Pysähtyminen 83: Lehmän häntä

Mistä tulen?

Viime viikko oli kahtalainen. Toisaalta alkuviikosta oli hyvin energinen olo, jaksoin vaikka mitä työjuttuja ja kotihommia ja muuta. Sitten kohti viikonloppua se energia laski kuin lehmän häntä. Huomasin ajatuksen, että sen viime viikon lepäämisen ja energisoitumisen olisi pitänyt kantaa suunnilleen jouluun asti. On ikäänkuin mun henkilökohtainen epäonnistuminen, että kolmen päivän tehokkaan puuhaamisen jälkeen äkkiä väsyttää taas.

No, onneksi aika nopeasti sen ajatuksen tilalle löytyi toinen: että mun jaksaminen on vähän kuin raaja, joka on ottanut osumaa ja toipuu. Mä voin hyvin harjoittaa sitä, mutta sitten kun alkaa tuntua ikävältä, niin on taas aika lepuuttaa sitä. Ja mun tehtävä juuri nyt ei ole puskea ja vääntää kaikkia tehoja irti, koska se voi johtaa vielä pahempiin hajoamisiin. Mun tehtävä on säästää se tämänhetkinen kapasiteetti niihin juttuihin, jotka on aidosti tärkeitä, ja huolehtia siitä, että palaudun. Koska jos en palaudu, niin sitten se vähäkin kapasiteetti häviää taivaan tuuliin.

Eipä silti, tällä viikolla oli hienojakin juttuja. Kävin allekirjoittamassa sivutoimisen työsopimuksen, kun tänä syksynä teen yritystoiminnan ohella myös opetushommia. Istuin kirjastossa tenttikirjan kanssa, kävin sitseillä ja tentissä ja kaverin kolmekymppisillä grillaamassa, tuijotin Netflixiä sohvalla kun muksut ja puoliso olivat anoppilassa. Tein Shiva Nataa ja meditoin ja itkin muinaisia juttuja, jotka eivät silloin muinoin tulleet itketyiksi. Soitin ukuleleä ja lauloin. Juttuja, joita huomasin, että olin kaivannut (kyllä, myös se tenttikirja ja kirjasto).

Kun viime viikolle kaipasin kuuntelemista, niin oikeastaan kaikkein eniten onnistuin kuuntelemaan itseäni. Onnistuin olemaan itselleni lempeä, ja silti sain asioita tehtyä (siinä määrin kuin oma toipuva jaksaminen antoi periksi). Hmm, selvästikin koen, että mun täytyy erikseen korostaa sitä, että sain asioita aikaan – muu olisi sluibaamista ja periksi antamista ja laiskottelua. Tätä täytyy ehkä viikon mittaan työstää.

Missä olen?

Keho on viikonlopun jäljiltä vielä vähän jumissa ja ihmeissään. Näköjään tässä lapsiperhearjessa on se hyvä puoli, että uni- ja ruokailurytmissä tulee pysyttyä kuin vahingossa, kun lapset kuitenkin tarvitsevat unta, ruokaa ja ulkoilua. Kun on yksin viikonlopun kotona, niin nämä kaikki kaatuvat kuin tyynylle rakennettu korttitalo, ja arkeen paluun huomaa kirjaimellisesti luissaan. Muuten keho on ihan kiitollinen kaikesta siitä liikkeestä ja läsnäolosta, jota viime viikko piti sisällään.

Tunnepuoli on… hmm. Iloa ja kiitollisuutta viime viikosta. Haikeutta siitä, että elämäntilanteet muuttuvat. Innostusta ja jännitystä (ja pientä suorituspainetta) uusiin työkuvioihin liittyen. Helpotusta siitä, että lasten paluu arkeen ja hoitoon sujui suhteellisen sutjakkaasti, vaikka takana oli touhukas ja reissuntäyteinen viikonloppu. Kysymysmerkkejä. Vielä jäljellä vähän turhautumista siihen, että yhden viikon lepääminen ei riittänytkään kantamaan sinne jouluun asti.

Ajatukset pyörivät toisaalta työkuvioissa, uuden ja vanhan sovittamisessa yhteen. Toisaalta mielessä pyörivät töiden ulkopuoliset kysymykset, joihin vielä ei ole olemassa vastausta. Osa ajatuskapasiteetista on myös kiinni sen tarkkailussa, että mitä tarvitsen, mikähän auttaisi pääsemään kohti lempeää ja tehokasta olemisen virettä, millä voin kohentaa omaa jaksamistani jotta se oikeasti riittää sinne jouluun asti. Selvästi sitä pitää opetella, joten sen opetteluun voi yhtä hyvin ohjata sitä jaksamista.

Mitä kohti?

Mitä toivon tälle viikolle?

Intoa, energiaa, iloa, inspiraatiota. Sen vastapainoksi rauhaa, lepoa, tyytyväisyyttä, mukavuutta. Iloisia yllätyksiä ja samaan aikaan tasapainoa ja rutiinia.

Tasapainoa.

Ei mitään staattista ja jäykkää tasapainoa, vaan enemmän sellaista nuorallatanssijan tasapainoa, joka koostuu kymmenistä ellei sadoista pikkuruisista korjausliikkeistä.

Mun heikko kohta on se, että jos uppoudun johonkin juttuun, niin silloin uppoan siihen ihan täysin, ja on vaikeaa löytää tasapainottavia tekijöitä ennenkuin tulee joku dramaattinen merkki, että Nyt Ihan Oikeasti Jotain Muutakin. Mä olen vahvasti ”överit on parempi kuin vajarit” -koulukuntaa: jos tehdään, niin tehdään täysillä, eikä vähän ja kokeillen.

Se ei selvästikään toimi, ainakaan sellaisilla aikajänteillä joita tässä viimeisen, no, kymmenen vuoden aikana on tullut kokeiltua. Kuukausi ilman vapaapäiviä ei toimi. Viikko ilman yhtään meditaatiota on katastrofi. Viisi tuntia töitä tauotta hajottaa niskan. Ja niin edespäin.

Niin jos osaisi tehdä niitä pieniä korjausliikkeitä enemmän siellä seassa, ettei tarvitsisi niin usein tehdä kriisityötä itsensä kanssa. Tai jos osaankin pitää niitä pieniä korjausliikkeitä, niin mä haluaisin huomata ne. Tunnistaa, että tämä auttaa mua jaksamaan. Niin etteivät ne pienet korjausliikkeet jää pois kun tulee se uppoutumisvaihde päälle, vaan päinvastoin että niitä yhä tietoisemmin pitäisi siellä mukana.

Ja mitä ne pienet korjausliikkeet voisivat olla?

No vaikka näitä pysähtymisiä. Sen miettimistä, että mitä tarvitsen. Mitä kuuluu keholle, tunteille, ajatuksille? Olenko sosiaalisesti ylikierroksilla vai erakoitumassa? Teenkö niitä juttuja, joilla on kymmenen vuoden päästä merkitystä?

Tavallaan mindfulness-harjoitusta, ja tavallaan sellaista isompaan kontekstiin kalibroimista. Että ei horjahda sieltä nuoralta alas.

Miltä sun viikko näytti? Tyyli on vapaa, kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi! Ja jos haluat lisää työkaluja tällaisten pysähtymisten tekemiseen, niin Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssilla harjoitellaan myös pysähtymistä. Saat sen ilmaiseksi vaikka tuosta alta tilaamalla. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3