Armollisuus ja inspiraatio kasvatuksen keinoina

Kirjoitin alkuviikosta siitä, miten hyvä vanhemmuus alkaa armollisuudesta ja inspiraatiosta – nimenomaan omaa itseä kohtaan. Ja koska vanhemmuus on pohjimmiltaan erilaisia vuorovaikuttamisen tapoja sen oman lapsen kanssa, niin tässä tekstissä avaan ajatustani siitä, miten armollisuus ja inspiraatio rakentavat hyvää vanhemmuutta myös vanhempi-lapsi -suhteessa.

Armollisuutta itselle ja muille

Se, miten kohtelemme itseämme, heijastuu siihen, miten suhtaudumme lapsiimme. Oma tunneilmastomme heijastuu kodin ilmapiiriin. Omalla käytöksellämme näytämme lapsillemme esimerkkiä siitä, miten tässä elämässä on asiallista suhtautua itseensä, toisiin ihmisiin, tavoitteisiin, virheisiin, epäonnistumisiin ja ristiriitoihin. Noin esimerkiksi.

Sama pätee myös toisinpäin. Voimme opetella armollisuutta kohtelemalla lapsiamme tietoisen armollisesti. Voimme opetella suhtautumaan tavoitteisiin ja epäonnistumisiin rakentavasti esimerkiksi niin, että autamme lapsiamme oppimaan rakentavia suhtautumistapoja näihin asioihin.

Sellaista ei voi opettaa, mitä ei ole oppinut. Sellaista voi kuitenkin harjoitella, mitä on ainakin kertaalleen oivaltanut – ja sen voi myös kertoa lapselle.

Tässä me yhdessä opettelemme sitä, että pettymykset eivät niin kovasti kirvelisi. Yhdessä opettelemme, miten voisi asettua toisen asemaan ja miettiä tilannetta hänenkin näkökulmastaan. Yhdessä harjoittelemme olemaan itsellemme ja toisillemme armollisia, hyväksyviä, lempeitä, ennen kuin alamme toivoa tai odottaa toiselta yhtään mitään.

Mitä mun mielestäni tarkoittaa armollisuus omaa lasta kohtaan?

Lapsi on sellainen kuin hän on. Jo vastasyntynyt vauva saapuu maailmaan omanlaisenaan: hänellä on tietynlainen hermoston herkkyys, joka saa hänet reagoimaan ärsykkeisiin siten kuin reagoi. Hänellä on tietty kehitysvaihe, johon liittyvät sen kehitysvaiheen tarpeet. Hänellä on tietyt sisäänrakennetut tavat pyrkiä saamaan itselleen sitä, mitä tarvitsee – hamuaminen, tarttuminen, itkeminen ja niin edespäin.

Kun vauva kasvaa isommaksi, taaperoksi, leikki-ikäiseksi, hän edelleen toimii siitä omasta lähtökohdastaan käsin. Kasvun myötä hän oppii, että tietyillä tavoilla saa mitä tarvitsee, ja toisilla tavoilla ei saa – ja se oppimisprosessi riippuu vahvasti siitä, miten me vanhempina reagoimme lapsen käytökseen ja pyrkimyksiin.

Jos lapsi oppii, että itkemällä ei saa tarpeitaan täytetyiksi, koska hänestä huolehtivat aikuiset eivät vastaa itkuun, hän pian lakkaa itkemästä, ja etsii toisia keinoja saada tarvitsemansa. Tai hän lannistuu, ja oppii sivuuttamaan kyseisen tarpeen, koska kukaan ei koskaan ole sitä tarvetta huomioinut. Se, miten nopeasti tämä oppiminen tapahtuu, riippuu taas lapsen ominaislaadusta: hermoston herkkyydestä, temperamentista ja niin edespäin.

Armollisuus vanhempana tarkoittaa minulle sitä, että me näemme, ymmärrämme ja hyväksymme, että lapsellamme on kaikenlaisia tarpeita.

Se tarkoittaa, että pyrimme parhaamme mukaan näkemään, mitä tarvetta lapsi käytöksellään yrittää kohdata.

Se tarkoittaa myös sitä, että hyväksymme lapsemme tarpeiden olemassaolon ja tärkeyden aina.

Silloinkin, kun emme tiedä, miten niihin vastaisimme – tai että mikä tarve siellä viestin takana oikeastaan onkaan. Silloinkin, kun olemme itse väsyneitä ja ärsyyntyneitä siihen, että lapsi taas tarvitsee jotain. Silloinkin, kun lapsi yrittää viestiä siitä tarpeestaan meidän mielestämme epämiellyttävällä, epäkohteliaalla, loukkaavalla tai muuten väärällä tavalla.

Armollisuuden voi kiteyttää näihin sanoihin:

Ahaa, lapsi käyttäytyy noin. Mitäköhän hän tarvitsee?

Kaikki, mitä me ihmiset teemme, on pyrkimystä täyttää joku tarve. Käytöksemme voi olla ristiriidassa toisten tarpeiden kanssa – ja silti, silloinkin, siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea. Voi olla, että emme edes itse tiedä, mitä tarvetta yritämme täyttää – ja silloinkin siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea.

Armollisuus vanhemmuudessa on myös sen ymmärtämistä ja muistamista, että lapsi vasta harjoittelee.

Kehitysvaiheesta riippuen hänellä joko on tai ei ole ymmärrystä siitä, että toisillakin ihmisillä on tunteita ja tarpeita. Tietyn ikäinen lapsi ei edes pysty asettumaan toisen näkökulmaan, ellei häntä siinä tietoisesti ja lempeästi auteta ja ohjata. Ei usein silloinkaan.

Jos kerran meillä aikuisillakin on vaikeuksia nähdä asiat toisen ihmisen (eli oman lapsemme) näkökulmasta, vaikka olemme harjoitelleet vuosikausia, niin on ihan absurdia olettaa, että lapsi pystyisi esimerkiksi yhden tai kahden harjoituskerran jälkeen aina muistamaan, että ai niin, toiselta ei saa ottaa kädestä, ketään ei saa lyödä, ja kiiretilanteessa irvistely ei teekään aikuiselle hyvää mieltä.

Tässä taas palataan siihen, että armollisuus itseä kohtaan auttaa armollisuudessa lasta kohtaan. Kun muistan, että minäkään en ole valmis, täydellinen tai kaikkea osaava, niin se on helpompi muistaa ja hyväksyä myös lapsen kohdalla.

Kun huomaan ja muistan, että oppiminen vaatii oivallusten lisäksi myös harjoittelua, niin osaan suhtautua lempeämmin ja hyväksyvämmin sekä omiin että lapsen epäonnistumisiin ja harjoitustilanteisiin.

Kun osaan pyytää lapselta anteeksi, niin minun on helpompi muistaa, miten vaikealta se voi joskus tuntua lapsestakin.

Minä olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen. Lapseni on sellainen kuin on, ja saa olla. Minä tarvitsen sitä mitä tarvitsen, ja saan tarvita. Lapseni tarvitsee sitä mitä tarvitsee, ja saa tarvita. Me olemme molemmat riittävän hyviä tällaisina, keskeneräisinä ja asioita opettelevina.

Inspiraatio toimii opettelun moottorina

Kaikki, mitä teemme, pyrkii täyttämään jotain tarvetta, kuten jo sanottua. Mun mielestäni yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lastaan oppimaan rakentavia ja kunnioittavia tapoja saada tarpeensa kohdatuiksi niin, että myös toisten tarpeet voivat tulla kohdatuiksi.

Toisin sanoen auttaa lapsiaan kasvamaan sellaisiksi ihmisiksi, joille on luontevaa kunnioittaa sekä omia tarpeita että toisten ihmisten tarpeita, etsiä kaikkia huomioivia toimintatapoja, ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa, jos käykin ilmi, että se loukkaa toisten tarpeita.

Niin miten sellaisia lapsia sitten kasvatetaan?

Oikeastaan kaikki rakennuspalikat ovat jo tulleet tämän tekstisarjan aikana näkyviin.

Vanhemman armollisuus lapsen tarpeita kohtaan auttaa lasta oppimaan, että omat tarpeet ovat tärkeitä ja kohtaamisen arvoisia. Se auttaa lasta tunnistamaan omia tarpeitaan, sanoittamaan niitä ja pyytämään apua silloin, kun omat keinot eivät riitä. Se myös antaa lapselle esimerkkiä siitä, että kun oma ja toisen käytös ovat ristiriidassa, niin silloinkin toisen tarpeita kunnioitetaan, vaikka keinoja ja käytöstä tarvitsisikin muuttaa.

Vanhemman armollisuus omia tarpeitaan kohtaan puolestaan antaa lapselle luontevan ympäristön opetella, että toisillakin ihmisillä on tarpeita – ja että nekin ovat kunnioittamisen ja kohtaamisen arvoisia. Vanhempi on lapselle ensimmäinen ihminen, josta huomaa, että toisia ei saa kohdella miten tahansa.

Vanhemman oma inspiraatio puolestaan antaa lapselle mallia siitä, että omia tarpeita voi pyrkiä kohtaamaan erilaisilla keinoilla. Vanhempi toimii esimerkkinä siitä, että voi opetella uusia tekemisen tapoja, tehdä virheitä ja korjata niitä. Aikuisen esimerkki näyttää lapselle, että on tärkeää ja arvokasta pyrkiä omiin tavoitteisiinsa, olivat ne sitten lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Kun lapsen (ja aikuisenkin) tarpeet ovat täynnä, niin hän on luonnostaan utelias, hyväntahtoinen, yhteistyöhaluinen ja uuteen pyrkivä. Jos hän ei ole näitä asioita, hänen tarpeensa eivät ole siinä tilanteessa täynnä. Siksi lapsen inspiraationkin tukeminen kumpuaa ensin armollisuudesta.

No entäs konkreettisesti? Entä jos haluan saada lapseni käyttäytymään tietyllä tavalla?

Arjessa tämä kaikki armollisuudesta ja inspiraatiosta puhuminen voi tuntua haaveksimiselta. Joo joo kivoja tavoitteita, mutta minä haluan, että lapseni pukee reippaasti tai syö tai nukkuu tai lopettaa jatkuvan puremisen.

Perinteisesti kasvatus on ajateltu juurikin tästä näkökulmasta. Miten saan lapseni tekemään asian X niinkuin minä haluan? Lempeämpien kasvatussuuntien lisäkaneetti tähän kuuluu: …sellaisella tavalla, että kunnioitan myös lapseni tarpeita?

Ja silloinkin, arjessa, siinä ruohonjuuritasolla leivänmurujen ja duplojen ja hammaspesujen ja niistämisen keskellä, mun vastaus tähän kysymykseen on ensin armollisuus itseä kohtaan.

Nyt on näin, että minä haluan lapsen käyttäytyvän tietyllä tavalla. Mitä omaa tarvettani minä sillä yritän kohdata? Tarvitsenko oikeasti sitä, että päästään ovesta ulos tasaan mennessä, vai tarvitsenko jotain muuta?

Nyt on näin, että minun on vaikea olla kärsivällinen lasta kohtaan. Nyt on näin, että minua harmittaa kun tämä meni taas tähän. Saa olla, saa harmittaa, saan tarvita sitä mitä tarvitsen vaikken ihan edes tietäisikään, mitä se on.

Tämän kaiken voi myös sanoa ääneen ja kertoa lapselle. Se auttaa lasta näkemään asiaa vanhemman näkökulmasta ja kasvattaa hänen empatiakykyään.

Seuraava askel on inspiraatio.

Miten haluaisin, että tämä tilanne menisi? Mikä minulle on oikeasti tässä tärkeää? Jos pitää valita ehtimisen ja hyvän fiiliksen väliltä, niin kumman valitsisin? Tarvitseeko valita, vai keksinkö jonkun tavan tuoda sekä ehtimistä että hyvää fiilistä tähän tilanteeseen?

Tämänkin keskustelun voi käydä ääneen. Lapsi saattaa keksiä jonkun hyvän ratkaisun, tai sitten jo se, että kuulen omat ajatukseni, auttaa selkeyttämään niitä. Vähintään annan lapselle taas esimerkkiä siitä, että millaisten pohdintojen kautta uusia toimintatapoja voi etsiä.

Sitten löydetään armollisuutta lasta kohtaan.

Jostain syystä tämä asia on nyt lapselle tosi vaikeaa. Saa olla. Jokin tässä on sellaista, että lapsi ei itse vielä osaa kohdata omia tarpeitaan sellaisella tavalla, että mun tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Lapsi tarvitsee nyt minulta jotain, koska tuo homma ei onnistu itse.

Tässä kohtaa viimeistään kannattaa kysyä lapselta: mitä sinä tarvitset? Tai yrittää asettautua lapsen asemaan: hänellä jäi leikki kesken kun ruvettiin pukemaan, ehkä hänellä on leikillisyyden ja hassuttelun tarve?

Sitten vasta viimeiseksi pääsemme siihen, että miten autan lasta keksimään rakentavia tapoja, joilla voisimme yhdessä vastata meidän molempien tarpeisiin. Toisin sanoen lapsen käytöstä ohjaavaan inspiraatioon.

Sinä tarvitset nyt tätä, ja minä tarvitsen tuota. Keksitkö jonkun hyvän tavan, millä nämä saisi sovitettua yhteen? Entä jos leikitään kissaperhettä, jotka pukevat päälle lähteäkseen ulos? Auttaako, jos lasken kymmenestä yhteen lähtölaskennan, niin katsotaan, että ehditkö sillä aikaa?

Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän tätä keskustelua käy vanhempi ääneen itsekseen. Sekin on tärkeä osa vanhemmuuden vuorovaikutusta, koska vanhemman eri strategioihin vastaamalla ja reagoimalla lapsi kertoo, mikä toimi ja mikä ei. Silloinkin lapsi oppii lähikehityksen vyöhykkeellä (eli vanhemman avustuksella) huomaamaan, mitkä keinot toimivat minkäkinlaisen tunteen tasaannuttamiseen.

Tällaisen lähestymistavan oppiminen (ensin omat tarpeet, sitten omat tavoitteet, sitten toisen tarpeet, sitten yhteiset tavoitteet) vaatii itsessäänkin oivalluksen lisäksi harjoitusta. Eli siis kokeiluja, epäonnistumisia, lisää oivalluksia, lisää harjoitusta. Jotta jaksaa harjoitella, tarvitaan armollisuutta itseä kohtaan – jo se, että opettelen uutta, on merkki hyvästä ja omistautuneesta vanhemmuudesta.

Lisäksi tarvitaan selkeä tavoite siitä, että jonain päivänä haluan osata suhtautua tilanteisiin tuolla tavalla. Eli siis inspiraatiota. Inspiraatio antaa myös vinkkiä siitä, mitä konkreettisia keinoja missäkin tilanteessa voisi käyttää. Toimintatavat vaihtelevat lapsen iän ja kehitystason mukaan, mutta armollisuuden ja inspiraation yhdistelmä toimii vauvasta teiniin.

Muun muassa näistä syistä riittävän hyvä vanhemmuus löytyy – minun mielestäni – armollisuuden ja inspiraation risteyksestä. Sen opettelua haluan myös auttaa työni kautta. (Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy esimerkiksi Hyvän vanhemmuuden minikurssilta, jonka saat lahjaksi kun tilaat Lupa olla minä -sähköpostikirjeen.)

Armollisuus ja inspiraatio ovat hyvän vanhemmuuden rakennuspalikoita

Riittävän hyvä vanhemmuus löytyy armollisuuden ja inspiraation risteyksestä.

Niin lukee mun verkkosivuston etusivulla ja mun sähköpostin allekirjoituksessa. Sen takia myös mun logo on tuollainen kuin on. (Oranssi on armollisuus, turkoosi on inspiraatio. Siellä välissä on se sweet spot, jossa tapahtuu riittävän hyvä vanhemmuus, sekä aika monta muuta ihanaa asiaa tässä elämässä.)

Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Kaikki alkaa armollisuudesta.

Ensisijaisesti minä olen ihminen. En vanhempi, en äiti, en nainen, en kenenkään lisävaruste tai sivuhenkilö. Minä olen oman elämäni päähenkilö, jolla on tunteita, tarpeita, tavoitteita ja kokemuksia. Se ei muutu siinä vaiheessa, kun lapsi saapuu perheeseen.

Se, mikä muuttuu, ovat olosuhteet, joissa niitä asioita voi huomioida.

Osasinko ennen lapsia huomioida, milloin minulla on nälkä tai jano, kylmä tai kuuma, yksinäinen tai sivuutettu olo, turvallinen ja luottavainen fiilis? Joskus paremmin, joskus huonommin. Minulla oli kuitenkin aika selkeät strategiat, joilla huomioin itseäni. Rutiinit, puhumisen ja olemisen tavat, tietyt sosiaaliset ympyrät.

Lapsen saapumisen jälkeen ne samat strategiat eivät yksinkertaisesti enää toimi.

Ensinnäkin arvoni ja tavoitteeni ovat todennäköisesti muuttuneet radikaalisti – nyt niihin sisältyy tällaisesta metrin mittaisesta henkilöstä huolehtiminen. Omat tunteeni ja tarpeeni ovat saattaneet muuttua.

Tai ehkä sosiaalinen piirini ei enää tule vastanneeksi niihin tarpeisiini samalla tavalla. Rutiineista nyt puhumattakaan – vaikka saisinkin lapsen saapumisen jälkeen rakennettua itselleni toimivat rutiinit, niin minun kuitenkin täytyy sovittaa myös lapsen tarpeet niihin, ja lapsen tarpeet tunnetusti muuttuvat kasvun myötä.

Ja puhutaanko vielä hetki odotuksista?

Odotan vanhemmuudelta jotain. Ehkä myönteisiä juttuja, ehkä pelottavia juttuja, useimmiten vähän molempia. Ja kun todellisuus ei kohtaakaan odotuksia, tulee pettymyksiä. Lapsi ei toimikaan niinkuin kirjoissa opetetaan, tai niinkuin naapuri sanoi, tai niinkuin kaverin lapsi toimii. Minä en saakaan tehtyä niitä juttuja, joita oli tarkoitus tehdä, koska lapsi tarvitseekin minua koko ajan ja jatkuvasti, tai siltä se tuntuu. Ja kenen vika se on? Ei se voi olla lapsen vika, koska lapsi on ihana, rakas, toivottu ja viaton. Niin kukapa muu tässä sitten jää jäljelle?

Lopputulos: ehkä väsynyt, ehkä yksinäinen, ehkä riittämättömyyden tunteesta kärsivä vanhempi. Ehkä itseensä ja vanhemmuuteensa pettynyt, ehkä katkera siitä, että kaikilla muilla tuntuu olevan helpompaa ja kukaan ei ymmärrä.

Tähän kohtaan tarvitaan armollisuutta.

Minä olen tällainen. Nyt on näin. Saa olla näin.

Minä tarvitsen näitä asioita, minä tunnen tällaisia tunteita ja ajattelen tällaisia ajatuksia. Minulla on lupa tarvita, tuntea ja ajatella.

Minä pystyn tällaisiin asioihin nyt. Tänään riittää kapasiteetti tähän. Minulla on lupa kyetä juuri siihen mihin tänään kykenen. Minä riitän tällaisena.

Armollisuus.

Armollisuuteen tarvitaan selkeyttä.

Tätä kaikkea elämääni nyt kuuluu. Tämä kaikki kuluttaa minun jaksamistani ja kapasiteettiani. Tällaista osaan, tuo tuntuu vaikealta. Tällaista tarvitsen, näillä tavoilla pidän huolta itsestäni ja omista tarpeistani.

Armollisuuteen tarvitaan myös ymmärrystä.

Ahaa, nämä asiat ovat muuttuneet. Ahaa, tällaisia odotuksia minulla on itseäni kohtaan. Okei just joo, nämä tarpeet minulta ovatkin jääneet jostain syystä huomioimatta.

Ja armollisuuteen tarvitaan hyväksymistä.

Nyt on näin. Minä olen tällainen. Minä saan olla tällainen. Minulla on lupa olla minä. Vaikeat asiat saavat olla vaikeita. Tärkeät asiat saavat olla tärkeitä. Ristiriitaiset asiat saavat olla ristiriitaisia. Nyt on näin.

Vasta armollisuuden kautta päästään sellaiseen inspiraatioon, joka tuo iloa ja energiaa, eikä ahdistusta tai riittämättömyyden tunnetta.

Inspiraatio tuo suuntaa kohti uutta

Mä olen opettaja, ja opettajana mä olen usein miettinyt motivaatiota. Siis että miten ihminen tulee innostuneeksi johonkin asiaan. Siitä on teorioitakin, joista mun suosikkini on Decin ja Ryanin itseohjautuvuusteoria, jonka peruspalikoita ovat omaehtoisuus, yhteisöllisyys ja kyvykkyys. (Englanniksi vaikkapa täällä, suomeksi tästä on kirjoittanut esimerkiksi Frank Martela täällä, ja sieltä poimin myös nuo suomennokset.) Siis että ihminen kokee voivansa päättää tekemisestään, tekevänsä jotain suuremmassa kontekstissa merkittävää, ja tuntee pärjäävänsä.

Inspiraatio (eli sisäinen motivaatio) syntyy, kun nämä kaikki asiat ovat paikoillaan. Ja aito inspiraatio voi syntyä vain silloin, kun ponnistetaan armollisuuden pohjalta.

Kyvykkyys tarkoittaa sitä, että inspiroivan tehtävän haaste on riittävän korkea, muttei liian korkea, kapasiteettiin nähden. Siis ensin pitää tietää, mihin minä tänään aidosti pystyn. Armollisuus.

Omaehtoisuus tarkoittaa sitä, että minulla on kyky päättää siitä, miten haluan sinne tavoitteeseen päästä. Silloin minun pitää myös huomioida ja hyväksyä se, että siihen päätöksentekoon vaikuttavat mun omat tavoitteeni ja arvoni. Haluanko mä ylipäänsä tuohon suuntaan? Onko se suunta linjassa mun arvojeni kanssa? Onko ne toiminnan tavat linjassa mun arvojeni ja moraalini kanssa? Armollisuus.

Yhteisöllisyys, eli yhteys toisiin ihmisiin ja suurempaan kontekstiin siinä tekemisen myötä, tarkoittaa sitä, että mun pitää voida nähdä itseni osana jotain suurempaa. Mä tarvitsen selkeyttä ja ymmärrystä, jotta tiedän, keneen kaikkiin tämä mun toimintani vaikuttaa ja millä tavalla. Ja kun mä olen selkeästi nähnyt ja ymmärtänyt mun toiminnan vaikutukset, niin mun tarvitsee myös hyväksyä ne, jotta mä voin valita omiin arvoihini sopivan tavan toimia. Sekin on armollisuutta, että mä hyväksyn oman vaikutukseni toisiin ja toisten vaikutuksen minuun.

Vanhemmuudessa meidän tavoitteemme usein liittyvät siihen, että miten osaisimme kasvattaa lapsiamme mahdollisimman tasapainoisesti.

Miten toisaalta saan annettua lapselleni tilaa kasvaa omaksi itsekseen, ja toisaalta miten saan hänet toimimaan fiksulla ja toisia kunnioittavalla tavalla? (Pikavastaus: Ratkaisu sijaitsee armollisuuden ja inspiraation risteyksessä.) Miten toisaalta opin vastaamaan lapsen tarpeisiin, ja toisaalta elän myös omaa elämääni ja pidän huolta itsestäni? (Sama juttu.)

Silloin, kun pyrimme tällaiseen tavoitteeseen, tai mihin tahansa muuhun, niin ensin tarvitaan sitä armollisuutta. Nyt on näin, tähän riittää nyt kapasiteettini. Nämä asiat ovat minulle tärkeitä, tämä on se yhteisö jossa elän, näissä puitteissa elämäni pyörii.

Lisäksi tarvitaan inspiraatiota:
Miten tämä tavoite on linjassa tarpeideni ja arvojeni kanssa? Millaisilla tavoilla minun on luontevaa ja miellyttävää pyrkiä sitä kohti? (Omaehtoisuus.)
Miten tähän tavoitteeseen pääseminen auttaa minua ja muita? Miten voin edistää tähän tavoitteeseen pääsemistä yhdessä toisten kanssa? (Yhteisöllisyys.)
Mitä pystyn tekemään nyt, tämänhetkisellä osaamisellani ja jaksamisellani, jotta pääsisin kohti tavoitettani? Mitkä asiat tästä ylipäänsä ovat minun vallassani? (Kyvykkyys.)

Sitten, kun nämä palikat ovat omalta kohdalta suunnilleen kasassa, voi miettiä sitä, miten tuoda lisää armollisuutta ja inspiraatiota suhteessa lapseen. Siitä lisää myöhemmin tällä viikolla. 🙂

Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy myös Hyvän vanhemmuuden minikurssilta. Voit tilata sen vaikka tuosta heti alta ihan ilmaiseksi. 🙂

Perjantain pysähtyminen 45: Vähemmän veren maku suussa

Hätshuu töttöröö vaan perjantaita.

Mistä tulen?

Se flunssa, jota olen viimeisen kuukauden kovaa vauhtia juossut karkuun? Sai mut kiinni. Tai ehkä paremminkin niin, että mä suostuin nyt pysähtymään ja hetken lepäämään sen sijaan, että olisin edelleen juossut karkuun.

Ehkä se viime viikolla peräänkuuluttamani herkkyys sitten auttoi, niin että tajusin suostua pysähtymään. Vaikka aina olisi tehtävää ja proggista ja vaikka mitä työn alla ja kesken.

Tein jopa niin radikaalin poikkeuksen tällä viikolla, etten julkaissut blogitekstiä edellisen ja tämän pysähtymisen välissä. Mikä skandaali! Ja kuin ihmeen kaupalla maailma jatkoi kuitenkin pyörimistään. Mä kykenin olemaan nahoissani (vaikka ajoittain vain hädin tuskin), vaikka en ihan riittänytkään omiin tavoitteisiini.

Tajusin myös, että ”älä pala loppuun” on ihan validi tavoite silloin, kun elää tällaista arkea kuin minä nyt.

Tai no, tavoitteiden on hyvä olla myönteisessä muodossa, koska aivot ei ymmärrä negaatioita ja niin edespäin, joten ehkä vielä parempi tavoite on ”että olisi pääasiassa hyvä fiilis, ja jos ei ole niin pysähtyy miettimään, mistä on kyse”. Nyt olis nimittäin aika hyvät saumat kokeilla, että kuinka nopeasti ihminen saa vedettyä itsensä piippuun, jos haluaisi. Jos päättäisi tehdä veren maku suussa.

Huvittavaa kyllä, samana päivänä kun aamulla päädyin siihen ”pyritään pois veren maku suussa räpistelystä” -oivallukseen, niin juoksin aikataulumokan vuoksi bussipysäkille. Ehdin, juuri ja juuri, ja siinä bussiin päästyäni penkillä puuskuttaessani huomasin juurikin sen metallisen maun suussa. Kehno juoksukunto, riittämätön ennakointi ja epärealistiset odotukset (”kyllä mä ehdin vielä tohon”), tadaa, ei siihen veren maku suussa painamiseen juuri muuta tarvita.

Kehon kohdalla sen kykenemisen ja odotusten välisen kuilun huomaa selkeimmin: jos ei lihakset vie tämän nopeammin, niin aika turha haaveilla mistään huippusuorituksista. Tunteiden ja ajatusten puolella se on vaikeampi tunnistaa, koska tunnepuolen ja ajattelun väsymistä ei samalla tavalla huomaa. Niitä merkkejä ei ehkä yhdistä siihen väsymiseen – että nyt napsahtaa pinna kaikesta mahdollisesta tai järkevän lauseen muodostaminen sakkaa toden teolla. Ei välttämättä tunnista edes niitä omia odotuksia.

Eikä varsinkaan ole ihan selvää, että mitä voi tehdä ja miten sitä omaa tunnekapasiteettia tai ajattelua voi oikeasti lepuuttaa.

Tällä viikolla mä tunnistin niitä asioita suurelta osin juuri siksi, että se oli mun tän viikon tehtävä. Mä otin ne mun kehon, tunteiden ja mielen viestit vakavasti, ja yritin oikeasti raivata aikaa niin, että kukin osa saisi välillä myös levätä. Ehkä juuri siksi nyt poden tätä flunssaa, kun kehon kaikki defenssit putosivat, mene tiedä. Oli miten oli, nyt on näin.

Missä olen?

Kurkku on karhea, niistän jatkuvasti, väsyttää ja paleltaa, silmissä tuntuu kuin koko huushollin unihiekkalasti olisi osunut väärään osoitteeseen tähän mulle. Päätä särkee ja tekee mieli suklaata. Kyllä, olen itse asiassa syönyt myös leipää ja muita hiilareita vähän vapaammin nyt pari päivää, en tiedä onko tämä nyt syytä vai seurausta vai molempia.

Tunnepuolella on päällimmäisenä kiitollisuus siitä, että muksut ovat viimein nukkumassa ja mä pääsin kirjoittamaan. 🙂 Harkitsin taas päivällä pari kertaa kirjoittavani, mutta nykyään muksuilla on perjantaisin vapaapäivä hoidosta, joten jos olen itse kotosalla, niin ei tässä kauhean paljon sellaista rauhallista reflektoimisaikaa löydy. Musta on tullut vähän nirso näiden pysähtymisten kirjoittamisen kanssa, että mua ärsyttää kovasti kirjoittaa jos on vaara, että tulee keskeytyksiä. Joten hahaha, ei paljon viitsi muksujen kanssa kirjoitella.

Ajatuksissa on pyörineet kovasti Vanhemmuuden onnistumisia -sessioissa syksyn aikana ilmoille nousseet ajatukset ja oivallukset. Mulla on työn alla kirjoittaa niistä tuon Hyvän vanhemmuuden minikurssin tilalle sellainen blogitekstisarja ja pieni e-opas, ja oon nyt työstänyt sitä. Se minikurssikin on hyvä, ei siinä (ja jos et ole omaasi vähään aikaan käyttänyt, niin suosittelen), mutta noista syksyn sessioista ja muista tässä syksyn aikana vastaan tulleista jutuista on noussut myös paljon hyvää. Ne jutut mua nyt tällä hetkellä inspiroi ja pohdituttaa.

Mitä kohti?

Tuleva viikko on sillä tavalla kaksijakoinen, että viikonloppu on autuaallisen tyhjä, ja viikko on maanantaiaamusta perjantai-iltaan aikamoisen täynnä. Mä ehkä tarvitsisin sitä, että… hmm.

Mun eka intuitio on se, että mä ikäänkuin viikonloppuna lepäisin ”pankkiin”, ja sitten olis mistä ottaa silloin viikolla. Tavallaanhan se toimiikin niin, ja sitten toisaalta ei. Jos mä vielä yritän parannella viikonloppuna flunssaa, niin tuskin tässä ihan ylettömiä energiaylijäämiä tarvitsee maanantaiaamuna ihmetellä.

Mä helposti kuvittelen, että se mun energiatankki on jotenkin ihan valtava, että kun sen kerran tankkaa niin sitten riittää. Ehkä se tankki onkin aika pieni.

Vähän niinkuin vastasyntyneen vatsa on tosi pieni, ja sen takia vauvat syövät ihan jatkuvasti. Vaikka sen marmorikuulan kokoisen vatsan vetäisi ihan piripintaan maitoa, niin puolen tunnin päästä on kuitenkin taas nälkä. Semminkin, kun vauvat tarvitsevat ihan valtavasti energiaa jotta saavat tuplattua syntymäpainonsa ensimmäisten muutaman kuukauden aikana.

Niin ehkä mun olisi hyödyllistä hyväksyä se, että se mun jaksamisen tankki on sellainen vastasyntyneen vatsan kokoinen. Sen voi vetää ihan täyteen, mutta aika nopeasti se on kuitenkin taas tyhjä, varsinkin tässä arjessa. Sitä energiaa yksinkertaisesti menee niin moneen suuntaan, että sitä pitää olla tasaisin väliajoin tankkaamassa.

Hmm, ja sitten toinen ajatus. Toisaalta sitä tankin tyhjenemistä voi kyllä tiettyyn rajaan asti hillitäkin, siis sillä, että huomaa, mihin kaikkeen sitä energiaa menee. Taas vertauskuva: jos tankki vuotaa, niin toki se tyhjenee nopeammin.

Jos mun energia vuotaa kaikenlaiseen kaaokseen ja häsläämiseen ja kriiseilyyn ja muuhun, niin ei sitä välttämättä kauhean paljoa jää jäljelle rakentaviin hommiin.

Mä olen aika hyvä huomaamaan, milloin mun energia vuotaa tunnetasolla jännittämiseen, kiukutteluun, kontrolloimiseen ja muuhun. Mä olen harjoitellut keinoja, joilla niitä vuotoja voi tukkia – irti päästäminen, ”could I let go of wanting to change this” ja niin edespäin. Ajatustason vuotoja mä en ole ihan niin hyvä tilkitsemään, mutta niihin toimii pysähtyminen, meditaatio ja ajatusten huomaaminen, seinään tuijottaminen ja niin edespäin.

Fyysisen ympäristön ja kehon energiasyöpöt puolestaan no, niin no. Flunssa ja kaikenlaiset kolotukset vievät energiaa, eli niitä voisi tilkitä (sen paranemisen jälkeen) ehkä vielä venyttelemällä tai joogailemalla enemmän. Siis ilman sitä ”pitäisi” -stressiä, joka itsessään on jo ihan kauhea energiasyöppö. Ja fyysisen ympäristön suhteen tietysti se säästää energiaa, että tavarat laittaa paikalleen. Edes muutaman aina silloin tällöin. Sillä tavalla ohikulkiessaan, ilman stressiä.

Ja sitten kaikkien näiden kattokäsitteenä ja kollektiivisena energiatankin tilkkeenä sellainen ”nyt on näin, tällä mennään, pystyn siihen mihin pystyn” -armollisuus.

Hei joo, sitä mä haluan.

Armollisuus

Tottakai. Jos kerran stressi tulee siitä, että odotukset on kykenemiseen nähden liian korkealla, niin armollisuudella on tosi hyvä tasapainottaa niitä odotuksia.

Jos mä osaisin sanoa itselleni vaikka kerran päivässä, tai aina sellaisilla ”kääk miksen vaan kykene pysty osaa olla oikeanlainen” -hetkillä, että nyt on näin, saa olla näin…

Niin. Katsotaan, mitä se tuo. 🙂

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti? Tai heräsikö jotain ajatuksia tämän mun pysähtymisen perusteella? Saa jakaa kommenteissa, tervetuloa vaan.