Pysähtyminen 118: Hetkinen, en hajonnutkaan?

Mistä tulen?

Viime viikko oli aika intensiivistä ihmisten kanssa olemista. Joka päivä oli joko opetusta tai palaveria tai molempia, ja viikonloppuna oli ystävän polttarit sekä lasten kaverisynttärit. Niinpä pysähtyminenkin tulee vasta näin tiistaina, kun maanantaikin sisälsi ensin koko päivän opetusta ja sitten vielä illalla laulutreenit.

Toisin sanoen viime viikolla ei ollut yhtään sellaista kunnon huolehdi-sisäisestä-introvertistäsi -päivää, ja sen kyllä huomaa. Eilinen oli jo aikamoista tsemppaamista, vaikka periaatteessa nukuin ihan fiksuja yöunia viikolla ja viikonloppuna. Otin kuopuksen mukaan laulutreeneihin, kun toisella oli viikonlopun jäljiltä vahva äitipula, ja oli tosi vaikeaa olla kärsivällinen kun lapsi käyttäytyi ihan eri tavalla kuin olisin toivonut.

Toisaalta viime viikolla työstin myös ihan uudella innolla yritykseen liittyviä juttuja, suunnittelin ja fiilistelin tätä kuluvaa vuotta ja siihen liittyviä juttuja. Ehkä sekin kulutti energiaa, mene tiedä. Ja toisaalta siitä oli se etu, että nyt mulla on kalenterissa merkitty itselleni joka viikolle yksi oikea vapaapäivä, niin ettei pääse käymään tällaista tilttausta. Viime viikolle en tietenkään tajunnut sellaista merkitä vielä, ja nyt huomaan seuraukset.

On myös jännä huomata, että jotain kehitystä on vuosien mittaan tapahtunut. Monena keväänä olen nimittäin viettänyt päivä- tai jopa viikkokausia ihan tällaisessa samanlaisessa tiltissä. Että väsyttää, ärsyttää, hävettää, stressaa, ja se on ihan normaalitila ja sen läpi pusketaan. Vähän ehdin jo odotella, että mikähän tänä keväänä stimuloi kriisin – aiempien vuosien Greatest Hits on olleet esim. eka kevät yrittäjänä 2015, murtunut kyynärpää 2013, lasten syntymät 2012 ja 2010, opetusharjoittelu+muutto+työt+hääjärjestelyt 2009, sekä siskon kuolema ja perunkirjoitusten setviminen ulkomaiden suuntaan 2008.

Siellä välissä olevina vuosina keväät on menneet meiningillä ”Totta, nyt on kevät, ja viimeksi/sitä edellisellä kerralla oli asia X jota en siinä stressissä ehtinyt käsitellä joten KAS VAAN VOISINPA VAIKKA HAJOTA VÄHÄN sen kunniaksi!”

Mikä tänä keväänä on erilaista?

No ainakin se, että mulla on ollut RVO-koulutuksen ansiosta parin viikon välein sovitusti sellaisia kohtaamisia (joko koulutuspäivinä tai empatiaparin kanssa), joissa olen saanut itselleni ja kokemukselleni empatiaa. Kaikki se henkinen biojäte, jonka olisin muuten hautonut sisääni, on päässyt ulos ja tullut empaattisesti nähdyksi ja kuulluksi.

Olen osannut antaa itselleni empatiaa. Olen tunnistanut pienemmistä merkeistä, että alkaa olla sietokyvyn yläraja lähellä, ja löysännyt tahtia.

Lapset on isompia.

Olen oppinut vähän paremmin pyytämään, mitä tarvitsen, ja kertomaan, kun joku asia ei mulle sovi.

Pystyn paremmin sietämään häpeää itsessäni. Tai siis, ehkä sietäminen on väärä sana. En enää häpeä niin pahasti sitä, että minua hävettää jokin asia, vaan pystyn vähän paremmin elämään sen kanssa. Hyvänä päivänä kertomaan jollekulle muullekin, että se hävettää.

Ehkä noista pienistä murusista tulee sellainen yhdistelmä, että perinteiset kevään ”kaikki viikonloput täynnä ja miten kohta onkin jo toukokuu” -panikoinnit eivät täysin lamauta mua enää.

Njoo, nyt kun katsoin kalenteria taaksepäin niin onhan tuolla oikeastaan aika paljon pitempikin pätkä sellaisia päiviä, jolloin on ollut intensiivistä ihmisten kanssa olemista ilman palautumispäiviä. Maaliskuun puolessavälissä näytti olleen yksi sellainen päivä, jolloin oli ehkä vapaata ja lepäämistä ja yksinoloa, mutta ihan tarkkaan en muista. Että kieltämättä on tässä aika pitkälle tultu ilman tällaista hajoamista. Ja migreenejä ei ole ollut tässä kevään mittaan niin paljoa, sille tuhat miljoonaa hurraata!

Missä olen?

Keho on yllättävän hyvässä vireessä ottaen huomioon, millainen viikko oli. No, toisaalta viikonloppu meni liikkeessä eikä istuessa, joten sinänsä ei ihme. Pää tuntuu siltä, että kaipaa vapaapäivää (entisen impro-opettajan sanoin ”tuuhealta”), mutta muuten on aika hyvä vire. Vettä voisi aina juoda enemmän, tietty.

Tunteet… Hmm. Vähän kaksijakoista. On tunteita, joita huomaan nousevan ikään kuin vanhasta tottumuksesta, ja tunteita joita huomaan kokevani jotenkin aidosti tässä hetkessä. Vanhan tottumuksen tunteet liittyvät selvästi tähän väsymykseen ja levon kaipuuseen. Hävettää, että en oo tehnyt hommia sellaisella tahdilla kuin oon suunnitellut. Pelottaa, että mitenköhän jaksan hoitaa tarvittavat hommat ilman että iskee migreeni tai joku pahempi uupumus. Huomaan kärsimättömyyttä sellaisten asioiden suhteen, jotka ei mee niinkuin mä haluaisin.

Ja sitten samaan aikaan tunnen kiitollisuutta siitä, että osaan hyväksyä nämä tunteet väliaikaisina osina tätä väsymystä – sen sijaan että ajattelisin niiden kertovan jotain todellisuudesta. Huomaan myös uteliaisuutta: näinköhän tämä fiilis kohenee jo yhden kevyen päivän mittaan, vai mitenhän tässä käy? Lisäksi huomaan kiitollisuutta siitä, että laitoin niitä vapaapäiviä kalenteriin, niin tällaista melkein-totaalista kosahdusta ei välttämättä niin herkästi pääse tapahtumaan myöhemmin.

Ajatukset pyörii toisaalta tässä lähitulevaisuudessa (torstaina on vapaapäivä, miten menee meiningit sinne asti?) ja toisaalta aika sellaisissa isoissakin kuvioissa, jotka on vielä vasta ihan ajatuksen tasolla. Lisäksi herää aika paljon pitäisi-ajatuksia, kun katson tätä meidän huushollia: tuntuu, että kaikki muut ovat täällä siivoilleet kun mä olen ollut töissä tai muualla, ja silti tuntuu että jokainen vaakataso on tavarakuorrutuksen peitossa. Huomaan myös armollisia ajatuksia: meillä on toki ollut väsyttäviä päiviäkin tässä, niin että jokailtainen lelujen keräys on lipsunut; ensimmäinen tehtävä on levätä, ja siivoamisen into löytyy lepäämisen toiselta puolelta; ihanaa, että edes joku meillä siivoaa silloin kun itse en siihen kykene.

Ja tietysti niihin vastaukseksi löytyy myös niitä toisenlaisia ajatuksia: minkälainen äiti ei huolehdi kodistaan ensin? (Vinkki: ei ainakaan hyvä äiti.) Eikö kukaan ole kiinnostunut mun hyvinvoinnistani kun eivät laita tavaroitaan paikalleen?!?! Kauheaa kun en ole lapsiani opettanut olemaan kiinnostuneita siitä, onko heidän lelunsa paikallaan iltaisin. Vitsi jos joku tulisi nyt tänne niin hirveäähän se olisi, ne varmaan ajattelisi musta vaikka mitä. Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Nekin ajatukset vielä jonkin verran kirpaisevat (lähinnä häpeän sävyisesti), ja onneksi eivät nekään enää ihan niin paljon kuin joskus.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on töitä, vapaapäivä jolloin pääsen joogaamaan Annamarikan kanssa (hurraa!) ja viimeinen koulutusviikonloppu ennen Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi valmistumista. Jonkin verran tiukalta näyttää, ja haluan huolehtia siitä että saisin tällä viikolla vähän valmisteltua myös seuraavan viikon kuvioita, eli tehtyä hommia ikäänkuin maanantailta pois. Voi nimittäin olla, että sen vikan koulutusviikonlopun jälkeen tarttee vähän sulatella.

MItä kaipaisin?

Hmm. Tällä ja ensi viikolla päättyy muitakin juttuja kuin se RVO-koulutus. Ehkä toivoisin jotain päättymiseen ja siirtymiseen liittyvää?

Tietoisuus, läsnäolo
Arvostus, kiitollisuus
Juhliminen + sureminen

Siirtymissä on jotenkin aina itsellä vaikea olla läsnä, kun on samaan aikaan liikkeessä. Tai kun on tottunut yhdistämään läsnäolon ja pysähtymisen, niin haluaisin kovasti opetella myös siihen, että siirtymän keskellä ja ennen ja jälkeen osaisi palauttaa itsensä siihen läsnäoloon. Että kyllä, tämä asia on päättymässä, ja se tarkoittaa, että joku toinen asia on alkamassa. Tämä pätee ihan pieniinkin siirtymiin, huoneesta toiseen menemiseen ja nukkumaan käymiseen ja heräämiseen. Tietysti se on tärkeää myös isompien siirtymien kohdalla, niinkuin vaikka siinä, että siirtyy RVO-opiskelijasta RV-ohjaajaksi.

Haluaisin osata arvostaa sitä, mikä on päättynyt ja sitä, mikä on tulossa. Jostain tarvelistasta bongasin hyvän selityksen arvostuksen tarpeelle: arvostuksen tarve on tarve nähdä ja kuulla, että (ja miten) oma toiminta on vastannut toisten tarpeisiin. Tämän perusteella itsearvostuksen tarve olisi sitten tarve nähdä ja tulla tietoiseksi, miten oma toiminta on vastannut omiin tarpeisiin. Haluaisin sekä osata arvostaa että saada arvostusta; kuulla, miten olen auttanut toisia, sekä kertoa toisille, mihin omiin tarpeisiini he ovat toiminnallaan vastanneet.

Ja haluaisin osata juhlia ja surra siirtymän kohdalla. Itselleni juhliminen on välillä ollut tosi vaikeaa. Kun valmistuin maisteriksi, niin meinasin ensin etten pidä mitään valmistujaisia, ja lopulta pidettiin yhteiset valmistujaiset, tuparit ja vauvamahakutsut (tämä tapahtui siis kuopusta odottaessa). Ettei vain tulisi juhlittua sitä omaa saavutusta liikaa. Nyt haluaisin osata juhlistaa sitä, mitä on saavuttanut ja mitä on edessä. Ja samaan aikaan haluaisin osata aidosti surra sitä, että kun asioita muuttuu niin joitain tarpeita on taas vähän vaikeampi täyttää. Esimerkiksi RVO-koulutusviikonlopuissa täyttyneet yhteyden ja vuorovaikutuksen ja empatian ja ilon ja läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet, noin esimerkiksi, täytyy taas opetella täyttämään jotenkin muuten.

Ehkä näillä kuvioilla eteenpäin tähän viikkoon!

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Mistä erottaa aidon ja teeskennellyn kärsivällisyyden?

Tässä kohta kuuden vuoden vanhemmuustaipaleen aikana olen löytänyt itsestäni kahdenlaista kärsivällisyyttä: teeskenneltyä ja aitoa.

Keksitään hypoteettinen kärsivällisyyttä koetteleva tilanne: Lapsi tekee jotain, joka menee eri tavalla kuin minä olisin halunnut. (Yksityiskohdat voit täyttää oman tilanteesi mukaan, mutta aika usein tämä on siellä pohjalla.)

Minulla alkaa pinna kiristyä, verenpaine nousta, ottaa päähän ja tekee mieli huutaa.

Teeskenneltyä kärsivällisyyttä on sellainen, että nielen kiukkuni, yritän mukarauhallisella äänellä toistaa samaa asiaa uudestaan, ja kun se ei vieläkään toimi (koska miksipä se toimisi), niin joudun käyttämään yhä enemmän tahdonvoimaa ja energiaa siihen, etten ihan oikeasti rupea huutamaan.

Jos jatkan sitä teeskenneltyä kärsivällisyyttä (vaikkapa siksi että väsyttää enkä huomaa katkaista tilannetta), niin jossain vaiheessa se patoamisenergia loppuu kesken ja suusta tulee kaikenlaisia sammakoita.

”Äääää miksei kukaan kuuntele! Nyt ne lelut lattialta pois niinkuin olis jo! Nyt kaikki hiljaa!!”

Itsehillintä pettää, koska olen kuormittanut sitä teeskentelemällä kärsivällistä.

No mistä se ihan oikea kärsivällisyys sitten löytyisi?

Ihan ensimmäinen asia on huomata, miltä itsestä tuntuu. Suututtaa, kiukuttaa, turhauttaa, raivostuttaa. No entä siellä alla? Ehkä pelottaa, ahdistaa, surettaa, hävettää?

Hetki itselle

 

Yllä mainitsin, että tilanteen katkaiseminen on tärkeää, jotta pystyy huomaamaan ne omat tunteet. Mulla itselläni se voi tarkoittaa vaikka sitä, että laitan silmät kiinni ja hengitän syvään pari kertaa ja suuntaan huomion kehoon: mistä kiristää? Mitä havaitsen?

Siinä kohtaa kun annan tunteen vain olla, jokin vastustus ja kiristys jo vähän sulaa. On vähän helpompi hengittää. (Ja jos en siinä tilanteessa ehtinytkään katkaista sitä teeskentelyä ja patoamista, niin tämän kaiken voi tehdä jälkikäteenkin. Se on jännä, miten elävästi tunteet tulvahtavat mieleen ja jännitykset kehoon, kun palauttaa tilanteen ajatuksiinsa.)

Tässä kohtaa on hyödyllistä muistaa, että tunteen takana on aina joku tarve.

Minä tarvitsen tässä tilanteessa jotain, tuntuu etten saa sitä, ja se aiheuttaa kärsimättömyyttä ja näitä muita tunteita. Mikähän se tarve voisi olla? Itselläni ne ovat usein akselilla kuulluksi tuleminen – helppous – järjestys – yhteistyö – luottamus, mutta sen varsinaisen tarpeen löytää usein vain pysähtymällä.

Sitten vaihdetaan näkökulmaa

Aito kärsivällisyys alkaa mun kokemuksen mukaan löytyä siinä hetkessä, kun tajuan, että lapsenkin käytöksen taustalla on jokin tarve. Hän yrittää sitä parhaansa mukaan täyttää. Ja koska lapsi on minulle rakas ja tärkeä, niin ilman muuta lapsenkin tarpeet ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Siinä omassa tunnekuohussani en vain sitä niin helposti näe.

Rauhallisena minun on helpompi katsoa asiaa lapsen näkökulmasta: mikä siinä tilanteessa oli niin valtavan tärkeää ja ihanaa, että lapsi toimi näin? (Ja taas huomautuksena – ”rauhallisena” voi edellyttää sitä, että on yksin tai toisen rauhallisen aikuisen kanssa, teekuppi kädessä ja ilman kiirettä. Meillä on kaikilla eri tarpeet myös siihen, mikä auttaa oppimaan ja näkemään eri näkökulmia.)

Usein jo tämä oivallus auttaa suhtautumaan lapseen kärsivällisesti. Okei, sinulle on tärkeää että X. Haluat saada sen valmiiksi, haluat päättää itse, haluaisit hassutella, sulla on huomatkaa-olo, kaipaat läheisyyttä tai järjestystä. No niin, mitenkäs me tämä asia sitten mietittäis yhdessä.

Empatiaa meritähdelle

Jos lapsella on käynnissä joku eeppinen huutoraivari-meritähti-hetki (tiedäthän, lattialla mahallaan ja joka raaja eri suuntaan), niin aikuisen voi olla vaikea päästä kiinni siihen, mikä tarve siellä taustalla nyt onkaan. Jos kerran lapsi ei edes pysty vastaamaan, niin miten aikuinen voisi saada lapseen yhteyden?

Niilläkin hetkillä itseäni auttaa ajatus siitä, että joku tarve siellä nyt on.

Vaikka minä en sitä tunnistaisi, niin selvästi jokin tarve, tai useampi, on nyt niin vajaalla ettei lapsi pysty toimimaan itselleen tavallisella tasolla.

Jos vielä muistan, että juuri tämä on parasta mihin lapsi tällä hetkellä kykenee, niin usein löydän itsestäni ihan uudenlaista lämpöä ja empatiaa. Että voi nuppu murunen, miten sinulla mahtaakaan olla kurja olla juuri nyt. Asiat eivät menneet niinkuin toivoit, tai et saanutkaan sitä huomiota tai päättämistä tai leikkimistä tai muuta, mitä kaipasit. Tai nolottaa, kun hajotit vahingossa tai tahallaan.

Kun löydän itsestäni sen aidon empatian ja lämmön ja yhteyden, niin on yhtäkkiä vähän helpompi olla aidosti kärsivällinen. Omat odotukset putoavat vähän realistisemmalle tasolle, kun huomaan, että selvästikään lapsi ei nyt noihin odotuksiin yllä. Pystyn myös todennäköisesti muuttamaan suunnitelmia niin, että voidaan huomioida tavalla tai toisella se lapsenkin tarve.

Kärsivällisyys on taito, ei ominaisuus

Aitoon kärsivällisyyteen pääseminen voi vaatia opettelua ja harjoittelua. Se voi vaatia sitä, että käyn tilanteita läpi jälkikäteen ja mietin, mitä itse tarvitsin ja mitä lapsi tarvitsi. Se voi vaatia sitä, että palaan kärsivällisyyttä koetelleisiin tilanteisiin myös lapsen kanssa (ja hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka herää, kun tiedän ja myönnän toimineeni vastoin arvojani).

Se melko varmasti vaatii sitä, että uskallan arvata lapsen tunteita kömpelösti ja epäluontevan tuntuisesti, myös silloin kun Joku Muu on kuulemassa. (Ja taas hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka ehkä herää, kun tulen nähdyksi ihmisenä, joka Ei Vielä Osaa Asioita Täydellisesti.)

Ja se opettelu on itselleni ollut aivan sataprosenttisesti sen arvoista. Suosittelen lämpimästi. 🙂

Jos tuntuu, että kaipaat apua omaan kärsivällisyyden opetteluun, niin sitä löydät esimerkiksi Kärsivällinen aamu -minikurssista. Sen voit tilata tuosta alta. <3

Pysähtyminen 116: Herkkänahkainen mielensäpahoittaja

Mistä tulen?

Tämä viikko oli vähän kaksijakoinen. Alkuviikosta oli opetustöitä, suhaamista paikasta toiseen, bussissa istumista ja muutenkin koko lailla aikuisten ihmisten skarppaamista. Heräsin muun muassa joka aamu ennen puolta seitsemää joogaamaan.

Torstaina kävin poistattamassa viisaudenhampaan. Perjantain ja viikonlopun vietinkin sitten erinäisissä päänsäryn, väsymyksen ja flunssan välimuodoissa. Lisäksi lauantaiaamuna kuopus heräsi kuumeisena ja esikoinen oksensi. Viikonloppu näytti siis oikein lupaavalta. Ja vaikka lasten olo kohenikin jo lauantai-iltaa kohti, niin itsellä keho veti alamäkeä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun oli minun vuoroni nukkua pitkään, nukuinkin sitten melkein 12 tuntia putkeen. Vissiin väsytti.

Toisaalta tämä kertoi mulle siitä, että jos viikolla skarppaa niin viikonloppuna täytyy levätä. Oliko yllätys? Ei ollut. Toisaalta arvelen myös, että viisaudenhampaan poisto vaikutti pään ja leuan jännityksiin sen verran, että niiden muuttuminen aiheutti päänsärkyä ja väsymystä. Ja lisäksi ihan puhtaasti onnittelen itseäni siitä, että tajusin levätä kun väsytti.

Emotionaalisella ja ajatusten tasollakin viikonloppu oli aikamoista jännitysten purkamista. Puoliso kysyi jossain vaiheessa varovasti, että näinköhän sulla on PMS tai jotain, ja itsekin arvelin samansuuntaista, mutta kalenteri ei ollut ihan samaa mieltä. Toisin sanoen jokin muu kulutti tahdonvoimaa ja pisti tunteita liikkeelle. Itketti ja ahdisti, ajatukset velloivat aika synkissä pohjamudissa, ainoa mikä auttoi oli niiden ajatusten ja tunteiden kanssa läsnä oleminen ihan hiljaa. Ehkä ne pään jännitysten muutokset vaikuttivat myös sillä tasolla, mene tiedä.

Ja toisaalta, sitten kun kaiken sen kuran läpi oli päästy (tältä erää), niin huomasin, että asiat inspiroivat ihan eri tavalla. Huomasin tästä omasta yrityksestä juttuja, joita en ollut ennen huomannut. Tutkailin töitä ihan uusista näkökulmista. Tavoitteet, jotka olivat tuntuneet sumuisilta, näyttivätkin vähän selkeämmiltä. (Ihmekös tuo, kun siinä välissä ei ollut rapakerrosta sumentamassa. 🙂 ) Että taas kannatti sitten kuitenkin luovia sen suon läpi, kun toisella puolella oli kantavaa maata.

Missä olen?

Keho on flunssainen. Niskaa jumittaa, poskionteloita kuumottaa, kolmas kuppi teetä menossa, paleltaa ja väsyttää. Ehkä siitä ei sen enempää. 🙂

Tunteet hyrräilevät edes takaisin. Huomaan jännitystä – tällä viikolla tulee tilanteita, joiden suhteen huomaan kaipaavani hyväksyntää ja yhteyttä. Toisaalta taas innostusta – kivoja juttuja edessä, ja arvelen että niissä täyttyy yhteyden ja ilon ja oppimisen ja vaikka minkä tarpeita. Rakkautta ja lempeyttä, kun ajattelen lapsia, jotka ovat jotenkin just sellaisessa suvantovaiheessa, että yhteistyö ja yhteys ja rakkaus ja luottamus kukoistavat. Tai siis pienempi ei ole enää eeppisen kolmevuotias ja isommalle ei ole vielä iskenyt kuusivuotiaiden minimurrosikä. Kieltäydyn ajattelemasta, että odotahan vaan, ja sen sijaan keskityn kiitollisuuteen siitä, että nyt on välillä helpompaakin.

Ajatukset… Jostain tulee jännittävä ajatus siitä, että tämä flunssa on mun oma vika. Tai siis että kun tehtiin viikonloppuna juttuja, joita huomasin aivastelevani (kuten leluinventaario => pölyä, tai suklaamousse soijavispistä => ilmeisesti soija aiheuttaa mulle suurina määrinä allergista reaktiota?), niin selvästi olen Ihan Omalla Typeryydelläni nyt Vasiten Hankkinut itselleni tällaisen meininkiä hidastavan taudin. Että jos ymmärtäisin olla tekemättä typeriä, kehoa haittaavia asioita, niin pysyisin aina terveenä ja pystyisin tekemään kaiken mitä haluan. Tää on ehkä joku sellainen pään ääni, joka tarvitsisi kovasti valtaa ja suojelemista ja mun kehon hyvinvointia, ja sen mielestä paras strategia siihen on haukkua mua tyhmäksi jos asiat ei mene niinkuin ehkä toivoisin.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on siis luvassa

– opetusta ja sen suunnittelua
– osteopaattikäynti
– kurssi Ipanaisella
– viikonloppuristeily
– laulamista
– ja jonkin verran esikoisen synttärien suunnittelua, hän kun täyttää sitten ensi viikon puolella vuosia.

Mitä mä näihin asioihin tarvitsisin?

Iloa ja leikkiä. Hauskautta, niinkuin meidän neljävee sanoo. Fun and games.

Miten mä saan iloa ja leikkiä tonne sekaan?

– Mä voin tehdä asioita roolissa, keksiä rooliasuja tai hassuja aksentteja (tämä siis ehkä lähinnä noihin kotona tehtäviin töihin – saattais opiskelijat vähän hätkähtää jos tulisin luokkaan roolissa).
– Voin keksiä tehtäville peiteoperaatioita, ikään kuin mun tarkoitus olisikin tehdä jotain ihan muuta.
– Voin huomata aina kun joku nauraa.
– Voin miettiä, että mitkä asiat mun mielestä on oikeasti hauskoja, ja lisätä niitä. (Ja huomata, mitkä asiat ei ole hauskoja vaikka haluaisin, ja vähentää niitä.)

Aivan, tähän hauskuuteen liittyy myös se, että viime viikolla oli aprillipäivä.

Mä huomasin, että en kestänyt somessa olemista yhtään, koska mua kuormitti valtavasti sen miettiminen, että mikä kaikki tästä nyt sitten on aprillia. (Se oli toki myös mun viisurinpoistoa seuraava päivä, eli kapasiteetti oli jo valmiiksi vähissä.) Ja tietysti siinä kohtaa mukaan harppasivat ajatukset siitä, että mä olen yksi huumorintajuton, herkkänahkainen mielensäpahoittaja, jonka olisi parempi pysyä pois koko internetistä jos en kerran vitsejä tajua.

Niin mä selvästi haluaisin jotenkin vahvistusta sille että itse asiassa mulla on huumorintaju, ja mä pidän asioita hauskoina. Ja jos en pidä niin sekin on ihan ok koska ei kaikki vitsit naurata kaikkia. Kun on naimisissa sivutoimisen stand-up-koomikon kanssa, niin toki se oma huumorintaju kalibroituu uudestaan ihan vain siksi, että elää jatkuvan tahattoman (ja tahallisen) vitsitulvan keskellä.

Tai sit jos mä oikeasti olen huumorintajuton herkkänahkainen mielensäpahoittaja, niin senkin mä jotenkin haluaisin itsessäni työstää ja hyväksyä. Mä kaipaan iloa ja hauskuutta, tottakai. Tarkoittaako se sitä, että mä saan myös haluta sitä omilla ehdoillani? Että ei välttämättä tarvitsisi pitää hauskana sitä, mitä joku muu pitää hauskana? Ja jos olen eri mieltä jonkin asian huumoriarvosta, niin mitä se tarkoittaa?

Ehkä näitä mä haluan pohtia. (Ja kas, mä sain ilon ja hauskuuden tarpeestakin väännettyä syvällisen itsekritiikkipohdinnan. Ehkä se mun mielensäpahoittaja -leima ei olekaan niin kaukaa haettu. Tai sitten mä en vain jaksa kirjoittaa hauskoja asioita nettiin, koska joku kuitenkin ymmärtää ne väärin ja puolestaan itse pahoittaa mielensä. Hmm. Kiinnostavaa. Pohdinta jatkuu.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 112: Reissussa rähjää(nty)mistä

Mistä tulen?

Onpa nyt vaikeaa ruveta kirjoittamaan viime viikosta. Tuntuu, kuin en olisi saanut mitään aikaan, ja sen vuoksi ei olisi mitään kerrottavaa. (Toisin sanoen vain aikaansaannoksista voi kertoa. Hmm.)

No mitä viime viikolla sitten tapahtui?

No, keskiviikkona heräsin aamuyöllä siihen, että vatsa tuntuu kamalalta, ja aika pian sitten selvisi, että siitä päivästä ei tulisi työpäivää. Onneksi sain suhteellisen vaivattomasti ilmoitettua olennaisille ihmisille sieltä sängynpohjan uumenista, että suunnitelmat muuttuvat. Keskiviikko menikin sitten nukkuessa, kuumetta nostaessa ja laskiessa, ja noin muutenkin tehokkaasti sairastaessa. Torstainakaan en vielä uskaltanut lähteä mihinkään sen pitemmälle, koska halusin itselläkin pitää yhden kuumeettoman päivän etten tartuta ketään. Lisäksi viikonlopulle oli suunniteltu pitempää reissua, ja halusin keskittyä paranemiseen, etten vie tuliaisina pöpöjä.

Onneksi olo siinä sitten asettui, ja perjantaina päästiin lähtemään Lappeenrantaan. Sieltä reissattiin sitten lauantaina esikoisen kanssa Joensuuhun ystävän lapsen ristiäisiin. Oli mukavaa viettää kerrankin esikoisen kanssa kahdestaan rauhallista yhteistä aikaa – ja kuopus puolestaan sai olla anoppilassa huomion keskipisteenä. Win-win suorastaan.

Viikolle toivoin puskuriaikaa, ja erityisesti tässä viikonlopun myötä reissatessa tuli oltua aika tietoinen kaikenlaisesta ehtimisestä. Se on jännä, että vaikka on ihminen varannut johonkin asiaan kolme tuntia, niin siitä tulee ikäänkuin urheilusuoritus, että saadaanko tästä tavoiteajasta nyt kuinka monta minuuttia höylättyä pois. Onneksi sain itseni aika nopeasti kiinni sellaisesta ajatuksesta, ja hyväksyin sen, että kun lähdettiin kello X niin perillä ollaan kello Y, ja se matkanteko nyt vain kestää tietyn ajan. Että periaatteessa ihan mukavasti löytyi sitä puskuriaikaa, kun olin kuitenkin alunperin varannut ihan riittävästi aikaa, jotta ei tullut kiire mutta oltiin sovituissa paikoissa sovittuun aikaan.

Tuossa reissatessa huomasi aika konkreettisesti senkin, että niillä omilla aikatauluilla ei ollut mitään merkitystä, jos niitä ei tarpeeksi selkeästi toisille kertonut. Tai jos odotti, että toiset ajattelevat saman aikataulun mukaan, ja sitten turhautuu kun kukaan ei näköjään toimikaan niinkuin halusin. Tämän huomasi sekä esikoisen kanssa kahdestaan että sitten koko perheellä. Tosin pelkästään lapsen kanssa liikkuessa oli helpompi muistaa, että lapsi ei välttämättä hahmota aikatauluja. Aikuisten kohdalla usein odottaa, että heillä on sama aikakäsitys, eikä varmista sitä omaa aikatauluajatusta ääneen.

Ja toki tämä kaikki pätee myös normaaliin arkeen, kun ei olla reissussa. Arjessa vain ne ”tuo varmaan ajattelee asioista samoin kuin minä” -hetket jäävät vielä enemmän piiloon, koska rutiini auttaa etenemään tilanteissa vaikka väärinkäsityksiä tulisikin. Reissussa ratkottavia tilanteita tulee vastaan niin paljon, että asioista on pakko puhua ääneen, jos haluaa selvitä paikasta A paikkaan B. Plus että reissaaminen itsessään väsyttää, joten ärsytyskynnys tulee vastaan pienemmistä asioista kuin tavallisesti.

Että siinäkin mielessä reissaaminen on hyödyllistä – se tulee purkaneeksi sellaisia ”tottakai tämä menee niinkuin minä ajattelin” -ajatusvirheitä oikein urakalla. 🙂

Missä olen?

Keho on toisaalta virkistynyt ja toisaalta väsynyt reissaamisen jäljiltä. Liikettä tarvitsisi, samoin vettä, mutta energiataso on suhteellisen hyvissä kantimissa.

Tunteet ovat vähän käymistilassa. Pitkää matkaa ajaessa ehtii olla läsnä itsensä ja omien kokemustensa kanssa – ja toisaalta kun setvii väärinkäsityksiä, niin tulee (kiitollista kyllä) nähneeksi ja sanoittaneeksi kaikenlaisia puolia itsestään.

Tunteissa on siis liikkeellä toisaalta iloa ja kiitollisuutta ja rauhaa, kun on saanut olla läsnä rakkaiden ihmisten kanssa. Toisaalta taas huomaan sellaista ärtymystä ja kiukkua ja kärsimättömyyttä, joka ei oikeastaan liity mihinkään olosuhteeseen vaan joka vaikuttaisi olevan tosi vanhaa perua. Jollain lailla tuossa viikonlopun aikana myllääntyi pintaan sellainen puoli itsestä, joka mieluiten vain huutaisi ja raivoaisi ja heittelisi tavaroita seinään. Sen kanssa läsnä oleminen on toisaalta jännittävää ja toisaalta ilahduttavaa – ja se jos mikä nimenomaan vaatii puskuriaikaa, jotta en oikeasti ryhdy huutamaan ja raivoamaan ja heittelemään tavaroita seinään. (Tällainen ”kärsivällisyyttä sisäisen kolmevuotiaan kanssa” -harjoitus, ehkäpä.)

Ajatukset ovat vielä viikonlopussa. Varasin itselleni maanantait kokonaan oman yrityksen kanssa vietettäviksi päiviksi, ja selvästi se tekee hyvää näin siirtymävaiheena viikonlopun ja työviikon välillä. Lisäksi mieli haluaisi kovasti askarrella taas vaatteisiin liittyvien asioiden kanssa – viikonlopuksi pakkasin repullisen vaatteita ja se riitti mainiosti, vaikka ohjelmassa oli sekä kyläilyä että ristiäisiä että hotellissa löllöilemistä. Niin nyt taas joku järjestelmällisyyttä ja selkeyttä kaipaava osa minusta haluaa pelkästään lukea Vivienne Filesiä ja fiilistellä erilaisia kapselivaatekaappeja. (Ainakin paljon mielummin kuin siivota keittiötä ja miettiä työviikkoa.)

Mitä kohti?

Yksi syy, miksi tykkään reissaamisesta, on se, että asiat ovat selkeästi rajattuja. On vain tietty määrä tavaraa mukana. On selkeä aikataulu, jonka puitteisiin voin sovittaa oman tekemiseni ja olemiseni. Useimmat paikat, joissa reissussa yöpyy, ovat selkeämpiä ja siistimpiä kuin oma koti. (No se nyt ei ole kauhean vaikeaa.)

Selkeys

Niin jos tälle viikolle vaikka etsisin selkeyttä sellaisista jutuista, jotka reissussa ilahduttavat. Vaikka siitä, että miettii ensin ja tekee sitten. Tai laittaa tavarat jo illalla valmiiksi, jotta aamulla lähteminen on helpompaa. Tai miettii huolellisesti etukäteen, mitä tarvitaan mukaan, ja sitten laittaa muut tavarat pois.

Kovasti on miettimistä. Ehkä tämäkin on sitä puskuriaikaa, siis että kun aloittaa jonkin jutun niin aloittaa sen rauhassa, ja sitten vie sen loppuun asti ennenkuin aloittaa seuraavan jutun. Se voisi tuoda selkeyttä. Ainakin tässä fyysisessä ympäristössä näen aika monta asiaa, jotka kaipaisivat loppuun viemistä, ja itse asiassa muutama mielen päällä oleva juttukin hyötyisivät siitä, että ensin tehdään asiat loppuun.

Voisin yrittää sitä vaikka niin, että aina kun pysähdyn tai pidän paussin tai mietin, että mitäköhän seuraavaksi tekisi, niin laittaisin ensin kolme asiaa paikoilleen tai loppuun. (Heti tuli mieleen, että näinköhän on joku laskuri-app, jolla voisi laskea päivän mittaan, että kuinka monta kolmen asian settiä tulee laitettua pois. Ehkä se tulisi silloin näkyväksi eri tavalla. Tutkin asiaa.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tervetuloa pysähtymään kommenteissa tai jatkamaan keskustelua!

Pysähtyminen 110: Sisäisen kriitikkoarmeijan paluu!

Mistä tulen?

Viime viikolla oli vähän niinkuin vapaampaa, lepoa, keveyttä. Töitä, toki, mutta enemmän verkkarit päällä tehtävää sorttia kuin opetusta. Oli jopa bänditreenit, se oli huikean kivaa.

Suoraan sanoen unohdin kaikki mahdolliset supervoimat ja tutkimiset, kun iski päälle sellainen maailmanlopun turnausväsymys. Vetämättömyyttä ja vastustusta ja v… no muita v-kirjaimella alkavia tunnetiloja. 😀 Ja siihen päälle vielä reilu kauhallinen häpeää siitä, että vieläkö muka pitää levätä, eikö se nyt jo parilla päivällä olisi tämä lepääminen ja omista tarpeista huolehtiminen purkissa.

Viime viikon fiiliksistä kertoo jotain sekin, että muistan varsinaisista tapahtumista aika vähän. Kalenteria katsoen muistaa, että aivan totta, Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja -koulutuksen empatiaparipuhelu oli, ja totta juu, tuossa kävikin Se-Ja-Se kylässä, ja niin edespäin. Mitähän sitä tuli viime viikolla oikeasti tehtyä? Näköjään ei ainakaan oltua kauheasti läsnä. Väsymys heittää nopeasti sellaiseen moodiin, että ei oikeasti lepää mutta ei oikeasti tee mitään muutakaan, vaan tuijottaa pää tyhjänä joko ruutua tai kirjaa tai jotain muuta.

Ai niin, tehtiin me lasten kanssa paperimassataidetta. Pöydän kulmalla oli ikuisuuspino silppuriin kuskattavia papereita, joita ensin antaumuksella silputtiin saksilla ämpäriin (sellaiset moniteräiset yrttisakset on siihen hommaan ihan loistavat) ja sitten tehtiin paperimassasta vaikka mitä. Paperivellin hämmentäminen puukauhalla oli yllättävän meditatiivista. 😀 Noin yleisestikin ehkä parhaat hetket viime viikosta oli ne, jolloin oikeasti keskityin tekemään jotain muuta kuin töitä tai yleistä homehtumista – oli se ”muuta” sitten päikkärit tai paperimassa tai pöydän siivoaminen.

Selvästi ensi viikolle tarvii vielä lisää läsnäoloa. Se on väsyneenä selvästi vaikeampaa, ja väsyneenä sitä tarvitsisi vielä enemmän kuin tavallisesti, jotta saisi oikeasti huomioitua ne tarpeet, jotka on vajaalla.

(Tähän kohtaan mun sisäinen kriitikkoarmeija haluaa vielä tähdentää, että onhan tämä nyt typerää etten mä vieläkään osaa tällaisia asioita.

Että jumankauta montako vuotta tätä on tässä nyt tahkottu, ja vieläkin oon täysi amatööri itseni kuuntelemisessa ja tehokkaassa lepäämisessä! Että kyllä sitä pitäisi osata levätä sillä tavalla taloudellisesti, että jää aikaa myös muihin, tärkeämpiin asioihin.

Ja vielä kehtaan kirjoittaa, siis julkisesti, siitä että teen tällaisia amatöörien virheitä, ”en ollut tarpeeksi läsnä” voi video. Heitä myös hävettää mun puolestani, koska mä en selkeästi osaa hävetäkään tällaisia asioita tarpeeksi, niin että tajuaisin olla levittelemättä niitä kaikille maailman ihmisille.)

Tähän kohtaan syvä huokaus ja empatiaa kriitikkoarmeijalle. Olisikohan siellä jotain pätevyyden ja kasvun tarvetta siellä turhautumisen taustalla? Ja ehkä sellaista nähdyksi tulemisen tarvetta ja samalla pelkoa? Nyt he ainakin tulivat kuulluksi, näin alkuun.

Missä olen?

Keho on väsynyt, vähän selkä jumittaa sen paperimassan hämmentämisen takia, päänsärky muistuttelee että vettä voisi juoda.

Tunteet… no tässä kohtaa edelleen nolottaa se kriitikkoarmeija, mutta vähän myös huvittaa. Työjuttujen suhteen on puoliksi innostusta ja puoliksi jännitystä, että miten tässä loppuviikosta saa hommia tehtyä kun lapsilla on hiihtoloman takia lyhyempi viikko. Iloa ja innostusta siitä, että on kivoja juttuja tulossa viikonvaihteessa ja seuraavalla viikolla.

Ajatukset… Töissä, pyykeissä, edelleen vähän myös vegaanisen ruokavalion opettelussa, suunnitelmissa, budjeteissa. Kriitikkoarmeija yrittää änkeä vähän aina sinne sekaan ja muistutella asioista, jotka ovat heidän mielestään Totta.

Mitä kohti?

No jos tälle viikolle sitä läsnäoloa. Keep it short and simple.

Läsnäoloa kehossa: kun mä huomaan, että oon taas vajonnut johonkin tiedottomaan jumittamiseen, niin hengittäisin pari kertaa syvään ja huomaisin, että mitä mun kehossa tapahtuu ja mitä mun keho tarvitsee. (Yleensä se tarvii päikkärit.)

Läsnäoloa tunteissa: kun mä huomaan kehosta, että jostain alkaa kiristää ja verenpaine alkaa nousta, tai vastaavasti kun on kivaa ja ihanaa, niin pistäisin merkille, miltä musta tuntuu ja mitä mä tarvitsen. Tai sitten aina kun huomaan, että kriitikkoarmeija alkaa pitää sellaista aivojen sisäistä presentaatiota aiheesta ”180 Syytä Miksi Juuri Sinä Olet Ihan Täysi Luuseri”, niin palaisin taas tunteisiin ja tarpeisiin.

Läsnäoloa ajatuksissa: Mä tykkään kovasti Byron Katien The Workin kysymyksistä ”Onko se totta?” ja ”Kuka tai mitä olisin, jos en ajattelisi näin?”. Ne auttavat kriitikkoarmeijaan. Ne auttavat myös silloin, kun mä yritän ajatella jotain asiaa ns. ensin valmiiksi, sen sijaan että kokeilisin ja katsoisin, miltä tilanne näyttää.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 107: Häpeää ja supervoimia

Mistä tulen?

Takana on sen verran täyteläinen viikko, että pysähtyminenkin tulee vasta näin tiistaina. (Tai oikeastaan vasta keskiviikkona, koska tiistaina oli verkkosivustokin vapaapäivällä.) Siihenkin on lupa, joskus tapahtuu tällaista. 🙂 Päivät täynnä opetusta ja sen suunnittelua, ja sitten viikonloppuna molempina päivinä RVO-koulutusta ja aiheena niinkin kevyt setti kuin häpeä. Tuli kaiveltua omia nolouden ja häpeän solmuja auki oikein urakalla. Ja vaikka nyt on siltä osin kevyt ja hyrisevä olo, niin työstäminen on myös väsyttävää hommaa.

Se näissä koulutusviikonlopuissa on kiitollista, että vaikka on väsynyt niiden jälkeen, niin aina useampi päivä niiden jälkeen menee sellaisessa hyvän vuorovaikutuksen imussa. Jaksaa kuunnella lapsia, ilmaista asiat havainnoilla ja tunteilla ja tarpeilla, pyytää komentamisen sijaan ja jos pyyntöön tulee kielteinen vastaus (tai ei vastausta lainkaan) niin kysyä että ”mikä sua auttaisi” sen sijaan, että jatkaisi jankuttamalla tai valittamalla. 🙂

Josko tämä toimisi lohdullisena vertailukohtana myös jollekulle muulle: mä opiskelen vuorovaikutusohjaajaksi, ja kahden vuorokauden syventymisen jälkeen mulla menee ehkä noin viikon verran vuorovaikutus lasten kanssa sillai 90% putkeen, ennenkuin palaa taas siihen ehkä-onnistuin-ehkä-en -arkeen. Että jos itsellä ne vuorovaikutustilanteet ei korjaannu yhden blogitekstin lukemisella tai edes yhdellä harjoituksella, niin se menee just niinkuin kuuluukin. Opettelussa menee aikaa, se vie energiaa, ja siinä pitää tehdä virheitä ja huomata tehneensä.

Missä olen?

Keho on väsynyt, mutta muuten hyvässä jamassa. Tämänpäiväinen käynti osteopaatilla avasi taas erinäisiä jumeja, ja viikonloppuna ehti koulutuksen tauoilla vähän venytellä ja tanssiakin. Liikettä kaipaa.

Tunteet… No, viikonlopun aiheena oli häpeä, joten tällä hetkellä aika taajaan vilahtelee tunteissa ja ajatuksissa kaikenlaiset nolot sattumukset ja piintyneet toimintatavat. On hauska huomata, että ne eivät aiheuta ihan valtavia kiristyksiä ja puristuksia enää, vaan enemmän sellaisia lämpöisiä hulahduksia, jotka saa aika nopeasti hyväksyttyä. Lisäksi tunteissa pyörii ilo ja kiitollisuus, onnellisuuskin, kun yhteyden ja vuorovaikutuksen ja nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeet ovat täynnä. Toisaalta näin yöllä ihan karmeaa painajaista, jossa mm. jouduin vahingoittamaan lastani toisen ihmisen käskystä (en kuvaa sen tarkemmin, mutta heräsin yöllä ja kesti tovin ennenkuin sain taas unta – ja olin aika kiitollinen kun aamulla herätessä lapset kömpivät iloisina ja hyvinvoivina sängyistään). Se uni kummittelee vieläkin takaraivossa ja lietsoo pelkoa ja surua ja häpeää (Miten sitä ihminen edes unessa suostuu vahingoittamaan lastaan ennenkuin itseään?! Näköjään sitä voi hävetä myös uniminänsä toimintaa…), vaikka oikeasti mitään kamalaa ei tapahtunut.

Ajatukset… viikonlopun jäljiltä olen purkanut aika paljon vanhoja ja uudelleen pintaan nousseita, noloja tapahtumia tai toimintamalleja. Mitä niissä tapahtui, mitä tarpeita oli, mitä olisin toivonut tapahtuneen, millaisia tunteita ne herättävät nyt. Myös tuota viimeöistä painajaista mietin, sekä silloin yöllä herätessä että illalla että nyt kun taas kirjoitin siitä. Yritän ymmärtää ja päästä selkeyteen, että mitä ihmettä mun alitajunta yrittää kertoa mulle tuollaisella unella. No ehkä ainakin sitä, että välillä omalla toiminnallani saatan ihan oikeasti vahingoittaa lapsiani – vaikka silloin, kun mulla on käsittelemätöntä häpeää, jolta suljen silmäni mutta samalla siirrän sitä lapsilleni. Ja että mä voin kieltäytyä siirtämästä niitä joskus oppimiani, vuorovaikutusta myrkyttäviä asioita lapsilleni. Vaikka se tarkoittaisi sitä, että joudun joskus sanomaan EI silloinkin kun se tuntuu vaikealta.

Mitä kohti?

Loppuviikko on taas suht täynnä opetusta ja sen suunnittelua. Viikonloppuna täytyy pitää jossain kohtaa vapaata. No, pari viikkoa on vielä tätä tykitystahtia ja sitten rauhoittuu opetusten suhteen aikataulu. Yritän kovasti löytää tasapainon sen väliltä, että toisaalta tehdään silloin kun on mitä tehdä, ja toisaalta jos en lepää missään kohtaa niin ei ole mistä ammentaa.

Mitä tarvitsen?

Eilen valitsin itselleni täksi päiväksi supervoimat, ja ne itse asiassa olivatkin ihan loistava tapa muistuttaa mieleen, että mitä tarvitsen. Niin mitä supervoimia haluaisin tälle viikolle?

– Itsestäänselvän Itsestä Huolehtimisen Supervoima.
Sellainen, että kun väsyttää, niin levätään, ja kun on nälkä, niin syödään. Kun tarvitsee läheisyyttä, niin pyytää sitä, ja kun kaipaa järjestystä, niin pyytää sitäkin. Ihan ilman mitään ”no muttakun on ihan tyhmää tarvita tällaisia asioita, ja vastahan minä, ja ei kukaan muukaan, ja onkos tämä nyt ihan reilua että minä tässä lepään” -taustakuoroa. Heti kun huomaan tarvitsevani jotain, niin priorisoin sen, että löydän siihen tarpeeseen jonkun ratkaisun.

– Yllättävän Helppoa Juuri Oikeaan Aikaan
Se asia, josta hermoilin, että mitenkähän se järjestyy? Oho, noinhan se meni. Se suunnitelma, jota en halunnut ruveta tekemään, koska pelkäsin, että siinä menee ikä ja terveys? Wau, sehän syntyi kuin itsestään. Hoitoaamujen toppahaalarirumba? Hei keksitään että miten me saatais tästä ihan maailman helpointa! Miten kaikki tapahtuukaan niin sujuvasti, helposti, vaivattomasti?

– Kristallinkirkasta Selkeyttä
Kun saa sanat suustaan juuri sellaisessa järjestyksessä, että toisen on ihan älyttömän helppo ymmärtää tasan, mitä tarkoitan. Kun saa kielioppiasian selitettyä ja treenattua niin, että opiskelijoilla syttyy lamppu ja alkaa kuulua, että hei nyt mä tajusin tän. Liikuttava sisäinen yksimielisyys siitä, että mitä teen nyt ja mitä seuraavaksi.

Jos näistä löytyisi ensi viikkoon sitä, mitä kaipaan? Kokeillaan.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Jos saisit keksiä itsellesi ihan mitä tahansa supervoimia (ja onneksi saatkin, tässä leikissä), niin mitkä valitsisit? Saa valita toisten keksimiä tai miettiä ihan omiakin! Tervetuloa pysähtymään kommentteihin tai miettimään itsekseen.

Pysähtyminen 106: Aikuisuuden koeajoa

Mistä tulen?

Viime viikko oli aikamoista aikuisten elämän koeajamista. Täysiä työpäiviä, viikonloppuna kävin kummilapseni rippikouluun liittyvässä messussa, ja esikoiselta lähti hammas. Tänään pääsin kotiin puoli kahdeksalta, ja lasten nukkumaan laittamisen jälkeen piti vielä tsempata tiskikone päälle ennenkuin istuu alas, koska sen jälkeen ei tapahdu enää mitään mainitsemisen arvoista. Paitsi toki tämä pysähtyminen. 🙂

Toisaalta täysi kalenteri saa aikaan sen, että ennakoimisen ja valmistelun ottaa kerrankin vakavasti. Valitsin viikonloppuna työvaatteet valmiiksi henkareihin viikon joka työpäivälle, niin ei tarvitse aamulla turhaan miettiä. Mietin etukäteen, mitä syön. Noin ylipäänsä ennakoiminen onnistuu jostain syystä paremmin silloin, kun selkeästi lukee kalenterissa ”ole paikassa X aikaan Y”. Jostain mielen naftaliinista ne rutiinit palaavat taas käyttöön, vaikka siitä on tovi kun on viimeksi niitä treenannut.

Ja ehkä tässä on se syy, minkä takia tämä viikko on tuntunut enemmän aikuisuuden teeskentelyltä. Kun vaikka tässä nyt elää tällaista lapsiperheen ruuhkavuosiarkea, päivätyötä ja yrittäjyyttä ja kouluttautumista ja muuta, niin aika usein silti tuntuu siltä, että tässä mennään aika vahvasti improvisaatiolla. Siinä missä ”oikeat aikuiset” ennakoivat, suunnittelevat, tekevät asiat järjestelmällisesti ja heillä on muutenkin eri tavalla pakka kasassa. Ja nyt kun on muutaman päivää olosuhteiden pakosta täytynyt ennakoida tavallista enemmän (koska muuten tulee stressipaniikki ja katoaa työkyky ja kaatuu koko korttitalo) niin huomaa, että wau, kyllä tämä ”oikeiden aikuisten” elämä on muuten oikeastaan aika mukavaa. Että se ennakoiminen, rutiinit, omasta voinnista huolehtiminen ja riittävä lepo tukee paitsi työkykyä niin myös sitä, että on kivempaa.

En tiedä, että onko muilla teknisesti aikuiseksi laskettavilla ihmisillä sellainen olo, että tietää, mitä tekee. Että olis jotenkin selkeät sävelet oman elämän ja arjen ja olemisen ja työn suhteen. Muistan kun opiskeluaikana ajattelin, että sitten varmaan kun on kolmekymppinen perheellinen, niin elämä on jotenkin selkeää ja valmista. (Tyrsk.)

No tavallaan joo, lasten myötä tulee sellainen ennakoinnin tuoma selkeys että voit valita suht pysyvän rutiinin ruokien ja nukkumisten ja ulkoilujen suhteen, tai vaihtoehtoisesti voit valita kaaoksen ja sen tuomat pahoinvoinnin muodot. (Näin siis meidän lapsilla – jos toisissa perheissä kaikkien tarpeet tulevat täyteen toisilla keinoin niin hyvä niin.) Jonkin verran sitä ennakointia on täytynyt ulottaa myös omaan olemiseen, jos kohta ihan vain oman kärsivällisyyden vuoksi.

Niin ehkä nyt on se vaihe, jossa voisi liikahtaa ”en kärsi” -askelmalta kohti ”on kiva olla olemassa” -askelmaa? Ehkä tämä aikuisuuden larppaaminen voisi olla hyvä (teko)syy siihen – koska selvästikään en vielä ole niin sinut omien tarpeideni kanssa, että pelkkä ”jotta tarpeet olisi täynnä” olisi riittävän hyvä syy huolehtia omasta hyvinvoinnista.

Missä olen?

Kehoa väsyttää. (Harkitsin, että olisin katsonut kirjoittamisen jälkeen vielä vähän Sherlockia, mutta ehkä menenkin suoraan nukkumaan.) Keho kaipaisi liikettä ja venyttelyä, ehkä huomenna aamulla? Tämän päivän kehonhuolto taisi hoitua laulutreeneillä – stemmat hoitavat sekä psyykeä että fysiikkaa. Puoliso on flunssassa, mutta itsellä ei ainakaan vielä ole kipeä olo, toivotaan että tämä asiaintila jatkuu.

Tunteet… Nyt kun lapset pääsivät nukkumaan, niin on suhteellisen rauhallinen ja seesteinen olo. Työjuttujen rytmittäminen vähän hermostuttaa ja mietityttää edelleen, mutta samalla yritän kaivaa luottamusta siihen, että viikossa on riittävästi tunteja. Ilahduttaa, että tämä päivä on purkissa ja meni niin mukavasti. Vähän hävettää, että en jaksanut kotiin päästyäni olla lapsille lempeä ja läsnäoleva äiti – tai no, yritin, mutta siinä kohtaa niillä oli niin kova kaahailu menossa että ei äidin kanssa oleminen kiinnostanut, vaan ne kaikki jutut tulivat mieleen vasta valojen sammumisen ja hyvänyön toivotusten jälkeen. Niinkuin aina.

Ajatukset… Kauhean mielellään nyt haluaisivat päästä ääneen kaikki ”sinun olisi pitänyt” -ajatukset. Että jos olisit X niin olisi paljon helpompi Y, mitäs et tehnyt lälläslää. Onneksi sinne sekaan tulee myös niitä ”nyt on näin, tällä mennään” -ajatuksia, jotka saavat vähän sitä pahinta terää hiottua noista pitäisi-ajatuksista.

Näiden ruuhkavuosien ja -päivien raskain osa ainakin itselle on juurikin tämä jatkuva riittämättömyyden tunteen potentiaali: aina olisi voinut olla enemmän, parempi, tehokkaampi, läsnäolevampi, etevämpi. Aina kun tekee yhtä asiaa niin se on kaikista muista pois. Paitsi entä jos ei olekaan? Se riippuu tietysti siitä, kenen näkökulmasta katson. Jos katson lasten näkökulmasta, niin toki niille olisi kivempi, että olisi enemmän läsnäolevaa äiti-aikaa. Ja toisaalta kun mä huolehdin omista tarpeistani, niin mä pystyn paremmin olemaan aidosti läsnä silloin kun olen. Ja toisaalta kun mä muistan, miten tärkeää mulle on olla lasten kanssa, niin mä osaan keskittyä siihen läsnäoloon ja yhteyteen silloin kun olen heidän kanssaan, ja voin luottaa siihen että kaiken muun suhteen teen sen minkä pystyn silloin kun on sen aika, ja se riittää. Sen täytyy riittää, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. (Paitsi se, että teen sen minkä pystyn ja ahdistun samalla kaikesta siitä, mihin en pysty, mutta se nyt on kokonaistaloudellisesti katsoen se huonompi vaihtoehto.)

Mitä kohti?

No niin. Kun katson kalenteriani tulevalle viikolle, näen kolme päivää, jolloin olen opettamassa, yhden päivän, jolloin olen kotona ja lapset on kotona, ja kaksi päivää Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutusta. Toisin sanoen niitä viikkoja, jolloin introvertti-minä ei juurikaan lepäile.

Mitä mä silloin tarvitsen?

Lepoa. Rauhaa. Helppoutta. Ennakoitavuutta. Selkeyttä.

Tällä viikolla mun on ekstratärkeä huolehtia siitä, että lepään ja oikeasti katkaisen työpäivät ja mietin jotain muuta. Voisin taas yrittää hassutella noissa renkaissa, se voisi palauttaa takaisin kehoon ja irti työajatuksista. Irti päästäminen, ehkä TRE?

Ärsyttää edelleenkin se, että näköjään mun keho on nykyään sellainen kukkasen ja korttitalon välimuoto, jota pitää käsitellä silkkihansikkain jotta se ei vedä diivakohtausta ja marssi ulos lavalta, vertauskuvallisesti. Tämä vertauskuva kertoo siis kaiken siitä, miten vakavasti mä olen tottunut ottamaan kehoni tarpeet: joo joo, kauhea valitus, olisit välillä helpompi.

Kun taas kunnioittava näkökulma voisikin olla esimerkiksi se, että mä nyt syystä tai toisesta tarvitsen sen mitä tarvitsen, ja mä pääsen äärimmäisen paljon helpommalla jos mä vain hyväksyn sen, että nyt on näin, mä tarvitsen tän verran lepoa ja rauhaa ja liikettä ja unta jotta mä pystyn tekemään ne jutut, joita haluan tehdä. Ja että mun ei kuulukaan pystyä kaikkeen. Tai siis, onhan tässä arjessa aika monta liikkuvaa osaa, joiden hallitsemista mä ikäänkuin tuosta vain edellytän itseltäni. Ja sitten häpeän ja soimaan itseäni, kun kaikki ei menekään helposti.

Niin ehkä noiden lisäksi mä kaipaan vielä hyväksyntää. Että pääsisi irti niistä ”pitäisi” -ajatuksista ja yhä taas lähemmäs sitä ”nyt on näin” -ajatusta. Joskus muinoin mä pystyin tekemään erilaisia juttuja (ja suoraan sanottuna on ollut vuosikausia, jolloin en ole voinut hyvin, vaikka olenkin ”pystynyt” suorittamaan asioita, joita pidin suorittamisen arvoisina), ja nyt on näin.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, tyyli on vapaa!

Pysähtyminen 103: Arkeen laskeutumisen harkitsemista

Mistä tulen?

Vuosi vaihtui, lasten loma hoidosta jatkuu. Siinä päällimmäiset. 🙂 Vuodenvaihteessa pidettiin taas perinteiset meidän perheen naamiaiset, ja tällä kerralla oli muitakin osallistujia kuin oma porukka, kun kuopuksen kummi kumppaneineen tuli uudenvuodenviettoon mukaan.

Valitsin itselleni myös tälle vuodelle tavoitetunteet, ja esikoinenkin valitsi itselleen mun Tunne- ja Tarvekorteista tunteet, joita haluaa kokea uuden vuoden aikana. Se oli aika liikuttavaa, ja mielettömän hyödyllistä – otin kuvan niistä korteista, ja kun juteltiin, että mistä asioista hänelle näitä tunteita tulee (mm. ”mukava” tunne tulee siitä, kun saa olla äidin ja isin ja E:n kanssa, ja ”rauhallinen” tunne tulee siitä ettei ole kiire vaan saa tehdä asioita omassa tahdissa), niin mä voin palata niihin aina jos itsellä on vaikeuksia ymmärtää, että miten tuolla lapsella voi olla niin vaikeaa olla nyt omissa nahoissaan. Tulee eittämättä tulevan vuoden aikana hyödynnettyä, kun hän tosiaan huhtikuussa täyttää kuusi. (Kuopus halusi valita ”kaikki tunteet” eli joka ikisen 55 kortista, mikä kertoo hänen temperamentistaan kaiken tarvittavan.)

img_3144
Noin muuten viikko onkin sitten mennyt kärsivällisyyttä treenatessa. En tiedä, johtuuko loman rutiinittomuudesta, aikuisten meiningistä (kun töitä pitää saada vuorovedolla tehtyä vaikka lapset ovatkin kotona), iästä vai mistä, mutta tuntuu että molemmilla lapsilla on ihan ihme ”teen just päinvastoin kuin sanotaan” -meininki. No esikoisella osa siitä johtuu varmasti tuosta lähenevästä kuuden vuoden iästä, kun aivoissa menee yhteydet uusiksi ja asioita pitää opetella uudestaan – ja kun siihen menee kapasiteettia, niin vastoinkäymiset ovat helposti aika musertavia.

Kuopuksella taas, jaa-a. Paljon uuden oppimista samaan aikaan, unirytmin risaisuutta (hoidossa nukkuu päikkärit, mutta kotona ei sitten niin millään), sellainen yleinen kolmevee-meininki, oma temperamentti, ehkä vähän flunssaakin siellä vielä seassa… Johtui mistä johtui, niin raskasta on. Taas muistaa, että millaista oli olla lasten kanssa kotona – no toisaalta silloin oli erilaiset rutiinitkin, mutta silti.

Tänään vähän meinasi tulla nostalgia kotivuosia kohtaan, kun oltiin käyty pakkasulkoilulla ja mä laittelin lounasta samalla kun lapset katsoivat piirrettyjä. Tai ehkä tuli vain nostalgia sitä vaihetta kohtaan, kun itse sai keskittyä ihan hyvällä omallatunnolla vaan siihen lasten ja kodin hoitamiseen. Ja se nostalgia hävisikin sitten aika nopeasti kun muistin, että enhän mä silloinkaan lapsiin ja kotiin keskittynyt, vaan gradun jälkeen yhdistyshommiin ja kouluttautumiseen ja kaikkeen sellaiseen. Että oikeastaan se nostalgia kohdistui vain niihin hetkiin, kun aurinko kimmelsi lumella ja keittiössä tuoksui ruoka, ja niitä voi olla ihan vaikka viikonloppuisinkin.

Ehkä nämä joululoman päivät on siinä mielessä hyvää muistutusta, että noille tekee tosi hyvää olla hoidossa ja mulle töissä. Siis niinkuin pitkällä tähtäimellä. Toki jos mä ottaisin tämän sellaisena ”nyt pidetään järjestelmällisesti Hyvää Perhearkea Koko Porukalle” -leirinä, niin olisi tavoitteita ja onnistumisia ja muuta. Ehkä tämän loppuviikon voisikin ajatella sellaisena puolivälin versiona? Että skarppaisi kohti normaalia arkirytmiä ja tekisi yhteisiä juttuja ihan suunnitellusti, mutta yrittäisi jostain löytää hetken myös omalle lepäämiselle? Nimittäin sellaista lepolomaahan tämä ei ole, paitsi niinä harvoina hetkinä kun molemmat lapset yllättäen löytävät vaikkapa jonkun kiinnostavan värityskirjan ja taloon laskeutuu autuas hiljaisuus.

Missä olen?

Flunssa vääntää viimeisiä tihutöitään poskionteloissa – tunnollinen työntekijä sairastaa lomalla ja miten se meni. On sellainen olo että voi kun menisi jo flunssa pois niin saisi hyvällä omallatunnolla jumppailla, ja se vasta on kummallista. Toki tervetulluttakin.

Tunteiden puolella on toisaalta rauhaa ja iloa, toisaalta jännitystä ja hermostumista kun on Yks Homma, joka pitäisi hoitaa ja en millään haluaisi. Tai siis haluaisin ja se tuntuu vaikealta. Ja sitten on vielä, hmm, kärsimättömyyttä itseä ja lapsia kohtaan kun on jatkuvasti joku skisma selvitettävänä (ja kun mun Pitäisi tietysti osata ne selvittää aina tosi tyylikkäästi ja heti ja asianmukaisesti, tai auttaa lapsia neuvottelemaan ne keskenään rauhanomaisesti), kaipaisin harmoniaa ja yhteistyötä ja rauhaa ja tällä viikolla ja tällä hetkellä arki ei ihan sitä tarjoa niin paljon kuin toivoisin. Tai sitten mä en keskity siihen niin paljon kuin voisin.

Ajatukset… Lähinnä ajatukset pyörivät akselilla ”mitä kaikkea voisin tehdä jos ei olisi flunssa”, tai ”asioita joita pitäisi tehdä kunhan saisi sopivan hetken ja lapset pois pyörimästä jaloista”. Mä voisin kirjoittaa listan, jotta näkisin, että mitkä niistä jutuista oikeasti haluan tehdä tällä viikolla (toisten aikataulujen vuoksi jne.) ja sitten huolehtia, että saan ne tehtyä ja oon lopun aikaa ihan vaan ressaamatta. Ensi viikolla lapset menee hoitoon kuitenkin, joten silloin on aikaa.

Mitä kohti?

Tulevalla viikolla on luvassa kivoja juttuja, jonkin verran työjuttuja, siirtymävuosipäivää, ja oikeastaan enimmäkseen sitä arkeen laskeutumista. Tai siis toivoisin, että ensi viikon maanantaina kun kello soi seitsemältä, niin olo olisi kaikilla edes suunnilleen positiivisen puolella.

Mitä siihen tarvitaan?

Rauhaa, ennakointia, yhteistyötä, selkeyttä, lepoa. Niitä nyt ainakin.

Esikoisen kohdalla voisi tosiaan palata niihin hänen valitsemiinsa tavoitetunteisiin ja miettiä, että miten niitä saisi tässä tämän viikon aikana tuettua. Kuopuksenkin kanssa varmaan kortteja voisi käyttää, mutta sen lisäksi tarttee keksiä vielä joku luova konsti, jotta tullaan molemmat kuulluksi ja saadaan oikeasti keksittyä kokeiluun keinoja, jotka auttaisivat siihen yhteistyöhön ja rauhan säilyttämiseen. Lupa olla minä -kenttälaboratorio jatkaa siis toimintaansa. 🙂

Itselleni tarvitsen myös rauhaa, ennakointia, selkeyttä ja lepoa. Ja kyllä, yhteistyötäkin. Vaikka kauheasti haluaisin ajatella, että minä kyllä itse ja yksin selviän ja hienosti menee, niin… no, ei se ihan niin mene.

Ja tietysti ensi viikolle opettelen myös niitä tämän vuoden tavoitteita, eli helppoutta ja luottamusta ja iloa ja yhteyttä ja kehon hyvinvoinnin vaalimista. Miten tämän voisi tehdä mahdollisimman helpoksi? Hmmm…

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 102: Joulun jälkimainingit

Pysähtyminen

Tänään en vielä pysähdy koko vuoden äärelle, vaikka ensin teki mieli. Olkoon sitten kaksi reflektiota tällä viikolla, elämä risaiseksi.

Mistä tulen?

Viime viikolla oli joulu. Siihen liittyen oli yllättävän vähän stressiä – tai sitten rima-alas-ja-perinteet-kunniaan -lähestymistapa oli ihan paikallaan. Joulukorttien lähettäminen, piparkakkutalojen tekeminen, joululaulut ja muut Jouluun Keskeisesti Kuuluvat Puuhat jäivät ihan autuaasti tänä vuonna väliin. (Sinänsä hauskaa, koska silloin kuukausi sitten mainitsin, että ruvettiin askartelemaan niitä kortteja. Jos ensi vuonna vaikka lokakuussa aloittaisi, niin ehtisi joulukuun puoleenväliin mennessä?) Sitten taas toisaalta tein itse laatikot joulunaluspäivinä, koska huomasin, miten tärkeää se oli mun omalle jouluun laskeutumiselle.

Jouluaattona lapsilla meni vain vähän yli jännityksen kanssa. Kuopuskin alkaa olla siinä iässä, jossa tieto joululahjojen tulemisesta vie ihan hirveästi tahdonvoimaa, joten sellaisia keskikokoisia hajoamisia päästiin toki navigoimaan. Siinäkin kohtaa enimmäkseen auttoi rima-alas -taktiikka: asioiden ei tarvitse mennä kiiltokuvameiningillä, jotta voi olla kivaa, ja jos jännitystä helpottaa se, että yhden lahjan saa avata jo heti aamupuuron jälkeen niin olkoon sitten niin. Yksi joulun liikuttavimmista hetkistä olikin se, kun lapset saivat antaa ja avata toisilleen hankkimansa lahjat.

Joulun jälkeen elämä onkin ollut pääasiassa pitkään nukkumista ja myöhään valvomista, sekä aikuisten että lasten osalta. Päivärytmi on ihan levällään, ruokarytmi on siirtynyt parilla tunnilla normaalista eteenpäin, lelujen kerääminen illalla on yksi iso vitsi, ja kaikilla on vähän (tai aika paljon) lomamoodi päällä. Ehdin tuntea tästä kaikesta tunnontuskiakin, kunnes tajusin, että ennen uuttavuotta ei kannata yrittää yhtään mitään päivärytmin muokkausta, koska on ihan hyvä jos uudenvuodenpäivänä nukutaan pitkään. 🙂 Siitä on sitten aikaa hilata aikataulua kohti säällisempää meininkiä.

Samaan aikaan olen myös onnistunut useampana päivänä jumppailemaan, vaihtamaan kahvin iltapäivällä teehen, juomaan vettä, ja noin yleisesti pitämään omasta hyvinvoinnista oikeasti huolta. Itseni tuntien sellainen ”100% Awesome Elämänmuutos Tehokuuri” -meininki kestäisi puolitoista päivää, joten yritän hiljalleen ujuttaa tänne loman sekaan sellaista pitkän tähtäimen hyvää fiilistä tukevaa toimintaa. Sitten kun arki iskee, niin se toivottavasti ei iske ihan niin voimalla.

Missä olen?

Moi keho, minä huomaan sinut.

Sua väsyttää ja flunssattaa. Tykkäät kun hikoillaan, mutta reagoit tosi selkeästi stressaaviin ajatuksiin. Keräät niskaan solmuja, joita voidaan sitten yhdessä (ja viikon päästä osteopaatilla) purkaa. Tykkäsit, kun tehtiin TRE-harjoituksia jumpan jälkeen. Haluaisit tanssimaan ja liikkeelle ja vähän taas jumppaamaan.

Moi tunteet, mä huomaan teidät.

Tässä ja nyt on läsnä jännitystä ja kiitollisuutta tulevaan vuoteen suuntautuen, ja kärsimättömyyttä tämän viikon aikataulujen osalta. (Kaipaisin selkeyttä, helppoutta, tehokkuutta.) Hellyyttä ja lempeyttä puolisoa ja perhettä kohtaan (rakkauden ja merkityksellisyyden ja yhteyden tarpeet täyttyvät) ja samaan aikaan epävarmuutta ja turhautumista (kaipaisin kuulluksi tulemista, selkeyttä, vielä lisää yhteyttä, yhteistyötä ja toisten hyvinvoinnin edistämistä). Uudenvuodenvieton suunnitelmat innostavat ja ilahduttavat (iloa, yhteyttä, leikkiä ja hauskanpitoa, merkityksellisyyttä).

Moi ajatukset, mä huomaan teidätkin.

Olen tässä lomalla huomannut, miten helposti kuvittelen ”lepääväni” nenä kiinni ruudussa. Sitten tajuan, että oikeasti en levännyt, vaan hukkasin monta kallisarvoista hetkeä elämästäni. Tuntuu tosi vaikealta keksiä tapoja oikeasti levätä ja ladata akkuja. Paras tapa tähän mennessä keksimistäni on meditaatio tai mielikuvaharjoitukset, mutta niissäkin tunnun nukahtavat alta aikayksikön. Ehkä se vain kertoo siitä, että oikeasti tarvitsen lepoa, ja ruudun tuijottaminen vain lykkää sen huomaamista. Selvästi tuo liikkuminen auttaa myös irtautumaan ja ottamaan omaa aikaa. Hmm, joo, näköjään käytän sitä ruudun tuijottamista myös sellaisena ”väliseinänä”, kun lapset ovat kotona. Ikäänkuin mulla olisi omaa tilaa ja omaa rauhaa, eikä kukaan tule keskeyttämään. Paitsi että tulee, ja niin kuuluu tullakin. Ehkä sitä omaa rauhaa voisi etsiä muilla keinoilla, ja olla samassa tilassa ilman ruutuja silloin kun on samassa tilassa? Hmmm.

Mitä kohti?

Tässä viimeiset pari päivää olen työstänyt muun muassa Desire Mapia ensi vuodelle, joten ne vähän värittävät tässä tietysti olemista. Jos nyt kuitenkin tässä kohtaa mietin vain tätä tulevaa viikkoa, niin…

…niin. On juttuja, joita haluan saada valmiiksi ennen kuun vaihdetta ja vuodenvaihdetta. Samaan aikaan kroppa ja mieli huutavat lepoa ja helppoutta ja vapautta ja keveyttä.

Mä en tiedä, että miten tehokkuus ja helppous ja keveys mahtuisivat samaan viikkoon, mutta ehkä mä luotan siihen, että se on mahdollista.

No niin, siinä kai se on. Tehokkuus, helppous, keveys. Ah, jo ajatuksena tuntuu paremmalta kun mietin tulevaa viikkoa näiden valossa. Jos mä kuvittelen, että ne kulkee mun soluihin hengitysilman mukana niin selkä suoristuu ja otsa siliää. Tämä on hyvä näin.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Sana on vapaa kommenteissa!

Pysähtyminen 100: Entäs keho?

Mistä tulen?

Tänään kirjoitan pysähtymisen tiistaina. Syvä huokaus, ja nyt on näin. Oikein hyvä, saa olla.

Miksi tiistaina? Koska viikonloppu meni Rakentavaa vuorovaikutusta opiskellessa ja maanantai migreenissä. Alkuviikkokin oli kieltämättä aikamoista hoppua ja sinnittelyä, eli ei ihme, että kaikki se purkautui migreeniksi. Liian lyhyitä yöunia, liikaa kahvia, ruutuja, stressiä, ja jatkuvaa ihmisten kanssa olemista.

Ja sattumalta tämä on myös järjestyksessään sadas Pysähtyminen. Ilahduttaa, että olen onnistunut pitämään tätä perinnettä yllä kaikesta mahdollisesta aikataulujen seilaamisesta ja ajoittaisesta vastustuksesta huolimatta. Vähän vaille kaksi vuotta kuluu siihen, että tekee sata viikoittaista pysähtymistä. Niiden kautta on tullut huomattua vaikka mitä omasta kokemuksesta, omista tarpeista, ajatuksista, tunteista, kehosta.

Tälle viikolle halusin keskittyä tarpeiden huomioimiseen. Viikonlopun koulutuksessa sitä tietysti tuli treenattua ihan erityisellä keskittymisellä, ja oli tosi ihanaa ja palkitsevaa löytää harjoituksissa vaikeistakin tilanteista omat ja toisten tunteet ja tarpeet. Ja samalla mä kyllä unohdin kehon tarpeet aika lailla. Tai siis, no niin. Huomasin, että oli tosi vaikea ryhtyä tekemään mitään, ja onneksi kuuntelin sitä tunnetta, vaikka en ymmärtänytkään, mistä se tuli. Nyt kun katson kalenteria, niin tunnistan, että se oli ihan puhtaasti levon ja vapauden tarvetta. Arvelen, että jos olisin siinä kohtaa pakottanut itseni tekemään niitä asioita, joita olin itselleni aikatauluttanut, niin se olisi kostautunut migreeninä aikaisemmin, ja todennäköisesti koulutusviikonloppu olisi mennyt siitä plörinäksi.

Että tavallaan onnistuin kuuntelemaan omia tarpeitani, vaikka en täysin ymmärtänytkään sitä, että mistä nyt tuulee. Saavutus sinänsä sekin. Ja itselle tärkeä muistutus siitä, että aina ei tarvitse kaikkea ymmärtää, jotta voi hyväksyä. Pätee muuten sekä lasten että omalla kohdalla. Ja ehkä lasten kohdalla on helpompikin hyväksyä, että selvästi nyt jostain syystä tämä on hänelle vaikeaa, vaikka mä en ihan hahmottaisi, että mikä syy siellä on taustalla. Sen kun osaisi soveltaa vielä itseensäkin.

Missä olen?

Keho on edelleen aika väsynyt kuluneen viikon ja viikonlopun sekä eilisen migreenin jäljiltä. Kaipaa vettä, liikettä, lepoa. Koulutuksessa tehtiin TRE ( Tension Releasing Exercises)-harjoituksia eli tärinää, ja se teki hyvää. Sitäkin voisi keho vähän kaivata tässä.

Tunteet… Kiitollisuutta siitä, että migreeni hävisi niin, että pääsin eilen illalla laulutreeneihin – ennakoitavuuden, mukavuuden, itseilmaisun tarpeet täyttyivät siitä. Kevyttä pettymystä siitä, että hyvissä ajoin aloitettu joulukorttiprojekti ei ihan ennättänyt päätökseen 2. luokan merkeillä lähetettäviksi – siihen olisin kaivannut lisää ennakoitavuutta, pätevyyttä, järjestystä. Epävarmuutta, kun ajattelen tätä joulunalusaikaa ja työkuvioita – kaipaisin rauhaa ja lepoa, ja samalla toisten hyvinvoinnin edistämistä ja pätevyyttä. Iloa siitä, että kerrankin joululahjakuviot ovat suunnitellulla mallilla jo tässä vaiheessa – ennakoitavuus, toisten hyvinvoinnin edistäminen, ja ehkä jonkinlainen turvan tarvekin täyttyvät siitä asiain tilasta. Myös sellainen väsymykseen liittyvä perusahdistus ja -v*tutus käyvät välillä aina pinnassa – kaipaisin lepoa, rauhaa, vapautta, iloa, inspiraatiota, tukea, yhteyttä, järjestystä ja selkeyttä nyt ainakin, luulen.

Ajatukset… hmmm. Mietityttää tämä migreenihomma, pitää katsoa että helpottaako se jouluvapaiden aikana ja että millaisia systeemejä saisin järjestettyä arkeen, jotta niitä ei tulisi ihan niin usein. Vuodenvaihde tuo mukanaan sellaisen ”hmm, mitähän tänä vuonna oikeastaan tulikaan tehtyä” -reflektoinnin tarpeen, ja sille haluaisin ottaa oikeasti aikaa. Ehkä jos työstäisi taas Desire Mapia? (Jos muuten haluat itsellesi tai lahjaksi ilmaisen Desire Map -äänikirjan ja työkirjan, niin käy tsekkaamassa täältä.)

Mitä kohti?

Tällä viikolla on lasten viimeinen hoitoviikko tältä vuodelta, eli tietty määrä töitä tarttis saada tehtyä ennenkuin voi jäädä uppoutumaan jouluun. Mä haluan siis samaan aikaan olla tosi tehokas ja saada kaikki langat pääteltyä, ja samaan aikaan ei ihan riitä tsemppi nyt mihinkään puristukseen. Miten mä saisin nämä asiat soviteltua keskenään lempeästi ja rakastavasti?

No ehkä niin, että mä pysähdyn kuuntelemaan kehoa. Se toimi viime viikolla, ja sain kuitenkin tehtyä tarvittavat jutut. Jos yrittäisi tehdä kaiken tällä viikolla ns. keho edellä. Että kun kehon tarpeet on täynnä – lepo, liike, rentoutuminen, ravinto, turva, lämpö, mukavuus – niin asiat sujuu sutjakkaammin.

Lisäksi haluaisin opetella siihen, että pitäisin viikosta aina yhden päivän sellaisena kehonhuoltopäivänä. Kun muuten keho näköjään ottaa sellaisen itse, joko migreenin tai muun kautta. Niin että opettelisi oikeasti siihen, että olisi edes yksi päivä viikosta, jolloin keho tekee päätökset.

Sitä mä voisin tällä viikolla opetella.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?