Pysähtyminen 91: Riittämättömyyden tunteen täyskäsi

Mistä tulen?

Viime viikolla töiden ja töistä toipumisen tasapaino oli vähän paremmalla mallilla kuin edellisellä. (Se nyt ei ihan maailmaa järisyttävä saavutus ole, mutta jotain sentään.) Onnistuin olemaan ulkoilmassa kauniilla syyssäällä – toki pääasiassa matkalla paikasta toiseen, mutta jotain sentään. Viikonloppuna oli ensimmäiset bänditreenit moneen kuukauteen, ja kyllä vaan huomaa, että sitäkin oli kaivannut.

Edelleen työkuviot hyökkäävät tajuntaan, kun herää yöllä. Tällä viikolla tietoisesti yritin ottaa etäisyyttä siihen moodiin, että aina kun on hereillä niin on työasioiden tavoitettavissa, ja satunnaisesti se onnistuikin. Kuuntelin muutamaan otteeseen onnistuneesti myös omaa hermostumistani ja otin itselleni muutaman hetken suljetun oven takana sillä aikaa, kun esim. puoliso keräsi lasten kanssa leluja. (Korvatulpat. Ne pelastivat aika monta kertaa tällä viikolla.)

Ja sitten oli niitä päiviä, jolloin tuli sellainen riittämättömyyden tunteen täyskäsi: tunsin yhden puolituntisen sisään epäonnistuvani äitinä, vaimona, opettajana, yrittäjänä ja opiskelijana, ja lisäksi ruoanlaittokokeilu meni penkin alle. (Lapset ja puoliso sentään maistoivat, mikä vähän ilahdutti, mutta ei se kenenkään mielestä superherkkua ollut.)

Viime viikolle toivoin selkeyttä. No, toisaalta on kai sekin selkeyttä, että näkee kirkkaassa päivänvalossa miten kaukana toisistaan on odotukset ja todellisuus. Sitä itse tuppaan ajattelemaan, että selkeys on jotenkin puhtaasti positiivinen asia. Siis että kun homma on selkeä, niin sitten kaikki on hyvin. Ja välillä onkin niin, tottakai. Sit taas toisinaan on niinkuin tällä viikolla: selkeys on vain alkusoittoa sille, että hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on. Nyt ei ole niinkuin haluaisin. Nyt en osaa niitä asioita mitä haluaisin osata. Selkeästikään tämä ei toimi näin.

Että taas saa vähän miettiä, mitä toivoo, koska sen saattaa vaikka saadakin. 🙂

Ja sitten taas kun ottaa askelen taaksepäin, hakee selkeyttä vielä seuraavasta mittakaavasta, niin sieltä löytyy taas suhteellisuudentajua. Asiat, joista mä stressaan, on yksi kärpäsenkakka verrattuna kaikkeen siihen, mikä on hyvin. Terveyttä ja turvaa ja rakkautta, niitä on. Niiden puutetta ei tarvitse kärsiä. Se ei poista sitä, mikä on eri tavalla kuin haluaisin. Se ehkä vain asettaa kiitollisuuden ja ahdistuksen oikeisiin mittasuhteisiin.

Missä olen?

Kehoa väsyttää ja paleltaa. Kylmät kelit saapuvat, ja meidän huusholli on sieltä viileämmästä päästä (kesällä kiitollinen asia, talvella tarvitsee villasukat ja hupparin). Syömisten kanssa selvästi stressi vääntää hälläväliä-asennetta, veden juominen unohtuu paitsi opettaessa, kun silloin on koko ajan vesipullo pöydän laidalla. Toisaalta keho on aika kireänä, ja toisaalta kehon jännitysten ja sinnitysten kuulostelu sisäkautta tuo tähän hetkeen ja auttaa rentoutumaan, joten aika fifty-fifty mennään sen osalta.

Tunteet… Kiitollisuutta (lapset ovat nukkumassa, rauhan tarve tyydyttyy). Jotain hyväksynnän, lannistumisen ja pettymyksen välimaastosta (osaamisen ja pystyvyyden tarve ei ihan täyty, ja toisaalta selkeyden tarve on aika hyvin täynnä tämän viikon jäljiltä). Innostusta (uuden oppimisen tarve näyttää täyttyvän muutaman jutun suhteen tämän syksyn aikana). Rakkautta (yhteyden tarve toisten kanssa on ihan hyvällä mallilla).

Ajatukset… Työjuttuja. Taustamusiikkina pyörivän The King’s Speech -leffasoundtrackin kansikuva, sen värit ja muodot. Jostain syystä tuli mieleen Jackson Pollockiin liittyvä joku teksti, en muista missä olen sitä pyöritellyt mutta valkoisella printtipaperilla mustalla kirjoitettu teksti. Alleviivauksia. Työjuttuihin liittyvät mind mapit, luokkahuone, verkko-oppimisympäristö. Meniköhän se viesti kaikille perille? Aikataulun suunnittelua alkavalle viikolle. Auts, lupasin mutta pidinkö sittenkään? Erinäisiä opiskelijoita ja heidän tarpeitaan ja toiveitaan. Tämänpäiväisen opetusrupeaman vikan puolituntisen puheensorina ja nauru – selvästi jotain tein oikein jossain kohtaa. Esikoisen kädet, jotka kuivuvat helakanpunaisiksi niin, että niitä pitää rasvata. Ihan sama juttu kuin minulla joka ikinen talvi. Muistikuvia niistä kerroista, kun on pitänyt laittaa oliiviöljyä käsiin ja muovipussit päälle, jotta iho ei halkeile.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin alkavalle viikolle

Mukavuus.

Aah, mukavuutta! Sellaista, että pysähtyisin kuulostelemaan meininkiä heti jos jokin tuntuu epämukavalta. Että voisin hemmotella itseäni ihan ilman syytä. Että valitsisin kahdesta vaihtoehdosta sen, joka minusta tuntuu mukavammalta, kunhan se vastaa myös toisten tarpeisiin.

Mukavuutta on pehmeä huppari, kun on kylmä. Kuppi teetä. Se, että menee ajoissa nukkumaan. Että juo tarpeeksi vettä. Että halii rakkaita. Että syö kun on nälkä, ja huomaa sen nälän. Että laittaa takin alle ylimääräisen kerroksen, ettei työmatkalla palele. Selvästi jotenkin tämä mukavuus liittyy lämpöön ja pehmeyteen. Mitä kaikkea lämmintä ja pehmeää sitä voisikaan itselleen viikon mittaan löytää? Hmmm.

Miltä näyttäisi sun pysähtyminen? Itsekseen, tai kommenteissa, jutellen tai miettien?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3