Sanotko yleensä suoraan vai vähän kiertäen?

20130820-214834.jpg

Meidän puolitoistavuotias on oppinut tärkeän taidon: hän osaa vastata kysymyksiin pudistamalla päätään. Tällä hetkellä tosin se pudistus merkitsee sekä ”joo” että ”ei”, mikä aiheuttaa tahattoman koomisia tilanteita: toinen vilpittömin silmin pudistaa päätään, kun kysytään, että onko kivaa. 🙂

Tämän uuden ”taidon” myötä mulle on tullut entistä selvemmäksi se, miten paljon viestinnässä luotetaan kontekstiin ja sanattomaan viestintään sen itse viestin tulkinnassa. Tietysti se vaihtelee perheittäin, mutta ainakin monet mun tuttavat on tosi taitavia huomaamaan, milloin joku sanoo ”joo” ja tarkoittaa itseasiassa ”ei” tai toisinpäin. Ilmeet, äänensävyt ja sellaiset kertovat aikuiselle tosi paljon siitä, onko sanat tarkoitettu kirjaimellisesti.

Lapset eivät kuitenkaan ole vielä tähän oppineet. Periaatteen Naiselta muistan lukeneeni blogitekstin, jossa päiviteltiin kieli poskessa sitä, että kun uhmaikäiselle sanoo että ”no tee sitten niinkuin tykkäät” niin se vastoin kaikkia oletuksia tekee just niinkuin itse tykkää. Sarkasmin ja ironian taju puuttuu tuon ikäisiltä vielä täysin. Ehkä hyvä niin.

Suoraan vai kierrellen eli viestinnän ääripäitä

Mä olen viime vuosina paljon miettinyt sitä, että millaiseen viestintäkulttuuriin mä haluan omien lasteni kasvavan. Mä olen itse lapsuuteni ja nuoruuteni aikana oppinut kahta tyyliä.

Toinen on sellainen kiertelevä viestintätyyli, että asioita ei syystä tai toisesta sanota suoraan, pyydetä suoraan, kielletä suoraan. Esimerkiksi toteamukset voivat olla oikeasti vaikkapa kysymyksiä tai käskyjä (”Toi ruokapöytä on tosi sotkuinen, vaikka mä just äsken sen siivosin.” = ”Miten sä olet saanut ton ruokapöydän tohon kuntoon näin lyhyessä aikaa?” tai ”Siivoa se ruokapöytä, kun kerran sotkitkin.”). Niistä sitten päätellään, että mitä tässä oikeastaan tarkoitettiin, ja sitten vastataan sopivan epäsuorasti takaisin.

Toinen on sellainen hyvin kirjaimellinen tyyli, että mitään ei jätetä tulkinnan varaan, vaan kaikki sanotaan auki. ”Mä huomaan, että tuo ruokapöytä on tosi sotkuinen, vaikka mä äsken siivosin sen. Mua raivostuttaa, kun musta näyttää että mun työ on mennyt hukkaan. Voisitko siivota jälkesi mielellään nyt heti?”

Mä luin opiskeluaikana sellaisen kirjan kuin That’s Not What I Meant!, joka puhuu juuri tästä asiasta. Siinä puhutaan ihmisen kahdesta tarpeesta: itsenäisyyden tarpeesta ja yhteyden tarpeesta. Nämä molemmat on kaikilla ihmisillä samaan aikaan, mutta ne näyttäytyvät vähän eri tavoilla.

Kirjassa selitettiin tätä vertauksella piikkisioista, jotka yrittävät lämmitellä talvella pysymällä yhdessä kasassa. Jos piikkisiat menevät liian lähelle toisiaan, ne pistävät toisiaan piikeillään. Jos ne menevät liian kauas, tulee kylmä. Lauman liike on jatkuvaa tasapainon hakemista näiden kahden välillä – ei liian kauas, ei liian lähelle.

Kiertelevän tyylin käyttäjille sellainen epäsuoruus ja etäisyys on kohteliaisuutta. Annetaan toiselle ihmiselle tilaa ymmärtää itse, mistä puhutaan. Kunnioitetaan toisen älykkyyttä ja aloitekykyä. Suoraan puhuminen on tuppautumista, junttiutta, epähienoutta tai suoranaista henkistä väkivaltaa.

Kirjaimellisen tyylin käyttäjille suoraan puhuminen on kohteliaisuutta. Arvostetaan toisen ihmisen aikaa ja energiaa, eikä tuhlata sitä ylimääräisiin kiertelyihin. Kunnioitetaan toisen älykkyyttä ja aloitekykyä. Epäsuora viestintä on etäisyyttä, kylmyyttä, manipulointia tai passiivis-aggressiivisuutta.

Mä ajattelen, että kumpikaan näistä tavoista ei ole absoluuttisesti toistaan parempi. On tilanteita, joissa epäsuoruus on tilanteen kannalta sopivaa (esimerkiksi jos täytyy poistua ravintolan pöydästä vessaan). On tilanteita, joissa suora viestintä on elintärkeää (esimerkiksi, jos joku saa sairaskohtauksen ja pitää tietää henkilön taustasta).

Ja sitten on se ääripäiden väliin jäävä alue, jossa kumpaakin viestintätyyliä pystyy perustelemaan vähän siitä riippuen, mikä tuntuu kellekin luontevalta. Kitkaa tällä harmaalla alueella kuitenkin aiheuttaa se, jos yksi keskustelija haluaa pitää etäisyyttä tai muuten kikkailla, ja toinen haluaa puhua asioista suoraan.

Mä ajattelen, että silloin kun tarvitaan selkeää, yksiselitteistä viestintää – esimerkiksi puhuttaessa sellaisista asioista kuin raha, seksi, tunteet, ihmisten turvallisuus, ennakkoluulot – on tosi tärkeää pyrkiä suoraan viestintään, jossa ei ole kauheasti tulkinnanvaraa. Se tarkoittaa, että puhutaan yleistämättä, konkreettisista tapahtumista tai suunnitelmista, omista tunteista ja tarpeista ja havainnoista. Kerrotaan avoimesti, mitä itse havaitsee ja pyydetään toista reagoimaan.

Samaan aikaan mä ajattelen, että ihminen ei pysty vastaanottamaan viestiä, joka tulee häntä kohti ikäänkuin väärällä nopeudella. Suoraan viestintään tottunut ihminen ei ymmärrä, jos hänelle vähän vihjaistaan jotain ja odotetaan, että asiat tapahtuvat. Epäsuoraan viestintään tottunut ihminen tuntee joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi, jos hänelle sanotaan asioita täysin pehmentelemättä. Puhumattakaan siitä, että väsyneellä ja tahdonvoimansa kuluttaneella ihmisellä ei välttämättä riitä kärsivällisyys tai mielenkiinto ruveta purkamaan viestiä, joka ei selviä heti.

Vastuu on silloin sillä, joka haluaa saada viestinsä perille. Epäsuora viestijä joutuu astumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja opettelemaan, miten sanotaan suoraan, että ”minä en halua että teet noin”. Suora viestijä joutuu opettelemaan, miten omat havainnot, tunteet ja tarpeet puetaan hyökkäämättömään muotoon.

No miten tämä kaikki liittyy lastenkasvatukseen?

Kuten aiemmin tuli mainittua, lapsilla kehittyy ensin suoran, kirjaimellisen viestinnän ymmärtämistaito. Ainakin meidän lapset hämmentyvät jo siitä, että heitä kehottaa pistämään ”puuroa huiviin”, jos kaulassa ei ole huivia. Kaikki asiat pitää selittää.

Silloin mun vastuulla on se, että mä kommunikoin mahdollisimman yksiselitteisesti. Jos mä haluan, että lapsi tekee jotain, niin mun täytyy sanoa se ääneen. Ei riitä, että mä kerron lapselle mielestäni asiaan liittyvät perustelut, jos mä en samalla sano hänelle, että mikä mun toivoma käytös niihin perusteluihin liittyy.

Ja jos mä kiellän lasta tekemästä asiaa X (”ei saa kiivetä pöydälle”), niin on paljon hedelmällisempää kertoa heti siihen perään, että tee mielummin asia Y (”tuohon saat kiivetä”), jos en halua, että lapsi tekee jotain tasan yhtä kiellettyä heti siihen perään. Mun ei kannata olettaa, että lapsi osaa yleistää sen mun pyynnön säännöksi, jos siitä säännöstä ei ole keskusteltu (ainakin sataa kertaa, toim. huom.).

Ja sitten jos jostain asiasta täytyy sanoa tuhat kertaa, niin sen turhautuneen ”mikä ihme nyt on ettei sana mene perille?!” -puuskahduksen jälkeen (tai jopa tilalla) voi ottaa saman lauseen aidon uteliaasti: Mikä ihme nyt on, ettei mun viesti mene perille, vaikka mä mielestäni sanon sen ihan selkeästi?

Oletanko mä lapsen ymmärtävän jotain sellaista, mitä se ei ymmärrä? Tai oletanko, ettei lapsi tajua jotain sellaista, joka onkin jo ihan tuttua?

Oletanko mä lapsen kuuntelevan ja prosessoivan mun puheen ilman, että mä olen varmistanut lapsen huomion?

Sanonko mä asian liian kärkkäästi, jolloin se kuulostaa lapsen korvaan uhkailulta, tai liian epäsuorasti, jolloin se kuulostaa esimerkiksi kysymykseltä?

Reagoiko lapsi mun puheeseen jotenkin, ja mihin osaan siitä hän itse asiassa reagoi?

Kuten sanottua, kaikki perheet on omanlaisiaan. Lapset oppivat vanhempien viestintää seuraamalla käyttämään suhteellisen samanhenkistä kommunikaatiotyyliä. Senpä takia tässä(kään) asiassa ei voi suoraan sanoa, että tee näin ja sano noin, niin sitten kaikki toimii ja elämä on aurinkoa ja kissankelloja ja vaahtokarkkeja. On kuitenkin ihan hyödyllistä muistaa, että silloin kun viestinnässä tulee ongelmia, niin joskus syynä on se, että toinen odottaa suorempaa kommunikaatiota kuin toinen.

Epäilemättä toi meidän juniorikin oppii lopulta sanomaan, milloin oikeasti tarkoittaa joo ja milloin ei. Siihen asti taitaa olla meidän vanhempien vastuulla tulkita, että mitä hän perimmiltään tarkoittaa.

Kommenteista:

Saa kommentoida! Jos joku on sattunut lukemaan sen Deborah Tannenin That’s Not What I Meant -kirjan, niin kuulen mielelläni siitä tuoreempia ajatuksia. Samoin tervetulleita ovat esimerkiksi ajatukset omasta ja perheen kommunikaatiotyylistä, oivallukset tilanteista tähän liittyen, kysymykset ja yleiset filosofoinnit. 🙂 Sillai hyvällä fiiliksellä, tietysti.

P.S. Syyskuussa Helsingissä keskustellaan siitä, miten lapsiperhearkeen löytyisi lisää flow’ta tunteita ja tahdonvoimaa huomioimalla. Käy lukemassa lisää Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivästä ja tule mukaan!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. Äitimietiskelijä says

    Tämä(kin) kirjoitus antoi taas ihanasti ajattelemisen aihetta ja muistikirjapäiväkirjani sivut saivat taas savuta, kun purin sinne ajatuksenvirtaani :). Tästä aiheesta jäin miettimään, että miten noin yleensäottaen tulisi viestinnän suhteen toimia perheessä, jossa on monta erilaista ja eritahtista viestijää ja erilaisia tarpeita? Meillä sattuu olemaan lapset noin suunnilleen samanikäisiä kun sinulla ja heidän kanssaan viestintä on siis yleensä oltava aika tarkkaa, yksinkertaista ja selkeää. Sen lisäksi minä olen noin muutenkin varsin suoran viestinnän ystävä, mutta tässä hieman ruuhkaisemmassa elämäntilanteessa en erityisesti siedä yhtään avoimia, tai kierteleviä viestejä. Minulla ei vain ole aikaa niiden sisällön selvittämiseen, kuten kuvailitkin. Sitten on perheen isä, joka taas on varsin voimakkaasti epäsuoran viestinnän ihminen ja lukkiutuu hyvin herkästi liian suorasta viestinnästä, johon minä siis olen voimakkaasti taipuvainen muidenkin kuin lasten kohdalla, ainakin tämän hetkisessä elämässä.

    Tämä viestintätapojen eroavaisuus ei ole ollut aiemmin juuri minkäänlainen ongelma, koska viestintään on ollut aikaa ja voimia, mutta nykyisessä elämäntilanteessa, kun viestintä on useinmiten spontaania, jopa hätäistä ja viestintätilanteisiin on selkeästi liian vähän aikaa, tulee viestintätapojen erilaisuudesta useammin ristiriitoja. Meidän on siis vaikea muistaa ja oppia toistemme erilaiset tarpeet ja yhteentörmäyksiä sattuu.

    Mitä sinä ajattelet tilanteesta, millä tavoin saisimme perheemme viestinnän toimivampaan muotoon? Uskotko että pelkkä tiedon etsiminen asiasta auttaisi tilannetta aukeamaan ja muistaisimme paremmin ottaa toisemme huomioon? Entäs tulevaisuuden muuttuvat viestintätarpeet, kun lapset ja elämäntilanteet muuttuvat? Miten pysyä viestijänä ja viestien vastaanottajana ”ajan hermolla” ja oppia tunnistamaan erilaiset, niin omat kuin muidenkin tarpeet ja välttää näin turhia karikoita arjessa?

    Kiitos aivan ihanasta blogista! Aloin vasta muutama kuukausi takaperin lukemaan kirjoituksiasi ja nyt tästä on jo tullut ihana ja todella toimiva apuväline omien ajatusten irrottamiseen ”syötä, nukuta, vaihda vaippa, ulkoiluta” -oravanpyörästä. Usein kirjoitustesi lukeminen toimii myös ponnahduslautana mahdollisten omien lukkojen aukomiseen, kun olen päässyt jonkun kenties läheltä liippaavien aiheiden kautta rauhalliseen tilaan, saanut omaa aikaa ja lähestynyt lempeästi omia kipeitä tai vain harmittamia kohtia. Täyttää siis täydellisesti tämänhetkisiä tarpeitani. Kiitos!

    • says

      Ihana kuulla, että blogista on ollut iloa ja apua!

      Pohdit isoa ja haastavaa kysymystä. Miten oppia kommunikoimaan tehokkaasti ja silti lempeästi arjen ristipaineessa, vieläpä erilaisten viestintätyylien välillä? Mulla on tähän lyhyt ja pitkä vastaus. 🙂 Lyhyt vastaus on: pikku hiljaa treenaamalla.

      Pitkä vastaus kumpuaa mun kielenopettajataustasta. Tietyssä mielessä kun tällainen eri viestintätyylien välillä pallottelu ja muiden kuin oman viestintätyylin ymmärtäminen vertautuu uuden kielen, tai ainakin uuden murteen, opetteluun. Tiettyyn rajaan asti auttaa se, että opiskelee, lukee, hankkii tietoa ja oppii tunnistamaan, miten erityyppiset ilmaukset kannattaa tulkita missäkin tilanteessa. Sitten kun se tietty raja tulee vastaan, niin on vaan ruvettava harjoittelemaan. Harjoitellessa tulee väistämättä virheitä, niitä yhteentörmäyksiä ja karikoita. Oppimisen avain on mun mielestä siinä, miten niihin karikoihin suhtautuu.

      Jos turhautuu ja ajattelee, että voi ei, taas meni näin, eikö me koskaan opita, niin silloin missataan arvokas mahdollisuus – se yhteentörmäys nimittäin tuo konkreettisesti näkyviin jonkun sellaisen kohdan, jossa sinä ajattelet yhdellä tavalla ja toinen toisella tavalla. Empaattinen kuuntelu (esimerkiksi Nonviolent Communicationin hengessä) voi auttaa tuomaan näkyviin niitä merkityksiä, joita toinen luuli välittävänsä ja jotka menivät toiselta ohi. Tai vastaavasti niillä voi selvittää sitä, että miten toinen tulkitsi tämän minun mielestäni itsestäänselvän viestini aivan eri tavalla.

      Tärkeää on mun mielestä muistaa just se, että vastuu on sillä, joka haluaa kehittää sitä viestintää. Jos sen selvittämisen ja purkamisen (joka voi joskus jonkun mielestä tuntua joko turhalta nillittämiseltä tai hyökkäykseltä) pohjustaa esimerkiksi siitä näkökulmasta, että ”mä haluaisin opetella kommunikoimaan sillai, että meillä molemmilla on hyvä ja mukava olla, haluaisitko auttaa mua?”, niin silloin te ootte siinä projektissa ikäänkuin yhteisenä rintamana niitä väärinkäsityksiä vastaan, ette toisianne vastaan. Silloin myöskin ne tunteet, joita herää niiden konfliktien myötä, on helpompi kohdistaa siihen teidän yhteiseen projektiin ”puhumme toistemme ohi, yritetään tehdä asialle jotain” eikä siihen omaan kumppaniin.

      Samoin ihan vaikka sellaiset ”Mä huomaan, että sulle on vaikea sanoa X. Olisko mahdollista keksiä joku muu tapa ilmaista se, niin että jos seuraavan kerran tulee tällainen tilanne niin mun ei tarvitse ihmetellä? Mua nimittäin turhauttaa tosi paljon jos mä joudun pohtimaan, että mitä oikein tarkoitit.” Perheen sisäinen kommunikaatio on nimittäin siitä hieno ilmiö, että toisin kuin vierasta kieltä opetellessa, te saatte itse kehittää oman perheenne kielen ominaispiirteitä. Teillä voi olla jotain sellaisia yhdessä (rauhallisessa tilanteessa) sovittuja ilmauksia, jotka tarkoittaa jotain tiettyä asiaa.

      Samaan aikaan on tärkeä olla itselleen armollinen. Kaikkia karikoita ei millään voi väistää, vaikka olisi pyhimyksen hermot ja Houdinin tahdonvoima. Välillä tulee törmäyksiä, varsinkin väsyneenä. Mä yritän opetella itse hyväksymään sen, että mitä vähemmän on kapasiteettia niin sitä enemmän meillä kommunikoidaan ohi ja tulee väärinkäsityksiä. Such is life, ja sillä mennään.

      Lapset oppivat sen puhekulttuurin, joka teillä kotona on. Toisaalta lapset voivat myös oppia siihen, että äidin kanssa voi puhua suoraan ja isän kanssa kierrellen, tai toisinpäin, riippuen siitä että miten kumpikin teistä suhtautuu lasten luonnostaan suoraan viestintään. Ja kuten sanottu, kumpikaan tyyli ei ole itsessään toistaan parempi tai pahempi, vaan hyvyys ja huonous liittyy siihen, kuinka paljon energiaa keneltäkin siihen viestintään kuluu. Jos koko perhe turhautuu siihen, ettei mitään voi koskaan sanoa suoraan (näin kärjistetysti), niin toki asialle on hyvä tehdä jotain. Ja silloinkin pikku hiljaa, treenaamalla, virheitä tekemällä ja niistä oppimalla.

      Vastasinko yhtään kysymykseesi? 🙂

      • Äitimietiskelijä says

        Kiitos paljon vastauksesta, se todellakin vastasi täsmällisesti kysymykseen. On todella lohdullista kuulla, että viestintätapoja voi todellakin harjoitella ja oman perheen sisällä sitä saakin tehdä varsin rauhassa ja myös turvassa. Maailman paras paikka harjoittelulle :).

        Nyt tämä pohdiskeluni siirtyikin sitten siihen, kuinka hyvin todellisuudessa osaamme kumpainenkin sanoittaa tunteitamme ja kuinka hyvin osaamme tuntea tunteemme sellaisina, kun ne oikeasti ovat, kuten osuvasti Thomas Gordonia toisessa postauksessa siteerasit. Tämä liittynee melko selkeästi myös viestintään ja sen kehittymiseen. Mukavan paljon pohdiskeltavaa ja opeteltavaa siis iltapuhteiksi.

        Kiitos myös tuosta konkreettisesta esimerkistä, kuinka voisin sanoittaa toiveeni viestinnän kehittämisestä miehelleni niin, että rintamalinja tosiaan pysyy meidän ja viestinnän välissä, eikä jumiudu meidän kahden väliin. Epäilen suuresti, että juurikin kyseinen lause tulee varmasti käyttöön, kunhan asiasta mieheni kanssa jonain rauhallisena hetkenä saan keskustelun aloitettua.

        Tässä tämän päivän pohdinnat, ehkä rohkaistun vastaisuudessa pohtimaan ääneen kanssasi muidenkin postaustesi herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä :).

        • says

          Kiva, että vastauksesta oli apua! Ja tervetuloa jatkossakin pohtimaan tänne ääneen näitä asioita – mä uskon, että niistä pohdinnoista on apua paitsi sinulle ja minulle niin myös muille lukijoille! 🙂