordinoimista ja ohjeistamista ja opastamista. Lepoa ja rauhoittumista sitten vähemmän.

Tälle viikolle toivoin resilienssiä, eli sitä, että kun jotain menee pieleen niin joustaa, ei hajoa. Se ominaisuus tulikin käyttöön useampaan kertaan, kun milloin missäkin suunnitelmassa ilmeni kysymysmerkkejä. Sitä en muistanut, että kuinka hiton paljon tahdonvoimaa sellainen resilienssi kuluttaa. Englanninkielinen ilmaus ”bounce back” kuvaa samanlaista ilmiötä, ja se tavoittaa ehkä vielä paremmin sen, miten maitohapoilla sellaisen jatkuvan bouncing, pomppimisen, jäljiltä voi ihminen olla.

Note to self: vielä selkeämmin nollausta ja omaa aikaa tällaisiin viikkoihin. Aikaisempia nukkumaanmenoja, seinääntuijotteluhetkiä, päiväkirjan kirjoittamista ja pysähtymisiä, ruutujen pois laittamista.

Missä olen?

Keho on väsynyt, päätä särkee ja niska on stressistä jumissa. Liikettä tarvitsisi johonkin väliin, kerta Pilatesta kuukaudessa ei ihan riitä. (Vaikka teinkin viime viikolla sitä Pilatesta, hurraa! Nyt vain tarvitsisi vielä lisää.)

Tunteet… epävarmuutta, ärtymystä omaan itseen kohdistuen, jostain tosi tosi monen vuoden takaa kumpuavaa miellyttämisenhalua, riittämättömyyden tunnetta. Toisin sanoen kaikkea sellaista minkä tiedän kertovan enemmän tämänhetkisestä jaksamistilanteesta kuin varsinaisesta todellisuudesta.

Ajatuksia… Olisi pitänyt sitä ja tätä ja tota viikonloppuna, niin ei olisi näin väsynyt. Onkohan tämä jatkuvasti tällaista, vai helpottaako tämä kun tottuu? Epäreilua lapsia kohtaan, että en jaksa olla läsnä, vaikka toisaalta sen verran tsemppasin että pelattiin ruoan jälkeen lautapeliä. Kuinka hiton paljon sitä lepoa oikeasti muka tarvitsee? Ja buhuu, jos olisit tehnyt töitä ja pitänyt ammattitaitoa yllä niin ei olisi niin väsyttävää, tämä on ihan vain nyt rutiinin puutetta. Tai sitten mä en oikeasti vaan saanut lainkaan niin paljoa lepoa viikonloppuna kuin olisin tarvinnut. Mitä mä teen, ettei tällä viikolla käy samoin?

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tälle viikolle:

Clarity / selkeys

Tätä mä toivoin ihan muutama viikko sitten, ja mä huomaan tarvitsevani tätä edelleen ja koko ajan.

Selkeyttä siitä, että mitä nyt ja mitä seuraavaksi, selkeyttä siitä että mitä multa tarvitaan ja miten vastaan niihin tarpeisiin. Selkeyttä siitä, että mitä mä itse tarvitsen ja miten vastaan omiin tarpeisiini. Selkeyttä siihen, että milloin teen ja milloin en tee. Noin esimerkiksi.

Perinteisesti mun lempistrategia selkeyden löytämiseen on ollut kirjoittaminen, mutta mua huolettaa, että mä en ehkä ehdi tällä viikolla kirjoittaa niin paljon kuin mitä tarvitsisin. Ehkä mä keskityn Sedonan kautta hyväksymiseen, se tuo selkeyttä. Tai ainakin se auttaa rauhoittamaan sitä sumua ja mössöä, joka kiristää stressiä entisestään.

Ja oikeastaan voisin yrittää tietoisesti pysähtyä miettimään näitä samoja pysähtymisen kysymyksiä päivän mittaan tasaisin väliajoin. Kun aloitan jonkun homman, tai lopetan, tai kun siirryn paikasta toiseen. Mitä mä yritän nyt tässä tavoittaa? Mihin tarpeeseen yritän tällä vastata, ja onko se siihen tarpeeseen toimiva strategia? (Ks. ruutuja pois ja enemmän oikeaa lepoa ja läsnäoloa.)

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Tämä toimi tällä kertaa 14: Väärinkäsityksiä

Tapahtumapaikka: iltapalapöytä viikonloppuiltana. Periaatteessa ollaan aikataulussa mutta käytännössä kaikki perheenjäsenet ovat tuhannen väsyneitä.

Kolmevee *sellaisella merirosvon käsiliikkeellä*: Yarrrrr!
Isi *huolissaan, että merirosvon käsiliike vie kohta täyden maitomukin pöydältä lattialle*: Hei ruokapöytä ei ole leikkimisen paikka!
Kolmevee *samalla käsiliikkeellä*: Yarrrrr!

Ei muuten ollut ensimmäinen kerta samana päivänä, kun aikuinen turhautuu siihen, että lapsi tekee just täsmälleen saman asian mistä aikuinen on kolme sekuntia sitten kommentoinut.

Missä tuli väärinkäsitys?

Tämä tilanne sitten selvitettiin siinä iltapalapöydässä (kun ensin aikuinen oli päässyt irti turhautumisestaan ja lapsi siitä tunteesta, että häntä on ihan aiheetta nyt toruttu), ja löytyi tämänkin väärinkäsityksen ydin.

Isi viittasi lapsen käytökseen sanalla ”leikkiminen”. Lapsi ei ajatellut, että se käsiliike on leikkimistä.

Isin mielessä hänen sanomansa lause tarkoitti suunnilleen ”ruokapöydässä istutaan paikallaan ja ollaan huitomatta”.

Lapsen korvissa lause tarkoitti ”ruokapöydässä ei leikitä” – mikä oikeastaan ei edes meidän huushollissa pidä paikkaansa. (Lapset saavat ihan rauhassa leikkiä haarukkani-on-lentokone-ja-suu-on-lentokenttä -leikkiä ja muuta, kunhan se leikki auttaa ruokaa pääsemään lautaselta vatsaan asti.)

Lapsi ei siis yhdistänyt, että aikuisen sanoma lause liittyisi jotenkin kiinteästi hänen käytökseensä, tai olisi esimerkiksi pyyntö lopettaa se käytös. Ei ihme, että se käytös ei muuttunut.

Kun me aikuiset osasimme sanoa lapselle, että voisitko istua paikallasi huitomatta, meitä pelottaa että muki putoaa, niin lapsi istui lopun iltapalaa rauhallisesti ja joi mukin tyhjäksi.

Toinen väärinkäsitys

Saman kolmeveen kanssa käytiin kuluneella viikolla ravintolan leikkipaikan yhteydessä seuraava keskustelu.

Lapsi *ajelee leluautolla leikkipaikan vieressä kulkureitillä*
Minä: Hei muruseni, älä kiitos ajele siinä reitillä, siitä kulkee tarjoilijoita ja asiakkaita joilla voi olla ruokaa käsissä ja voi tulla törmäyksiä. Se ei ole turvallinen paikka tuohon hommaan.
Lapsi: Okei! *Siirtyy ajelemaan leikkipaikan puolelle*
Kaksi minuuttia myöhemmin:
Lapsi *rakentaa palikoista jotain junarataa täsmälleen samassa paikassa kulkureitillä*
Minä: Hei kuule, näidenkin paikka on siellä leikkipaikan puolella. Älä rakenna tähän keskelle, kun siinä on se kulkureitti ja se ei ole turvallista, joku voi kompastua. Tässä matolla ja tämän viivan tällä puolen voit hyvin rakentaa ja leikkiä.
Lapsi: Okei! *Siirtyy rakentamaan matolle*
Vähän myöhemmin, kun on syöty ruoka loppuun:
Lapsi *leikkii leikkipaikan puolella, alkuperäinen leluauto on itsekseen leikkipaikan vieressä kulkureitillä*
Minä: Hei muruseni älä kiitos jätä näitä leluja tähän, kun tässä on tämä kulkureitti, ei ole turvallista, joku voi kompastua näihin leluihin.
Lapsi: Se auto halusi mennä sinne olemaan pois matolta.
Minä: Huomaatko tässä leikkipaikan reunassa on sellaista lattiaa, jossa ei ole mattoa. Lelut kuuluvat tämän viivan tälle puolen, leikkipaikan puolelle.
Lapsi: Okei!

Lopun ravintolareissun ajan kulkureitti pysyi vapaana leluista.

Enkö mä just sanonut?

Tekikö lapsi jatkuvasti juuri sitä, mistä häntä oli kielletty?

Ei mun mielestäni. Hän ei sen ensimmäisen sanomisen jälkeen ajellut autolla siinä kohtaa. Hän vain rakensi siihen rataa, ja se oli hänen mielestään eri asia. Toisen sanomisen jälkeen hän leikki täsmälleen siellä missä olin pyytänyt, mutta siirsi vain sen lelun muualle. Sekin oli hänen mielestään eri asia kuin mistä oli jo sanottu.

Meidän aikuisten on hirveän helppo olettaa, että lapsi osaa yleistää. Ja että hän osaa yleistää juuri siihen suuntaan kuin meidän ajatuksemme kulkevat. Että jos sanotaan, ettei *tässä* saa ajella, niin silloin *tässä* ei saa leikkiä myöskään mitään muutakaan eikä laittaa leluja. Koska turvallisuus, koska blaablaa, koska kompastuminen.

Yleistämisen taito kehittyy kuitenkin vasta lähempänä kouluikää, ja varsinkin kolmevuotiaalla yksittäiset ohjeet ovat vielä yksittäisiä ohjeita. Kolmevee voi hyvin ymmärtää, että se ajeleminen liittyy jotenkin kompastumiseen – mutta entä jos istun tässä ihan paikallani ja kasaan näitä palikoita, kyllähän silloin toiset pääsevät ohi?

Kolmevuotiaalla ei ole vielä sellaista kykyä, jonka avulla hän ymmärtäisi, että toiset asiakkaat ja tarjoilijat eivät ole välttämättä tottuneet tarkistamaan, onko kulkureitillä leluja tai lapsia, tai että lautasta kantava aikuinen ei välttämättä näe paikallaan istuvaa lasta ollenkaan.

Toisin sanoen vastuu lapsen käytöksen ohjaamisesta on silloin minulla. Ja silloin kun operoidaan alle kouluikäisten kanssa, niin minun tehtäväni vanhempana on myös olla aika herkällä korvalla sen suhteen, mitä lapsi minun ohjeistani milloinkin ymmärtää.

Mistä päästään takaisin sinne ensimmäiseen merirosvon käsiliike -tarinaan. Nimittäin vaikka kuinka on fiksu ja Toimivan Perheen käynyt aikuinen, niin väsyneenä se lapsen käytöksen ohjaaminen on vaikeampaa, kun ei vain aivo riitä. Toisinaan tulee annettua tosi typeriä ohjeita ja turhauduttua siihen, kun lapsi ei osannutkaan lukea ajatuksiani. (Tällä kertaa se aikuinen sattui olemaan isi, mutta vain sattumalta. Ihan yhtä lailla itse teen samaa.)

Niissä hetkissä onkin kullanarvoista muistaa, että hei, todennäköisesti tämä on väärinkäsitys. Jos lapsi tekee jotain ihan älytöntä, ja minä olen siitä jo sanonut, niin jossain kohtaa meillä meni viestiminen pieleen. Minä en osannut sanoa, tai lapsi ei kuullut kaikkea, tai lapsi ymmärsi eri tavalla. Vain hyvin harvoin tilanne on se, että lapsi tahallaan tekee jotain sellaista, mistä aikuiselle tulee paha mieli – ja silloinkin syy on enemmän siinä, että lapsella keittää yli ja lapsen tunteidenkäsittelykyky ei riitä senhetkisen kuohun suitsimiseen.

Mitä mä siis tein?

Tällä kertaa selvittiin sillä, että aikuinen myönsi, että olisi voinut sanoa asian selkeämmin. Tällä kertaa tilanteessa oli kaksi aikuista, joilla yhteensä riitti jaksaminen siihen, että löydettiin väärinkäsityksen ydin.

Väsyneinä hetkinä kuitenkin jo sekin ajatus voi auttaa, että todennäköisesti tässä on kyseessä väärinkäsitys. Vaikka en tietäisi, mitä lapsi ymmärsi eri tavalla kuin halusin. Vaikka olisin itse kiukkuinen ja turhautunut, kun lapsi käyttäytyy kuin, no, keskenkasvuinen. Tai vaikka tajuaisin vasta seuraavana päivänä, että voi ryönä, enpäs muuten sanonutkaan sitä mitä luulin sanoneeni.

Väärinkäsityksiä tulee jatkuvasti. Niitä saa vähemmäksi harjoittelemalla selkeää viestintää, mutta kokonaan eroon niistä ei ehkä pääse. Ainakaan minä en ole vielä päässyt.

Kiitollista niissä on se, että juuri väärinkäsityksiä setvimällä pääsee opettelemaan ihan ruohonjuuritasolla, että miten asioita kannattaisi sille omalle lapselle sanoa, jotta tämä ymmärtää mahdollisimman selkeästi. Ja kun lapsi ymmärtää selkeästi, mitä aikuinen toivoo hänen tekevän, niin todennäköisyydet molempia miellyttävään yhteistyöhön kasvavat ratkaisevasti.

Pysähtyminen 83: Lehmän häntä

Mistä tulen?

Viime viikko oli kahtalainen. Toisaalta alkuviikosta oli hyvin energinen olo, jaksoin vaikka mitä työjuttuja ja kotihommia ja muuta. Sitten kohti viikonloppua se energia laski kuin lehmän häntä. Huomasin ajatuksen, että sen viime viikon lepäämisen ja energisoitumisen olisi pitänyt kantaa suunnilleen jouluun asti. On ikäänkuin mun henkilökohtainen epäonnistuminen, että kolmen päivän tehokkaan puuhaamisen jälkeen äkkiä väsyttää taas.

No, onneksi aika nopeasti sen ajatuksen tilalle löytyi toinen: että mun jaksaminen on vähän kuin raaja, joka on ottanut osumaa ja toipuu. Mä voin hyvin harjoittaa sitä, mutta sitten kun alkaa tuntua ikävältä, niin on taas aika lepuuttaa sitä. Ja mun tehtävä juuri nyt ei ole puskea ja vääntää kaikkia tehoja irti, koska se voi johtaa vielä pahempiin hajoamisiin. Mun tehtävä on säästää se tämänhetkinen kapasiteetti niihin juttuihin, jotka on aidosti tärkeitä, ja huolehtia siitä, että palaudun. Koska jos en palaudu, niin sitten se vähäkin kapasiteetti häviää taivaan tuuliin.

Eipä silti, tällä viikolla oli hienojakin juttuja. Kävin allekirjoittamassa sivutoimisen työsopimuksen, kun tänä syksynä teen yritystoiminnan ohella myös opetushommia. Istuin kirjastossa tenttikirjan kanssa, kävin sitseillä ja tentissä ja kaverin kolmekymppisillä grillaamassa, tuijotin Netflixiä sohvalla kun muksut ja puoliso olivat anoppilassa. Tein Shiva Nataa ja meditoin ja itkin muinaisia juttuja, jotka eivät silloin muinoin tulleet itketyiksi. Soitin ukuleleä ja lauloin. Juttuja, joita huomasin, että olin kaivannut (kyllä, myös se tenttikirja ja kirjasto).

Kun viime viikolle kaipasin kuuntelemista, niin oikeastaan kaikkein eniten onnistuin kuuntelemaan itseäni. Onnistuin olemaan itselleni lempeä, ja silti sain asioita tehtyä (siinä määrin kuin oma toipuva jaksaminen antoi periksi). Hmm, selvästikin koen, että mun täytyy erikseen korostaa sitä, että sain asioita aikaan – muu olisi sluibaamista ja periksi antamista ja laiskottelua. Tätä täytyy ehkä viikon mittaan työstää.

Missä olen?

Keho on viikonlopun jäljiltä vielä vähän jumissa ja ihmeissään. Näköjään tässä lapsiperhearjessa on se hyvä puoli, että uni- ja ruokailurytmissä tulee pysyttyä kuin vahingossa, kun lapset kuitenkin tarvitsevat unta, ruokaa ja ulkoilua. Kun on yksin viikonlopun kotona, niin nämä kaikki kaatuvat kuin tyynylle rakennettu korttitalo, ja arkeen paluun huomaa kirjaimellisesti luissaan. Muuten keho on ihan kiitollinen kaikesta siitä liikkeestä ja läsnäolosta, jota viime viikko piti sisällään.

Tunnepuoli on… hmm. Iloa ja kiitollisuutta viime viikosta. Haikeutta siitä, että elämäntilanteet muuttuvat. Innostusta ja jännitystä (ja pientä suorituspainetta) uusiin työkuvioihin liittyen. Helpotusta siitä, että lasten paluu arkeen ja hoitoon sujui suhteellisen sutjakkaasti, vaikka takana oli touhukas ja reissuntäyteinen viikonloppu. Kysymysmerkkejä. Vielä jäljellä vähän turhautumista siihen, että yhden viikon lepääminen ei riittänytkään kantamaan sinne jouluun asti.

Ajatukset pyörivät toisaalta työkuvioissa, uuden ja vanhan sovittamisessa yhteen. Toisaalta mielessä pyörivät töiden ulkopuoliset kysymykset, joihin vielä ei ole olemassa vastausta. Osa ajatuskapasiteetista on myös kiinni sen tarkkailussa, että mitä tarvitsen, mikähän auttaisi pääsemään kohti lempeää ja tehokasta olemisen virettä, millä voin kohentaa omaa jaksamistani jotta se oikeasti riittää sinne jouluun asti. Selvästi sitä pitää opetella, joten sen opetteluun voi yhtä hyvin ohjata sitä jaksamista.

Mitä kohti?

Mitä toivon tälle viikolle?

Intoa, energiaa, iloa, inspiraatiota. Sen vastapainoksi rauhaa, lepoa, tyytyväisyyttä, mukavuutta. Iloisia yllätyksiä ja samaan aikaan tasapainoa ja rutiinia.

Tasapainoa.

Ei mitään staattista ja jäykkää tasapainoa, vaan enemmän sellaista nuorallatanssijan tasapainoa, joka koostuu kymmenistä ellei sadoista pikkuruisista korjausliikkeistä.

Mun heikko kohta on se, että jos uppoudun johonkin juttuun, niin silloin uppoan siihen ihan täysin, ja on vaikeaa löytää tasapainottavia tekijöitä ennenkuin tulee joku dramaattinen merkki, että Nyt Ihan Oikeasti Jotain Muutakin. Mä olen vahvasti ”överit on parempi kuin vajarit” -koulukuntaa: jos tehdään, niin tehdään täysillä, eikä vähän ja kokeillen.

Se ei selvästikään toimi, ainakaan sellaisilla aikajänteillä joita tässä viimeisen, no, kymmenen vuoden aikana on tullut kokeiltua. Kuukausi ilman vapaapäiviä ei toimi. Viikko ilman yhtään meditaatiota on katastrofi. Viisi tuntia töitä tauotta hajottaa niskan. Ja niin edespäin.

Niin jos osaisi tehdä niitä pieniä korjausliikkeitä enemmän siellä seassa, ettei tarvitsisi niin usein tehdä kriisityötä itsensä kanssa. Tai jos osaankin pitää niitä pieniä korjausliikkeitä, niin mä haluaisin huomata ne. Tunnistaa, että tämä auttaa mua jaksamaan. Niin etteivät ne pienet korjausliikkeet jää pois kun tulee se uppoutumisvaihde päälle, vaan päinvastoin että niitä yhä tietoisemmin pitäisi siellä mukana.

Ja mitä ne pienet korjausliikkeet voisivat olla?

No vaikka näitä pysähtymisiä. Sen miettimistä, että mitä tarvitsen. Mitä kuuluu keholle, tunteille, ajatuksille? Olenko sosiaalisesti ylikierroksilla vai erakoitumassa? Teenkö niitä juttuja, joilla on kymmenen vuoden päästä merkitystä?

Tavallaan mindfulness-harjoitusta, ja tavallaan sellaista isompaan kontekstiin kalibroimista. Että ei horjahda sieltä nuoralta alas.

Miltä sun viikko näytti? Tyyli on vapaa, kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi! Ja jos haluat lisää työkaluja tällaisten pysähtymisten tekemiseen, niin Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssilla harjoitellaan myös pysähtymistä. Saat sen ilmaiseksi vaikka tuosta alta tilaamalla. 🙂

Pysähtyminen 82: Oli tarkoituskin levätä

Mistä tulen?

Viime viikko oli ensimmäinen, kun muksut oli loman jälkeen hoidossa. Haluaisin sanoa, että hyppäsin tehokkaasti sorvin ääreen ja pistin tuulemaan, mutta oikeasti mä pääasiassa nukuin. Mulle tulee ihan kansakunnan vihollinen -olo tästä, siis että miten voi ihminen olla niin törkeä että dumppaa lapset hoitoon jotta voi vaan kotona nukkua, mutta mä olin just se tyyppi. Tunsin siitä kyllä asianmukaisia tunnontuskiakin.

Naurettavaa (ja vähän surullista) tässä on se, että olin jo varmaan muutama viikko etukäteen fiilistellyt sitä, että kunhan muksut menee hoitoon niin mulla on viikko aikaa ennenkuin työt varsinaisesti alkaa (koska siis tein kyllä viime viikollakin yhden työkeikan, ei siinä), joten siinä mulla on aikaa levätä.

Tiesin älyllisesti, että jos mä en missään vaiheessa lepää ja nuku ja tuijota seinää ja itke ja hajoile, siis ihan rauhassa ja asiakseen, niin sitten syksy alkaa zombina ja jossain vaiheessa prakaa joko kroppa tai pää. Mä olin henkisesti varannut viime viikon sille, että siinä kohtaa mä otan aikaa lepäämiseen, kun se ei ole lapsilta pois eikä ole syksyn työjutut vielä alkaneet toden teolla.

Toisin sanoen kun viime viikolla lepäsin ja hajoilin, niin tein just sitä mitä mun oli alun perinkin tarkoitus sillä viikolla tehdä. Ja silti se tuntui todella omituiselta, vähän niinkuin varastamiselta. Että en tee mitään hyödyllistä. Vähän sama fiilis kuin silloin kun oli käsi paketissa – paitsi silloin mulla oli paljon selkeämpi syy olla tekemättä mitään hyödyllistä, kun oli luita poikki.

Samaan tapaan kuin sen käden kanssa, niin ihan oikeasti siitä lepäämisestä oli apua.

Tällä kertaa nukuin ja virkkasin, ja sen lisäksi tein monta kertaa päivässä irtipäästämisharjoituksia. Aina kun turhautti, pysähdyin päästämään irti siitä ajatuksesta, että mun pitää hallita tilannetta. Kun huomasin kehossa jännityksiä, pysähdyin hyväksymään niitä. Tein ”sekä että” -harjoituksia, eli sitä, että ajattelin ensin nykytilannetta ja sitten tavoitetilaa, ja vuorottelin niiden välillä kunnes oli helpompi ajatella, että ne ovat jatkumon kaksi osaa eivätkä vastakohdat. Kuuntelin inspiroivia podcasteja samalla kun join aamukahvia. Luin kirjoja, jotka liittyivät tasan vain omaan hyvinvointiini, eivät töihin tai opintoihin, ja päästelin irti aina kun huomasin, että kirja aktivoi jotain jumeja.

Lauantaina sitten heräsin muksujen kanssa aamulla ja tajusin, että nyt oikeastaan haluaisin tehdä jotain muutakin kuin homehtua.

Joten päivän mittaan siivosin tiskipöydän, viikkasin pari koneellista pyykkiä, vein haisevan bioroskiksen, siivosin vessan lavuaarin ympäryksen, jumppasin ja venyttelin. Ihan spontaanisti. Asioita, joita ei tullut mieleenkään tehdä esimerkiksi silloin parin päivän yksinolon aikana toissa viikolla, koska ei vaan irronnut. Nyt ne eivät tuntuneet mitenkään vastenmielisiltä velvollisuuksilta, vaan tavoilta pitää itsestä huolta. Sama fiilis jatkui sunnuntaina.

Ja nyt on pitkästä aikaa sellainen fiilis, että onpa ihana tarttua töihin.

Kannatti siis todellakin levätä, vaikka se tuntuikin vaikealta.

Missä olen?

Lihaksissa tuntuu mukavasti parin päivän liikkuminen. Tajusin aloittaa sillä lailla rauhallisesti (taas vaihteeksi), että olo ei ole kuin jyrän alle jääneellä. Se ei ole tavoitteenakaan, vaan lähinnä liikunnan saaminen tavaksi. Olo on virkeä. Istun koneen ääressä, kuuntelen Joe Satriania ja nautin keittiön ikkunan vihreästä maisemasta.

Tunteet ovat kuluneen viikon jäljiltä tasoittuneet iloksi ja kiitollisuudeksi. Lähinnä kiitollisuutta siitä, että luotin itseeni ja lepäsin ja kohtasin rauhassa kaikkia niitä ahdistuksia ja mörköjä ja ”miten sä voit olla tollainen p***a” -keloja, jotka hyökkäsivät päälle heti kun pysähdyin kuuntelemaan itseäni. Kiitollisuutta siitä, että on keinoja kohdata niitä. Kiitollisuutta siitä, että tajusin pysähtyä siinä vaiheessa, kun oma kapasiteetti vielä riitti tilanteen korjaamiseen.

(Sivuhuomiona Riittämättömyyden Tunteen Sekakuoro ilmoittaa tässä kohtaa, että selvästikin mä kuvittelin kaiken väsymyksen ja ahdistuksen: jos mä selvisin siitä omin avuin ilman terapiaa ja osastojaksoa, niin eihän se silloin voinut olla mitään, eikä siihen sen vuoksi ollut oikeasti mitään syytä tarttua, vaan mä kuvittelen vain olevani jotenkin erityinen kun selitän miten mua ”vähän väsytti”. Että hittovie kun et osaa edes uupumista tehdä kunnolla ja perusteellisesti, vaan pitää tolla tavalla kesken lopettaa. Olisit edes kunnolla palanut loppuun niin voisit jostain jotain sanoakin. Merkitään muistiin.)

Ajatukset ovat vielä aika hajallaan, mutta yksi selkeimmistä ajatuksista, joita tässä hetkessä huomaan, on kirjoittamisen tärkeys. Viime viikolla oli monta kertaa, jolloin halusin kirjoittaa – sähköpostilla kommenttia erääseen podcast-jaksoon liittyen, Facebook-päivitystä, muuten vain ajatuksia – mutta en ottanut kirjoitusvälineitä esiin. Sekin oli edistystä verrattuna siihen, että jossain vaiheessa jopa näiden pysähtymisten kirjoittaminen otti koville, ja tuntui ettei ole mitään sanottavaa. Nyt kuitenkin huomaan, että jos en aktiivisesti rakenna itselleni kirjoittamisen mahdollisuuksia, niin jotain menee tukkoon.

Katsoin viime viikolla muutaman J. K. Rowlingin haastattelun, ja hän puhuu paljon siitä, miten tarvitsee kirjoittamista jotta pysyy henkisesti tolpillaan. Tunnistan samaa ilmiötä itsessäni – ja olisikin kiinnostavaa tietää, miten paljon tästä kuluneen vuoden ja kesän uupumisesta liittyy siihen, että kirjoittaminen muuttui itseilmaisun keinosta työtehtäväksi. Jos yritän kirjoittaa tavoitteellisesti ja jotenkin ”idea edellä”, niin tuntuu kuin hiihtäisi nurinpäin olevilla suksilla. Ei kulje. Kun taas jos istun näppäimistön ääreen ja katson, että mitä tulee, niin silloin tulee kirjoitettua ja opin itsekin jotain uutta itsestäni. Sitä ”mitähän tänään ajattelen” -kirjoittamista haluan opetella uudestaan.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tälle viikolle:

Rutiinia
Oivalluksia
Helppoutta
Lepoa
Aikaansaamista
Flow’ta
Vapautta
Inspiraatiota
Luottamusta
Iloisia yllätyksiä
Yhteisymmärrystä
Yhteyttä

Tällä viikolla alkaa uusia juttuja. Omien töiden lisäksi uusia yhteistyökuvioita lähtee liikkeelle, ja elokuussa on vielä pari psykologian tenttiä, joihin lukeminen tulee haukkaamaan muutaman työpäivän. Yritän taas tällaista vallankumouksellista ajatusta, että tekisin asioita niin, että ne tuntuvat hyvältä. Toisin sanoen jos pelottaa, niin lempeästi kohtaan sen pelon ja kuuntelen, mitä se kertoo. Jos väsyttää, niin kuuntelen sitä väsymystä. Jos kiukuttaa, niin puran sen kiukun tekstiksi ja kuulostelen, missä se kiukun ydin oikeasti on.

Tämä kaikki vaatii aikaa ja kiireettömyyttä. Ehkä sen takia se ei kesällä onnistunutkaan: olin päättänyt etukäteen aikataulut asioille, ja siihen aikatauluun ei mahtunut mikään jarruttelu, hidastelu tai suunnitelmien muuttaminen koska ”nyt pitää levätä”. Ja koska olin tehnyt sen aikataulun ilman, että aidosti pysähdyin kuuntelemaan itseäni, niin en osannut ottaa huomioon sitä, että asiat menevät useimmiten eri tavalla kuin mitä optimistisesti ajattelee. Se on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ehkä sen takia olen nyt tämän syksyn osalta vielä vähän kainostellut aikataulujen laatimista. Koska hei, mä olen tänään jo ollut monta tuntia hereillä ja työkuntoinen, kauheaa kainostelua tollainen ettei heti ole puolen vuoden aikataulut kasassa! Vai voisiko kyse olla siitä, että mä en ole ehtinyt kuunnella itseäni niiden aikataulujen laatimisen suhteen? (Riittämättömyyden Tunteen Sekakuoro ilmoittaa, ettei siitä ole kysymys, vaan mä olen vain täysi p***a joka ei osaa edes töitään aikatauluttaa niin että ehtisi tehdä kaiken kunnolla. Merkitään muistiin.)

Kuunteleminen.

Se olkoon tämän viikon teema. Itseni kuunteleminen, muiden kuunteleminen, inspiroivan musiikin kuunteleminen. Ympäristön kuunteleminen ja sitä kautta läsnäolon palauttaminen. Kehon ja tunteiden kuunteleminen. Kirjoittamisen suhteen se, että mä annan itselleni mahdollisuuden istua ja kuulostella, mikä ajatus haluaa tulla tänään kirjoitetuksi.

Mennään sillä.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tyyli on vapaa, saa kirjoittaa tai piirtää tai runoilla tai heitellä satunnaisia sanoja peräkkäin. 🙂

Pysähtyminen 81: Järkevä Minä vs. sielun pohjamudat

Mistä tulen?

No viime viikko oli kokonaisuudessaan yksi pysähtyminen. Tavallaan. Toisesta näkökulmasta olin jatkuvasti menossa johonkin suuntaan. Hmm, jännä.

Viikonloppu ja alkuviikko menivät siis anoppilassa, ja siellä ollaan jotakuinkin jatkuvasti menossa jostain johonkin. Käytiin mansikoita poimimassa muksujen kanssa, kanavaristeilyllä puolison kanssa, Lappeenrannan sataman Hiekkalinnassa ja niin päin pois. Ja kuitenkin, vaikka koko ajan oltiin menossa johonkin, niin pysähtymistä oli ihan jo se, että teki yhtä asiaa kerrallaan. Mansikkamaalla poimitaan mansikoita, siinä se. Kanavaristeilyllä istuttiin puolison kanssa kolme tuntia kahdestaan saman pöydän ääressä ja juteltiin menneistä ja tulevista.

Ja sitten kun lähdin kotiin päin bussilla (kaksi päivää ennen muuta perhettä), niin mitäs muuta kolmen tunnin bussimatka on kuin paikallaan istumista ja pysähtymistä. Kuuntelin podcasteja ja nautin yksinolosta täydessä bussissa. Kun pääsin kotiin, niin istuin sohvalle virkkaamaan ja katsomaan leffoja. Seuraavana päivänä kuuntelin muutaman enneagrammiluennon ja venyttelin.

Ja ehkä siinä kahden päivän yksinolon myötä huomasin, että miten ruhtinaallisen väsynyt oikeastaan olinkaan. En pelkästään univäsynyt (anoppilan onnellisia puolia on se, että saa nukkua kun nukuttaa, kun lapset touhuavat mamman kanssa omiaan), vaan hyvin perusteellisesti sekä kehon että tunteiden että mielen tasolla väsynyt. No, se väsymys sitten väritti loppuviikkoa, semminkin kun sunnuntaina kävin vielä ystävän seurana reissaamassa Tallinnan liepeille ja takaisin perhejuhlaa viettämään.

Samaan aikaan tuntuu ihan typerältä valittaa väsymystä, Kun Onhan Maailmassa Paljon Väsyneempiäkin Ihmisiä. Hmm, tämä onkin kiinnostavaa. Ei siis se, että vertaan itseäni muihin, vaan ylipäänsä se, että näköjään asioiden huomaaminen ja niiden ääneen sanominen = valittamista. Järkevä Minä ei ajattele näin, vaan on ihan tosi tyytyväinen siihen, että huomaan asian ja pyrin tekemään sille jotain, riippumatta siitä, onko maailmassa muita väsyneitä.

Selvästi jokin muu osa minussa on kuitenkin vieläkin sitä mieltä, että omista tarpeista, varsinkaan niiden vajauksesta, ei puhuta. Paitsi jos on suunnitelma siitä, miten sen asian selvittää ja hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ei voi olla niin, että sanon tarvitsevani jotain, ja sitten on jotenkin kuulijan vastuulla (hmm, tämäkin on kiintoisaa) ratkaista se asia. Ei saa valittaa, ei saa olla tarvitseva, ei saa olla heikko ja toisten vastuulla. Pitää olla itsenäinen, vahva, pärjäävä, sinnikäs, osata huolehtia itsestään.

Ja kaikkein ärsyttävintä on, että nämä vanhat, pölyiset, vuosikymmenten takaiset ajatuskelat nousevat pintaan juuri silloin, kun olen väsyneimmilläni. Silloin, kun on energinen ja jaksava olo, niin Järkevä Minä pystyy järkeilemään, että kyllä, avun pyytäminen ja vastaanottaminen on kokonaistaloudellisesti kannattava ratkaisu. Tai että joo, on ihan loogista että väsyttää, koska X viikkoa ja kuukautta ja vuotta on mennyt olosuhteissa, joissa palautuminen ei ole ollut optimaalista. Sitten kun on väsynyt, niin se Järkevä Minä jaksaa vain vaisusti piipittää jossain nurkassa, kun ihan toiset ajattelun tavat hyökyvät niskaan.

Tämä lienee asia, jota on hyvä tutkia syvemmin. 🙂

Missä olen?

Kehoa väsyttää. Sunnuntain herätys kello 5.30 ja täyteen aikataulutettu päivä tekivät aika hyvin selvää viime viikon aikana saavutetuista lepäämisen edistysaskeleista. Kahvia ja sokeria on mennyt tarpeettoman paljon (ks. kohta ”Järkevä Minä piipittää vaisusti nurkassa”), ja tarpeettoman iso prosentti edellisen viikon hereilläolotunneista kului istuma-asennossa könöttäen.

Tunteille kuuluu aika sellaista väsynyttä, mutta neutraalin positiivisessa sävyssä, ei epätoivon värittämänä. Jos jotain on tässä viimeisten kymmenen vuoden aikana oppinut, niin se on se, että tunteita tulee ja menee. Se, että tänään tuntuu joltain, ei tarkoita, että se on pysyvä olotila.

On toki pettymystä siitä, että viikon lepääminen ei kuitannutkaan vuoden stressejä (wau, siinäpä odotusten ja todellisuuden ristiriitaa!), tai että en pystynyt lepäämisen ja rentoutumisen lomassa (tai lasten kanssa hengaillessa) vaivattomasti myös lukemaan tenttiin. Toisaalta on myös kiitollisuutta siitä, että viime viikon pysähtymisten myötä tuli myös aitoja oivalluksia siitä, miten mun tämänhektinen (piti kirjoittaa tämänheTKinen, mutta ei se väärin oo noinkaan) arki ja lähestymistapa elämään ja lepäämiseen itse asiassa sabotoi tehokkaasti rentoutumista. Ja tietysti vähän ahdistusta siitä, että nyt kun olen oivaltanut jotain, niin pirskales pitää ruveta harjoittelemaan niitä asioita käytäntöönkin ja millä energialla.

Ajatukset… hmm. Kuuntelin tällä viikolla enneagrammijuttuja enemmänkin, ja tunnistin itsessäni kaksi isoa asiaa. Ensinnäkin pyrin hallitsemaan asioita ajattelemalla ja järkeilemällä. (Ks. kohta ”Järkevä Minä”.) Toisekseen, kun jokin asia on epämiellyttävä, mun ensimmäinen vaisto on välttää, väistää, poistua paikalta, olla kohtaamatta ja tuntematta ja tekemättä.

Vaatii tietoista läsnäoloa ja hyväksymistä, jotta mä saan itseni tietoisesti kohtaamaan jonkin sellaisen asian, jota en halua kohdata. Ja koska läsnäolo ja hyväksyminen vaatii ajattelun lisäksi myös tunteiden ja kehon osallistumista, niin erityisesti väsyneenä se on tosi vaikeaa, koska ensin tarvitsisi a) huomata, että nyt tarvitaan läsnäoloa ja hyväksymistä, ja b) saada keho ja tunteet mukaan tähän hetkeen sen Järkevän Minän vierelle.

Vaikeaa tästä tekee se, että yksi näistä vanhoista, pölyisistä, sielun-pohjamuta-keloista väittää mulle myös, että jos mä päästän tunteet näkyviin ja tietoisuuteen, niin ne ottaa vallan kokonaan. Että ne on jotain vaarallista ja pitelemätöntä, ja tekee peruuttamatonta tuhoa. Mun Järkevä Minä tietää, että tunteet on vain tunteita, ne on vain energiaa kehossa, ja että niiden patoaminen on paljon haitallisempaa kuin hyväksyminen. Ja kuten on ollut tässä nyt trendinä, niin hankaluuksia tulee silloin, kun Järkevä Minä on siinä vaisu-piipitys -moodissa. Niinkuin tässä kuluneella viikolla.

Niin lähinnä tällä hetkellä ajatukset pyörii siinä, että tietoisesti huomaan tilanteet, joissa välttelen jotain. Toiminnan huomaamisesta on (mulla) aika lyhyt askel tunteen huomaamiseen, ja tunteen huomaamisesta lyhyt askel sen hyväksymiseen, että näin saa olla. Nyt mä välttelen ja se ärsyttää mua, näin saa olla. Kun Järkevä Minä pysyy prosessissa mukana, niin onnistun huomaamaan ne tilanteet jo siinä vaiheessa, kun ne on vasta pieniä. (Kärsivällinen kasvattaja -kurssilla puhutaan ”pienistä lohikäärmeistä”.)

Mitä kohti?

Muksut palasivat hoitoon, joten arki alkaa. Mä odotan ja toivon, että arki tuo myös mukanaan sellaista pysähtymisen ja rauhoittumisen ja läsnäolon aikaa, jota tässä lasten loman aikana ei sattuneesta syystä ole kauheasti ollut.

Mä toivon vähemmän ahdistusta ja enemmän rauhaa.
Vähemmän pelkoa ja enemmän luottamusta.
Vähemmän eristäytymistä ja enemmän yhteyttä.
Vähemmän pakenemista ja enemmän läsnäoloa.
Vähemmän kiukuttelua ja enemmän hassuttelua.
Vähemmän sokeria ja enemmän kasviksia.
Vähemmän kahvia ja enemmän vettä.
Vähemmän stressiä ja enemmän flow’ta.
Vähemmän kaaosta ja enemmän selkeyttä.
Vähemmän epävarmuutta ja enemmän vakautta.

Jos noista vaikka. 🙂

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Sana ja tyyli on vapaa kommenteissa!

Pysähtyminen 79: Päänsärkyä ja päikkäreitä

Mistä tulen?

Hmmm. Mitähän tällä viikolla tapahtui? No, sain Kärsivällinen kasvattaja -kurssin purkkiin, eli periaatteessa aloitin muutaman viikon loman ennen elokuuta ja sen myötä tulevia uusia kuvioita. Käytiin perheen kanssa Tukholmassa, reissu oli sekä mukava että raskas, niinkuin lasten kanssa reissaaminen yleensä. Ollaan puolison kanssa katsottu Harry Potter -leffoja iltaisin (kun hän sai luettua HP-kirjat läpi), ja se on tarkoittanut aika myöhäisiä nukkumaanmenoja.

Olen toisaalta myös onnistunut oikeasti lepäämään, esimerkiksi kuuntelemalla rentoutuksia ja ottamalla päikkäreitä. Toisin sanoen olen jonkin verran onnistunut kuuntelemaan sitä, että mitä tarvitsen. Se oli tälle viikolle tavoitteena, joten siinä mielessä meni ihan vahvasti.

Ja sitten taas toisaalta – kun olen aika paljon ollut omissa oloissani, nukkunut tai tehnyt töitä tai muuten vaan homehtunut korvatulpat päässä, niin lasten kanssa tietoisesti vietetty aika on ollut aika vähissä. Njoo, toki laivalla tuli oltua lasten kanssa aika intensiivisesti, mutta silti kaihertaa sellainen ”itsestä huolehtiminen on lapsilta pois” -ajatus.

Ja todellisuus on kuitenkin se, että tämän tietoisen lepäämisen jälkeen olen jaksanut aidosti olla ja viihtyä ja hassutella lastenkin kanssa. Lisäksi, jos ihan raatorehellisesti katson ajankäyttöäni, niin se tietoinen lepääminen ja oman ajan ottaminen vie oikeastaan ihan saman verran aikaa (ja on ihan saman verran lapsilta pois) kuin se, että olen samassa huoneessa mutta homehdun somessa tai luen kirjaa. Lopputulos vain on sata kertaa levänneempi ja hyväntuulisempi äiti.

Missä olen?

Laivareissun jäljiltä on päätä särkenyt oikeastaan koko ajan. Osatekijöitä olivat varmaan hytin huono tyyny, 14-18 kilon kantaminen selässä (hyvällä repulla mutta tottumattomilla lihaksilla) käytännössä koko Tukholman visiitin ajan, sekä reissussa vedetyn sokerin määrä ja sokerivieroitusoireet. Ja varmaan myös loman alku ja siihen liittyvät psykosomaattiset tekijät. Muuten keho on nyt jo ihan hyvissä kantimissa – kantaminen otti lonkkiin ja jalkoihin aika vahvasti, mutta nekin palautuivat ihan kivasti.

Tunnepuolella on aika matalat energiat. Uuvuttaa, surettaa ihan random asiat, pettymyksiä osuu helposti kohdalle ja huumorintaju on ihan finaalissa. Sekin kertoo siitä, että lepo ja itselle läsnä oleminen tulee nyt ihan tarpeeseen.

Ajatukset ei juuri etene. Jonkin verran mielessä pyörii työasiat, ja niistä irti päästäminen on ihan työn alla – siinä mielessä tämä Harry Potter -leffojen putki tulee ihan kohdilleen, että niiden katsominen ja niistä keskustelu on jotain muuta kuin työjuttuja. Lisäksi mietin kovasti edelleen sitä kysymystä, että mitä mä tarvitsen ja miten mä voisin sitä saada. Se on vain välillisesti työjuttu, joten se ei haittaa. 😉

Mitä kohti?

Mikä toimi tällä viikolla niin hyvin, että haluaisin jatkaa sitä ensi viikollakin?

– Päikkärit ja rentoutusten kuunteleminen. Usein samaan aikaan. Mä yritän luottaa siihen, että jos mun keho on väsynyt niin sitten keho saa levätä, eikä mun tarvitse ensin keksiä, että miten mä voisin itselleni sen lepäämisen oikeuttaa.
– Läheisyys lasten kanssa. Muksut ja minä molemmat tykättiin kovasti siitä, että saivat kulkea Tukholmassa mun kyydissä. Pienempi selvästi tarvitsee läheisyyttä ja haleja ja hyväksyvää läsnäoloa sen vastapainoksi, että häntä jatkuvasti ottaa päähän kun maailma ei tottele. Isompi ei ole ihan samanlainen kainalokyhjääjä, mutta pieni lukuhetki hänenkin kanssaan kainalokkain tänään teki tosi hyvää – meille molemmille.
– Armollisuus itselle. Tarkoitus oli lopettaa laivalta tultua sokerin syöminen ns. seinään, mutta päänsärky meni sen verran intensiiviseksi, ettei riittänyt kapasiteetti kuin iltapäivään asti. Päätin vähentää sokeria ja pullahiilareita niin, että yritän joka päivä olla ilman sokeria vähän pitempään kuin eilen. Ensin jaksoin neljään asti, seuraavana päivänä viiteen, ja niin edespäin. Ja se riittää. Ei tarvitse olla heti täydellinen.

Mitä ominaisuutta haluan tälle viikolle?

Luottamusta. Se nousi pintaan jo viime viikolla – jos en tiedä, mitä tarvitsen, niin voin valita luottamuksen. Että osaisi luottaa siihen, että lopulta tunnistan, mitä tarvitsen, ja mitä lapset tarvitsevat.

Osaisi luottaa siihen, että jollain lailla mä jo saan sitä, mitä tarvitsen, mutta en vain näe sitä vielä.

Osaisi luottaa siihen, että kaikesta huolimatta aika monet asiat on jo ihan just niinkuin niiden kuuluukin olla.

Tai vaikka siihenkin, että jo huomaaminen ja sen oman fiiliksen kanssa läsnäoleminen on iso juttu, vaikkei se aina tunnu mitenkään päin riittävältä.

Tällä viikolla mä haluaisin osata luottaa siihen, että se riittää, mitä on tässä hetkessä läsnä. Se riittää, mihin mä pystyn.

Haluan osata luottaa myös siihen, että kaikki muut tekevät parhaansa, vaikka se näyttäisi ulospäin miltä. Mä tiedän sen noin niinkuin teorian tasolla, ja tällä viikolla mä haluan syventää sitä ymmärrystä sellaiselle luissa-ja-ytimissä-tajuamisen tasolle.

Miltä näyttäisi sun pysähtyminen? Tyyli on vapaa, tervetuloa kertomaan kommentteihin!

Perjantain pysähtyminen 77: Kannattiko ruveta möyhimään?

Mistä tulen?

Syvä huokaus. Tätä viikkoa aika vahvasti väritti se, että tavallaan aivot (ja loput perheestä) on jo lomalla, ja samaan aikaan on vielä muutamia työjuttuja, joita tarvitsee tehdä. Sinänsä se ei ole yllättävää, koska itsepähän olen kalenterini rakentanut, mutta se ei tee asiasta yhtään helpompaa näin koettuna.

On myös sivumennen sanoen jännä, että en osaa olla tästä asiasta itselleni sen empaattisempi. Noin ylipäänsä sellainen ”lälläspieruu mitäs läksit” -asenne ei ole kauhean rakentava vastaus mihinkään, mutta silti sitä itselleen viljelee silloin, kun on tilanne jonka on itselleen tavallaan aiheuttanut. Ja koska tässä maailmassa on aika vähän tilanteita, joihin ei olisi itse lainkaan ollut myötävaikuttamassa, niin voisi kuvitella, että sitä olisi fiksuna ihmisenä kehittänyt itselleen jonkun toisen automaattivastauksen. No näköjään ei. Sen purkamisessa on siis myös mennyt aika monta hetkeä tältä viikolta.

Tälle viikolle toivoin irti päästämistä. Se onkin pysynyt kiitettävän hyvin läsnä, osittain siksi että luen taas kerran Sedona Method -kirjaa. Ja ehkä osaltaan tämän viikon tahmeus ja uupumus ja sellainen… no, ominaislaatu, on selittynyt sillä, että niiden irti päästämisten myötä on irronnut myös jotain ihan tosi vanhoja juttuja, jotka ei suorastaan edes liity tähän viikkoon tai lomaan tai muuhun.

Ja tietysti sen myötä on tullut sellainenkin ajatus, että kannattiko just nyt tähän kohtaan ruveta päästämään irti asioista, kun sen aina tietää että jotain vanhojakin juttuja lähtee samalla. Että helpompaa olisi, jos olisi vaan antanut kaikkien asioiden olla jumissa samalla vanhalla tavalla, niin ei olisi tarvinnut tähän samaan syssyyn käyttää energiaa niiden huomaamiseen.

Tämä on siis se sama logiikka, jonka mukaan vanhoja ongelmia tai kriisejä tai ristiriitoja ei kannata ruveta möyhimään, koska sitten tulee niihin liittyvät surut ja vihat ja kivut pintaan, ja niiden käsittely on paljon kivuliaampaa kuin jos antaisi niiden vain muhia ja teeskentelisi, ettei mitään koskaan tapahtunut. Ja se logiikka on totta vain niiden ihmisten näkökulmasta, jotka eivät sitä kipua jo päivittäin kanna joka tapauksessa.

Sisäisten ristiriitojen osalta siihen irtipäästämiseen ja sen jälkimainingin käsittelyyn ei kulu yhtään enempää energiaa, vaan sitä kuluu vain eri tavalla. Ja irti päästämisen ja käsittelyn jälkeen sen kivun patoamiseen ja säilyttämiseen kulunut energia vapautuu ihan muuhun käyttöön. Niinkuin vaikka niiden tahmeiden hommien tekemiseen, kun muuten ei onnistuisi mitenkäänpäin.

(Tämä siis on mun oma henkilökohtainen kokemukseni ja keskittyy nimenomaan irti päästämisen eri tekniikoihin, ei esimerkiksi terapiaan. En ole terapeutti enkä suosittele yhtään mitään yhtään kenellekään. 🙂 )

Missä olen?

Tultiin muksujen kanssa mökille. Helleviikonloppuna onnea on se, että muksut ruplaa kahluualtaassa mummin valvovan silmän alla ja minä pakerran töitä sisällä viileässä mökissä. Kohta lupaan tehdä jotain muuta. 🙂

Kehon kanssa mulla on vähän kysymysmerkkiä nyt. Osa musta haluaisi olla joogakuningatar ja syödä maailman terveellisintä raakavegaaniruokaa, osa musta haluaa tuijottaa putkeen sata tuotantokautta hömppää Netflixistä ja tyhjentää lähikaupan suklaasta ja jätskistä. Se osa, joka haluaa vain nukkua kunnes on syyskuu, on saanut veto-oikeutettua muutamatkin päikkärit kuluneella viikolla, joten se ei ole enää niin kovaääninen.

Tunteet ovat sillä tavalla kahtalaiset, että toisaalta On Ihan Sairaan Paljon Kaikenlaisia Tunteita !!!!!, ja toisaalta pystyn suhtautumaan niihin aika lempeästi ja hyväksyvästi. Lapset kuuntelevat Disney-prinsessojen lauluja ja mä liikutun, ja niin edespäin.

Ajatukset, no niin no. Aika lyhyellä aikajänteellä, kunnes saa aidosti levättyä. Elokuussa tulee uusia juttuja, ja niihin liittyviä ajatuksia olen delegoinut elokuulle, koska jos rupean nyt työstämään niitä niin siinähän se loma sitten menikin. Puoliso kysyi, että milloin mulla on ollut viimeksi sellainen loma, että olen ollut kuukauden niin ettei ole tarvinnut olla vastuussa mistään tai kenestäkään. Muistelin, että ehkä viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut sellainen, mutta en ollut ihan varma. Sitä suuremmalla syyllä varjelen näitä lomaviikkoja (tai edes -päiviä) hyvin tarkasti.

Mitä kohti?

Asioita, joita haluan ensi viikolle

rauhaa
lepoa
iloa
rentoutta
helppoutta
iloisia yllätyksiä
flow’ta (sitä on muuten puuttunut viimeisiltä viikoilta, ilmankos)
irti päästämistä
keveyttä
olemista
läsnäoloa

Helppous, hmmmmm. Se tarttui tuolta. Mistä löytyisi helppous? Miten mä voin tehdä tän asian itselleni mahdollisimman helposti? Voinko mä antaa asioiden olla helppoja? Tai vielä sitäkin helpompia? Kuinka helppoa tämä voisikaan olla?

Joo. Sellaisilla kysymyksillä tulevaan viikkoon.

Tervetuloa pysähtymään kommenteissa – tyyli on vapaa!