Sammutushommia

Viimeisten parin päivän aikana on tullut juteltua aika paljon energiasta ja siitä, mihin sitä oikein kuluu. Reissattiin anopille kylään ja ajomatkalla juteltiin puolison kanssa aiheesta. Sitten anopin kanssa ihmeteltiin, että miten voi parivuotiaalla riittää energiaa touhuamiseen senkin jälkeen, kun aikuiset on jo väsähtäneet. Ja mä pari päivää sitten kuulostelin myös itseäni sen suhteen, että mihin ihmeeseen mulla kotiäitinä se energia oikein menee, kun mä olen ”vain kotona lasten kanssa”.

Yksi näkökulma energiaan on siinä, kuinka paljon ihminen joutuu itseään sammuttamaan. Pienet lapset ei ole vielä oppineet sammuttamaan itseään, vaan menevät sillä impulssilla, joka milloinkin osuu kohdalle. Tanssittaa – tanssin! Suututtaa – huudan! Pelottaa – itken! Haluan jotain – menen hakemaan! Kasvatuksen tarkoitus on opettaa lasta (kasvatussuuntauksesta riippuen enemmän tai vähemmän) huomaamaan, mitä impulsseja milloinkin kannattaa sammuttaa. Käsi kuumalle liedelle -impulssi, Tuiki tuiki tähtönen sata kertaa -impulssi, tyrkätään vauva kumoon -impulssi ja katsotaan tuntemattomia ihmisiä silmiin -impulssi ovat lapselle lähtökohtaisesti samanarvoisia. Vasta kasvatuksen tuloksena lapsi toivottavasti oppii harkitsemaan, milloin sen oman impulssin seuraaminen on ihan hyväksyttävää, ja milloin se on esimerkiksi itselle tai toiselle vaarallista tai ”vain” sosiaalisten normien vastaista.

Siihen sammuttamiseen meneekin sitten henkistä energiaa, tahdonvoimaa. Ja se kaikki tahdonvoimaan käytetty energia on pois toimintaenergiasta.

Mä huomaan itse omassa arjessani sen, että eniten väsyttää jatkuva omien impulssien säätely ja lasten impulsseihin vastaaminen. Mä pyrin puhumaan lapsilleni empaattisesti, huomioimaan heidän tunteensa ja tarpeensa, ja kertomaan omat näkökulmani ja ajatukseni, jotta lapset pystyisivät jotenkin tulkitsemaan myös mun käytöstä.

Mutta koska mä en oo siinä vielä ihan kamalan harjaantunut, niin kaikki tämä pitää tehdä tietoisesti, ja se kuluttaa energiaa. Ja sitten kun olen noin kahdeksan kertaa suunnannut kaksivuotiaan huomiota käsillä olevaan tehtävään ja kertonut, miksi se on minun mielestäni tärkeä tehtävä (vaikka nyt aamiaisen syöminen tai ulkovaatteiden pukeminen), niin oma kärsivällisyys alkaa väsyä. Ja siinä vaiheessa ollaan jännän äärellä: sen lisäksi, että yritän suunnata lapsen huomiota ja toimintaa, niin energiaa menee myös oman ärsyyntymisen ja turhautumisen sammuttamiseen. Ja se kuluttaa taas energiaa, mikä kiristää pinnaa entisestään.

Siinä tilanteessa mua itseäni auttaa vähän se, että mä sanoitan sen turhautumisen itselleni ja lapsille, sen sijaan että yrittäisin kokonaan padota ja sammuttaa sen. ”Rakas, mua kiukuttaa nyt tosi paljon se, että tää pukeminen kestää näin pitkään, ja mua harmittaa että vauva huutaa, ja mulla on kuuma ja mä haluaisin päästä jo ulos.” Siihenkin menee toki energiaa, että mä saan sen sanottua minäviestillä ja rauhallisella äänensävyllä, mutta ainakaan mun ei sen jälkeen tarvitse hautoa sitä sisälläni, ja sen energian saa käytettyä muuhun.

Tällaisia energiasyöppötilanteita tulee päivän aikana vastaan meidän huushollissa hyvänä päivänä viisi-kuusi kappaletta ennen kello viiden Pikku Kakkosta. Noihin lisäksi sitten se sellainen normaali arjen pyöritys, kun kävelemään opetteleva vauva ja utelias kaksivuotias osallistuvat pyykkihuoltoon, ruoanlaittoon, tiskirumbaan leikkiensä ohessa. Kun puoliso tulee töistä, niin mä alan olla aika poikki.

Toisaalta, mä oon lasten suhteen tietoisesti pohtinut, että minkälaisia asioita mä sammutan ja mitä ei tarvitse. Töissä tai opiskellessa (silloin ennen lapsia) huomasi, että joidenkin ihmisten tapaamisen jälkeen oli ihan puhki, ja näin jälkikäteen ajateltuna siinäkin oli ehkä usein kyse siitä, että jouduin sammuttamaan itseäni tosi paljon.

Tai jouduin ja jouduin, rehellisempää on sanoa että sammutin itseäni jostain syystä. En kehdannut sanoa kaikkia ajatuksiani, kun pelkäsin, että niille nyrpistellään tai nauretaan. En viitsinyt lohkaista mielestäni hauskaa vitsiä, koska ajattelin, ettei siinä porukassa naisten kuulu vitsailla, ainakaan hauskasti. En ehdottanut mielestäni hyvää ratkaisua, kun en halunnut vaikuttaa päällepäsmäriltä, vaikka ymmärsin ongelman vähintään yhtä hyvin kuin muutkin siinä tilanteessa.

Ja sellaisissakin tilanteissa kyse ei varmasti ollut oikeasti siitä, että ne ihmiset olis oikeasti nauraneet tai paheksuneet mut pihalle siitä tilanteesta. Tai jos niin olisi käynyt, niin se ei olisi ollut hengenvaarallista. Mutta kun olin tottunut vuosikaudet sammuttamaan tietyissä tilanteissa tiettyjä osia itsestäni, niin siihen rutiiniin loksahti mukaan tosi helposti. Ja kaikki se energia, jota mä olisin voinut niihin tilanteisiin tuoda, kului siihen oman olemisen suitsimiseen.

Mikä siihen sitten auttaa? Mulla itselläni auttoi se, että mä opettelin huomaamaan ja tunnistamaan niitä omia tuntemuksiani, tiedostamaan milloin sammutan tai tukahdutan itseäni, ja päästämään irti. Sedona-metodista on ollut mulle hyötyä siinä, samoin Ho’oponoponosta, mutta mä luulen että ihan jo sellaisella oman itsen empaattisella kuuntelulla voi päästä jo pitkälle.

Mitä mä nyt sammutan? Mitä tapahtuisi, jos mä en sammuttaisi? Tapahtuisiko niin ihan oikeasti, vai onko tässä nyt päällä joku vanha, muuhun tilanteeseen liittyvä asia?

Kun ei se sammuttaminen ole paha asia noin itsessään. On ihan hyvä oppia sammuttamaan impulssit, jotka satuttavat itseä tai toisia. Ja on ihan hyvä sammuttaa omia impulsseja silloin, kun on toisiin nähden aidosti vastuuasemassa. Vanhemman on hyvä sammuttaa joitain impulsseja lasten kanssa ollessa, samoin kuin opettajan oppilaiden läsnäollessa, hoitoalan ammattilaisen potilaiden kanssa tai asiakaspalvelijan asiakkaan kanssa.

Mutta.

On tärkeää tiedostaa, milloin on toisista vastuussa ja milloin ei. Kollegoiden kanssa ollessa ei tarvitse sammuttaa kaikkia omia impulsseja heidän tunteitaan suojellakseen, olivatpa ne kollegat sitten opettajanhuoneessa tai perhekahvilassa. Esimies- tai kasvattaja-asemassa olevien tunteita ei varsinkaan tule suojella, koska silloin vastuuasetelma kääntyy päälaelleen. Toki on tärkeää silloinkin muotoilla ajatuksensa ja tunteensa fiksusti ja empaattisesti niin, ettei tahallaan myöskään loukkaa toista.

Ihminen on aina ensisijaisesti vastuussa omista tunteistaan. Mitä enemmän niitä omia tunteita ja tarpeita sammuttaa, sitä vähemmän niistä ottaa vastuuta. On helppo ajatella, että niiden toisten ihmisten takia minusta tuntuu pahalta, jos on tottunut sammuttamaan itseään toisten seurassa sen sijaan, että kuuntelisi itseään ja ottaisi kuulemastaan vastuun.

Enkä mä väitä, että se on jotenkin helppoa tai vaivatonta. Että puff vaan, noin sitä otetaan vastuu omista tunteista ja tadaa, elämä on heti paljon helpompaa. Se on taito siinä missä jonglööraaminen tai vieraan kielen osaaminen, ja sen taidon opettelu vie aikaa ja – kyllä – energiaa. Mä opettelen itse sitä samaa taitoa. Mä joudun tietoisesti miettimään, että mitä mä nyt tunnenkaan, mitä mä tarvitsen, mitä mä sammutan, miksi mä sammutan?

Mutta vaikka se vie aikaa ja energiaa ja vaivaa, niin mä väitän että omien tunteiden käsittelytaidot on sellainen asia, jonka eteen kannattaa nähdä vaivaa. Sen energian saa nimittäin takaisin siinä vaiheessa, kun ei enää tarvitse niin montaa asiaa padota, sammuttaa, tukahduttaa. Tahdonvoimaan ei enää tarvitse käyttää ihan niin paljoa energiaa, joten se energian voi suunnata toimintaan.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia energiasta, tahdonvoimasta, sammuttamisesta tai sen syistä kuulen mielelläni. Tarkennuksia, näkökulmia, kysymyksiä. Tämä kommenttiraita on hyvä tilanne harjoitella omien tunteiden ja tarpeiden kuuntelemista ja niistä vastuun ottamista. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3