Pysähtyminen 82: Oli tarkoituskin levätä

Mistä tulen?

Viime viikko oli ensimmäinen, kun muksut oli loman jälkeen hoidossa. Haluaisin sanoa, että hyppäsin tehokkaasti sorvin ääreen ja pistin tuulemaan, mutta oikeasti mä pääasiassa nukuin. Mulle tulee ihan kansakunnan vihollinen -olo tästä, siis että miten voi ihminen olla niin törkeä että dumppaa lapset hoitoon jotta voi vaan kotona nukkua, mutta mä olin just se tyyppi. Tunsin siitä kyllä asianmukaisia tunnontuskiakin.

Naurettavaa (ja vähän surullista) tässä on se, että olin jo varmaan muutama viikko etukäteen fiilistellyt sitä, että kunhan muksut menee hoitoon niin mulla on viikko aikaa ennenkuin työt varsinaisesti alkaa (koska siis tein kyllä viime viikollakin yhden työkeikan, ei siinä), joten siinä mulla on aikaa levätä.

Tiesin älyllisesti, että jos mä en missään vaiheessa lepää ja nuku ja tuijota seinää ja itke ja hajoile, siis ihan rauhassa ja asiakseen, niin sitten syksy alkaa zombina ja jossain vaiheessa prakaa joko kroppa tai pää. Mä olin henkisesti varannut viime viikon sille, että siinä kohtaa mä otan aikaa lepäämiseen, kun se ei ole lapsilta pois eikä ole syksyn työjutut vielä alkaneet toden teolla.

Toisin sanoen kun viime viikolla lepäsin ja hajoilin, niin tein just sitä mitä mun oli alun perinkin tarkoitus sillä viikolla tehdä. Ja silti se tuntui todella omituiselta, vähän niinkuin varastamiselta. Että en tee mitään hyödyllistä. Vähän sama fiilis kuin silloin kun oli käsi paketissa – paitsi silloin mulla oli paljon selkeämpi syy olla tekemättä mitään hyödyllistä, kun oli luita poikki.

Samaan tapaan kuin sen käden kanssa, niin ihan oikeasti siitä lepäämisestä oli apua.

Tällä kertaa nukuin ja virkkasin, ja sen lisäksi tein monta kertaa päivässä irtipäästämisharjoituksia. Aina kun turhautti, pysähdyin päästämään irti siitä ajatuksesta, että mun pitää hallita tilannetta. Kun huomasin kehossa jännityksiä, pysähdyin hyväksymään niitä. Tein ”sekä että” -harjoituksia, eli sitä, että ajattelin ensin nykytilannetta ja sitten tavoitetilaa, ja vuorottelin niiden välillä kunnes oli helpompi ajatella, että ne ovat jatkumon kaksi osaa eivätkä vastakohdat. Kuuntelin inspiroivia podcasteja samalla kun join aamukahvia. Luin kirjoja, jotka liittyivät tasan vain omaan hyvinvointiini, eivät töihin tai opintoihin, ja päästelin irti aina kun huomasin, että kirja aktivoi jotain jumeja.

Lauantaina sitten heräsin muksujen kanssa aamulla ja tajusin, että nyt oikeastaan haluaisin tehdä jotain muutakin kuin homehtua.

Joten päivän mittaan siivosin tiskipöydän, viikkasin pari koneellista pyykkiä, vein haisevan bioroskiksen, siivosin vessan lavuaarin ympäryksen, jumppasin ja venyttelin. Ihan spontaanisti. Asioita, joita ei tullut mieleenkään tehdä esimerkiksi silloin parin päivän yksinolon aikana toissa viikolla, koska ei vaan irronnut. Nyt ne eivät tuntuneet mitenkään vastenmielisiltä velvollisuuksilta, vaan tavoilta pitää itsestä huolta. Sama fiilis jatkui sunnuntaina.

Ja nyt on pitkästä aikaa sellainen fiilis, että onpa ihana tarttua töihin.

Kannatti siis todellakin levätä, vaikka se tuntuikin vaikealta.

Missä olen?

Lihaksissa tuntuu mukavasti parin päivän liikkuminen. Tajusin aloittaa sillä lailla rauhallisesti (taas vaihteeksi), että olo ei ole kuin jyrän alle jääneellä. Se ei ole tavoitteenakaan, vaan lähinnä liikunnan saaminen tavaksi. Olo on virkeä. Istun koneen ääressä, kuuntelen Joe Satriania ja nautin keittiön ikkunan vihreästä maisemasta.

Tunteet ovat kuluneen viikon jäljiltä tasoittuneet iloksi ja kiitollisuudeksi. Lähinnä kiitollisuutta siitä, että luotin itseeni ja lepäsin ja kohtasin rauhassa kaikkia niitä ahdistuksia ja mörköjä ja ”miten sä voit olla tollainen p***a” -keloja, jotka hyökkäsivät päälle heti kun pysähdyin kuuntelemaan itseäni. Kiitollisuutta siitä, että on keinoja kohdata niitä. Kiitollisuutta siitä, että tajusin pysähtyä siinä vaiheessa, kun oma kapasiteetti vielä riitti tilanteen korjaamiseen.

(Sivuhuomiona Riittämättömyyden Tunteen Sekakuoro ilmoittaa tässä kohtaa, että selvästikin mä kuvittelin kaiken väsymyksen ja ahdistuksen: jos mä selvisin siitä omin avuin ilman terapiaa ja osastojaksoa, niin eihän se silloin voinut olla mitään, eikä siihen sen vuoksi ollut oikeasti mitään syytä tarttua, vaan mä kuvittelen vain olevani jotenkin erityinen kun selitän miten mua ”vähän väsytti”. Että hittovie kun et osaa edes uupumista tehdä kunnolla ja perusteellisesti, vaan pitää tolla tavalla kesken lopettaa. Olisit edes kunnolla palanut loppuun niin voisit jostain jotain sanoakin. Merkitään muistiin.)

Ajatukset ovat vielä aika hajallaan, mutta yksi selkeimmistä ajatuksista, joita tässä hetkessä huomaan, on kirjoittamisen tärkeys. Viime viikolla oli monta kertaa, jolloin halusin kirjoittaa – sähköpostilla kommenttia erääseen podcast-jaksoon liittyen, Facebook-päivitystä, muuten vain ajatuksia – mutta en ottanut kirjoitusvälineitä esiin. Sekin oli edistystä verrattuna siihen, että jossain vaiheessa jopa näiden pysähtymisten kirjoittaminen otti koville, ja tuntui ettei ole mitään sanottavaa. Nyt kuitenkin huomaan, että jos en aktiivisesti rakenna itselleni kirjoittamisen mahdollisuuksia, niin jotain menee tukkoon.

Katsoin viime viikolla muutaman J. K. Rowlingin haastattelun, ja hän puhuu paljon siitä, miten tarvitsee kirjoittamista jotta pysyy henkisesti tolpillaan. Tunnistan samaa ilmiötä itsessäni – ja olisikin kiinnostavaa tietää, miten paljon tästä kuluneen vuoden ja kesän uupumisesta liittyy siihen, että kirjoittaminen muuttui itseilmaisun keinosta työtehtäväksi. Jos yritän kirjoittaa tavoitteellisesti ja jotenkin ”idea edellä”, niin tuntuu kuin hiihtäisi nurinpäin olevilla suksilla. Ei kulje. Kun taas jos istun näppäimistön ääreen ja katson, että mitä tulee, niin silloin tulee kirjoitettua ja opin itsekin jotain uutta itsestäni. Sitä ”mitähän tänään ajattelen” -kirjoittamista haluan opetella uudestaan.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tälle viikolle:

Rutiinia
Oivalluksia
Helppoutta
Lepoa
Aikaansaamista
Flow’ta
Vapautta
Inspiraatiota
Luottamusta
Iloisia yllätyksiä
Yhteisymmärrystä
Yhteyttä

Tällä viikolla alkaa uusia juttuja. Omien töiden lisäksi uusia yhteistyökuvioita lähtee liikkeelle, ja elokuussa on vielä pari psykologian tenttiä, joihin lukeminen tulee haukkaamaan muutaman työpäivän. Yritän taas tällaista vallankumouksellista ajatusta, että tekisin asioita niin, että ne tuntuvat hyvältä. Toisin sanoen jos pelottaa, niin lempeästi kohtaan sen pelon ja kuuntelen, mitä se kertoo. Jos väsyttää, niin kuuntelen sitä väsymystä. Jos kiukuttaa, niin puran sen kiukun tekstiksi ja kuulostelen, missä se kiukun ydin oikeasti on.

Tämä kaikki vaatii aikaa ja kiireettömyyttä. Ehkä sen takia se ei kesällä onnistunutkaan: olin päättänyt etukäteen aikataulut asioille, ja siihen aikatauluun ei mahtunut mikään jarruttelu, hidastelu tai suunnitelmien muuttaminen koska ”nyt pitää levätä”. Ja koska olin tehnyt sen aikataulun ilman, että aidosti pysähdyin kuuntelemaan itseäni, niin en osannut ottaa huomioon sitä, että asiat menevät useimmiten eri tavalla kuin mitä optimistisesti ajattelee. Se on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ehkä sen takia olen nyt tämän syksyn osalta vielä vähän kainostellut aikataulujen laatimista. Koska hei, mä olen tänään jo ollut monta tuntia hereillä ja työkuntoinen, kauheaa kainostelua tollainen ettei heti ole puolen vuoden aikataulut kasassa! Vai voisiko kyse olla siitä, että mä en ole ehtinyt kuunnella itseäni niiden aikataulujen laatimisen suhteen? (Riittämättömyyden Tunteen Sekakuoro ilmoittaa, ettei siitä ole kysymys, vaan mä olen vain täysi p***a joka ei osaa edes töitään aikatauluttaa niin että ehtisi tehdä kaiken kunnolla. Merkitään muistiin.)

Kuunteleminen.

Se olkoon tämän viikon teema. Itseni kuunteleminen, muiden kuunteleminen, inspiroivan musiikin kuunteleminen. Ympäristön kuunteleminen ja sitä kautta läsnäolon palauttaminen. Kehon ja tunteiden kuunteleminen. Kirjoittamisen suhteen se, että mä annan itselleni mahdollisuuden istua ja kuulostella, mikä ajatus haluaa tulla tänään kirjoitetuksi.

Mennään sillä.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tyyli on vapaa, saa kirjoittaa tai piirtää tai runoilla tai heitellä satunnaisia sanoja peräkkäin. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3