Syyllisyys, häpeä ja päivähoitoaamut

Kirjoitin alkuviikosta uutiskirjeessä pehmeästä laskusta. Siitä, että kun tulee uusi tilanne, niin antaisi itselleen armoa ja tilaa mennä sen tilanteen mukaan.

Tämä aihe on itselleni siinä mielessä ajankohtainen, että meidän lapset aloittivat tällä viikolla päivähoidon. Ensimmäiset kaksi päivää menivät pehmeän laskun hengessä, niin että melkein koko ajan oli jompikumpi vanhemmista paikalla. Kolmantena päivänä lapset ilmoittivat aamupuurolla hoidossa, että voisitko äiti mennä jo pois. Olin ihan äimänä, että näinkö nopeasti lapset tottuivat, tässäkö tämä sitten oli.

Olisihan se pitänyt aavistaa

Tänään, neljäntenä hoitopäivänä, kuopus oli sitten sitä mieltä, että sinä äiti jäät tänne. Jäinkin joksikin aikaa, halittelemaan ja sylittelemään. Sitten tuli se hetki, kun mun piti lähteä, ja lapsi olisi vielä halunnut mun jäävän. Itkuhan siinä tuli, ensin lapselle ja sitten oven toisella puolella myös minulle. Oli melkoisen haavoittuvainen fiilis siinä kohtaa, jos uskotte.

Kun lähdin hoitopaikalta, mielessä risteili kaikenlaisia ajatuksia.

Enkö mä nyt olisi voinut sinne vielä puoleksi tunniksi jäädä sitten kuitenkin? Vai olisiko se hämmentänyt lasta liikaa? Toki kuopus oli aika väsynyt, kun uutta on ollut tässä nyt jo monena päivänä. Teinkö mä jotain pieleen siinä aamulla? Ehkä edellisilta olisi sittenkin pitänyt järjestää toisin, niin että mä en olisi mennyt capoeiraan, niin lapset olisivat saaneet tankata mun läsnäoloa koko illan?

Teinkö mä jotain pieleen siinä aamulla? Ehkä edellisilta olisi sittenkin pitänyt järjestää toisin?

Ja sitten tuli se toinen kuoro. Häpeäkuoro.

Vitsi mitä tekopyhyyttä, leikit olevasi joku lapsen tarpeita kuunteleva vanhempi ja sitten jätät itkevän lapsen hoitoon. Ja kehtaatkin vielä väittää, että ymmärrät mitään pehmeästä laskusta tai opettelusta!

Ei se edellinen sujuva aamu vielä tarkoittanut sitä, että voisit odottaa sen toistuvan. Virhe! Teit väärin! Olet huono äiti!

Olisit vaan antanut lasten nukkua aamulla ja vienyt ne vasta aamupalan jälkeen, niin olis kaikki mennyt helpommin. Tai vaikka skipannut sen capoeiran, kun tämä viikko oli tarkoitus keskittyä lapsiin. Siis oikeasti, pientä miettimistä nyt.

Voinko antaa itselleni luvan siihen, että tämä meni näin ja mulla on tästä tällaisia tunteita?

Lopulta mä sain korviini rakentavamman äänen.

Mua saa surettaa ja harmittaa, että tämä meni näin. Mulla on lupa haluta, että se olisi mennyt toisin. Voisinko päästää irti siitä ajatuksesta, että tämän olisi pitänyt mennä toisin? Voinko antaa itselleni luvan siihen, että tämä meni näin ja mulla on tästä tällaisia tunteita?

Sen jälkeen mä pystyin jo ajattelemaan asiaa, sen sijaan että olisin moittinut itseäni ja pilannut itseltäni koko loppupäivän.

Yksi niistä ajattelun tuloksista oli tämä, vanha tuttu asia. Se pitää näköjään oppia aina uudestaan ja uudestaan.

Opetellessa tulee takapakkeja

Se, että jokin asia toimii kerran, ei välttämättä tarkoita sitä, että se toimii joka ikinen kerta. Huippuolosuhteissa, kuten riittävän läheisyystankkauksen ja hyvin nukutun yön jälkeen, kuopuskin malttoi jäädä iloisena hoitoon. Väsyneempänä ja vajaalla halitankilla ei malttanut.

Muutenkin, kaikessa oppimisessa, harjoittelu menee näin:

Ensin taitoa harjoitteleva lapsi tai aikuinen, vaikkapa nyt Tirppa, onnistuu jossain hommassa vain toisen avulla. Silloin ollaan Vygotskyn lähikehityksen vyöhykkeellä – Tirppa hallitsee taidon ensin yhdessä taitavamman kanssa, ennen kuin sen voi hallita yksin.

Yhdessä harjoittelemisen jälkeen Tirppa kokeilee, onnistuisiko yksin. Tässä vaiheessa onnistuminen on vielä, kuten sanottua, aika paljon olosuhteista kiinni. Joskus onnistuu, joskus menee pieleen.

Tirppa hallitsee taidon ensin yhdessä taitavamman kanssa, ennen kuin sen voi hallita yksin.

On kuitenkin tärkeää, että Tirppa pääsee kokeilemaan. Jos kyseessä on vaikka niinkin moniulotteinen taito kuin päivähoitoon jääminen (tai oman lapsen päivähoitoon jättäminen, kröhöm), niin jossain vaiheessa tulee se kohta, kun ei enää osaakaan yksin, ja tulee itku.

Sitä tilannetta varten hoidossa on kuitenkin hoitajat, jotta lapsi ei jää ihan yksin sen surunsa kanssa. Ja vanhemmalla on (toivottavasti) muutama sellainen itsestä huolehtimisen tekniikka, joilla saa sen oman surun käsiteltyä.

Yhdessä harjoittelemisen jälkeen Tirppa kokeilee, onnistuisiko yksin. Tässä vaiheessa onnistuminen on vielä aika paljon olosuhteista kiinni.

Ja sitten kun mä olen saanut sen oman tunteeni käsiteltyä, niin mulla on tuhannen taalan tilaisuus.

Tästäkin mä voin oppia jotain

En sellaisessa ”Kun olisit vaan tajunnut tehdä näin, niin kaikki olisi paremmin, senkin epäonnistuja” -hengessä, koska sellainen on vain turhaa itsensä rääkkäämistä.

Vaan enemmänkin näin.

”Sä olisit halunnut, että se tilanne meni toisin, ja nyt surettaa ja hävettää ja itkettää. Se on ihan ymmärrettävää, koska sulle on tärkeää, että lapsilla on hyvä ja turvallinen olla ja sä haluat, että lapset saa sitä mitä tarvitsevat silloin, kun tarvitsevat sitä.

Nyt susta tuntuu, että niin ei tapahtunut. Mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä, niin että lapset saisivat sen mitä tarvitsevat ja itse pääsisit myös fiksuun aikaan aamulla töihin?”

Mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä, niin että lapset saisivat sen mitä tarvitsevat ja itse pääsisit myös fiksuun aikaan aamulla töihin?

Hmm. Jos mä oletan, että kuopus siinä tilanteessa tarvitsi läsnäoloa ja läheisyyttä ja turvallisuutta, niin mitä mä voin seuraavalla kerralla tehdä, jotta se tankki ei olisi vajaana mun aamulla lähtiessä?

  • No ainakin se vaikutti, että mä olin illan poissa, ja äititankkaus jäi vähille. Mä voin yrittää jatkossa huolehtia, että jos mä olen illan poissa, niin aamulla vaikka syötäis se aamupala yhdessä ennen hoitoa ja haliteltais ekstrapaljon.
  • Tietysti nyt vaikuttaa sekin, että hoitopaikka on uusi. Kunhan paikka ja aikuiset tulevat tutuiksi, niin se turvallisuuspuoli tulee varmaan sieltäkin.
  • Ja kun on eka viikko uutta rytmiä, niin kuopus alkaa olla aika sippi ihan jo unen puolesta. Me ollaan jo aikaistettu lasten nukkumaanmenoa, mutta sitä voisi ehkä vielä tarkistaa aikaisempaan suuntaan.
  • Tänään illalla sekä viikonvaihteen vapaapäivinä ollaan paljon lähekkäin ja mennään puistoon liinaillen ja nukutaan vaikka päikkärit kainalokkain.

Luottamus, toivo ja hyväksyminen

Ja vaikka on sydäntäraastavaa kun oma lapsi jää itkien toisten aikuisten hoitoon, niin… niin.

Mä en halua sanoa, että ei se sitä lasta riko. Kyllä se aina luottamusta rapauttaa, kun odottaa toiselta jotain ja sitten se toinen tekee jotain ihan muuta eikä ollenkaan vastaa siihen omaan tarpeeseen. Ja mä pidän mun ja lasteni välistä luottamusta ihan valtavan suuressa arvossa. Mitä useammin sellainen odotusten vastainen toiminta toistuu, sitä pahemmin luottamus rapautuu.

Kyllä se aina luottamusta rapauttaa, kun odottaa toiselta jotain ja sitten toinen tekee jotain ihan muuta eikä ollenkaan vastaa siihen omaan tarpeeseen.

Samaan aikaan mä uskon, että mun ja lasten välinen luottamus on jo pohjimmiltaan aika vahva. Mä myös toivon, että kun me jutellaan se asia lapsentahtisesti läpi (eli todennäköisesti kuopus kertoo mulle viisikymmentä kertaa, että ”minua harmitti kun sinä lähdit” ja mä sanon, että niin harmitti, saa harmittaa, minä rakastan sinua ja minuakin harmitti kun piti lähteä), niin meidän väliseen luottamukseen ei jää pysyviä haavoja.

Se suru tai pelko itsessään ei lasta riko, vaan vain se, jos se tilanne jää käsittelemättä yhdessä turvallisen aikuisen kanssa. Parasta olisi keskustella tuoreeltaan, mutta jos niin ei voi tehdä, niin meidän parivuotias pystyy vielä illalla keskusteltaessa hahmottamaan, että jotain tapahtui samana aamuna, ja nyt jutellaan aamun aiheuttamista tunteista. Tai ainakin mä toivon niin.

Lopuksi mun on hyvä huokaista syvään ja muistaa, että kaikkia asioita mä en voi hallita ja kontrolloida. Mä en voi ennakoida kaikkea, mä en voi lakaista lasteni tieltä kaikkia vaikeita asioita. Mä en voi ratkaista tätä haavoittuvuuden tunnetta suunnittelemalla tai korjailemalla tai tulemalla jollain tavalla täydelliseksi vastaamaan lasteni tarpeisiin.

Lopuksi mun on hyvä huokaista syvään ja muistaa, että kaikkia asioita mä en voi hallita ja kontrolloida.

Mä voin tehdä parhaani niiden asioiden suhteen, joille mä voin jotain, ja luottaa siihen, että se riittää siihen mihin se riittää. Mä voin toivoa parasta, ja lopulta hyväksyä sen, että aika harva asia on lopulta kiinni mun tekemisistäni. Tai jos se on mulle vaikeaa, niin mä voin yrittää hyväksyä sen, että nyt mun on vaikea hyväksyä. Ja niin edelleen.

Jos ylläoleva teksti herätti ajatuksia tai tunteita, niin kerro mielellään kommenteissa! Rakentavalla meiningillä, mielellään omia kokemuksia jakaen ja neuvomista välttäen. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3