Pysähtyminen 96: Läsnä sen tunteen kanssa

Mistä tulen?

Viikonloppuna joka paikassa kuohui Pariisin tilanne. Kuolemaa, pelkoa, hätää. Sen herättämänä surua, pelkoa, ja myös rakkautta, empatiaa, välittämistä. Väittelyä ja vääntöä siitä, onko oikein surra Pariisia jos ei ole surrut muun maailman kuolemaa, pelkoa, hätää.

Itse pysyttelin pääasiassa hissukseen somessa, ja kävimme näitä keskusteluja puolison kanssa kotona. Jätin yksityiskohtaisten kriisikuvausten lukemisen vähemmälle. En vieläkään tiedä, missä kaikkialla Pariisissa on perjantain ja lauantain välillä kylvetty kuolemaa. En vaihtanut profiilikuvani varjoksi lippua.

Ja kuitenkin tuntuu, että jotenkin täytyy jotain sanoa. Tai no, ei tietenkään täydy. Valitsen, haluan.

Sydän särkyy, kun ajattelen terrorin kohteeksi joutuneiden hätää. Sekä Pariisissa että muualla. Sama sydän särkyy, vielä lisää, kun ajattelen, mitä kaikkea on kokenut ihminen, jonka maailmassa kanssaihmisten silmitön (tai pahempaa, suunnitelmallinen) tappaminen on ratkaisu yhtään mihinkään. Sydäntä särkee ajatella, että on ihmisiä, joiden maailmassa toisten ihmisten kärsimys ja hätä koskettavat vain välineinä edistää omaa poliittista agendaa ja aiheuttaa lisää hätää ja kärsimystä.

Sitä sydänsurua olisi helppo paeta tai peitellä. Houkuttelevaakin. Heti, kun alkaa ajatella asioita loogisesti, on pari askelta kauempana siitä, eikä se suru tunnu niin musertavalta.

Silti, ja siksi, mielummin yritän pysytellä läsnä sen tunteen kanssa. Koska juuri tämä, empatia ja suru ja tunteet ja niiden kokeminen kehossa, on mun mielestäni se, mikä tekee meistä ihmisiä. Inhimillisiä. Laumaeläimiä. Se kertoo meille, miten tärkeästä asiasta on kyse, miten pahasti meidän tarpeet jää vajaaksi kun ihminen vahingoittaa kaltaisiaan.

Ja kun pysyy sen tunteen kanssa läsnä sen minkä voi, kun hyväksyy sen, niin saattaa huomata, että se muuttaa muotoaan. Vihankin alta voi kuultaa surua, pelkoa, rakkautta, toivoa, häpeää (itselläni aina häpeää, koska vaikka mitä tässä elämässä tekee niin aina kuitenkin olisi voinut i.e. pitänyt toimia toisin), hellyyttä, kaikenlaista.

Tälle viikolle toivoin haavoittuvuutta ja läsnäoloa. Sen tarkemmin erittelemättä voi sanoa, että aika sydän auki on tullut eleltyä. Aina se ei ole ollut miellyttävää, mutta… tai no, jääköön siihen. Aina se ei ole ollut miellyttävää. Ja samaan aikaan mä ajattelen, että haavoittuvuus ja sydän auki eläminen on arvoja sinänsä, vaikka välillä sattuukin.

Missä olen?

Keho, tunteet, mieli.

Huomasin viikonlopun aikana, että kaikesta tästä pysähtymisen harjoittelusta huolimatta elän aika usein mielessäni, silloinkin kun kuvittelen olevani läsnä kehossa. Niin sitä kehossa läsnäoloa yritän harjoittaa niin, että huomaan, en kuvaile.

Tunteiden osalta huomaan surua, epämukavuutta, vastustusta, hermostuneisuutta, häpeää, epävarmuutta. Intensiteetti on tosin enemmän vesivärilaveeraus kuin sormivärit-ja-kolmevuotias. Alla väreilee kuitenkin rauhaa ja luottamusta, odotustakin.

Ajatukset… Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Aikataulujen palapeliä, todo-listaa, pitempää tähtäintä, sekä viikonloppuna luettua kirjaa.

Mitä kohti?

Tein viikonloppuna harjoitusta, jonka ytimenä oli löytää joku oma ydintarve. Sellainen, jonka tankki ei tunnu koskaan olevan täynnä. Huomasin, että yksi sellainen tarve itselläni on yhteys – sekä itseeni, että toisiin. Tämä yllätti, koska samaan aikaan olen introvertti, joka väsyy helposti liiallisesta sosiaalisuudesta.

Yhteys

Niin haluaisin löytää sellaisia strategioita tuon yhteyden tarpeen täyttämiseen, jotka samalla tukisivat mun muita tarpeitani. Selvästi esimerkiksi sosiaalisen median kuluttaminen on itselleni yritystä täyttää tätä yhteyden tarvetta, ja se ei muilta osin oikein kuitenkaan toimi. Kirjojen lukeminen on myös eräänlaista yhteyden etsimistä (joko kirjoittajaan tai sitten yleisempään inhimilliseen kokemukseen), mutta siinäkin jää lopulta aika yksin, ja yhteys niiden lähimpänä olevien kanssa jää ohueksi.

Miten voisin löytää sopivia strategioita yhteyden tarpeen tyydyttämiseksi?
– Laulu- ja bänditreenit
– Lasten kanssa hupsuttelu, pelaaminen, ehkä tunne- ja tarvekorttien tutkiminen?
– Puolison kanssa juttelu
– Töiden suhteen todo-listalle sen miettiminen, vastaako tämä homma jollain lailla yhteyden tarpeeseen (tai voisinko löytää jonkun näkökulman, jonka kautta se vastaisi siihen).
– Yhteys itseen: meditoiminen ja muut vastaavat harjoitukset

Näitä voisin yrittää ripotella arkeen.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3