Riittävän hyvä äitiys eli enimmäkseen pieleen

Yksi mun äitienpäivälahjoista on tänään se, että mä saan istua rauhassa kirjoittamassa kun joku muu huolehtii hetken muksuista. 🙂 Ajattelin käyttää sen ajan hyödyksi, joten tuon tänne sellaisen ajatuksen, joka on kannatellut mua viime päivät.

Luen siis kirjaa, jossa puhutaan muun muassa hyvästä äitiydestä ja siinä yhteydessä riittävän hyvästä äitiydestä.

Recent research reinforces this notion that the mother doesn’t have to be 100 percent attuned and available to her child to offer good-enough parenting. It suggests that what is needed is to be in sync (defined as in a harmonious state together, with the mother attuned to the child) 30 percent of the time. […] The good-enough mother needs to repair the inevitable ruptures that occur in every relationship. She is not going to always behave just right, but she has to know how to make it right when she misses.

p. 11-12
Vapaasti suomennettuna:
  • Riittävän hyvään äitiyteen pääsee sillä, että on lapsensa aaltopituudella noin 30% yhdessä vietetystä ajasta.
  • Keskeistä ei ole se, että kaikki menee aina mallikelpoisesti, koska se on mahdotonta. Keskeistä on se, että äiti pystyy korjaamaan vinksalleen menneen vuorovaikutuksen ja pääsemään takaisin lapsen aaltopituudelle.

Toisin sanoen yhdessä vietetystä ajasta periaatteessa äidilläkin on varaa olla ääliö, kiukkuperse, itsekeskeinen ja kaikin puolin epäesimerkillinen jopa 70% ajasta.

Kunhan sitten vähintään sen loput 30% muistaa käyttää siihen, että pyytää anteeksi sitä kiukutteluaan. Pyrkii oikeasti kuuntelemaan lastaan ja vastaamaan tämän tarpeisiin vaatimatta mitään vastineeksi. Myöntää virheensä ja yrittää aidosti parantaa tapansa.

Ihan pienten vauvojen kanssa toki se 30% ei välttämättä vastaa todellisuutta – tai ainakin meillä olisi ollut kuopuksen vauva-aika vähän eri kuuloista huutokonserttia, jos oltais vastattu hänen tarpeisiinsa vain kolmasosan ajasta. Tai ehkä me vastattiinkin, ja 100% huomioiminen olis tarkoittanut jotain ihan muuta kuin meillä nyt oli, en tiedä.

Pienen vauvan kanssa mä itse ainakin pyrin siihen, että yritän vastata hänen tarpeisiinsa heti kun huomaan, että vauvan olo on epämukava. Joskus se tarkoitti sitä, että yritin röyhtäyttää vaikka vauvalla oli pissahätä (minkä  huomasi sitten hetken kuluttua vaipanvaihdolla), tai tarjosin tissiä kun en muuta keksinyt.

Ja vauvat on epäilemättä joskus yrittäneet kertoa meille tarpeistaan ja me ei olla huomattu ollenkaan, sen lisäksi että ollaan muutaman kerran epäonnistuttu railakkaasti vaikka nyt lapsenhoito+unirytmi+pulloruokinta -yhdistelmän suunnittelussa ja vauva on huutanut kaarella ikuisuudelta tuntuvan ajan ennenkuin tissi on ehtinyt takaisin kotiin. Se kaikki menee ton 70% piikkiin, onneksi.

Ihan hyvin sä vedät vaikka ei aina menis maaliin

Ei tää isompienkaan lasten kanssa (ainakaan meidän perheessä) tarkoita mitään kellosta katsomista: jaha, nyt on puolet tästä päivästä käytetty empaattisessa yhteistyössä, nyt mä voin hetken aikaa räyhätä muksuille ja sitten taas harjoitellaan anteeksipyytämistä. Arki pistää joka tapauksessa tahdonvoiman koetukselle ihan yrittämättäkin, ja lasten tarpeiden lisäksi on tosi tärkeää suhtautua myös omiin tarpeisiinsa vakavasti.

Lähinnä tää tarkoittaa mulle sitä, ettei mun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, kun ilmoitan lapsille että äiti lukee nyt sohvalla hetken aikaa kirjaa eikä leiki teidän kanssa – niin kauan kun lapsilla ei ole mitään akuutteja selviytymistarpeita pinnalla (nälkä, vessakuviot, yksivuotiaan kiipeilyvietin laukaisema turvallisen alaspääsyn tarve jne.).

Tai mun ei tartte hävetä äitiyttäni jos väsyksissäni korotan ääntä ruokapöydässä mesoaville lapsille, kunhan muistan pyytää sitä anteeksi. Ja yritän seuraavalla kerralla vaikka miettiä sekunnin pitempään, että saisinko mä sanottua aiheesta kauniimmin ja tarviiko tästä aiheesta oikeastaan mitään sanoakaan.

Ja että jos mä vastaan siihen lapsen tarpeeseen heti kun mä huomaan sen, niin se on ehkä hetken aikaa taas ihan tyytyväinen. Tai ainakin se sietää vähän pitempään sitä, kun mä seuraavan kerran sanon sille ”ihan kohta” tai ”oota hetki”.

Tämä pätee luullakseni myös muihinkin aikuisiin kuin äiteihin, by the way. Täydellinen isyys tai täydellinen isovanhemmuus ei ole tarkoituksenmukaista, vaan se 30% riittää siinäkin. Ja se, että oikeasti pyrkii korjaamaan ne mönkään menneet tilanteet ja vastaamaan lapsen tarpeisiin aidosti.

Riittävän hyvää äitienpäivää kaikille!

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia riittävän hyvästä vanhemmuudesta, kokemuksia tai tuntemuksia? Mitä ajatuksia herää tästä 30% rajasta joko oman vanhemmuuden tai sitten lapsen toisen vanhemman tai isovanhempien tekemisten suhteen? Täällä kommentoidaan itseä ja toisia kunnioittaen ja arvostaen. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3