Pysähtyminen 102: Joulun jälkimainingit

Pysähtyminen

Tänään en vielä pysähdy koko vuoden äärelle, vaikka ensin teki mieli. Olkoon sitten kaksi reflektiota tällä viikolla, elämä risaiseksi.

Mistä tulen?

Viime viikolla oli joulu. Siihen liittyen oli yllättävän vähän stressiä – tai sitten rima-alas-ja-perinteet-kunniaan -lähestymistapa oli ihan paikallaan. Joulukorttien lähettäminen, piparkakkutalojen tekeminen, joululaulut ja muut Jouluun Keskeisesti Kuuluvat Puuhat jäivät ihan autuaasti tänä vuonna väliin. (Sinänsä hauskaa, koska silloin kuukausi sitten mainitsin, että ruvettiin askartelemaan niitä kortteja. Jos ensi vuonna vaikka lokakuussa aloittaisi, niin ehtisi joulukuun puoleenväliin mennessä?) Sitten taas toisaalta tein itse laatikot joulunaluspäivinä, koska huomasin, miten tärkeää se oli mun omalle jouluun laskeutumiselle.

Jouluaattona lapsilla meni vain vähän yli jännityksen kanssa. Kuopuskin alkaa olla siinä iässä, jossa tieto joululahjojen tulemisesta vie ihan hirveästi tahdonvoimaa, joten sellaisia keskikokoisia hajoamisia päästiin toki navigoimaan. Siinäkin kohtaa enimmäkseen auttoi rima-alas -taktiikka: asioiden ei tarvitse mennä kiiltokuvameiningillä, jotta voi olla kivaa, ja jos jännitystä helpottaa se, että yhden lahjan saa avata jo heti aamupuuron jälkeen niin olkoon sitten niin. Yksi joulun liikuttavimmista hetkistä olikin se, kun lapset saivat antaa ja avata toisilleen hankkimansa lahjat.

Joulun jälkeen elämä onkin ollut pääasiassa pitkään nukkumista ja myöhään valvomista, sekä aikuisten että lasten osalta. Päivärytmi on ihan levällään, ruokarytmi on siirtynyt parilla tunnilla normaalista eteenpäin, lelujen kerääminen illalla on yksi iso vitsi, ja kaikilla on vähän (tai aika paljon) lomamoodi päällä. Ehdin tuntea tästä kaikesta tunnontuskiakin, kunnes tajusin, että ennen uuttavuotta ei kannata yrittää yhtään mitään päivärytmin muokkausta, koska on ihan hyvä jos uudenvuodenpäivänä nukutaan pitkään. 🙂 Siitä on sitten aikaa hilata aikataulua kohti säällisempää meininkiä.

Samaan aikaan olen myös onnistunut useampana päivänä jumppailemaan, vaihtamaan kahvin iltapäivällä teehen, juomaan vettä, ja noin yleisesti pitämään omasta hyvinvoinnista oikeasti huolta. Itseni tuntien sellainen ”100% Awesome Elämänmuutos Tehokuuri” -meininki kestäisi puolitoista päivää, joten yritän hiljalleen ujuttaa tänne loman sekaan sellaista pitkän tähtäimen hyvää fiilistä tukevaa toimintaa. Sitten kun arki iskee, niin se toivottavasti ei iske ihan niin voimalla.

Missä olen?

Moi keho, minä huomaan sinut.

Sua väsyttää ja flunssattaa. Tykkäät kun hikoillaan, mutta reagoit tosi selkeästi stressaaviin ajatuksiin. Keräät niskaan solmuja, joita voidaan sitten yhdessä (ja viikon päästä osteopaatilla) purkaa. Tykkäsit, kun tehtiin TRE-harjoituksia jumpan jälkeen. Haluaisit tanssimaan ja liikkeelle ja vähän taas jumppaamaan.

Moi tunteet, mä huomaan teidät.

Tässä ja nyt on läsnä jännitystä ja kiitollisuutta tulevaan vuoteen suuntautuen, ja kärsimättömyyttä tämän viikon aikataulujen osalta. (Kaipaisin selkeyttä, helppoutta, tehokkuutta.) Hellyyttä ja lempeyttä puolisoa ja perhettä kohtaan (rakkauden ja merkityksellisyyden ja yhteyden tarpeet täyttyvät) ja samaan aikaan epävarmuutta ja turhautumista (kaipaisin kuulluksi tulemista, selkeyttä, vielä lisää yhteyttä, yhteistyötä ja toisten hyvinvoinnin edistämistä). Uudenvuodenvieton suunnitelmat innostavat ja ilahduttavat (iloa, yhteyttä, leikkiä ja hauskanpitoa, merkityksellisyyttä).

Moi ajatukset, mä huomaan teidätkin.

Olen tässä lomalla huomannut, miten helposti kuvittelen ”lepääväni” nenä kiinni ruudussa. Sitten tajuan, että oikeasti en levännyt, vaan hukkasin monta kallisarvoista hetkeä elämästäni. Tuntuu tosi vaikealta keksiä tapoja oikeasti levätä ja ladata akkuja. Paras tapa tähän mennessä keksimistäni on meditaatio tai mielikuvaharjoitukset, mutta niissäkin tunnun nukahtavat alta aikayksikön. Ehkä se vain kertoo siitä, että oikeasti tarvitsen lepoa, ja ruudun tuijottaminen vain lykkää sen huomaamista. Selvästi tuo liikkuminen auttaa myös irtautumaan ja ottamaan omaa aikaa. Hmm, joo, näköjään käytän sitä ruudun tuijottamista myös sellaisena ”väliseinänä”, kun lapset ovat kotona. Ikäänkuin mulla olisi omaa tilaa ja omaa rauhaa, eikä kukaan tule keskeyttämään. Paitsi että tulee, ja niin kuuluu tullakin. Ehkä sitä omaa rauhaa voisi etsiä muilla keinoilla, ja olla samassa tilassa ilman ruutuja silloin kun on samassa tilassa? Hmmm.

Mitä kohti?

Tässä viimeiset pari päivää olen työstänyt muun muassa Desire Mapia ensi vuodelle, joten ne vähän värittävät tässä tietysti olemista. Jos nyt kuitenkin tässä kohtaa mietin vain tätä tulevaa viikkoa, niin…

…niin. On juttuja, joita haluan saada valmiiksi ennen kuun vaihdetta ja vuodenvaihdetta. Samaan aikaan kroppa ja mieli huutavat lepoa ja helppoutta ja vapautta ja keveyttä.

Mä en tiedä, että miten tehokkuus ja helppous ja keveys mahtuisivat samaan viikkoon, mutta ehkä mä luotan siihen, että se on mahdollista.

No niin, siinä kai se on. Tehokkuus, helppous, keveys. Ah, jo ajatuksena tuntuu paremmalta kun mietin tulevaa viikkoa näiden valossa. Jos mä kuvittelen, että ne kulkee mun soluihin hengitysilman mukana niin selkä suoristuu ja otsa siliää. Tämä on hyvä näin.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Sana on vapaa kommenteissa!

Pysähtyminen 99: Epätäydellisiä vastauksia

Mistä tulen?

Nyt on vaikea löytää sanoja tälle viikolle. Toisaalta ihan joo, jees, kiva viikko, kivoja juttuja, parisuhdeaikaa ja Hamletia, BBC:n Sherlockia, leipomista perheen kanssa ja itsenäisyyspäivän viettoa tapakulttuurin merkeissä kotosalla. Samaan aikaan, samalla viikolla, väsymystä ja sulkeutumista ja omiin oloihin uppoutumista, migreeniä ja huolestuttavia uutisia itsenäisyyspäivän äärioikeistoliikehdinnästä.

Miten mä olen näiden kaikkien asioiden kanssa läsnä samaan aikaan? Miten mä olen lasten kanssa hetkessä, iloitsen heidän hassutteluistaan, kun samaan aikaan väsyttää niin monella tasolla se, mikä kaikki tässä maassa ja maailmassa kiehuu?

Toistaiseksi näihin kysymyksiin on löytynyt vain enemmän tai vähemmän epätäydellisiä vastauksia. Ehkä ne epätäydellisetkin vastaukset (silloin kun ne tunnistaa epätäydellisiksi) on parempi vaihtoehto kuin se, ettei niitä kysymyksiä edes kysy.

Tällä viikolla ne epätäydelliset ratkaisut on olleet työn ja perhe-elämän lisäksi lepoa, BBC:n Sherlockin maailmaan uppoamista, omien tarpeiden äärelle pysähtymistä ja ajatusvirran kirjoittamista. Joulukuusen koristelua, lukemista lasten kanssa. Armollisuutta itselle. Rehellisyyttä omien tunteiden äärellä.

Sitä kun elää tällaista etuoikeutettua arkea, että on terve ja turvassa ja perhe ja rakkaat on pääasiassa terveitä ja turvassa, niin olisi helppoa unohtaa, että se on oikeasti etuoikeus. Ja toisaalta sekään ei ole kestävä olemisen tapa, että kärvistelee kaikkien maailman muiden ihmisten kärsimyksiä, ja sillä lamauttaa itsensä tekemästä edes niitä vähiä asioita, joihin oikeasti pystyy.

Just tällaisina hetkinä, kun maailmassa on niin paljon kipua ja hätää ja huolta, tuntuu kaikkein turhimmalta se ”oma happinaamari päälle ensin” -ajatus, jota itsekin on niin monessa paikassa ohjeeksi tarjonnut sekä itselle että toisille. Vaan ei se mitenkään muuten onnistu, toisista huolehtiminen ja maailman auttaminen. Jos oma jaksaminen ja hyvinvointi ja innostus loppuu, niin se on karhunpalvelus sekä itselle että niille kaikille ihmisille, joita yrittää auttaa.

Tämä on 99. viikoittainen pysähtyminen tässä blogissa. Sitä ajattelisi, että melkein kahdessa vuodessa olisi ihminen oppinut jotain. Niin ettei tarvitsisi taas palata sen äärelle, että eikun itsestäkin pitää huolehtia, se on tärkeää, ei ole tyhmää tarvita sitä mitä tarvitsee, nyt on näin. Ehkä mä vain hyväksyn, että vielä viisikymppisenäkin mä opettelen jossain tilanteessa sitä, että omista tarpeista huolehtiminen on keskeistä ja tärkeää ja avain kaikista muista huolehtimiseen ja merkityksellistä ihan sellaisenaankin.

Missä olen?

Keho on yllättävän hyvissä kantimissa, joskin toki väsyttää. Niska ja takaraivo vähän jumittavat, muuten tuntuu, että keho on hyvin päässyt liikkeelle. Kylmänväreitä tuppaa ikävästi tämän tästä, ihmekös tuo kun selän takana on parvekkeen ovi. (Note to self: mieti joku toinen paikka, jossa istut kun kirjoitat.)

Tunteet… nyt ja tässä, kirjoittaessa, kotona, turvassa, poissa sosiaalisesta mediasta? Rauhaa, kiitollisuutta, uteliaisuutta tulevaa kohtaan. Heti kun avaan Facebookin? Ärtymystä, pelkoa, surua, epävarmuutta, epäluottamusta. Sitä ajattelee, että sosiaalisen median kautta pystyy vaikuttamaan maailmaan, mutta oikeasti sosiaalisen median kautta maailma vain pystyy vaikuttamaan minuun. Välillä tarvitsen sitä, useimmiten en.

Ajatukset… Haluaisin osata sanoa asioita, viisaita asioita Suomen tämänhetkisestä poliittisesta tilanteesta ja äärinationalismista ja vihasta ja historiasta. En osaa. Onneksi on muita, jotka osaavat. Mä haluaisin osata sanoa jotain viisasta väkivallasta ja kunnioituksesta, sorrosta ja vallasta. Niistä osaan vähän enemmän, mutta nyt jotenkin ei sanat riitä siihenkään. Paitsi että mä ajattelen, että väkivallalla syvennetään väkivallan kierrettä, kunnioituksella puretaan sitä – ja kunnioitus ei tarkoita sitä, että kaikki saavat tehdä mitä huvittaa. Kunnioitus tarkoittaa sitä, että vahvempien tehtävä on suojella heikompia, ei sortaa. Ja saadakseen kunnioitusta on usein ensin oltava sen kunnioituksen arvoinen.

Mitä kohti?

Mä huomaan, että näin väsyneenä on helppo pudota oikein-väärin-ajatteluun, hyvän ja pahan kaksijakoon. Isona mä haluan osata sillai, että väsyneenäkin mä osaisin nähdä ihmisten käytöksen taakse, tunteiden ja tarpeiden tasolle. Nähdä, että toisilla on strategioita, jotka haittaa ja vahingoittaa muiden tarpeiden tyydyttymistä – ja että niille strategioille täytyy tehdä jotain samaan aikaan kun hyväksytään, että niiden taustalla olevat tarpeet on tärkeitä ja arvokkaita.

Tällai väsyneenä sen viisauden ja osaamisen tielle tulee mun sisäinen kuusivuotias, joka haluaa vain huutaa ja purra ja potkia ja karjua väärässä olijoille kirosanoja ja kostaa niille kaiken sen pelon ja surun, jota ne on aiheuttaneet. Wau, sekin selvästi tarvitsisi kuulluksi tulemista.

Niin jos tällä viikolla yrittäisi tietoisesti palauttaa taas mieleen sen, että kaiken käytöksen takana on joku ihana, tärkeä ja arvokas tarve, jonka on merkityksellistä tulla kuulluksi. Ja sitä kautta yrittäisi vähän edistää empatiaa ja väkivallattomuutta tässä omassa maailmankolkassa, sekä oman itsen kanssa sisäisesti että ihmisten välillä.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 91: Riittämättömyyden tunteen täyskäsi

Mistä tulen?

Viime viikolla töiden ja töistä toipumisen tasapaino oli vähän paremmalla mallilla kuin edellisellä. (Se nyt ei ihan maailmaa järisyttävä saavutus ole, mutta jotain sentään.) Onnistuin olemaan ulkoilmassa kauniilla syyssäällä – toki pääasiassa matkalla paikasta toiseen, mutta jotain sentään. Viikonloppuna oli ensimmäiset bänditreenit moneen kuukauteen, ja kyllä vaan huomaa, että sitäkin oli kaivannut.

Edelleen työkuviot hyökkäävät tajuntaan, kun herää yöllä. Tällä viikolla tietoisesti yritin ottaa etäisyyttä siihen moodiin, että aina kun on hereillä niin on työasioiden tavoitettavissa, ja satunnaisesti se onnistuikin. Kuuntelin muutamaan otteeseen onnistuneesti myös omaa hermostumistani ja otin itselleni muutaman hetken suljetun oven takana sillä aikaa, kun esim. puoliso keräsi lasten kanssa leluja. (Korvatulpat. Ne pelastivat aika monta kertaa tällä viikolla.)

Ja sitten oli niitä päiviä, jolloin tuli sellainen riittämättömyyden tunteen täyskäsi: tunsin yhden puolituntisen sisään epäonnistuvani äitinä, vaimona, opettajana, yrittäjänä ja opiskelijana, ja lisäksi ruoanlaittokokeilu meni penkin alle. (Lapset ja puoliso sentään maistoivat, mikä vähän ilahdutti, mutta ei se kenenkään mielestä superherkkua ollut.)

Viime viikolle toivoin selkeyttä. No, toisaalta on kai sekin selkeyttä, että näkee kirkkaassa päivänvalossa miten kaukana toisistaan on odotukset ja todellisuus. Sitä itse tuppaan ajattelemaan, että selkeys on jotenkin puhtaasti positiivinen asia. Siis että kun homma on selkeä, niin sitten kaikki on hyvin. Ja välillä onkin niin, tottakai. Sit taas toisinaan on niinkuin tällä viikolla: selkeys on vain alkusoittoa sille, että hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on. Nyt ei ole niinkuin haluaisin. Nyt en osaa niitä asioita mitä haluaisin osata. Selkeästikään tämä ei toimi näin.

Että taas saa vähän miettiä, mitä toivoo, koska sen saattaa vaikka saadakin. 🙂

Ja sitten taas kun ottaa askelen taaksepäin, hakee selkeyttä vielä seuraavasta mittakaavasta, niin sieltä löytyy taas suhteellisuudentajua. Asiat, joista mä stressaan, on yksi kärpäsenkakka verrattuna kaikkeen siihen, mikä on hyvin. Terveyttä ja turvaa ja rakkautta, niitä on. Niiden puutetta ei tarvitse kärsiä. Se ei poista sitä, mikä on eri tavalla kuin haluaisin. Se ehkä vain asettaa kiitollisuuden ja ahdistuksen oikeisiin mittasuhteisiin.

Missä olen?

Kehoa väsyttää ja paleltaa. Kylmät kelit saapuvat, ja meidän huusholli on sieltä viileämmästä päästä (kesällä kiitollinen asia, talvella tarvitsee villasukat ja hupparin). Syömisten kanssa selvästi stressi vääntää hälläväliä-asennetta, veden juominen unohtuu paitsi opettaessa, kun silloin on koko ajan vesipullo pöydän laidalla. Toisaalta keho on aika kireänä, ja toisaalta kehon jännitysten ja sinnitysten kuulostelu sisäkautta tuo tähän hetkeen ja auttaa rentoutumaan, joten aika fifty-fifty mennään sen osalta.

Tunteet… Kiitollisuutta (lapset ovat nukkumassa, rauhan tarve tyydyttyy). Jotain hyväksynnän, lannistumisen ja pettymyksen välimaastosta (osaamisen ja pystyvyyden tarve ei ihan täyty, ja toisaalta selkeyden tarve on aika hyvin täynnä tämän viikon jäljiltä). Innostusta (uuden oppimisen tarve näyttää täyttyvän muutaman jutun suhteen tämän syksyn aikana). Rakkautta (yhteyden tarve toisten kanssa on ihan hyvällä mallilla).

Ajatukset… Työjuttuja. Taustamusiikkina pyörivän The King’s Speech -leffasoundtrackin kansikuva, sen värit ja muodot. Jostain syystä tuli mieleen Jackson Pollockiin liittyvä joku teksti, en muista missä olen sitä pyöritellyt mutta valkoisella printtipaperilla mustalla kirjoitettu teksti. Alleviivauksia. Työjuttuihin liittyvät mind mapit, luokkahuone, verkko-oppimisympäristö. Meniköhän se viesti kaikille perille? Aikataulun suunnittelua alkavalle viikolle. Auts, lupasin mutta pidinkö sittenkään? Erinäisiä opiskelijoita ja heidän tarpeitaan ja toiveitaan. Tämänpäiväisen opetusrupeaman vikan puolituntisen puheensorina ja nauru – selvästi jotain tein oikein jossain kohtaa. Esikoisen kädet, jotka kuivuvat helakanpunaisiksi niin, että niitä pitää rasvata. Ihan sama juttu kuin minulla joka ikinen talvi. Muistikuvia niistä kerroista, kun on pitänyt laittaa oliiviöljyä käsiin ja muovipussit päälle, jotta iho ei halkeile.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin alkavalle viikolle

Mukavuus.

Aah, mukavuutta! Sellaista, että pysähtyisin kuulostelemaan meininkiä heti jos jokin tuntuu epämukavalta. Että voisin hemmotella itseäni ihan ilman syytä. Että valitsisin kahdesta vaihtoehdosta sen, joka minusta tuntuu mukavammalta, kunhan se vastaa myös toisten tarpeisiin.

Mukavuutta on pehmeä huppari, kun on kylmä. Kuppi teetä. Se, että menee ajoissa nukkumaan. Että juo tarpeeksi vettä. Että halii rakkaita. Että syö kun on nälkä, ja huomaa sen nälän. Että laittaa takin alle ylimääräisen kerroksen, ettei työmatkalla palele. Selvästi jotenkin tämä mukavuus liittyy lämpöön ja pehmeyteen. Mitä kaikkea lämmintä ja pehmeää sitä voisikaan itselleen viikon mittaan löytää? Hmmm.

Miltä näyttäisi sun pysähtyminen? Itsekseen, tai kommenteissa, jutellen tai miettien?

Kun anteeksipyytäminen on vaikeaa

Meillä on temperamenttinen ja herkkä kolmevuotias.

Se ilmenee muun muassa niin, että hän on hyvin riehakas ja fyysinen, ja innostuessaan saattaa satuttaa toisia. Lähinnä meitä vanhempia ja esikoista, muita harvemmin. Ja sitten kun olisi aika pyytää anteeksi, niin se oma käytös hävettää, ja anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska silloin pitäisi myöntää tehneensä jotain väärin.

Samaan aikaan meillä on kaksi aikuista, joille anteeksipyytäminen (ja myös anteeksipyynnön kuuleminen toiselta) on tosi tärkeää, sekä viisivuotias esikoinen, jolta ”anteeksi” tulee lähes automaattisesti. Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kaikki muut paitsi kolmevee pyytävät anteeksi helposti ja usein. Ja kolmevuotiaskin pyytää mutkattomasti anteeksi, paitsi jos on päällä tunnekuohu tai muu itsepäisyyshetki. (Paljastus: kolmevuotiailla niitä tulee paljon.)

Tämä asettaa haasteita.

”Nyt pyydät anteeksi!”

Mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen. Siis sellaiseen ”nyt ei tehdä mitään ennenkuin pyydät anteeksi heti, nytheti, kuulitko!” -meininkiin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että välillä arjessa lankean siihenkin, ennenkuin taas muistan, että miksi en usko siihen.

Ensimmäinen syy on se, että anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin. Me ollaan opetettu lapsille, että ”anteeksi” tarkoittaa ”minun ei ollut tarkoitus loukata sinua”. Se on viesti, jota anteeksipyytäjän pitää oikeasti tarkoittaa. Jotta anteeksipyyntö voisi olla vilpitön, niin anteeksipyytäjän pitää ymmärtää (ikätasoisesti), että mistä käytöksestä toinen loukkaantui, joko fyysisesti tai henkisesti.

Anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin.

Anteeksipyyntöä vaatimalla mä lähetän anteeksipyytäjälle viestin, että se anteeksipyynnön tilanne tai ajankohta on tärkeämpää kuin se, mitä sillä tarkoittaa. Että voi pyytää anteeksi tosta noin vaan, vaikka ei ymmärtäisi tai tarkoittaisi koko ilmiötä.

(Samasta syystä mä en odota anteeksipyyntöä lapsiltani ja puolisoltani samanlaisista asioista. Lapsi voi sanoa asioita, joissa olisi aikuisen sanomana ihan erilaisia merkityksiä.)

Ja kääntäen: jos lapsi onkin aidosti loukkaantunut jostain toisen tekemästä asiasta ja vaikkapa reagoinut siihen lyömällä, niin on lapsen mielipahan sivuuttamista, jos mä yksioikoisesti vaadin lasta pyytämään anteeksi ennen kuin hänen tunteitaan on kuultu. Sillä mä taas lähetän viestin, että lapsen tunteilla ei ole mitään merkitystä, vaan vain sillä, että hän sanoo tietyt sanat.

Toinen syy sille, että mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen, on ettei se yksinkertaisesti toimi anteeksipyynnön opetusmenetelmänä.

Siis ainakaan sellaisen aidon, jossa lapsi ymmärtäisi vastuunsa ja olisi aidosti pahoillaan toiselle aiheuttamastaan kivusta tai mielipahasta. Meidän lapset on molemmat sen verran jääräpäisiä, että jos vaadin anteeksipyyntöä ennenkuin he ovat siihen valmiita, niin lopputuloksena on, että lapsi kahta pahemmin kieltäytyy tekemästä minkäänlaista yhteistyötä kenenkään kanssa.

Pehmeämmällä temperamentilla varustettu lapsi (jollainen olin itse ja olen edelleen) puolestaan ehkä myöntyy pyytämään anteeksi, mutta se anteeksipyyntö jää tyhjäksi. Pahimmillaan ”anteeksi” muuttuu taikasanaksi, jolla päästään pois epämiellyttävältä tuntuvista tilanteista, kuitataan virheet, eikä edelleenkään tiedetä, että mistä tässä nyt oikeasti oli kyse.

No miten me sitten päästään tilanteeseen, jossa kaikki saavat tarvitsemansa?

Entä jos anteeksipyytäminen on vaikeaa?

Jos muille aidon anteeksipyynnön kuuleminen on tärkeää, ja kolmevuotiaalle anteeksipyytäminen on vaikeaa, niin millä ihmeellä tämän ristiriidan sitten saa ratkeamaan?

Sivuhuomio: Tämä ei ole mikään resepti tai kokonaisvaltainen taikaratkaisu, jolla kaikki ongelmat pyyhkiytyvät pois. Tietenkään. Nämä on niitä keinoja, jotka meillä on toimineet, ja voi olla, että jotkut niistä toimivat toisissakin perheissä.

Mulle itselleni ensimmäinen oivallus on ollutkin juuri se, että lapsella on vaikeuksia sen asian kanssa. Ei ihme, että hän ei halua ajatella koko asiaa. Hän periaatteessa osaa pyytää anteeksi, mutta se on hänellä vielä lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten avulla.

Anteeksipyyntö, eli oman virheen myöntäminen ja toisen armoille asettuminen on haavoittuvainen hetki. Monilla meistä aikuisistakin on vaikeuksia sen kanssa. Opettelussa tarvitaan roppakaupalla armollisuutta ja epätäydellisyyden sietämistä.

1. Toivon, että pyytäisit anteeksi

Jos siis on tilanne, jossa mä toivoisin lapsen pyytävän anteeksi, niin mä ihan ensin kysyn häneltä, että miten sanotaan jos on satuttanut toista tai tehnyt pahaa mieltä.

(Itse asiassa ihan ensin mä huomioin ja kuuntelen sitä kaltoin kohdelluksi tullutta osapuolta ja varmistan, että hänellä on kaikki hyvin. Jos minä olen itse se kaltoin kohdelluksi tullut osapuoli, niin mä otan itselleni hetken aikaa ja käsittelen omat tunteeni.)

Mutta sen jälkeen kysyn häneltä, että miten sanotaan tällaisessa tilanteessa. Jos se ”anteeksi” tulee kevyesti muistuttaen, niin asia on ihan ookoo.

2. Mitä tarvitset?

Jos ei, niin lapsi useimmiten sanoo, että ”en halua sanoa sitä”, tai on muuten vain myrtyneen näköinen ja hiljaa. Silloin mä hellästi kysyn, että no mitä sä tarvitsisit, jotta olisi helpompi pyytää anteeksi?

Joskus lapsi tarvitsee multa syliä, joskus hän hakee vesipullonsa ja ottaa siitä huikan, joskus hän haluaa olla hetken yksin. Kaikki tämä on mulle ihan ok. (Se toki edellyttää sitä, että mä olen itse saanut oman tunnekuohuni laantumaan, jos vaikka minä olin se, jota lapsi satutti.)

Kun mä kysyn lapselta, että mitä hän tarvitsee, jotta anteeksipyyntö onnistuisi, niin mä ohjaan häntä tietoisesti tunnistamaan omia tarpeitaan ja vastaamaan niihin. Mä kunnioitan sitä, että lapsi tietää itse, mitä tarvitsee, ja annan hänelle mahdollisuuden ottaa vastuuta omista tarpeistaan.

3. Kuuntelua

Jos lapsi ei tiedä, että mitä hän tarvitsee, niin mä yritän kysymällä ja kuuntelemalla selvittää sitä yhdessä lapsen kanssa. Toisin sanoen mä kerron omin sanoin lapselle, että miltä tilanne musta näytti, mitä arvelen hänen tuntevan, ja niin edespäin. ”Sua suututti ja sä tönäisit L:aa, ja nyt sua harmittaa että sä satutit ja että L:lle tuli paha mieli.” Lapsi voi sanoa kyllä tai ei, ja häntä kuuntelemalla me päästään lähemmäksi asian ydintä.

Lisäksi yritän sanoittaa sitä anteeksipyynnön vaikeutta. ”Susta tuntuu vaikealta pyytää anteeksi, kun sullakin on vielä paha mieli.” Mä yritän kertoa lapselle, että saa tuntua pahalta, omaa käytöstä saa katua, ja anteeksipyytäminen saa tuntua vaikealta.

Tai jos lapsi kertoo, että hänestä ei tunnu tippaakaan kurjalta kun satutti isompaa, niin sitten mä kuulen senkin. ”Sä halusit satuttaa L:aa. Ajattelitko sä, että sulle tulee hyvä mieli siitä?”

Useimmiten siellä satuttamisen takana on (ainakin meidän muksuilla) joku kateus, suru, kiukku tai epäreiluuden kokemus, johon ainoaksi purkamisen keinoksi löytyi lyöminen. Mä voin sataprosenttisesti kuulla ja hyväksyä sen kiukun tai surun tai muun tunteen, ja samalla kertoa lapselle, että silloinkaan ei saa lyödä tai satuttaa.

Mä yritän myös kuulla sen, että mitä lapsi tarvitsi, mitä hän yritti saavuttaa sillä lyömisellä. Oikeudenmukaisuutta, tunteen purkamista, tasapuolisuutta (”isommalla on tulossa kiva juttu X ja mä en pääse, siispä lyön jotta hän ei ole liian iloinen koska se olisi epäreilua”) tai jotain muuta. Lapsen logiikalla ne tarpeet voivat olla ihan itsestäänselviä, aikuisen puolestaan on vaikea nähdä, että miten tämä käytös mitenkään voisi vastata tuohon tarpeeseen. Tärkeää on edelleen aito kuuleminen.

Jos lapsen on vaikea itse pukea tarve sanoiksi, niin aikuisen tehtävä on miettiä päivää tai viikkoa taaksepäin: mitä poikkeuksellista, kuormittavaa, yllättävää tai epämiellyttävää tässä viime aikoina on tapahtunut? Mistä keskustelimme? Mistä lapsi on ollut kiinnostunut? Mitä pettymyksiä hän on kokenut? Jostain sieltä uumenista se tarve usein löytyy.

Ja kun se perimmäinen tarve löytyy, niin on aika miettiä, että millä rakentavalla tavalla sen saisi kohdattua. Viimeisimmässä tilanteessa sovittiin, että koska isommalla on tulossa kiva juttu X, niin keksitään pienemmällekin kiva juttu Y, jotta molemmilla on jotain, mitä odottaa.

4 (eli 1). Toivon, että pyytäisit anteeksi

Sitten kun lapsi on saanut rauhoituttua ja ollaan selvillä siitä, että mitä tunteita ja tarpeita hänellä siinä tilanteessa oli – ja vasta sitten – mä palaan siihen, että mulle olisi tärkeää että lapsi pyytäisi käytöstään anteeksi.

Miksi vasta silloin?

Lapsen (ja aikuisenkin) on helpompaa olla empaattinen ja toista huomioiva silloin, kun hänen tarpeensa ovat täynnä. Lyömistä ja muuta anteeksipyyntöä edellyttävää käytöstä puolestaan tapahtuu useimmiten silloin, kun lapsi tarvitsee jotain, eikä keksi muuta tapaa saada sitä kuin lyöminen. Toisin sanoen heti tilanteen jälkeen anteeksipyyntö on vielä vaikeampi kuin tavallisesti – ja jos se on tavallisestikin vielä opettelun asia, niin tunnekuohussa ja tarpeet vajaalla se on lähes mahdoton juttu.

Toisekseen se antaa lapselle mallia siitä, että tilanteisiin voi hyvin palata myöhemmin, eikä asioita lakaista maton alle. Aiemminkin tapahtuneita asioita voi pyytää anteeksi, eikä se ole noloa tai kummallista, vaan niin tässä elämässä toimitaan.

Kolmanneksi – mun ensisijainen tehtävä vanhempana on se, että kaikilla on tarpeet täynnä. Myös niillä, jotka käyttäytyvät kurjasti toisia kohtaan. Mä haluan, että mun lapsella on hyvä olla, koska hän on mun lapseni. Se ei poissulje sitä, että mä haluan hänen myös oppivan anteeksipyytämistä ja omista teoista vastuun ottamista. Mä kuitenkin haluan antaa lapselleni kokemuksen siitä, että silloinkin kun hän on tehnyt virheitä, satuttanut toisia ja oma käytös hävettää, niin mä rakastan häntä ja olen kiinnostunut hänen hyvinvoinnistaan.

Kaikkien näiden syiden vuoksi lapsen on helpompi kuulla ja kuunnella mua, kun mä kerron, että mä toivoisin hänen pyytävän anteeksi.

5 (eli 2): Mitä tarvitset?

Ja jos se anteeksipyyntö on vieläkin vaikea sanoa, niin mä palaan siihen, että mikä sinua auttaisi, mikä helpottaisi sitä anteeksipyyntöä.

Joskus lapsen on helpompaa sanoa ”anteeksi” eri suuntaan kuin missä anteeksipyynnön vastaanottaja on. Joskus se on helpompi kuiskata. Tässä kohtaa mä en enää lähde vaatimaan mitään täydellisyyttä (”nyt katsot silmiin ja sanot kuuluvalla äänellä”), koska mun mielestäni sitä vähäistä jäljellä olevaa kapasiteettia (sekä minun että lapsen) on turha tuhlata siihen, että aletaan vääntää yksityiskohdista. Mielummin niin, että tilanne saadaan päätökseen ja kaikki voivat jatkaa leikkejään.

Välillä tätä täytyy tehdä muutama kierros, jos se anteeksipyynnön yrittäminen nostaa pintaan taas lisää tunteita ja tarpeita, joita lapsi ei osaa itse vielä kohdata tai sanoittaa.

Joskus siihen aitoon, empaattiseen anteeksipyyntöön pääseminen on työläs ja pitkä prosessi. Välillä tuntuu siltä, että mielummin vain jättäisi koko projektin sikseen ja ilmoittaisi lapselle, että nyt pyydät anteeksi tai muuten. Ärsyttää, että onko noiden lasten pakko olla niin jääräpäisiä, että tästäkin asiasta pitää tehdä tällainen numero.

Samaan aikaan mä tiedän, että juuri tällaisilla asioilla mä saan katkaistua monta ikävää ajattelutapaa ja tunnejumia, jotka on kiusanneet mua itseäni. Niinkuin vaikka virheiden pelkäämisen, tai häpeän siitä, että on loukannut toista, tai kokemuksen siitä, että kelpaan vain silloin kun kaikki ovat iloisia ja hyvällä tuulella.

Ja se jos mikä on ihan varmasti kaiken tämän vaivan arvoista.

Pysähtyminen 82: Oli tarkoituskin levätä

Mistä tulen?

Viime viikko oli ensimmäinen, kun muksut oli loman jälkeen hoidossa. Haluaisin sanoa, että hyppäsin tehokkaasti sorvin ääreen ja pistin tuulemaan, mutta oikeasti mä pääasiassa nukuin. Mulle tulee ihan kansakunnan vihollinen -olo tästä, siis että miten voi ihminen olla niin törkeä että dumppaa lapset hoitoon jotta voi vaan kotona nukkua, mutta mä olin just se tyyppi. Tunsin siitä kyllä asianmukaisia tunnontuskiakin.

Naurettavaa (ja vähän surullista) tässä on se, että olin jo varmaan muutama viikko etukäteen fiilistellyt sitä, että kunhan muksut menee hoitoon niin mulla on viikko aikaa ennenkuin työt varsinaisesti alkaa (koska siis tein kyllä viime viikollakin yhden työkeikan, ei siinä), joten siinä mulla on aikaa levätä.

Tiesin älyllisesti, että jos mä en missään vaiheessa lepää ja nuku ja tuijota seinää ja itke ja hajoile, siis ihan rauhassa ja asiakseen, niin sitten syksy alkaa zombina ja jossain vaiheessa prakaa joko kroppa tai pää. Mä olin henkisesti varannut viime viikon sille, että siinä kohtaa mä otan aikaa lepäämiseen, kun se ei ole lapsilta pois eikä ole syksyn työjutut vielä alkaneet toden teolla.

Toisin sanoen kun viime viikolla lepäsin ja hajoilin, niin tein just sitä mitä mun oli alun perinkin tarkoitus sillä viikolla tehdä. Ja silti se tuntui todella omituiselta, vähän niinkuin varastamiselta. Että en tee mitään hyödyllistä. Vähän sama fiilis kuin silloin kun oli käsi paketissa – paitsi silloin mulla oli paljon selkeämpi syy olla tekemättä mitään hyödyllistä, kun oli luita poikki.

Samaan tapaan kuin sen käden kanssa, niin ihan oikeasti siitä lepäämisestä oli apua.

Tällä kertaa nukuin ja virkkasin, ja sen lisäksi tein monta kertaa päivässä irtipäästämisharjoituksia. Aina kun turhautti, pysähdyin päästämään irti siitä ajatuksesta, että mun pitää hallita tilannetta. Kun huomasin kehossa jännityksiä, pysähdyin hyväksymään niitä. Tein ”sekä että” -harjoituksia, eli sitä, että ajattelin ensin nykytilannetta ja sitten tavoitetilaa, ja vuorottelin niiden välillä kunnes oli helpompi ajatella, että ne ovat jatkumon kaksi osaa eivätkä vastakohdat. Kuuntelin inspiroivia podcasteja samalla kun join aamukahvia. Luin kirjoja, jotka liittyivät tasan vain omaan hyvinvointiini, eivät töihin tai opintoihin, ja päästelin irti aina kun huomasin, että kirja aktivoi jotain jumeja.

Lauantaina sitten heräsin muksujen kanssa aamulla ja tajusin, että nyt oikeastaan haluaisin tehdä jotain muutakin kuin homehtua.

Joten päivän mittaan siivosin tiskipöydän, viikkasin pari koneellista pyykkiä, vein haisevan bioroskiksen, siivosin vessan lavuaarin ympäryksen, jumppasin ja venyttelin. Ihan spontaanisti. Asioita, joita ei tullut mieleenkään tehdä esimerkiksi silloin parin päivän yksinolon aikana toissa viikolla, koska ei vaan irronnut. Nyt ne eivät tuntuneet mitenkään vastenmielisiltä velvollisuuksilta, vaan tavoilta pitää itsestä huolta. Sama fiilis jatkui sunnuntaina.

Ja nyt on pitkästä aikaa sellainen fiilis, että onpa ihana tarttua töihin.

Kannatti siis todellakin levätä, vaikka se tuntuikin vaikealta.

Missä olen?

Lihaksissa tuntuu mukavasti parin päivän liikkuminen. Tajusin aloittaa sillä lailla rauhallisesti (taas vaihteeksi), että olo ei ole kuin jyrän alle jääneellä. Se ei ole tavoitteenakaan, vaan lähinnä liikunnan saaminen tavaksi. Olo on virkeä. Istun koneen ääressä, kuuntelen Joe Satriania ja nautin keittiön ikkunan vihreästä maisemasta.

Tunteet ovat kuluneen viikon jäljiltä tasoittuneet iloksi ja kiitollisuudeksi. Lähinnä kiitollisuutta siitä, että luotin itseeni ja lepäsin ja kohtasin rauhassa kaikkia niitä ahdistuksia ja mörköjä ja ”miten sä voit olla tollainen p***a” -keloja, jotka hyökkäsivät päälle heti kun pysähdyin kuuntelemaan itseäni. Kiitollisuutta siitä, että on keinoja kohdata niitä. Kiitollisuutta siitä, että tajusin pysähtyä siinä vaiheessa, kun oma kapasiteetti vielä riitti tilanteen korjaamiseen.

(Sivuhuomiona Riittämättömyyden Tunteen Sekakuoro ilmoittaa tässä kohtaa, että selvästikin mä kuvittelin kaiken väsymyksen ja ahdistuksen: jos mä selvisin siitä omin avuin ilman terapiaa ja osastojaksoa, niin eihän se silloin voinut olla mitään, eikä siihen sen vuoksi ollut oikeasti mitään syytä tarttua, vaan mä kuvittelen vain olevani jotenkin erityinen kun selitän miten mua ”vähän väsytti”. Että hittovie kun et osaa edes uupumista tehdä kunnolla ja perusteellisesti, vaan pitää tolla tavalla kesken lopettaa. Olisit edes kunnolla palanut loppuun niin voisit jostain jotain sanoakin. Merkitään muistiin.)

Ajatukset ovat vielä aika hajallaan, mutta yksi selkeimmistä ajatuksista, joita tässä hetkessä huomaan, on kirjoittamisen tärkeys. Viime viikolla oli monta kertaa, jolloin halusin kirjoittaa – sähköpostilla kommenttia erääseen podcast-jaksoon liittyen, Facebook-päivitystä, muuten vain ajatuksia – mutta en ottanut kirjoitusvälineitä esiin. Sekin oli edistystä verrattuna siihen, että jossain vaiheessa jopa näiden pysähtymisten kirjoittaminen otti koville, ja tuntui ettei ole mitään sanottavaa. Nyt kuitenkin huomaan, että jos en aktiivisesti rakenna itselleni kirjoittamisen mahdollisuuksia, niin jotain menee tukkoon.

Katsoin viime viikolla muutaman J. K. Rowlingin haastattelun, ja hän puhuu paljon siitä, miten tarvitsee kirjoittamista jotta pysyy henkisesti tolpillaan. Tunnistan samaa ilmiötä itsessäni – ja olisikin kiinnostavaa tietää, miten paljon tästä kuluneen vuoden ja kesän uupumisesta liittyy siihen, että kirjoittaminen muuttui itseilmaisun keinosta työtehtäväksi. Jos yritän kirjoittaa tavoitteellisesti ja jotenkin ”idea edellä”, niin tuntuu kuin hiihtäisi nurinpäin olevilla suksilla. Ei kulje. Kun taas jos istun näppäimistön ääreen ja katson, että mitä tulee, niin silloin tulee kirjoitettua ja opin itsekin jotain uutta itsestäni. Sitä ”mitähän tänään ajattelen” -kirjoittamista haluan opetella uudestaan.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tälle viikolle:

Rutiinia
Oivalluksia
Helppoutta
Lepoa
Aikaansaamista
Flow’ta
Vapautta
Inspiraatiota
Luottamusta
Iloisia yllätyksiä
Yhteisymmärrystä
Yhteyttä

Tällä viikolla alkaa uusia juttuja. Omien töiden lisäksi uusia yhteistyökuvioita lähtee liikkeelle, ja elokuussa on vielä pari psykologian tenttiä, joihin lukeminen tulee haukkaamaan muutaman työpäivän. Yritän taas tällaista vallankumouksellista ajatusta, että tekisin asioita niin, että ne tuntuvat hyvältä. Toisin sanoen jos pelottaa, niin lempeästi kohtaan sen pelon ja kuuntelen, mitä se kertoo. Jos väsyttää, niin kuuntelen sitä väsymystä. Jos kiukuttaa, niin puran sen kiukun tekstiksi ja kuulostelen, missä se kiukun ydin oikeasti on.

Tämä kaikki vaatii aikaa ja kiireettömyyttä. Ehkä sen takia se ei kesällä onnistunutkaan: olin päättänyt etukäteen aikataulut asioille, ja siihen aikatauluun ei mahtunut mikään jarruttelu, hidastelu tai suunnitelmien muuttaminen koska ”nyt pitää levätä”. Ja koska olin tehnyt sen aikataulun ilman, että aidosti pysähdyin kuuntelemaan itseäni, niin en osannut ottaa huomioon sitä, että asiat menevät useimmiten eri tavalla kuin mitä optimistisesti ajattelee. Se on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ehkä sen takia olen nyt tämän syksyn osalta vielä vähän kainostellut aikataulujen laatimista. Koska hei, mä olen tänään jo ollut monta tuntia hereillä ja työkuntoinen, kauheaa kainostelua tollainen ettei heti ole puolen vuoden aikataulut kasassa! Vai voisiko kyse olla siitä, että mä en ole ehtinyt kuunnella itseäni niiden aikataulujen laatimisen suhteen? (Riittämättömyyden Tunteen Sekakuoro ilmoittaa, ettei siitä ole kysymys, vaan mä olen vain täysi p***a joka ei osaa edes töitään aikatauluttaa niin että ehtisi tehdä kaiken kunnolla. Merkitään muistiin.)

Kuunteleminen.

Se olkoon tämän viikon teema. Itseni kuunteleminen, muiden kuunteleminen, inspiroivan musiikin kuunteleminen. Ympäristön kuunteleminen ja sitä kautta läsnäolon palauttaminen. Kehon ja tunteiden kuunteleminen. Kirjoittamisen suhteen se, että mä annan itselleni mahdollisuuden istua ja kuulostella, mikä ajatus haluaa tulla tänään kirjoitetuksi.

Mennään sillä.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tyyli on vapaa, saa kirjoittaa tai piirtää tai runoilla tai heitellä satunnaisia sanoja peräkkäin. 🙂

Pysähtyminen 79: Päänsärkyä ja päikkäreitä

Mistä tulen?

Hmmm. Mitähän tällä viikolla tapahtui? No, sain Kärsivällinen kasvattaja -kurssin purkkiin, eli periaatteessa aloitin muutaman viikon loman ennen elokuuta ja sen myötä tulevia uusia kuvioita. Käytiin perheen kanssa Tukholmassa, reissu oli sekä mukava että raskas, niinkuin lasten kanssa reissaaminen yleensä. Ollaan puolison kanssa katsottu Harry Potter -leffoja iltaisin (kun hän sai luettua HP-kirjat läpi), ja se on tarkoittanut aika myöhäisiä nukkumaanmenoja.

Olen toisaalta myös onnistunut oikeasti lepäämään, esimerkiksi kuuntelemalla rentoutuksia ja ottamalla päikkäreitä. Toisin sanoen olen jonkin verran onnistunut kuuntelemaan sitä, että mitä tarvitsen. Se oli tälle viikolle tavoitteena, joten siinä mielessä meni ihan vahvasti.

Ja sitten taas toisaalta – kun olen aika paljon ollut omissa oloissani, nukkunut tai tehnyt töitä tai muuten vaan homehtunut korvatulpat päässä, niin lasten kanssa tietoisesti vietetty aika on ollut aika vähissä. Njoo, toki laivalla tuli oltua lasten kanssa aika intensiivisesti, mutta silti kaihertaa sellainen ”itsestä huolehtiminen on lapsilta pois” -ajatus.

Ja todellisuus on kuitenkin se, että tämän tietoisen lepäämisen jälkeen olen jaksanut aidosti olla ja viihtyä ja hassutella lastenkin kanssa. Lisäksi, jos ihan raatorehellisesti katson ajankäyttöäni, niin se tietoinen lepääminen ja oman ajan ottaminen vie oikeastaan ihan saman verran aikaa (ja on ihan saman verran lapsilta pois) kuin se, että olen samassa huoneessa mutta homehdun somessa tai luen kirjaa. Lopputulos vain on sata kertaa levänneempi ja hyväntuulisempi äiti.

Missä olen?

Laivareissun jäljiltä on päätä särkenyt oikeastaan koko ajan. Osatekijöitä olivat varmaan hytin huono tyyny, 14-18 kilon kantaminen selässä (hyvällä repulla mutta tottumattomilla lihaksilla) käytännössä koko Tukholman visiitin ajan, sekä reissussa vedetyn sokerin määrä ja sokerivieroitusoireet. Ja varmaan myös loman alku ja siihen liittyvät psykosomaattiset tekijät. Muuten keho on nyt jo ihan hyvissä kantimissa – kantaminen otti lonkkiin ja jalkoihin aika vahvasti, mutta nekin palautuivat ihan kivasti.

Tunnepuolella on aika matalat energiat. Uuvuttaa, surettaa ihan random asiat, pettymyksiä osuu helposti kohdalle ja huumorintaju on ihan finaalissa. Sekin kertoo siitä, että lepo ja itselle läsnä oleminen tulee nyt ihan tarpeeseen.

Ajatukset ei juuri etene. Jonkin verran mielessä pyörii työasiat, ja niistä irti päästäminen on ihan työn alla – siinä mielessä tämä Harry Potter -leffojen putki tulee ihan kohdilleen, että niiden katsominen ja niistä keskustelu on jotain muuta kuin työjuttuja. Lisäksi mietin kovasti edelleen sitä kysymystä, että mitä mä tarvitsen ja miten mä voisin sitä saada. Se on vain välillisesti työjuttu, joten se ei haittaa. 😉

Mitä kohti?

Mikä toimi tällä viikolla niin hyvin, että haluaisin jatkaa sitä ensi viikollakin?

– Päikkärit ja rentoutusten kuunteleminen. Usein samaan aikaan. Mä yritän luottaa siihen, että jos mun keho on väsynyt niin sitten keho saa levätä, eikä mun tarvitse ensin keksiä, että miten mä voisin itselleni sen lepäämisen oikeuttaa.
– Läheisyys lasten kanssa. Muksut ja minä molemmat tykättiin kovasti siitä, että saivat kulkea Tukholmassa mun kyydissä. Pienempi selvästi tarvitsee läheisyyttä ja haleja ja hyväksyvää läsnäoloa sen vastapainoksi, että häntä jatkuvasti ottaa päähän kun maailma ei tottele. Isompi ei ole ihan samanlainen kainalokyhjääjä, mutta pieni lukuhetki hänenkin kanssaan kainalokkain tänään teki tosi hyvää – meille molemmille.
– Armollisuus itselle. Tarkoitus oli lopettaa laivalta tultua sokerin syöminen ns. seinään, mutta päänsärky meni sen verran intensiiviseksi, ettei riittänyt kapasiteetti kuin iltapäivään asti. Päätin vähentää sokeria ja pullahiilareita niin, että yritän joka päivä olla ilman sokeria vähän pitempään kuin eilen. Ensin jaksoin neljään asti, seuraavana päivänä viiteen, ja niin edespäin. Ja se riittää. Ei tarvitse olla heti täydellinen.

Mitä ominaisuutta haluan tälle viikolle?

Luottamusta. Se nousi pintaan jo viime viikolla – jos en tiedä, mitä tarvitsen, niin voin valita luottamuksen. Että osaisi luottaa siihen, että lopulta tunnistan, mitä tarvitsen, ja mitä lapset tarvitsevat.

Osaisi luottaa siihen, että jollain lailla mä jo saan sitä, mitä tarvitsen, mutta en vain näe sitä vielä.

Osaisi luottaa siihen, että kaikesta huolimatta aika monet asiat on jo ihan just niinkuin niiden kuuluukin olla.

Tai vaikka siihenkin, että jo huomaaminen ja sen oman fiiliksen kanssa läsnäoleminen on iso juttu, vaikkei se aina tunnu mitenkään päin riittävältä.

Tällä viikolla mä haluaisin osata luottaa siihen, että se riittää, mitä on tässä hetkessä läsnä. Se riittää, mihin mä pystyn.

Haluan osata luottaa myös siihen, että kaikki muut tekevät parhaansa, vaikka se näyttäisi ulospäin miltä. Mä tiedän sen noin niinkuin teorian tasolla, ja tällä viikolla mä haluan syventää sitä ymmärrystä sellaiselle luissa-ja-ytimissä-tajuamisen tasolle.

Miltä näyttäisi sun pysähtyminen? Tyyli on vapaa, tervetuloa kertomaan kommentteihin!

Pysähtyminen 78: Palautumisen tarpeessa

Tein päätöksen ja pudotin lopulta Perjantain tuolta Pysähtymisten nimestä pois. Perjantait on selvästikin sellaisia päiviä, että pysähtyminen harvoin onnistuu, joten ehkä vaan suostun siihen, että ne on yleisesti viikonvaihteessa tapahtuvia pysähtymisiä. Yksi stressattava asia vähemmän. 🙂

Mistä tulen?

Tällä viikolla oli ihan joka päivä jotain sosiaalista kontaktia, mikä on tällaiselle introvertille aikamoista extreme-urheilua. Kesä ja kesälomat ja keskitetyt tapaamiskierrokset ja niin edespäin. Sen lisäksi tein Kärsivällinen kasvattaja -kurssin loppurutistuksesta aika ison osan, samoin kuin opiskelin elokuun puolenvälin kirjatenttiä varten, ja puoliso aloitti (oman kesälomansa kunniaksi) Suuren Vaatekaappi- Ja Kirjahyllyprojektin, mikä tarkoitti sitä että pari vuorokautta meidän huushollin jokainen kirja oli pinossa olohuoneen lattialla tai työpöydällä. Kuopuksella tuli joka päivä vähintään yksi huudan-räkä-poskella-että-haluan-lyödä-ja-satuttaa -raivari jos asiat menivät eri tavalla kuin hän olisi halunnut, ja minä satuin olemaan useimmissa läsnä kuuntelemassa ja rauhoittamassa.

Ai niin, ja ystäväperheeseen syntyi kauan odotettu esikoinen (minkä vuoksi jännitin koko sen vuorokauden, kun tiesin heidän olevan laitoksella) ja mulla oli PMS ja yritin aloittaa sokerilakkoa.

Niin ei ihme, että nyt on sellainen fiilis kuin olisi pyörähtänyt pari kertaa mankelin läpi. Nyt alkaa jo helpottaa, monellakin rintamalla, mutta sitä viime viikolla toivottua helppoutta ei kyllä ihan kauheasti ollut.

Tai no niin no. Oliko sittenkin? Koska siis aikataulut lopulta solahtivat tosi sujuvasti, teknologia ei kenkkuillut kriittisillä hetkillä niinkuin viimeisinä parina viikkona, ja mä sanouduin lähtökohtaisesti irti siitä kirjahyllyhurrikaanista, joten mun ainoa tehtävä sen suhteen oli vastata satunnaisesti kysymyksiin ”onko tämä meidän kirja vai ei?” ja ”tarvitsetko vielä tätä?”.

Että ehkä mä vaan valitsen tästä sen tulkinnan, että kaiken tämän härdellin kanssa olisi ollut huomattavan enemmän helisemässä, jos asiat ei olisi menneet suhteellisen helposti sitten kuitenkin.

Missä olen?

Keho alkaa muistuttaa, että kohta olisi loman aika. Väsymystä, random allergiakohtauksia, vetämättömyyttä, suklaanhimoa ja kaikenlaista.

Tunneosastolla on ollut sellainen meininki, että on tullut otettua ihan kaikki Kärsivällinen kasvattaja -verkkokurssin opit taas tietoiseen käyttöön omassakin arjessa, ihan tunnekuohun rauhoittamisesta alkaen. Ja irti päästämistä ja irti päästämistä, koko ajan.

Ajatukset on puolestaan aika lyhyen tähtäimen suunnittelua. Ensi viikolla käydään Tukholmassa perheen kanssa, ja siihen mennessä on aika tarkka suunnitelma siitä, että mitä tehdään missäkin vaiheessa jotta hommat tulevat hoidetuiksi. Valitettavasti se suunnitelma on tehty ideaalijaksamisen pohjalta, joten se menee vielä aika monta kertaa uusiksi tässä ennen lähtöä, koska tämänhetkinen tila on aika kaukana ideaalijaksamisesta. Hiljalleen ja itsestä huolehtien, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mitä kohti?

Mikä onnistui viime viikolla niin hyvin, että sitä voisi ottaa tällekin viikolle?

– Fiktion lukeminen. Kirjahyllyhurrikaanista oli se ilo, että mun rakkaat Terry Pratchettit löysivät taas päivänvaloon, ja niiden lukeminen oli tällä viikolla juuri sitä rentoutumista, mitä kaipasinkin työnteon ohessa.

– Sokerilakko/hiilarien vähentäminen. Pakko sanoa, että alkuviikko, jolloin söin tietoisesti vähemmän nopeita hiilareita ja enemmän papuja ja salaattia, oli vireeltään ihan eri luokkaa kuin tämä loppuviikko. Ainakin höttöpullan vähentämiseen voisin panostaa ensi viikollakin, vaikka ihan sokerittomaksi ei menisikään (enkä ennen laivareissua ja kröhm aamiaisbuffettia haluaisikaan).

– Empatia, sekä itseä että lapsia kohtaan. Kuopuksen räkäraivarit lauhtuivat poikkeuksetta kuuntelemisella, hyväksymisellä ja sanoittamisella, ja samantien kun tajusin tehdä sitä itsellekin, niin olo alkoi kohentua.

– Päikkärit. Ei onnistunut joka päivä, mutta hyvänen aika mikä efekti oli jo puolen tunnin torkuilla siinä kohtaa, kun maailma näytti synkältä ja kauhealta.

– Veden juominen. Vesipullo kulki hollilla tosi kiitettävästi, ja voin vain kuvitella, miten hajalla olisin ollut, jos sekin olisi vielä unohtunut.

Mikä olisi ensi viikolle tärkeä ominaisuus?

Replenishing. Palautuminen. Tankkaus. Että etsiytyy paikkoihin ja ympäristöihin ja puuhiin, jotka luonnostaan tekevät mulle hyvää, ja sitten antaa sen hyvän imeytyä. Että prioriteetti olisi hyvältä tuntuviin asioihin uppoutuminen ja niistä energian tankkaaminen. Että tietoisesti miettisi, mitä tarvetta tämä puuha palvelee ja sitten keskittyisi siihen.

Ja että aktiivisesti miettisi, mikä tarve mulla on nyt vähissä ja keskittyisi sen tankkaamiseen. Ei feikkaisi tai yrittäisi täyttää tarvetta jollain tyhjällä puuhalla, vaan oikeasti asettuisi sen äärelle, että mitä mä nyt tarvitsen.

Sen muistaa silloin kun voi hyvin – vai onko niin, että voin hyvin juuri siksi, että muistan sen? Hmm.

No, harjoitukset jatkuvat. 🙂 Tällä seuraavaan viikkoon. Pysähtyä saa kommenteissa ja tyyli on vapaa, tervetuloa!

Perjantain pysähtyminen 77: Kannattiko ruveta möyhimään?

Mistä tulen?

Syvä huokaus. Tätä viikkoa aika vahvasti väritti se, että tavallaan aivot (ja loput perheestä) on jo lomalla, ja samaan aikaan on vielä muutamia työjuttuja, joita tarvitsee tehdä. Sinänsä se ei ole yllättävää, koska itsepähän olen kalenterini rakentanut, mutta se ei tee asiasta yhtään helpompaa näin koettuna.

On myös sivumennen sanoen jännä, että en osaa olla tästä asiasta itselleni sen empaattisempi. Noin ylipäänsä sellainen ”lälläspieruu mitäs läksit” -asenne ei ole kauhean rakentava vastaus mihinkään, mutta silti sitä itselleen viljelee silloin, kun on tilanne jonka on itselleen tavallaan aiheuttanut. Ja koska tässä maailmassa on aika vähän tilanteita, joihin ei olisi itse lainkaan ollut myötävaikuttamassa, niin voisi kuvitella, että sitä olisi fiksuna ihmisenä kehittänyt itselleen jonkun toisen automaattivastauksen. No näköjään ei. Sen purkamisessa on siis myös mennyt aika monta hetkeä tältä viikolta.

Tälle viikolle toivoin irti päästämistä. Se onkin pysynyt kiitettävän hyvin läsnä, osittain siksi että luen taas kerran Sedona Method -kirjaa. Ja ehkä osaltaan tämän viikon tahmeus ja uupumus ja sellainen… no, ominaislaatu, on selittynyt sillä, että niiden irti päästämisten myötä on irronnut myös jotain ihan tosi vanhoja juttuja, jotka ei suorastaan edes liity tähän viikkoon tai lomaan tai muuhun.

Ja tietysti sen myötä on tullut sellainenkin ajatus, että kannattiko just nyt tähän kohtaan ruveta päästämään irti asioista, kun sen aina tietää että jotain vanhojakin juttuja lähtee samalla. Että helpompaa olisi, jos olisi vaan antanut kaikkien asioiden olla jumissa samalla vanhalla tavalla, niin ei olisi tarvinnut tähän samaan syssyyn käyttää energiaa niiden huomaamiseen.

Tämä on siis se sama logiikka, jonka mukaan vanhoja ongelmia tai kriisejä tai ristiriitoja ei kannata ruveta möyhimään, koska sitten tulee niihin liittyvät surut ja vihat ja kivut pintaan, ja niiden käsittely on paljon kivuliaampaa kuin jos antaisi niiden vain muhia ja teeskentelisi, ettei mitään koskaan tapahtunut. Ja se logiikka on totta vain niiden ihmisten näkökulmasta, jotka eivät sitä kipua jo päivittäin kanna joka tapauksessa.

Sisäisten ristiriitojen osalta siihen irtipäästämiseen ja sen jälkimainingin käsittelyyn ei kulu yhtään enempää energiaa, vaan sitä kuluu vain eri tavalla. Ja irti päästämisen ja käsittelyn jälkeen sen kivun patoamiseen ja säilyttämiseen kulunut energia vapautuu ihan muuhun käyttöön. Niinkuin vaikka niiden tahmeiden hommien tekemiseen, kun muuten ei onnistuisi mitenkäänpäin.

(Tämä siis on mun oma henkilökohtainen kokemukseni ja keskittyy nimenomaan irti päästämisen eri tekniikoihin, ei esimerkiksi terapiaan. En ole terapeutti enkä suosittele yhtään mitään yhtään kenellekään. 🙂 )

Missä olen?

Tultiin muksujen kanssa mökille. Helleviikonloppuna onnea on se, että muksut ruplaa kahluualtaassa mummin valvovan silmän alla ja minä pakerran töitä sisällä viileässä mökissä. Kohta lupaan tehdä jotain muuta. 🙂

Kehon kanssa mulla on vähän kysymysmerkkiä nyt. Osa musta haluaisi olla joogakuningatar ja syödä maailman terveellisintä raakavegaaniruokaa, osa musta haluaa tuijottaa putkeen sata tuotantokautta hömppää Netflixistä ja tyhjentää lähikaupan suklaasta ja jätskistä. Se osa, joka haluaa vain nukkua kunnes on syyskuu, on saanut veto-oikeutettua muutamatkin päikkärit kuluneella viikolla, joten se ei ole enää niin kovaääninen.

Tunteet ovat sillä tavalla kahtalaiset, että toisaalta On Ihan Sairaan Paljon Kaikenlaisia Tunteita !!!!!, ja toisaalta pystyn suhtautumaan niihin aika lempeästi ja hyväksyvästi. Lapset kuuntelevat Disney-prinsessojen lauluja ja mä liikutun, ja niin edespäin.

Ajatukset, no niin no. Aika lyhyellä aikajänteellä, kunnes saa aidosti levättyä. Elokuussa tulee uusia juttuja, ja niihin liittyviä ajatuksia olen delegoinut elokuulle, koska jos rupean nyt työstämään niitä niin siinähän se loma sitten menikin. Puoliso kysyi, että milloin mulla on ollut viimeksi sellainen loma, että olen ollut kuukauden niin ettei ole tarvinnut olla vastuussa mistään tai kenestäkään. Muistelin, että ehkä viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut sellainen, mutta en ollut ihan varma. Sitä suuremmalla syyllä varjelen näitä lomaviikkoja (tai edes -päiviä) hyvin tarkasti.

Mitä kohti?

Asioita, joita haluan ensi viikolle

rauhaa
lepoa
iloa
rentoutta
helppoutta
iloisia yllätyksiä
flow’ta (sitä on muuten puuttunut viimeisiltä viikoilta, ilmankos)
irti päästämistä
keveyttä
olemista
läsnäoloa

Helppous, hmmmmm. Se tarttui tuolta. Mistä löytyisi helppous? Miten mä voin tehdä tän asian itselleni mahdollisimman helposti? Voinko mä antaa asioiden olla helppoja? Tai vielä sitäkin helpompia? Kuinka helppoa tämä voisikaan olla?

Joo. Sellaisilla kysymyksillä tulevaan viikkoon.

Tervetuloa pysähtymään kommenteissa – tyyli on vapaa!

Perjantain pysähtyminen 76: Tavallaan lompsis

Tällä kertaa kokeillaanpas vähän eri kysymyksillä.

Ensin reflektion hengessä: Mikä toimi, ja mitä voisi kokeilla ensi kerralla?

Mikä toimi:

Itseni kuuntelu. Lepääminen heti, kun on levon tarve. Armollisuus itselle. Ystävien kanssa keskustelu. Odotusten uudelleen kalibroiminen vastaamaan sitä, mihin pystyn. Sherlock Holmes -leffojen katsominen. (Nimenomaan siis RDJ-versioiden, BC-Sherlockiin en ota kantaa.) Veden juominen. Asioiden avaaminen muistikirjaan. Releasing.

Mitä voisi kokeilla ensi viikolla?

Lisää veden juomista. (Vesipullo koko ajan hollilla.) Kahvin sijaan jotain muuta. Tai kofeiinitonta kahvia?

Joogailua. Tällä viikolla tuntui siltä, että jos ryhdyn joogaamaan niin hajoan toimintakyvyttömäksi mössöksi, ja todennäköisesti ihan niin ei olisi kuitenkaan tapahtunut.

Pyykkien viikkausta ja muuta kotihommaan ikäänkuin meditaationa. Yllättävän nopeasti viikkautui yksi IKEA-kassillinen pyykkiä, kun jokaiselle vaatteelle sanoi viikatessa pienen kiitoksen.

Nukkumaan menemistä ajoissa. Ehkä jos aloittaisi iltarutiinin siinä kohtaa kun tulee puhelimesta muutenkin muistutus?

Mitä haluan muistaa tältä viikolta?

Lapsilla alkoi loma. Ja kyllä, taidamme olla kaikki loman tarpeessa. (Mitä ikinä yrittäjän loma sitten tarkoittaakaan.) Kaksi päivää ollaan löllöilty kotona pyjamat päällä, muksut on rakentaneet legoilla ja katsoneet telkkaria ja ollaan otettu ihan puhtaasti ei-kiirettä-mihinkään -meiningillä. Lomalla ehtii tehdäkin juttuja, nyt alkuun vaan ollaan eikä yritetäkään ehtiä. Samalla saa itse otettua rauhallisemmin.

Oman jaksamisen osalta oli sellainen kapea-silta-ison-rotkon-yli -meininki: kun menee hitaasti ja huolellisesti, niin pääsee kyllä tavoitteeseen, mutta kiireellä ja mesoamisella tulee vain enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Asioiden näkeminen ja hyväksyminen on paljon helpompaa silloin kun tilanne ei ole päällä. Ennen juhannusta selvisi syksylle yksi työkuvio, ja sen tuoman ilon ja helpotuksen myötä on tullut punnittua myös tätä kulunutta vuotta ja oman yrityksen ensimmäistä pätkää. Ja vasta nyt näkee ja huomaa, että eri tavallahan se on mennyt kuin mitä ajatteli. Ei ihme, että juhannuksen jälkeen tarvitsi lepoa, kun käytännössä koko alkuvuoden stressi alkoi purkautua.

Ja samaan aikaan kiitollisuus siitä, että on saanut tämän ekan vuoden (tai no, kolme kvartaalia) tehdä näitä juttuja just näin. Vaikka menikin eri tavalla kuin ajattelin. Jos kevät olisi ollut erilainen, niin syksynkin kuviot olisivat ehkä näyttäneet toiselta. Eli toisaalta asiat menevät niinkuin ne menevät, ja hyvä niin.

Ja Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden määräys tasa-arvoisen avioliiton ulottamisesta kaikkiin osavaltioihin oli hieno juttu. Palanen kerrallaan tämä maailma rakentuu kohti sellaista aikaa, jolloin kaikkia ihmisiä kunnioitetaan tasavertaisesti. Hyvä niin.

Mitä ominaisuuksia haluan ensi viikolle:

Lempeyttä
Lepoa
Irti päästämistä
Tekemisen meininkiä
Perspektiiviä
Läsnäoloa
Kiitollisuutta
Pysähtymistä
Iloisia yllätyksiä
Selkeyttä
Helppoutta

Tällä viikolla nämä kaikki voisivat löytyä sen irti päästämisen kautta. Se toimi viime viikolla valtavan hyvin, joten sitä lisää tälle viikolle. Voinko vain antaa tämän olla näin? Voinko antaa sen olla samaan aikaan sekä että? Ja niin edespäin.

Miten sinä pysähtyisit?

Onnistumisen eväitä 4: Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Onnistumisen eväitä -tekstisarja saa jatkoa. Nämä seitsemän tekijää nousivat esiin kerta toisensa jälkeen, kun kävin syksyllä 2014 pitämässä keskustelutilaisuuksia vanhemmuuden onnistumisista Helsingin leikkipuistoissa. Edellisissä osissa aiheina omat tarpeet, kontrollista luopuminen ja omat tunnetaidot

Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Sen muistaminen, mikä tässä tilanteessa on minulle pääasia

kaatuuko maailma, jos…?

yksi asia, kaikki muu on plussaa

rajat läheisten kanssa

uskoin sitä, miltä itsestä tuntuu vs. mitä muut sanoo

neuvojen suodattaminen, myös oman pään pitäminen

Monissa vanhemmuuden onnistumisissa tilannetta helpotti se, että vanhemmalla oli itsellään selkeä ajatus siitä, mikä tässä tilanteessa on tärkeää – joko pienessä tai isossa mittakaavassa. Käytän itse tässä tekstissä ilmauksia ”arvot ja tavoitteet”, koska ne kuvaavat mielestäni tätä ilmiötä melko tarkasti.

 

Arvojen ja tavoitteiden muistaminen auttoi erilaisissa tilanteissa pitämään rajoja joko itselle tai toisille. Selkeiden arvojen ja tavoitteiden kautta oli helpompaa suodattaa ulkopuolelta tulevia, hyvää tarkoittavia neuvoja – ovatko nämä minun kasvatustavoitteideni ja -arvojeni mukaisia?

Arvojen ja tavoitteiden mielessä pitäminen auttoi keskittymään niihin asioihin, jotka todella edistivät sitä tavoitetta, esimerkiksi ovesta ulos pääsemistä tai aikuisen ja lapsen välisen luottamuksen vahvistamista.

Se auttoi kohtuullistamaan myös omia odotuksia – Ideaaliminä pystyisi tähän ja kaikkeen muuhunkin, mutta onko minun todella tarpeen pystyä siihen samaan? Mikä on se yksi asia, johon minä haluan tänään pyrkiä?

Tärkeiden asioiden huomaaminen ja niihin keskittyminen auttoi toisin sanoen vanhempia tekemään sellaisia valintoja, joihin he saattoivat olla myös jälkikäteen tyytyväisiä.

Kaikki on arvokasvatusta

Meillä kaikilla on joku arvomaailma ja jonkinlaiset tavoitteet sille, miten haluamme lastemme kasvavan. Haluamme ehkä, että lapsistamme tulee hyvinvoivia tolkullisia kansalaisia, tai jotain muuta. Joskus nämä tavoitteet ovat tietoisia, toisinaan ei. Joskus tavoitteiden taustalla olevat arvot ovat tietoisia, toisinaan ei.

Itse ajattelen, että yksi hyvän vanhemmuuden keskeisistä jutuista on sen tiedostaminen, mitä kohti kasvatuksellaan pyrkii.

Millainen tyyppi haluaisin, että tästä lapsesta kasvaa? Miten haluaisin, että hän suhtautuu itseensä, muihin ihmisiin, maailmaan? Mitä toivoisin, että hän pitää tärkeänä?

Ja kun näihin kysymyksiin on saanut vastattua, herää ehkä seuraavaksi astetta monimutkaisempi kysymys: miten autan lastani kasvamaan tällaiseksi ihmiseksi? Millä tavoin siirrän nämä arvot siihen, miten kasvatan lastani?

Vanhassa käyntikortissani oli Brené Brownin lainaus, joka vastaa tähän kysymykseen kuin nakutettu.

LOM-kayntikortti-taka

Se, keitä olemme ja miten kohtaamme maailman, ennustaa lastemme tulevaisuutta paremmin kuin se, mitä tiedämme vanhemmuudesta.

Toisin sanoen jo se, miten heräämme aamulla ja kohtaamme lapsemme, puhumme itsellemme ja toisillemme, käyttäydymme tuttuja ja tuntemattomia kohtaan, on arvokasvatusta.

Lapsi ymmärtää meidän arvomaailmamme tekojemme, ei sanojemme perusteella.

Jos periaatteessa pidämme tärkeänä kunnioitusta, ja samaan aikaan naureskelemme lapsen (tai jonkun muun) tietämättömyydelle, niin lapsi oppii, että tietämättömiä ei tarvitse kunnioittaa. Jos periaatteessa arvostamme rehellisyyttä, ja samaan aikaan kerromme yhdelle lapselle yhtä ja toiselle toista, niin lapsi oppii, että rehellisyys on arvokasta vain silloin, kun se palvelee omia etuja.

Ja toisaalta, arjen kiireiden ja stressien keskellä, arvovalinta on sekin, että pysähdyn kuuntelemaan lastani kesken pukemisrumban, ja sillä osoitan kunnioitukseni häntä kohtaan. Tai että rehellisesti kerron lapselle, etten tiedä vastausta johonkin asiaan, tai pyydän anteeksi kun tein virheen. Sillä osoitan, että rehellisyys ja kunnioitus ovat minulle tärkeämpiä arvoja kuin virheettömyys tai totteleminen. Sellaiset tilanteet myös tuntuvat jälkikäteen onnistumisilta, kun olen toiminut omien arvojeni mukaisesti silloinkin, kun se ei ollut itsestäänselvää.

Tavoitteet ovat sitten astetta konkreettisempi asia.

Jos arvonani on rehellisyys, niin tavoitteeni voi olla se, että vastaan lapsen kysymyksiin ikätasoisesti parhaan kykyni mukaan, vaikka ne kysymykset käsittelisivät minulle kiusallisia asioita. Käytännössä siis niin, että kun lapsi kysyy, että mistä vauvat tulevat, niin en kerro haikarasta tai sairaalasta haettavista vauvoista, vaan esimerkiksi siitä, että vauva kasvaa äidin kohdussa kunnes se syntyy.

Tai jos arvonani on kunnioitus, niin tavoitteeni voi olla, etten koskaan huuda lapselle, vaan puhun hänelle aina arvostavasti ja ystävällisesti. Käytännössä se vaatii sitä, että osaan ja ehdin rauhoittaa omat tunnekuohuni ennen kuin sanon lapselle mitään.

Kaksipiippuinen juttu

Ja tästä pääsemmekin siihen, miksi arvot ja tavoitteet ovat välillä vanhemmuuden kohdalla niin kaksipiippuinen juttu.

Toisaalta meillä on joka tapauksessa jotkut arvot, joiden perusteella teemme päätöksiä vanhemmuudessa – vanhempi, jonka korkeimpana arvona on lapsen hyvinvointi, tekee erilaisia päätöksiä kuin vanhempi, jonka korkein arvo on vanhemman itsensä mukavuus.

Ja sitten kuitenkin me jäämme tavoitteistamme, epäonnistumme arvojemme mukaan toimimisessa, teemme juuri niitä asioita, joita emme haluaisi. Väsyneenä en jaksa ryhtyä keskustelemaan perusteellisen ja uteliaan leikki-ikäisen kanssa siitä, miten itse asiassa se vauva sinne kohtuun päätyy. Tai kimmastun kolmevuotiaalle, joka ei pyynnöistä huolimatta kuuntele, ja karjaisen niin että lapsi säikähtää ja purskahtaa itkuun. Tai turvaudun unikouluun, vaikka se tuntuu pahalta, koska pään sisällä muut vaihtoehdot ovat vielä pahempia.

Joillekin ihmisille sellaisessa jännitteessä eläminen on niin vaikeaa, että he tinkivät mieluummin arvoistaan kuin huomaavat jatkuvasti epäonnistuvansa. Ihan sama, ei sillä voi niin iso merkitys olla, ihan hyvin sitä on maailmassa ennenkin eletty ilman sellaista ihme sinnittelyä että kaikessa pitää aina pyrkiä parempaan.

Ja tietyssä mielessä se onkin totta. Maailmassa on kasvanut koko ihmisen historian ajan uusia ja uusia sukupolvia, joita on kasvatettu enemmän tai vähemmän tavoitteellisessa mielessä. Siinähän ne on lapset jaloissa pyörineet, onko sillä nyt niin väliä?

Joskus ”siinähän ne pyörii jaloissa” -kasvatus on paikallaan

Tässä kohtaa palataan tuolla yllä esitettyyn kysymykseen. Kasvatustavoitteesi voi nimittäin ihan hyvin olla se, että kasvatat lapsestasi itsesi kaltaisen. Silloin ”lapset pyörivät jaloissa” -kasvatus on ihan loistava metodi. Jos olet tyytyväinen ja onnellinen siitä, millaista elämää elät, millaisia tunteita koet, miten kohtaat toiset ihmiset, ympäristön, virheet ja epäonnistumiset ja elämän arvaamattomuuden, niin silloin vanhemmuuden tavoite voi hyvin olla se, että annat pelkällä olemisellasi lapsellesi hyvää esimerkkiä.

Uskoisin, että suurin osa maailmanhistorian aikana ”jaloissa pyörien” kasvaneista lapsista ovat eläneet juurikin sellaisissa perheissä, joissa vanhemmat ovat pääasiassa ihan tyytyväisiä omaan olemisen tapaansa. Meillä eletään näin, yhteiskunnassa eletään näin, tämä on se oikea olemisen tapa, johon lapsenkin on syytä kasvaa. End of story, ei sen suurempaa ongelmaa.

Ja sitten on tietysti meitä muita. Meitä, jotka tuskailemme omien solmujemme ja ongelmiemme kanssa, emmekä halua siirtää niitä seuraavalle sukupolvelle. Meitä, jotka koemme melkein fyysistä ristiriitaa sen välillä, miten haluaisimme osata käyttäytyä, ja mihin todellisuudessa pyrimme. Meitä, joille vanhemmuuden onnistuminen tuntuu todellakin onnistumiselta, koska tiedämme myös, miten se tilanne olisi voinut mennä ihan toisin.

Silloin kasvatustavoite voikin olla, että haluan kasvattaa lapsestani ihan aavistuksen empaattisemman, kunnioittavamman, rohkeamman, vapaamman, iloisemman, rakastavamman tyypin kuin mitä itse keskimäärin olen. Haluan auttaa lastani kasvamaan itseni yli. Haluan auttaa lastani kasvamaan niin, ettei hänen tarvitse lyödä varvastaan ihan kaikkiin samoihinkiviin kuin minä.

Ja silloin päästään takaisin arvojen ja todellisen elämän ristipaineeseen. Mitä tehdä, kun haluaisin antaa lapselleni sitä hyvää ja kaunista ja arvokasta esimerkkiä, mutta tänään ei rahkeet riittäneet siihen?

Armollisuus ja inspiraatio, edelleen

Mun vastaukseni tähän on armollisuus ja inspiraatio.

Armollisuus on itsessään hyvin rakentava arvo. Se, että kaiken ei tarvitse aina olla täydellistä. Että asiat ovat niinkuin ne ovat, minä olen niinkuin olen, ja saan olla tällaisena hyvä ja arvokas, vaikka en yltäisikään aina nappisuoritukseen.

Armollisuus on sitä, että tunnistan, milloin olen tehnyt parhaani – silloinkin kuin se ”parhaani” olisi jonkun toisen mielestä, tai jonain toisena päivänä itsellenikin, murto-osa keskinkertaisesta.

Ja oikeastaan armollisuus näkyy myös muutamassa noista alussa kertomistani vastauksista. Yksi asia, muu on plussaa. Kaatuuko maailma, jos…?

Armollisuus on sen muistamista, että kaikkeen ei tarvitse revetä, vaan jotkut asiat ovat toisia tärkeämpiä. Maailma ei kaadu, vaikka tekisin virheen tai tinkisin tavoitteistani. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Kun siihen armollisuuteen yhdistetään muut arvot – kunnioitus, rehellisyys, rohkeus, vapaus, rakkaus – niin pystymme pyrkimään kohti niitä ilman, että täytyy aina onnistua. Silloin tulemme todennäköisesti kohdelleeksi myös lastamme armollisemmin silloin, kun tämä ei yllä omiin tavoitteisiinsa tai meidän odotuksiimme.

Ja ainakin itse pidän tärkeänä auttaa lapsiani kasvamaan ihmisiksi, joille sekä armollisuus että inspiraatio ovat elämän kulmakiviä. (Jos se ei vielä ollut itsestäänselvää. 😀 )

Mitä ajatuksia arvot ja tavoitteet vanhemmuudessa herättävät? Konkretiaa tai käsitteitä, kokemuksia tai ideoita voi vapaasti heitellä kommenteissa! <3