Pysähtyminen 87: Pitäisi-kohtaus

Mistä tulen?

Tulen flunssaviikosta, työviikosta, syntymäpäiväviikosta. Maanantaina kurkkua kuumotteli ikävästi, tiistai-iltana nenäliinaksi piti suoraan ottaa harso, keskiviikkona piti ihan aidosti pitää lepopäivä ja juoda pannullinen teetä koska torstaina oli pitkä seminaaripäivä. Viikonloppuna syötiin synttärikakkua, puoliso ja esikoinen kävivät Kansalaistorilla piknikillä ja minä valitsin olla lähtemättä koska ajatus 6000 ihmisen seassa hengailemisesta lähinnä ahdisti.

Viime viikolle toivoin flow’ta. Toisinaan sitä löytyikin, ja valitettavan vahva flow tuli välillä myös nenästä. (Yäk.) Sen verran menin virran mukana, että aidosti lepäsin keskiviikkona. Ja kyllä muuten olikin vaikeaa. Jos ei olisi heti seuraavana päivänä pitänyt olla teräkunnossa, niin todennäköisesti olisin tehnyt puolivaloilla töitä ja pitkittänyt paranemista vieläkin pitemmälle.

Syntymäpäivän juhliminen sujui hyvin arkisissa meiningeissä, mikä toisaalta ei ollut mitenkään huono juttu. Sain aamulla nukkua pitkään, esikoinen teki kortin ja puoliso kakun, katsottiin puolison kanssa leffa kun muksut olivat menneet nukkumaan. Nyt ei tuntunut siltä, että olisin kaivannut spektaakkeleita siihen ikänumeron vaihtumiseen.

Missä olen?

Keho on vähän kiemuralla, kun flunssan takia jätin Pilateksen vähemmälle. Toisaalta ei yllätä, että samantien kun aloitan jonkun liikuntaprojektin, niin iskee flunssa, koska se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Ai miten niin vedän edelleen vähän jaksamisen äärirajoilla? Ei voi pitää paikkaansa.

Tunnepuolella lähestyvät uudet työjutut ja niiden suhteen sakkaavat käytännöt aiheuttavat sekä innostusta että ahdistusta. Eilen piti monta kertaa istua ja puhallella ja palauttaa mieleen, että isoilta näyttävät ongelmat ovat lähinnä vain nippu pieniä ongelmia, että voin tehdä paljon vaikka en voi tehdä kaikkea, ja asiat selviävät kyllä ajallaan. Tämä aamupäivä on ollut samanlaista pysähtelyä ja puhaltelua.

Tämä ahdistuksen tunne on valitettavan tuttu aika monilta vuosilta, mutta siinä tuttuudessa on yksi hyvä puoli: on helpompi päästä sen tunteen alle ja löytää ne (usein virheelliset) ajatukset ja odotukset, joista se ahdistus kumpuaa.

No mitä ajatuksia ja odotuksia siellä sitten on taustalla?

No että olisi pitänyt tehdä jo. Että mun pitäisi olla paljon pitemmällä kuin mitä olen. Että ei ole aikaa. Että mä olen huono, koska tämä ei ole mulle helppoa. Että mä en voi sanoa kenellekään mitään, vaan mun pitää yksin ratkoa kaikki asiat maailman loppuun asti. Että mun pitäisi pitäisi pitäisi olla jotain muuta ja jossain muualla kuin mitä olen tässä ja nyt. Että mulla pitäisi olla erilaisia ajatuksia ja oivalluksia.

Ja oikeastaan. Mitä enemmän mä pusken sitä, että pitäisi ja pitäisi ja mä en ole siinä missä kuuluisi, niin sitä enemmän mulla menee energiaa tämän ahdistuksen kanssa painimiseen ja siitä selviämiseen. Mä kuvittelen työntäväni sillä ”pitäisi” -ajatuksella itseäni eteenpäin, kun oikeasti se ”pitäisi” -ajatus työntää mua yhä pienempään nurkkaan.

Se ajatus, mikä tähän auttaa, on että nyt on näin. Mä olen tässä, mulla on tämän verran tehtynä ja nämä asiat listalla, mä odotan itseltäni tällaisia asioita ja itse asiassa tämä on lähempänä realismia. Ne asiat, jotka on pielessä, on pielessä vain suhteessa mun ajatuksiini ja odotuksiini siitä, miten tämän maailman kuuluisi pyöriä, enkä mä ole ennenkään voinut maailman pyörimiselle yhtään mitään.

Heti jo vähän helpottaa se nurkkaan ahdettu tunne.

Mitä kohti?

Tavallaan mä tällekin viikolle haluaisin flow’ta, mutta vielä enemmän mä haluaisin keveyttä.

Helppoutta.

Vaikka mulla ei ole helppoja juttuja tällä viikolla listalla, niin mä haluaisin, että niiden ympärillä olisi helppoutta. Ja välissä, ja siinä miten mä olen niiden asioiden äärellä.

Otetaan esimerkiksi nyt tuo äskeinen ahdistushetki. Ahdistus ei ole helppo tunne, ja sen lisäksi ahdistus kaventaa ajattelua niin, että ei näe mitään muuta kuin sen tunteen. Mä toivoisin, että jos noita ahdistuksen hetkiä tulee lisää (ja varmasti tulee), niin mä saisin mahdollisimman helposti ne hyväksyttyä ja siirryttyä eteenpäin, tai tehtyä jotain helposti siitä ahdistuksesta huolimatta.

Tämän viikon työkuviot eivät ole helppoja, mutta mä toivoisin, että mä saisin ne helposti purettua atomeihin ja tehtyä sen minkä pystyn tekemään.

Mä toivon, että osaisin päästää itseni helpolla, ja samalla jaksaisin nähdä vaivaa sellaisten asioiden eteen, jotka pitkällä tähtäimellä helpottaa mun oloa, niinkuin vaikka fiksun syömisen tai veden juomisen tai riittävän unen. Sivumennen sanoen tämä 6-päivää-viikossa -sokerittomuus alkaa helpottua näin muutaman viikon harjoittelun jälkeen, kun ei tarvitse enää tehdä päätöksiä, vaan tästä alkaa tulla rutiinia.

Rutiinit. Niitä mulla on joskus ollut, mutta ne on repsahtaneet mikä mihinkin. Syömiseen liittyvät rutiinit on löytyneet jo aika hyvin takaisin, joten selvästi veden juomiseen ja uneen liittyvät rutiinit olisi hyvä kaivella naftaliinista. Nukkumaanmenoaika, iltarutiini, sen sellaiset. Nekin helpottaa elämää, ja kun ne on kerran opetellut, niin niiden uudelleen käyttöön ottaminen ei ole ihan samanlaista umpihangessa tarpomista kuin ihan uusien rutiinien opettelu.

Näillä ensi viikkoon – mitä sinun pysähtymiseesi kuuluu? Kommenteissa voi pohdiskella, samoin Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssin materiaalien avulla!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3