Onnistumisen eväitä 4: Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Onnistumisen eväitä -tekstisarja saa jatkoa. Nämä seitsemän tekijää nousivat esiin kerta toisensa jälkeen, kun kävin syksyllä 2014 pitämässä keskustelutilaisuuksia vanhemmuuden onnistumisista Helsingin leikkipuistoissa. Edellisissä osissa aiheina omat tarpeet, kontrollista luopuminen ja omat tunnetaidot

Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Sen muistaminen, mikä tässä tilanteessa on minulle pääasia

kaatuuko maailma, jos…?

yksi asia, kaikki muu on plussaa

rajat läheisten kanssa

uskoin sitä, miltä itsestä tuntuu vs. mitä muut sanoo

neuvojen suodattaminen, myös oman pään pitäminen

Monissa vanhemmuuden onnistumisissa tilannetta helpotti se, että vanhemmalla oli itsellään selkeä ajatus siitä, mikä tässä tilanteessa on tärkeää – joko pienessä tai isossa mittakaavassa. Käytän itse tässä tekstissä ilmauksia ”arvot ja tavoitteet”, koska ne kuvaavat mielestäni tätä ilmiötä melko tarkasti.

 

Arvojen ja tavoitteiden muistaminen auttoi erilaisissa tilanteissa pitämään rajoja joko itselle tai toisille. Selkeiden arvojen ja tavoitteiden kautta oli helpompaa suodattaa ulkopuolelta tulevia, hyvää tarkoittavia neuvoja – ovatko nämä minun kasvatustavoitteideni ja -arvojeni mukaisia?

Arvojen ja tavoitteiden mielessä pitäminen auttoi keskittymään niihin asioihin, jotka todella edistivät sitä tavoitetta, esimerkiksi ovesta ulos pääsemistä tai aikuisen ja lapsen välisen luottamuksen vahvistamista.

Se auttoi kohtuullistamaan myös omia odotuksia – Ideaaliminä pystyisi tähän ja kaikkeen muuhunkin, mutta onko minun todella tarpeen pystyä siihen samaan? Mikä on se yksi asia, johon minä haluan tänään pyrkiä?

Tärkeiden asioiden huomaaminen ja niihin keskittyminen auttoi toisin sanoen vanhempia tekemään sellaisia valintoja, joihin he saattoivat olla myös jälkikäteen tyytyväisiä.

Kaikki on arvokasvatusta

Meillä kaikilla on joku arvomaailma ja jonkinlaiset tavoitteet sille, miten haluamme lastemme kasvavan. Haluamme ehkä, että lapsistamme tulee hyvinvoivia tolkullisia kansalaisia, tai jotain muuta. Joskus nämä tavoitteet ovat tietoisia, toisinaan ei. Joskus tavoitteiden taustalla olevat arvot ovat tietoisia, toisinaan ei.

Itse ajattelen, että yksi hyvän vanhemmuuden keskeisistä jutuista on sen tiedostaminen, mitä kohti kasvatuksellaan pyrkii.

Millainen tyyppi haluaisin, että tästä lapsesta kasvaa? Miten haluaisin, että hän suhtautuu itseensä, muihin ihmisiin, maailmaan? Mitä toivoisin, että hän pitää tärkeänä?

Ja kun näihin kysymyksiin on saanut vastattua, herää ehkä seuraavaksi astetta monimutkaisempi kysymys: miten autan lastani kasvamaan tällaiseksi ihmiseksi? Millä tavoin siirrän nämä arvot siihen, miten kasvatan lastani?

Vanhassa käyntikortissani oli Brené Brownin lainaus, joka vastaa tähän kysymykseen kuin nakutettu.

LOM-kayntikortti-taka

Se, keitä olemme ja miten kohtaamme maailman, ennustaa lastemme tulevaisuutta paremmin kuin se, mitä tiedämme vanhemmuudesta.

Toisin sanoen jo se, miten heräämme aamulla ja kohtaamme lapsemme, puhumme itsellemme ja toisillemme, käyttäydymme tuttuja ja tuntemattomia kohtaan, on arvokasvatusta.

Lapsi ymmärtää meidän arvomaailmamme tekojemme, ei sanojemme perusteella.

Jos periaatteessa pidämme tärkeänä kunnioitusta, ja samaan aikaan naureskelemme lapsen (tai jonkun muun) tietämättömyydelle, niin lapsi oppii, että tietämättömiä ei tarvitse kunnioittaa. Jos periaatteessa arvostamme rehellisyyttä, ja samaan aikaan kerromme yhdelle lapselle yhtä ja toiselle toista, niin lapsi oppii, että rehellisyys on arvokasta vain silloin, kun se palvelee omia etuja.

Ja toisaalta, arjen kiireiden ja stressien keskellä, arvovalinta on sekin, että pysähdyn kuuntelemaan lastani kesken pukemisrumban, ja sillä osoitan kunnioitukseni häntä kohtaan. Tai että rehellisesti kerron lapselle, etten tiedä vastausta johonkin asiaan, tai pyydän anteeksi kun tein virheen. Sillä osoitan, että rehellisyys ja kunnioitus ovat minulle tärkeämpiä arvoja kuin virheettömyys tai totteleminen. Sellaiset tilanteet myös tuntuvat jälkikäteen onnistumisilta, kun olen toiminut omien arvojeni mukaisesti silloinkin, kun se ei ollut itsestäänselvää.

Tavoitteet ovat sitten astetta konkreettisempi asia.

Jos arvonani on rehellisyys, niin tavoitteeni voi olla se, että vastaan lapsen kysymyksiin ikätasoisesti parhaan kykyni mukaan, vaikka ne kysymykset käsittelisivät minulle kiusallisia asioita. Käytännössä siis niin, että kun lapsi kysyy, että mistä vauvat tulevat, niin en kerro haikarasta tai sairaalasta haettavista vauvoista, vaan esimerkiksi siitä, että vauva kasvaa äidin kohdussa kunnes se syntyy.

Tai jos arvonani on kunnioitus, niin tavoitteeni voi olla, etten koskaan huuda lapselle, vaan puhun hänelle aina arvostavasti ja ystävällisesti. Käytännössä se vaatii sitä, että osaan ja ehdin rauhoittaa omat tunnekuohuni ennen kuin sanon lapselle mitään.

Kaksipiippuinen juttu

Ja tästä pääsemmekin siihen, miksi arvot ja tavoitteet ovat välillä vanhemmuuden kohdalla niin kaksipiippuinen juttu.

Toisaalta meillä on joka tapauksessa jotkut arvot, joiden perusteella teemme päätöksiä vanhemmuudessa – vanhempi, jonka korkeimpana arvona on lapsen hyvinvointi, tekee erilaisia päätöksiä kuin vanhempi, jonka korkein arvo on vanhemman itsensä mukavuus.

Ja sitten kuitenkin me jäämme tavoitteistamme, epäonnistumme arvojemme mukaan toimimisessa, teemme juuri niitä asioita, joita emme haluaisi. Väsyneenä en jaksa ryhtyä keskustelemaan perusteellisen ja uteliaan leikki-ikäisen kanssa siitä, miten itse asiassa se vauva sinne kohtuun päätyy. Tai kimmastun kolmevuotiaalle, joka ei pyynnöistä huolimatta kuuntele, ja karjaisen niin että lapsi säikähtää ja purskahtaa itkuun. Tai turvaudun unikouluun, vaikka se tuntuu pahalta, koska pään sisällä muut vaihtoehdot ovat vielä pahempia.

Joillekin ihmisille sellaisessa jännitteessä eläminen on niin vaikeaa, että he tinkivät mieluummin arvoistaan kuin huomaavat jatkuvasti epäonnistuvansa. Ihan sama, ei sillä voi niin iso merkitys olla, ihan hyvin sitä on maailmassa ennenkin eletty ilman sellaista ihme sinnittelyä että kaikessa pitää aina pyrkiä parempaan.

Ja tietyssä mielessä se onkin totta. Maailmassa on kasvanut koko ihmisen historian ajan uusia ja uusia sukupolvia, joita on kasvatettu enemmän tai vähemmän tavoitteellisessa mielessä. Siinähän ne on lapset jaloissa pyörineet, onko sillä nyt niin väliä?

Joskus ”siinähän ne pyörii jaloissa” -kasvatus on paikallaan

Tässä kohtaa palataan tuolla yllä esitettyyn kysymykseen. Kasvatustavoitteesi voi nimittäin ihan hyvin olla se, että kasvatat lapsestasi itsesi kaltaisen. Silloin ”lapset pyörivät jaloissa” -kasvatus on ihan loistava metodi. Jos olet tyytyväinen ja onnellinen siitä, millaista elämää elät, millaisia tunteita koet, miten kohtaat toiset ihmiset, ympäristön, virheet ja epäonnistumiset ja elämän arvaamattomuuden, niin silloin vanhemmuuden tavoite voi hyvin olla se, että annat pelkällä olemisellasi lapsellesi hyvää esimerkkiä.

Uskoisin, että suurin osa maailmanhistorian aikana ”jaloissa pyörien” kasvaneista lapsista ovat eläneet juurikin sellaisissa perheissä, joissa vanhemmat ovat pääasiassa ihan tyytyväisiä omaan olemisen tapaansa. Meillä eletään näin, yhteiskunnassa eletään näin, tämä on se oikea olemisen tapa, johon lapsenkin on syytä kasvaa. End of story, ei sen suurempaa ongelmaa.

Ja sitten on tietysti meitä muita. Meitä, jotka tuskailemme omien solmujemme ja ongelmiemme kanssa, emmekä halua siirtää niitä seuraavalle sukupolvelle. Meitä, jotka koemme melkein fyysistä ristiriitaa sen välillä, miten haluaisimme osata käyttäytyä, ja mihin todellisuudessa pyrimme. Meitä, joille vanhemmuuden onnistuminen tuntuu todellakin onnistumiselta, koska tiedämme myös, miten se tilanne olisi voinut mennä ihan toisin.

Silloin kasvatustavoite voikin olla, että haluan kasvattaa lapsestani ihan aavistuksen empaattisemman, kunnioittavamman, rohkeamman, vapaamman, iloisemman, rakastavamman tyypin kuin mitä itse keskimäärin olen. Haluan auttaa lastani kasvamaan itseni yli. Haluan auttaa lastani kasvamaan niin, ettei hänen tarvitse lyödä varvastaan ihan kaikkiin samoihinkiviin kuin minä.

Ja silloin päästään takaisin arvojen ja todellisen elämän ristipaineeseen. Mitä tehdä, kun haluaisin antaa lapselleni sitä hyvää ja kaunista ja arvokasta esimerkkiä, mutta tänään ei rahkeet riittäneet siihen?

Armollisuus ja inspiraatio, edelleen

Mun vastaukseni tähän on armollisuus ja inspiraatio.

Armollisuus on itsessään hyvin rakentava arvo. Se, että kaiken ei tarvitse aina olla täydellistä. Että asiat ovat niinkuin ne ovat, minä olen niinkuin olen, ja saan olla tällaisena hyvä ja arvokas, vaikka en yltäisikään aina nappisuoritukseen.

Armollisuus on sitä, että tunnistan, milloin olen tehnyt parhaani – silloinkin kuin se ”parhaani” olisi jonkun toisen mielestä, tai jonain toisena päivänä itsellenikin, murto-osa keskinkertaisesta.

Ja oikeastaan armollisuus näkyy myös muutamassa noista alussa kertomistani vastauksista. Yksi asia, muu on plussaa. Kaatuuko maailma, jos…?

Armollisuus on sen muistamista, että kaikkeen ei tarvitse revetä, vaan jotkut asiat ovat toisia tärkeämpiä. Maailma ei kaadu, vaikka tekisin virheen tai tinkisin tavoitteistani. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Kun siihen armollisuuteen yhdistetään muut arvot – kunnioitus, rehellisyys, rohkeus, vapaus, rakkaus – niin pystymme pyrkimään kohti niitä ilman, että täytyy aina onnistua. Silloin tulemme todennäköisesti kohdelleeksi myös lastamme armollisemmin silloin, kun tämä ei yllä omiin tavoitteisiinsa tai meidän odotuksiimme.

Ja ainakin itse pidän tärkeänä auttaa lapsiani kasvamaan ihmisiksi, joille sekä armollisuus että inspiraatio ovat elämän kulmakiviä. (Jos se ei vielä ollut itsestäänselvää. 😀 )

Mitä ajatuksia arvot ja tavoitteet vanhemmuudessa herättävät? Konkretiaa tai käsitteitä, kokemuksia tai ideoita voi vapaasti heitellä kommenteissa! <3

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 3: Aikuisen tavoitteet ja lapsen tarpeet

Kirjoitin viime viikolla siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisissä teksteissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, sekä kontrollista luopumista ja aikuisen omia tunnetaitoja. Tässä tekstissä pohdinnan alla ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja viimeisenä ylihuomenna tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

4. Arvot ja tavoitteet

Mikä tässä tilanteessa on mulle tärkeää?

Sekä ruohonjuuritasolla että isossa mittakaavassa tämä kysymys voi auttaa saamaan vähän erilaista näkökulmaa siihen tilanteeseen.

Onko mulle tärkeää, että lapsi syö koko lautasen tyhjäksi, vai että lapsi syö sen verran kuin hän tällä hetkellä kokee tarvitsevansa? Onko se ylipäänsä sellainen asia, johon voin jotenkin vaikuttaa? (Voin laittaa lapsen lautaselle vähemmän ruokaa, tai tehdä lapsen suosikkiruokaa, niin lautanen tulee syötyä tyhjäksi.)

Onko mulle tärkeää, että päästään ovesta ulos tasan kello kahdeksan? Jos, niin mitä mun tarvitsee tehdä edellisenä iltana, jotta se onnistuisi? Tai onko joku muu asia, kuten yöunien pituus tai rauhallinen aamu, vielä tärkeämpi?

Millaista esimerkkiä mä haluan lapselleni näyttää? Olenko mä nyt sellainen aikuinen, jollaiseksi haluan lapseni kasvavan? Tai jos en ole, niin mitä mä voisin tehdä toisin, jotta osaisin näyttää oikeanlaista esimerkkiä myös lapselleni?

Arvot ovat niin subjektiivinen asia, että niistä on vaikea puhua muuten kuin kysymyksillä. Jokaisella meillä on kuitenkin jotain arvoja vanhemmuutemme taustalla. Ne eivät välttämättä ole kaikki tiedostettuja, mutta kaikki ne jollakin tavalla ohjaavat toimintaamme.

Asetamme myös vanhemmuuden tavoitteemme arvojemme pohjalta: jos haluan, että lapsestani kasvaa rehellinen ja toisia huomioiva aikuinen, niin silloin rehellisyys ja toisten huomioiminen ovat minulle tärkeitä arvoja. Voin hyvin, kun toimin itsekin niiden arvojen mukaan tavallisessa arjessani.

Erityisesti niissä tunnekuohutilanteissa, miksei muissakin, omien arvojen ja vanhemmuuden tavoitteiden muistaminen voi auttaa katkaisemaan sen kuohun ja suuntaamaan ajatukset siihen, mitä tässä tilanteessa voisi tehdä.

Kolmevuotias huutaa turhautumistaan, koska unohti, että olisi halunnut juosta koko pihatien? Jos mulle on tärkeää, että lapsi oppii empaattiseksi ja toisia huomioivaksi, niin silloin mun tehtäväni vanhempana on näyttää esimerkkiä ja olla empaattinen häntä kohtaan.

Kun lapsi huutaa räkä poskella toppahaalarissa, niin kysymys ”mikä tässä tilanteessa on tärkeää?” voi auttaa pääsemään siitä omasta kiukusta. Ei meillä oikeasti niin kiire ole, ettenkö mä voisi pysähtyä halaamaan ja lohduttamaan lasta.

5. Lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen

Meille vanhemmille on usein aika selvää, että miten haluaisimme asioiden menevän. (Aivan kuten sille kolmevuotiaallekin.) On päivärytmit, rutiinit, aikataulut, huushollin tavat, omat rajat ja ”olis kiva, jos” -osasto.

Viisas vanhempi sovittaa päivärytmit ja aikataulut mahdollisimman hyvin lapsen tarpeiden kanssa yhteen. Fyysisten tarpeiden kohdalla se on helpompaa: jos lapsi ei saa ruokaa tai päikkäreitä oikeaan aikaan, niin sen huomaa aika nopeasti yhteistyökyvyn loppumisesta.

Emotionaalisten tarpeiden kohdalla se on vaikeampi muistaa: jos lapsi on ollut vaikka yökylässä, niin hän tarvitsee vähän tasoittumisaikaa. Tai jos ollaan oltu mukavalla retkellä koko päivä, niin pienen tunteet ovat väsymyksestä niin hauraat, että pienestäkin jutusta voi tulla iso kriisi.

Ja sitten kun tähän kaikkeen lisää sen, että kolmevuotiaalla on jatkuvasti tunteet aika hauraat, kun koko ajan tulee jotain sellaista, minkä haluaisi olevan toisin… Syvä huokaus.

Ainakin meidän huushollissa huomaa tehneensä suuren erehdyksen, jos vaikkapa kiireessä komentaa liian tiukasti. Sen toivotun tekemisen sijaan lapsi menee ihan mykkyrälle, ja seuraavat viisi minuuttia saakin sitten käyttää siihen, että lohduttaa sydänjuuriaan myöten loukkaantunutta lasta (”sinä komensit minua!?!”).

Paljon paljon tehokkaampaa (ja myös enemmän omien arvojeni mukaista) on keskittyä miettimään, mitä lapsi tarvitsee, jotta tämä asia tapahtuu.

  • Voin kysyä sitä häneltä suoraan: ”Mikä auttaisi, että saisit sen haalarin päälle?”
  • Tai voin huomata, mikä puuha hänellä on käynnissä: jos hän haluaa leikkiä Nalle Puhia ja Tiikeriä, niin ilman muuta – voisitko Nalle Puh pukea sen haalarin päällesi?
  • Tai voin hyväksyä, että syystä tai toisesta tämä tehtävä on lapselle ylivoimainen tällaisenaan (esim. ”pukisitko haalarin päällesi”), ja lapsi tarvitsee pienempiä välitehtäviä: ”Saatko laitettua nuo varpaat haalarin lahkeeseen? Jee, entäs ne toiset varpaat?”

Tämä voi tuntua komentamiseen ja ”no minä puen sen haalarin sinulle jos mitään ei tapahdu” -tuskailuun verrattuna aika paljon työläämmältä, ainakin alkuun. Toisaalta, kun käyttää muutaman minuutin lapsen tarpeen tunnistamiseen ja huomioimiseen, niin on rutkasti todennäköisempää, että lapsi tekee homman hyvillä mielin loppuun.

Komentamisessa, väkisin pukemisessa ja muissa aikuisen vallankäyttöön perustuvissa taktiikoissa on monta ongelmaa. Monet niistä liittyvät edelliskohtaan, eli vanhemmuuden arvoihin ja tavoitteisiin – onko tämä se esimerkki, jonka haluan lapselleni opettaa? Onko tämä sellainen tapa, jolla toivoisin lapseni kohtelevan minua tai pikkusisaruksiaan?

Täydellisyyteen ei tietysti kykene kukaan, eikä tarvitsekaan. Samaan aikaan on hyvä huomata, että onnistuuko se oman tavoitteen näköinen toiminta usein, joskus vai melko harvoin. (Ja jos vastaus on ”melko harvoin”, niin silloin on hyvä miettiä lisäkeinoja, jos tavoitteista huolimatta tilanne usein tuntuu menevän ikävällä fiiliksellä.)

Lisäksi jo puhtaasti ajankäytön näkökulmasta riski puolen tunnin huutoraivariin on kolmevuotiaan kanssa niin korkea, että lapsilähtöisyys on yksinkertaisesti fiksumpaa. Puhumattakaan siitä, että seuraavaan hommaan siirryttäessä kaikilla on parempi fiilis siitä, miten tilanne eteni.

Ja edelleen – mitä paremmissa kantimissa omat voimavarat ovat, sitä paremmin aikuisella riittää kapasiteettia huomioida lapsen tarpeet, sen sijaan että keskittyisi vain siihen, mitä omasta mielestä pitäisi tapahtua. On helppoa olla empaattinen ja kärsivällinen, kun on nukkunut ja syönyt, kokee olevansa turvassa ja saa onnistumisen kokemuksia. (Tästä syystä ulkopuolisen on helppo ajatella, että ”miten ihmeessä tuo nyt noin, mä osaisin toimia paljon fiksummin tuossa tilanteessa”. Ehkä, tai sitten olisit samoista lähtökohdista vielä pahemmassa jamassa ja tuo toinen selviää olosuhteisiinsa nähden huikealla tavalla. You never know.)

On myös tosi hyödyllistä pysähtyä välillä havainnoimaan, että mitä lapsi oikeasti osaa ja mitä ei.

Lapsi haluaa kaataa itse kannusta vettä ruokapöydässä mukiin? Annanko lapsen kokeilla vai ilmoitanko, että et osaa, minä kaadan? Erityisesti silloin, kun epäonnistumisen hinta on suhteellisen pieni (tyyliin: muutaman minuutin viivästys, pöydälle kaatunut vesi tms.), niin tilanteen hyvää fiilistä saa edistettyä aika lailla ihan vain sanomalla, että kokeile vaan, katsotaan osasitko.

Joka kerta, kun lapsen pyyntöön vastaa EI, häneltä kuluu tunteiden käsittelyn kapasiteettia sen pettymyksen sietämiseen. Myös aikuiselta kuluu hyvin todennäköisesti kärsivällisyyskapasiteettia siihen, että hän auttaa lasta käsittelemään pettymyksensä. Se kapasiteetti on rajallinen, kallisarvoinen luonnonvara, joten sitä ei kannata hukata ihan noin vain.

Asioissa, joissa aikuiselle on tärkeää pitää kiinni rajoista, pidetään toki kiinni rajoista. Sitävastoin asioissa, jossa lapsen pyyntöön suostuminen on aikuiselle ihan mahdollista, niin on mun mielestäni sen kallisarvoisen kapasiteetin tuhlausta ruveta ehdoin tahdoin ”asettamaan rajoja” jotta ei ”antaisi periksi” lapselle. Erityisesti kolmevuotias kohtaa päivän aikana niin monta EI!-tilannetta, että on aikuisen tehtävä myös varmistaa, että lapsi saa myös välillä aidosti päättää, valita ja kokeilla.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en yllä ihan parhaaseeni.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Tämä toimi tällä kertaa 10: Eikun niillä on häät

Neljävuotias leikki viikonloppuaamuna keittiön lattialla magneettisilla pelinappuloilla: toiset olivat prinsessoja, toiset sammakkoja.

Keräili niitä jääkaapin oveen (siksi leikki nimenomaan keittiön lattialla), sitten napsutteli ne pareittain (yksi sammakko, yksi prinsessa). Mä join aamukahvia siinä vieressä.

Minä: Ai, tuliko niistä ystäviä?
Lapsi: Eikun niillä on häät.
Minä: Ahaa, minkäs takia niillä on häät?
Lapsi: Kun toinen on kaunis ja toinen on komea, niin sitten ne menevät naimisiin.
Minä: Ai vähän niinkuin Arielissa? (Olivat viikolla lukeneet Arielin eli pienen merenneidon tarinaa hoidossa.)
Lapsi: Ei kun nämä häät on sellaiset, missä on paljon kakkua.
Minä: Oliks Arielin häissä vähän kakkua?
Lapsi: Joo.

Minä: Ahaa, minkäs takia niillä on häät?
Lapsi: Kun toinen on kaunis ja toinen on komea, niin sitten ne menevät naimisiin.

Minä: Haluatko tietää, miksi oikeasti järjestetään häät? Miksi mennään naimisiin?
Lapsi: No? No? No? (Vastasin samalla jotain puolisolle, joten lapsi ehti kysyä monta kertaa. Häntä selvästi kiinnosti.)
Minä: Silloin kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan…
Lapsi (pelinappuloitaan liikutellen): …nämä rakastavat toisiaan…
Minä: …ja kun niillä on hyvä olla yhdessä ja ne haluavat olla koko loppuelämänsä yhdessä…
Lapsi: …näillä on hyvä olla yhdessä…
Minä: …niin silloin mennään naimisiin. Voi olla niin, että on kaunis ja komea, eikä tarvitse olla kaunis tai komea. Tai voi olla kaksi kaunista ja kaksi komeaa. Silloin mennään naimisiin ja järjestetään häät. Mitäs ihanaa ne vois sanoa toisilleen, niin niille tulis hyvä mieli?
Lapsi (lelulta toiselle): Minä rakastan sinua.

Voi olla niin, että on kaunis ja komea, eikä tarvitse olla kaunis tai komea. Tai voi olla kaksi kaunista ja kaksi komeaa. Silloin mennään naimisiin ja järjestetään häät.

Lapsi jatkoi leikkejään, ja mä vielä jossain kohtaa mainitsin, että on eri asia ”osallistua häihin” kuin ”mennä naimisiin”, kun lapsi käytti ensimmäistä ilmausta näistä omista hääpareistaan.

Kun seuraavan kerran vilkaisin hänen leikkiään, parirakenne oli muuttunut. Siellä oli edelleen yksi pari, jossa oli sammakko ja prinsessa. Sitten oli kaksi sammakkoparia ja kaksi prinsessaparia.

Minä: Sulla on yksi prinsessa-sammakkopari, kaksi sammakko-sammakkoparia ja kaksi prinsessa-prinsessaparia.
Lapsi: Joo, ne rakastuivat toisiinsa.

Eikä siinä sen ihmeempää. Lapsi jatkoi leikkiään, sammakot ja prinsessat jatkoivat elämäänsä, ja mä jatkoin kahvinjuomista.

Mitä mä siis tein?

Ensinnäkin mä huomasin, että lapsi leikkii jotakin pariutumisleikkiä niillä nappuloilla, ja kysyin ihan puhtaasta kiinnostuksesta, että mikä sen leikin kehys on. Kun lapsi sanoi, että kyseessä on häät, niin mä edelleen kysyin kiinnostuksesta, että mitä lapsi ymmärtää sillä sanalla. Hän sai itse kertoa, että mistä se ajatus tuli ja mitä se hänelle tarkoitti.

Hän sai itse kertoa, että mistä se ajatus tuli ja mitä se hänelle tarkoitti.

Vasta sitten mä kysyin, että haluaako lapsi tietää, miten sen leikin ilmiö oikeassa maailmassa menee. Mä yksinkertaistin vastaustani – toki ihmiset menee muistakin syistä naimisiin. Kerroin lapselle ne asiat, joiden takia minä olen mennyt naimisiin, ja joiden vuoksi toivon, että lapseni joskus halutessaan menee naimisiin.

Lisäksi mä käytin lapsen omia sanoja. Lapsi puhui kauniista ja komeista, niin mäkin puhuin kauniista ja komeista. (Kiitti vaan, prinsessasadut, tästä kahtiajaottelusta.) En miehistä ja naisista, koska se olisi mennyt lapsen leikistä ihan ohi.

Mä halusin myös tietoisesti korostaa, että saa olla kaunis tai komea, mutta ei tarvitse olla – mitä se nyt sitten kenellekään tarkoittaa.

Ja mä uskon ja toivon, että sitten kun mun lapseni on tarpeeksi vanha ymmärtämään avioliiton ja parisuhteen rekisteröinnin välisen eron, niin sitä erottelua ei enää tarvitsisi tehdä. Vaan että kaksi ihmistä (kauneudesta, komeudesta tai tavallisuudesta riippumatta) saisi ihan vaan mennä naimisiin.

Käytin lapsen omia sanoja. Lapsi puhui kauniista ja komeista, niin mäkin puhuin kauniista ja komeista.

Sitten vinkkasin, että rakastuneet sanovat toisilleen ihania asioita, minkä lapsi nappasi heti leikkiinsä (koska olisi hyvin voinut myös sanoa ”ei ne sano mitään” ja jatkaa leikkiä toiseen suuntaan).

Sitten annoin lapsen jatkaa sitä leikkiä niinkuin leikkii.

Mä pistin merkille ääneen, että jotain oli muuttunut, mutta mä olin tosi huolellinen, etten mä arvottanut sitä asiaa mitenkään (”hyvä hyvä, noin kuuluukin olla” vs. ”hei nyt meni ihan pieleen, noi parit on väärinpäin”). Mä vaan huomasin ja kuvailin ääneen, mitä huomasin.

Aikuinen, lapsi ja leikki

Mä uskon draamakasvattajana, että leikki on lapselle (ja isommallekin) loistava tapa työstää omia ajatuksia maailmasta. Lapsi rakentaa leikin mutkattomasti, sen mukaan, mitä hän on maailmasta ymmärtänyt ja mikä on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä.

Leikki on huikea tapa aikuiselle saada tietoa siitä, miten lapsi maailmaa ymmärtää. Se vaatii vain sitä, että lähestyy sitä leikkiä avoimena, kysyen, niin että lapsi päättää, mitkä asiat ovat leikin maailmassa totta.

Leikki on huikea tapa aikuiselle saada tietoa siitä, miten lapsi maailmaa ymmärtää.

Mä en voi (tai siis kykenisin mutta en halua) mennä lapsen leikkiin niin, että ”kuulepas oikeasti mennään naimisiin näistä syistä ja tällä tavalla, leikipäs nyt oikein”. Tai vaivihkaisemmin ”ai häät, no niin, kukas siellä on pappina ja minkäslainen mekko morsiamella on”, jos lapsi ei ole itse leikissään maininnut pappia tai morsianta tai mekkoa.

Meidän nelivuotiaalle häiden avainsanat olivat ’kaunis’, ’komea’ ja ’kakku’. Niistä lähdettiin siihen keskusteluun.

Leikki on myös loistava tapa lapselle oppia asioita. Sen oppimisen aloitteen pitää kuitenkin tulla lapselta – lapsen pitää voida sanoa kyllä tai ei sille oppimishetkelle.

Sen oppimisen aloitteen pitää kuitenkin tulla lapselta – lapsen pitää voida sanoa kyllä tai ei sille oppimishetkelle.

Tietyllä tavalla mä tossa tilanteessa keskeytin sen lapsen leikin, jotta voisin kertoa lapselle lisää kontekstia naimisiinmenosta. Sen takia mä kysyin lapselta erikseen, että haluaako hän tietää. Sen takia mä annoin lapsen jutustella niitä juttuja leikkinsä kautta samalla kun puhuin (vrt. ”hei kuuntele nyt äläkä leiki siinä samalla”), vaikka tavallisesti mulle on tosi vaikeaa se, että toinen puuhaa jotain samalla kun mä puhun.

Ja kun mä oon sen asiani lapselle kertonut, niin mun pitää antaa lapsen käyttää sitä juttua leikissään niinkuin haluaa.

Jos lapsi olisi jatkanut näitä porukkahäitään puhtaasti sammakko/prinsessa-pariutumisilla, tai jos hän olisi päättänyt, että ei nämä tykkääkään toisistaan, häät on peruttu, niin sitten se leikki olisi mennyt niin. Mä en päätä lapsen leikistä, jos hän ei mua kutsu siihen mukaan päättämään.

Mä en päätä lapsen leikistä, jos hän ei mua kutsu siihen mukaan päättämään.

Mä haluan jollain tavalla välittää omat arvoni lapselle. Tietysti, koska ne arvot on mun mielestä hyviä.

Samaan aikaan mä en halua, että ne mun arvot on ainoat, joita lapsi kohtaa tai pitää mahdollisina tai hyväksyttävinä. Mä en halua, että prinsessakirjojen ”kaunis ja komea, häät ja kakkua, onnellisena elämänsä loppuun asti” -maailma tulee hänelle vastenmieliseksi tai tuomittavaksi, koska se on tosi tärkeä osa lapsuusiän haaveiluvaihetta.

Ja voi käydä niinkin, että hän on aikuisena osana hääparia, jossa puoliskoina ovat joku kaunis ja joku komea, ja häissä on paljon kakkua. Ei siinä ole mitään pahaa, sillä tavalla mekin puolisoni kanssa menimme naimisiin.

Sen takia mä haluan erityisesti tällaisten asioiden äärellä korostaa sitä, että näinkin voi olla, ja noinkin voi olla. Voi olla prinsessatarina, ja voi olla toisenlainen tarina – ja toisaalta mun mielestä jo lapsen on hyvä nähdä siellä taustalla myös ne syvemmät syyt. Ettei pelkästään etsisi sitä kaunista tai komeaa ja kaikkein hienointa kakkua.

* * *

Kohti hyvää vanhemmuutta -kurssilla 18.10. pohditaan itsestä huolehtimista ja onnistumisista oppimista, jotka on mun mielestä kaksi hyvän vanhemmuuden peruspilaria. Mietitään joku ylläolevan kaltainen onnistunut tilanne, ja kysytään: mitä mä siis tein? Mikä siinä oli tärkeää? Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan!