Sokerihiiri

Mä oon aina ollut aikamoinen sokerihiiri.

Nykyään mulla ei muita paheita tai addiktioita juuri ole, kun tervehenkinen ja lapsentahtinen lapsiperhe-elämä aika tehokkaasti sellaiset karsii, mutta makean perään oon edelleen – jos mahdollista vielä vähän enemmän kuin ennen, kun se on ainoa sallittu ”pahe”. Useita kertoja tässä viimeisen X vuoden aikana on tullut kokeiltua erilaisia sokeri- ja herkkulakkoja, mutta ne on jääneet lakoiksi.

Nykyään mä syön herkkuja lähinnä silloin, kun muksut (lue: esikoinen) nukkuu, koska mä en halua antaa sille esimerkkiä jatkuvasta makean syömisestä. No joo, silloin mä joutuisin myös antamaan lapselle omistani eikä me oo sille vielä annettu karkkia. Toisinaan lapsi saa kyllä jälkkäriä, vaikka nyt jätskiä tai muumikeksin tai välipalapöydässä jotain kahvipullaa muun välipalan kanssa, mutta siis vain ruoka-aikoina.

Mutta omasta sokerinsyömisestäni mun piti puhua, ei lapsen. Aika ovelasti meinasi mennä ihan muuhun aiheeseen. Mä siis säännöstelen sokerinsyömistäni, koska tiedän että muuten saattais mennä helposti sellainen mega-jymy-mättöpussi karkkia (mitä ne nykyään on, puolen kilon kokoisia?!) yhdeltä istumalta.

Teininä vitsailtiin, kun tarttui vaikka laivalta Fazerin 300 g suklaalevy mukaan, että nyt on vähän jo haastettakin sen levyn syömiseen kertaistumalta, kun normaali 200 g levy meni ihan tosta vaan. Jos joku olisi puhunut alkoholinkäytöstään samaan sävyyn, niin siitähän olisi huolestuttu, mutta suklaa, karkit ja sokeri on harmittomia. Eikös?

Mä tiedän, että voin kaikin puolin paremmin silloin kun en syö sokeria. Mulla oli jossain vaiheessa sääntönä, että ei karkkia tai muuta makeaa iltakahdeksan jälkeen, koska mulle tuli sokerikrapula seuraavana aamuna – päänsärky, pöhnäinen olo, silmät tuntuu turvonneilta ja kaikki riepoo. Siinä vaiheessa kun vauvan allergioiden takia aloin rajoittaa ruokavaliota, niin mun suurin luopumisen ja surun kohde oli suklaa. Oon koko kesän vitsaillut, että Ingmanin riisijäätelö on pelastanut mut, kun ei tavallista jätskiä voi syödä. Että ainakin jotain sokeria.

Jos oon nukuttamassa esikoista päikkäreille tai iltaunille ja vauvakin sattuu nukkumaan, niin huomaan usein ajattelevani turhautuneesti, että nukahda nyt niin äiti pääsee syömään karkkia ja lukemaan foorumeita.

Mä ihan selvästi käytän sokeria jonkinlaisena mielialan säätelyn välineenä. Nyt sen huomaa erityisen selvästi, kun mulla on noiden ruokarajoitusten takia about kymmenen sellaista sokerin lähdettä (karkkia, keksiä, jätskiä jne.), joita voin syödä turvallisin mielin ilman, että vauva saa oireita.

Siinä vaiheessa kun on vetänyt viidennen gluteenittoman vaniljakeksin ja vielä menis helposti monta, niin tietää, ettei kyse ole makuelämyksistä tai siitä, että se syötävä olisi erityisen hyvää. Jos mä olisin (Gary Taubesin kirjassa selitetyn insuliini-rasvakudos-hiilihydraatit-jne. mekanismin perusteella) sellainen ihminen, jonka rasvakudos hörppää valtaosan verenkiertoon tulevasta energiasta silloin kun sokeri nostaa insuliinia, niin mä olisin iso. Toistaiseksi mä en vielä ole, mutta jos mä jatkan sokerin syömistä tätä tahtia niin se on edessä ennemmin tai myöhemmin, kun kroppa väsyy siihen sokeritulvaan.

Mä tiedän tän kaiken, ja mä huomaan itsessäni ja omassa sokerinkäytössäni paljon sellaisia piirteitä, joista en pidä ja joista haluaisin eroon. Ja silti mulla on tälläkin hetkellä hyvin selkeä tietoisuus siitä, että kaapissa on karkkipussi, joka kujertelee mun nimeä. Pussi, jonka olen siis itse ostanut kun poikkesin kauppaan. Pussi, joka ei oikeastaan ollut kauppalistalla, mutta onhan se nyt hyvänen aika tärkeää että kaapissa on karkkia.

Just noita perusteluita mä oikeastaan halusin etsiä, kun rupesin kirjoittamaan tätä. Kun ihan selvästi jokin osa minussa on sitä mieltä, että sillä sokerilla on Todella Tärkeä Tehtävä, niin pitäähän sekin osan saada äänensä kuuluviin. (On helpompi myöntää joltain osin ajattelevansa järjenvastaisesti tai jotenkin itsetuhoisesti, kun pukee sen osan johonkin rooliin. Tämä tekniikka on suoraan Havilta, joka kutsuu näitä osia monstereiksi.)

– – – – –

Minä: Hei. Keitäs te olette?

…: Hei, me ollaan vaikka, sanotaan nyt vaikka sun pään ääniä.

Minä: No terve. Oliko niin, että teidän mielestä on tosi tärkeää, että mä en puutu mun tän hetkisiin sokerinsyömistapoihin?

Äänet: Joo, se on tosi tärkeää.

Minä: Aha. Okei, kertoisitteko nyt sitten että miksi se on niin tärkeää?

Ääni 1: No pitäähän sulla nyt olla jotain kivaakin elämässä. You know, kun sä joudut muuten rajoittamaan ruokavaliotasi niin paljon, niin tylsäähän siitä tulee jos et edes herkkuja voi syödä.

Ääni 2: Niinpä, ja millä sä sitten palkitset itsesi? Tai rajaat sitä sun ihan omaa aikaa?

Ääni 3: Ja jos sä et syö sokeria niin sähän laihdut ihan olemattomaksi, se on tosi vaarallista imetysaikana.

Ääni 1: Ja ajattele – jos sä nyt lopetat sokerinsyömisen, niin sä et enää ikinä ikinä saa syödä pullaa, tai Fazerin Sinistä, tai creme bruléeta. Kun pitäishän sun pitää sellainen viimeinen death row last meal -tyyppinen kaikkien mässäilyjen äiti, niin että saisit heitettyä hyvästit kaikille herkuille ennenkuin jätät ne pois.

Ääni 3: Ja kuka noi karkit ja jätskit ja keksit syö pois sitten jos sä et enää syö sokeria? Come on, kenelle sä muka lahjoitat gluteenittomia vaniljakeksejä?

Ääni 2: Ja sit kun meet kylään niin onhan se nyt ihan älytöntä jos sä et koskaan mitään voi syödä ja kaikkeen pitää aina sanoa ei kiitos, ei kiitos.

Ääni 1: Eikä se sokerin syöminen nyt ihan niin vaarallista voi olla, höpö höpö. Mitäs jos vaan vähän vähentäisit, tekisit vaikka jonkun säännön että jotain juttuja saa syödä ja jotain ei saa? Olisko mitään? Ihan vähän vaan aina välillä herkuttelisit.

Minä: Kiitos. Oliko ne perustelut siinä?

Äänet: Oli meillä vielä kamalasti kaikkia ihan tosi tärkeitä perusteluja, mut me ei nyt muisteta niitä.

Ääni 4: Saanks mä vielä sanoa?

Minä: Joo, sano vaan.

Ääni 4: Mä haluaisin sanoa että ei sun kannata yrittää, kun sä olet vaan sellainen ihminen joka tarvii sokeria pärjätäkseen. Et sä oo onnellinen jos et voi syödä mitään herkkuja.

Ääni 1: Joo, ja mihin sä sit vedät rajan? Mehuissakin on sokeria, you know, ja hedelmissä! Meneehän sun ruokavalio nyt ihan äärimmäisen epäterveelliseksi jos sä jätät kaiken sokerin pois ja syöt vaan, öö, mitä sä ees voit sit enää syödä?

Ääni 2: Ihan liian vaikeaa, ei sun kannata yrittää. Sulla on niin paljon kaikkea muutakin nyt käynnissä, imetysdieetti ja eikös sun pitäis mielummin keskittyä vaikka kodinhoidon rutiinien rakentamiseen ja kuntoiluun? Ihan hyvin voit vielä muutaman viikon tai kuukauden tai vuoden olla ajattelematta koko asiaa, ja sit joskus kun on rauhallinen vaihe elämässä niin rupeat miettimään jotain sokerin pois jättämistä.

Ääni 3: Niin just, vaikka sitten vuoden tai parin päästä kun lopetat imetyksen ja voit taas syödä ihan mitä haluat, niin ensin vähän aikaa syöt just mitä haluat ja sitten siitä ehkä vuosi tai pari eteenpäin vielä niin sit vois olla tosi hyvä aika ensin vähän vähentää ja sitten kattoa että jaksatko vai etkö.

Minä: Vai niin. Kiitos vaan, tämä auttoi jo huomattavasti. Mä ymmärrän, että te haluatte auttaa niin että mun olis mahdollisimman hyvä olla.

Äänet: Niin, niin just! Niin yritetäänkin! Olipa hyvä, että kuuntelit meitä!

Minä: Joo, mä kuuntelin. Kuuntelitteko te mua kun mä tossa yllä kerroin, että miksi sokeri ei ole mulle hyväksi?

Äänet: …joo, tavallaan, tai ei oikeastaan kuunneltu kun piti miettiä että miksi sä oot väärässä…

Minä: Ei se mitään. Katsotaan, kuulinko mä oikein. Te ootte siis huolissanne siitä, että mulle ei jää mitään keinoa pitää itsestäni huolta jos mä jätän sokerin ja karkin syömisen pois. Ja että mulle käy liian rankaksi, jos mä nyt tästä imetysdieetin ruokavaliosta pudotan sokeriherkutkin pois. Ja että ihmiset pahoittaa mielensä, jos mä en syö mitään niiden tarjoomuksia jos kyläillään. Ja että ruokaa menee hukkaan, ja että mulle tulee kohtuuton ikävä sellaisia herkkuja, joita en voi imetysdieetin takia syödä nyt enkä sitten tulevaisuudessa enää ikinä.

Äänet: Joo, just niin!

Minä: Mitäs jos kehitetään sellaiset säännöt, että oltais kaikki tyytyväisiä?

Äänet: …no joo, emmääusko että sellainen onnistuu mutta kokeillaan…

Minä: Jos mä vaikka yritän huomata aina kun kaipaan sokeria, että onko mulla rentoutumisen tai huolenpidon tai jonkun muun sellaisen tarve? Sanon vaikka ääneen, niin huomaan tarpeeksi tietoisesti? Ja sitten ennen kuin syön sokerijuttuja niin ensin teen jotain sellaista, mikä rentouttaa tai pitää musta muuten huolta, ja sit sen jälkeen jos vielä haluan syödä sokeria niin saan syödä?

Äänet: No mut ethän sä ehdi sitten syödä sitä sokeria, kun lapset herää kuitenkin ennenkuin ehdit tehdä noi molemmat jutut. Tää oli joku ansa.

Minä: Pahoittelut, ei ollut tarkoitus tehdä ansaa. Jos niin käy, niin mä vaikka merkkaan vihkoon ylös että nyt jäi yksi herkuttelukerta väliin, ja kuittaan sen sitten kun ehdin.

Äänet: Joo, se käy.

Minä: Ja tehtäiskö vaikka niin, että kun mä ilmoitan kyläpaikkoihin näistä mun ruokarajoitteista kuitenkin, niin voin vaikka aina kertoa että mitä hedelmiä voin ottaa kahvin tai teen kanssa, niin sit ei harmita jos joku on valmistautunut. Tai sit otan omat eväät mukaan eikä ketään haittaa.

Äänet: Ai niin, no joo. Okei, tehdään niin.

Minä: Ja sit sovitaanko, että huolehditaan siitä imetysdieetin jälkeisestä ajasta sitten kun tää imetys loppuu. Siihen on vielä niin pitkä aika, ettei sitä kannata huolehtia.

Äänet: Okei, kunhan sitten kans muistat huolehtia.

Minä: Olisko tää tällä hyvä?

Äänet: Joo, eiköhän tää oo näin hyvä. Kiitos kun kuuntelit.

Minä: Kiitos kun jaksoitte kertoa.

– – – – –

Sitten pitäis vaan aina huomata ja sanoa ääneen. Ehkä en vaadi itseltäni sen enempää, ehkä se riittää tässä vaiheessa. Ehkä se tuo sen verran etäisyyttä siihen mielialalääkevaikutukseen, ja ainakin tulee välillä käytettyä mielialan säätelyyn jotain tietoisempia keinoja kuin sitä automaattista karkin mättämistä. Katotaan, miten homma etenee – mä kyllä sitten kerron ja päivitän, kunhan näen, miten tää sopimus toimii.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida, saa kysellä tai kertoilla omien monsterien tai pään äänien valittuja paloja sokerinsyömiseen tai muuhun liittyen. Saa toivottaa tsemppiä tai pohtia ääneen addiktioita tai paheita noin yleisemmin. Ei kiitos mitään sen suuntaista, että onpas älytöntä jutella päänsisäisten ääniensä kanssa. Ei myöskään vinkkejä tai neuvoja mihinkään suuntaan, ellei joku sellaisia erityisesti pyydä. Kiitos!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Ei hitsi että nää sun keskustelut on hauskoja. 😀 Pitäisköhän kokeilla? Minuun osuvat erityisesti perustelut ”mutta noi kaapissa olevat herkut menee hukkaan jos minä en niitä syö”, ”millä mä sitten itseäni ilahdutan ja rajaan omaa aikaa, jos vien kaiken kivan pois”, ”en pärjää ilmankaan” ja ”mihin mä sitten vedän sen rajan että missä muka on liikaa sokeria”. Ei ihme että on ollut pari päivää helppoa (päätin keskiviikkona että se on tästä eteenpäin mun karkkipäivä). Mun äänet on olleet lainassa sulla!

    Olen huomannut, että jos kaipaan makeaa, kaipaan oikeasti 1. ruokaa, koska olen nälkäinen (sen huomaa, kun ne karkit jättää pois — en ole syönyt kylliksi ruokaa!) ja 2. rentoutumista ja omaa aikaa ja 3. mukavia kokemuksia tai muistoja mukavista kokemuksista, lapsuusnostalgiaa jne.

    Nykyään tapani on syödä vain (tai melkein vain) täysruokosokerilla makeutettuja herkkuja, koska niistä ei tule paha olo, ja oikeastaan vielä mieluummin syödä voileipä, kuunnella itse valittua hyvää musiikkia ja tanssia, ja ehkä kirjoittaa. Niistä tuleva hyvä olo on paljon pysyvämpi, eikä morkkista ole ollenkaan.

    • says

      Kokeile ihmeessä! On hämmästyttävää, mitä kaikkea sieltä oman pään uumenista löytyy, kun antaa niille vastarannankiiskillekin mahdollisuuden kirjalliseen ilmaisuun. 🙂

      Ja tuo herkkujen ja nälän suhde – milloinkahan senkin on oppinut, että nälkään ei syö ruokaa vaan jotain makeaa? Ehkä siitä vaan nousee niin paljon tehokkaammin verensokeri, että liskoaivot keksii kaikenlaisia perusteluja sen makean syömiselle. Ja kun ylemmillä aivokuoren osilla on egovajaus sen matalan verensokerin takia, niin ne suostuu mihin tahansa.

      Mä pidin joku vuosi sellaisen makealakonkin, että jos halusin syödä jotain makeaa niin ainoastaan jälkiruoaksi. Eli söin just sen voileivän tai pari ensin ja sitten jos vielä teki mieli niin sai herkutella. Huomattavan paljon vähemmän sitä makeaa upposi, kun pahin vaje oli taittunut vähän terveellisemmillä ravintoaineilla.

  2. says

    Mulla oli ”herkuton heinäkuu”, se kesti noin kaks tuntia. Ei vaan kykene. Itkin siitä blogiinkin ja hain synninpäästöä.
    Ja en joudu edes tällä kierroksella olemaan imetysrajoitusdieetillä. Sokeri on ystävä.

    Tulipa vaan mieleen sun tekstistä elävästi kun olin esikoisen ajoilla imetysdieetillä (munaton/lihaton/maidoton/viljaton/mauton) ja jouduin kans jotain gluteiinittomia (nyt meni varmaan väärin, mut väsyneenä ei oikeinkirjoitus onnistu) pahvikeksejä syömään (huom! JOUDUIN!) ja miten niitäkin söi sokerinnälkäänsä vaikka oli ihan kamalia.

    No, siis tsemppiä!

    • says

      Kiitos tsempeistä. Yllättävän paljon helpottaa jo se, että ajattelee yhden kokonaisen ajatuksen ennenkuin lappaa jotain suuhunsa. 😉

  3. says

    Vau, onpa monipuolista pohdiskelua aiheesta. Ja ihana blogi!

    En nyt ollenkaan tiedä miten tän voi suhteuttaa liskoaivoihin jne., mutta: Ennen vauvoja söin karkkia silloin kun menin leffaan, ja sokeriherkut ei sillä tavalla kuuluneet ruokavalioon. Hyvän ruuan ystävänä ruoka on mulle sitä herkkua edelleen. Ennen vauvoja olin myös useita vuosia lihaton, enemmän tai vähemmän.

    Kaikki kuitenkin muuttui, kun esikoinen syntyi. Tuntui, että pyörryn, jos en saa ruokaa jossa on lihaa, valtavia määriä juotavaa, ja sokeria. Mitä vaan missä on sokeria. Mun ruokavalio muuttui aivan täysin. varmaan imetys vaikutti asiaan eniten, mutta myös kaiken maailman äitihormonit. Tuntui, että verensokerilla, (kaikkien muiden ruumiintoimintojen lisäksi), on ihan oma tahto ja elämä. Tuntui, että oon joku predatori jonka tehtävät on ulkoa säädeltyjä; synnytellä ja ruokkia ne. Nyt vasta parin vuoden ajan on tuntunut suunnilleen siltä, miltä ennen lapsia; että pärjää normimenolla, (aamukahvi, vähän jotain lounaalla, illallinen, ja iltatee). Viimeisimmän lapsen syntymästä on nyt viisi vuotta, mutta lupa olla minä tuntuu edelleen ajankohtaiselta.. 🙂

    • says

      Hei, kiva kun löysit blogiin! Ja ihan totta, sitä tuntee olevansa aika isojen voimien riepoteltavana tässä synnytyksen ja imetyksen hormonikohinassa. Että yritä sinä vaan tietoinen mieli päättää jotain, me täällä kropan puolella tehdään kuitenkin just niinkuin tykätään.