Saan olla olemassa, jos…

20131215-230612.jpg

Harva meistä kokee jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Sitä on tässä vuosien varrella oppinut lääkitsemään ja paikkaamaan eri tavoin. Niistä tulee ikään kuin olemassaolon ehtoja: Mä riitän ja saan sitä kautta olla olemassa tällä maapallolla, jos… Tai saan olla olemassa silloin (ja vain silloin) kun…

Olemassaolon ehdot hyvässä ja pahassa

Mun omat olemassaolon ehdot on jo pitkään – mun tiedostamatta – olleet seuraavat:

Mä saan olla olemassa silloin, kun olen hyödyllinen.

Mä saan olla olemassa silloin, kun olen kiinnostava.

Mä saan olla olemassa silloin, kun onnistun, osaan ja pärjään.

Näillä ehdoilla on kaksi puolta.

Toisaalta mä koen ilon ja flow’n fiiliksiä silloin, kun mä onnistun auttamaan jotakuta, kertomaan tai näyttämään jotain kiinnostavaa, tai teen jotain sellaista, missä olen hyvä. Tämä on antoisa osa elämää, koska on hyvä tietää, mitä kautta pääsen kiinni näihin hyviin fiiliksiin. On tärkeää tietää omat vahvuutensa, jotta voi elää rikasta ja palkitsevaa elämää.

Ja toisaalta.

Silloin, kun mä koen olevani hyödytön ja tarpeeton, niin mä hajoan. Esimerkiksi silloin, kun mulla oli käsi käyttökiellossa kuusi viikkoa ja kaksi pientä lasta sekä koti hoidettavana. Muut tekivät kaiken, mä makasin sohvalla ja angstasin, kun en ollut hyödyksi.

Jos mä koen, että kukaan ei näytä olevan kiinnostunut siitä, mitä mä sanon tai teen, niin mä muutun näkymättömäksi. Mä en kerro itsestäni mitään, varsinkaan oma-aloitteisesti, en ota katsekontakteja, en yritäkään herättää kenenkään huomiota ja teen vain sellaisia juttuja, joissa ei tarvitse vuorovaikuttaa muiden kanssa.

Silloin, kun mä teen jotain mitä en osaa, niin mä pelkään epäonnistumista ja pettymyksiä. Mä pelkään, että mä petyn itse, tai että mä aiheutan toisille ihmisille pettymyksen. Mä putoan sellaiseen pessimismin ”ei olis taas pitänyt edes yrittää, kun pieleen se menee kuitenkin” -kuoppaan.

Nää kaikki sudenkuopat on sellaisia, joita mä oon treenannut aivoihini vuosikymmeniä. Jos mä olen levännyt, hyvällä tuulella, ja muutenkin tahdonvoima on korkealla, niin mun on melko helppo huomata ne etukäteen ja väistää ne.

Oho, meinasin väittää itselleni että olen hyödytön, mutta enhän mä oikeasti ole, koska X ja Y ja Z.

Tai asiat meni pieleen tästä kohtaa, mutta onnistuin kuitenkin tässä toisessa jutussa, joten se oli hyvä homma.

Kuoppa se on mielikuvituskuoppakin – vai onko?

Siinä vakuuttelussa on kuitenkin ongelma.

Vaikka mä en putoa sinne itseruoskimisen kuoppaan, niin mä edelleen pelaan niillä säännöillä ja kuvittelen, että kuoppa on olemassa.

Ja se on tosi rasittavaa, koska sellainen positiivinenkin ajattelu (”no hei, ainakin sä onnistuit tässä”) vahvistaa mun aivoissa sitä ajatusta, että hyödyllisyys, kiinnostavuus ja onnistuminen on ensiarvoisen tärkeitä hyväksytyn olemassaolon edellytyksiä.

Tiettyyn rajaan asti tuo ”no kyllähän sä sentään tällä lailla täytit ne olemassaolon ehdot” -ajattelu voi toimia ensiapuna. Esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa on suuren työn takana nähdä omassa itsessä tai omassa elämäntilanteessa mitään positiivista.

Mä en kuitenkaan halua, että mun lapset oppii mun esimerkistä, että pitää olla hyödyllinen tai kiinnostava tai yhtään mitään muuta, jotta on rakkauden ja hyväksynnän arvoinen. Ja ainoa tapa, jolla mä voin kitkeä sellaisen ajattelun juuriaan myöten, on kyseenalaistaa koko sen perusperiaate.

Siksi mä yritän opetella katsomaan sitä asiaa näin

Mitä jos olisi niin, että voin olla hyödytön ja silti arvokas?

Mitä jos voisin olla samaan aikaan tylsä ja epäkiinnostava ja mulla olisi silti yhtäläinen oikeus olla olemassa kuin muillakin?

Entä jos mä olisin rakkauden ja hyväksynnän arvoinen silloinkin, kun mokaan ja aiheutan pettymyksiä itselleni ja muille?

Jos olisi niin, niin mitä mä tekisin eri tavalla? Miten mä kohtelisin itseäni eri tavalla? Mitä sellaista mä odottaisin toisilta ihmisiltä, mitä en nyt odota? Mitä mä en enää odottaisi toisilta ihmisiltä tai itseltäni?

Nää on oikeasti maailmaa mullistavia kysymyksiä. Voi olla, että on vaikea edes löytää sanoja vastata tällaisiin kysymyksiin, jos on koko ikänsä ajatellut, että esimerkiksi virheiden tekeminen ja itsehyväksyntä on toisensa poissulkevia asioita.

Näihin ei välttämättä tarvitse edes yrittää löytää sanoja. Voi riittää, että kysyy itseltään tän kysymyksen, sulkee silmät, ja yrittää tunnistaa, missä kohtaa omaa kehoa se kysymys aiheuttaa reaktion. Kiristyykö jokin kohta? Lämmittääkö? Tuntuuko kevyeltä tai raskaalta?

Tai voi kuulostella, että millaisia kuvia tai ääniä mieleen nousee. Kenen äänellä kuulet vastauksen? Kenen ilme tulee mieleen, mikä tilanne?

Ja sitten vain hengittää syvään, ilman että niille kuville tai äänille tai tuntemuksille tarvitsee tehdä mitään. Nyt on näin, mulle tulee tällaisesta ajatuksesta mieleen tällaisia asioita. Mulla on lupa tuntea näin, ja mulla on samaan aikaan lupa vastustaa sitä tunnetta juuri niin paljon kuin mitä nyt vastustan. Tämä on vain tunne, se menee ohi.

Pikku hiljaa ne ehdot siitä heikkenee. Yhä useammin mä huomaan, että se kuoppa on vain mielikuvitusta.

Mitä olemassaolon ehtoja sä huomaat itselläsi? Mistä asioista tunnet erityisiä onnistumisen kokemuksia, ja toisaalta missä asioissa sun oma vajaaksi jääminen rikkoo sua pahiten? Ja mitä jos olisikin niin, että voisit olla arvokas ja hyväksytty silloinkin, kun toimintasi jää niissä kohtaa ikäänkuin miinukselle?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3