Pysähtyminen 81: Järkevä Minä vs. sielun pohjamudat

Mistä tulen?

No viime viikko oli kokonaisuudessaan yksi pysähtyminen. Tavallaan. Toisesta näkökulmasta olin jatkuvasti menossa johonkin suuntaan. Hmm, jännä.

Viikonloppu ja alkuviikko menivät siis anoppilassa, ja siellä ollaan jotakuinkin jatkuvasti menossa jostain johonkin. Käytiin mansikoita poimimassa muksujen kanssa, kanavaristeilyllä puolison kanssa, Lappeenrannan sataman Hiekkalinnassa ja niin päin pois. Ja kuitenkin, vaikka koko ajan oltiin menossa johonkin, niin pysähtymistä oli ihan jo se, että teki yhtä asiaa kerrallaan. Mansikkamaalla poimitaan mansikoita, siinä se. Kanavaristeilyllä istuttiin puolison kanssa kolme tuntia kahdestaan saman pöydän ääressä ja juteltiin menneistä ja tulevista.

Ja sitten kun lähdin kotiin päin bussilla (kaksi päivää ennen muuta perhettä), niin mitäs muuta kolmen tunnin bussimatka on kuin paikallaan istumista ja pysähtymistä. Kuuntelin podcasteja ja nautin yksinolosta täydessä bussissa. Kun pääsin kotiin, niin istuin sohvalle virkkaamaan ja katsomaan leffoja. Seuraavana päivänä kuuntelin muutaman enneagrammiluennon ja venyttelin.

Ja ehkä siinä kahden päivän yksinolon myötä huomasin, että miten ruhtinaallisen väsynyt oikeastaan olinkaan. En pelkästään univäsynyt (anoppilan onnellisia puolia on se, että saa nukkua kun nukuttaa, kun lapset touhuavat mamman kanssa omiaan), vaan hyvin perusteellisesti sekä kehon että tunteiden että mielen tasolla väsynyt. No, se väsymys sitten väritti loppuviikkoa, semminkin kun sunnuntaina kävin vielä ystävän seurana reissaamassa Tallinnan liepeille ja takaisin perhejuhlaa viettämään.

Samaan aikaan tuntuu ihan typerältä valittaa väsymystä, Kun Onhan Maailmassa Paljon Väsyneempiäkin Ihmisiä. Hmm, tämä onkin kiinnostavaa. Ei siis se, että vertaan itseäni muihin, vaan ylipäänsä se, että näköjään asioiden huomaaminen ja niiden ääneen sanominen = valittamista. Järkevä Minä ei ajattele näin, vaan on ihan tosi tyytyväinen siihen, että huomaan asian ja pyrin tekemään sille jotain, riippumatta siitä, onko maailmassa muita väsyneitä.

Selvästi jokin muu osa minussa on kuitenkin vieläkin sitä mieltä, että omista tarpeista, varsinkaan niiden vajauksesta, ei puhuta. Paitsi jos on suunnitelma siitä, miten sen asian selvittää ja hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ei voi olla niin, että sanon tarvitsevani jotain, ja sitten on jotenkin kuulijan vastuulla (hmm, tämäkin on kiintoisaa) ratkaista se asia. Ei saa valittaa, ei saa olla tarvitseva, ei saa olla heikko ja toisten vastuulla. Pitää olla itsenäinen, vahva, pärjäävä, sinnikäs, osata huolehtia itsestään.

Ja kaikkein ärsyttävintä on, että nämä vanhat, pölyiset, vuosikymmenten takaiset ajatuskelat nousevat pintaan juuri silloin, kun olen väsyneimmilläni. Silloin, kun on energinen ja jaksava olo, niin Järkevä Minä pystyy järkeilemään, että kyllä, avun pyytäminen ja vastaanottaminen on kokonaistaloudellisesti kannattava ratkaisu. Tai että joo, on ihan loogista että väsyttää, koska X viikkoa ja kuukautta ja vuotta on mennyt olosuhteissa, joissa palautuminen ei ole ollut optimaalista. Sitten kun on väsynyt, niin se Järkevä Minä jaksaa vain vaisusti piipittää jossain nurkassa, kun ihan toiset ajattelun tavat hyökyvät niskaan.

Tämä lienee asia, jota on hyvä tutkia syvemmin. 🙂

Missä olen?

Kehoa väsyttää. Sunnuntain herätys kello 5.30 ja täyteen aikataulutettu päivä tekivät aika hyvin selvää viime viikon aikana saavutetuista lepäämisen edistysaskeleista. Kahvia ja sokeria on mennyt tarpeettoman paljon (ks. kohta ”Järkevä Minä piipittää vaisusti nurkassa”), ja tarpeettoman iso prosentti edellisen viikon hereilläolotunneista kului istuma-asennossa könöttäen.

Tunteille kuuluu aika sellaista väsynyttä, mutta neutraalin positiivisessa sävyssä, ei epätoivon värittämänä. Jos jotain on tässä viimeisten kymmenen vuoden aikana oppinut, niin se on se, että tunteita tulee ja menee. Se, että tänään tuntuu joltain, ei tarkoita, että se on pysyvä olotila.

On toki pettymystä siitä, että viikon lepääminen ei kuitannutkaan vuoden stressejä (wau, siinäpä odotusten ja todellisuuden ristiriitaa!), tai että en pystynyt lepäämisen ja rentoutumisen lomassa (tai lasten kanssa hengaillessa) vaivattomasti myös lukemaan tenttiin. Toisaalta on myös kiitollisuutta siitä, että viime viikon pysähtymisten myötä tuli myös aitoja oivalluksia siitä, miten mun tämänhektinen (piti kirjoittaa tämänheTKinen, mutta ei se väärin oo noinkaan) arki ja lähestymistapa elämään ja lepäämiseen itse asiassa sabotoi tehokkaasti rentoutumista. Ja tietysti vähän ahdistusta siitä, että nyt kun olen oivaltanut jotain, niin pirskales pitää ruveta harjoittelemaan niitä asioita käytäntöönkin ja millä energialla.

Ajatukset… hmm. Kuuntelin tällä viikolla enneagrammijuttuja enemmänkin, ja tunnistin itsessäni kaksi isoa asiaa. Ensinnäkin pyrin hallitsemaan asioita ajattelemalla ja järkeilemällä. (Ks. kohta ”Järkevä Minä”.) Toisekseen, kun jokin asia on epämiellyttävä, mun ensimmäinen vaisto on välttää, väistää, poistua paikalta, olla kohtaamatta ja tuntematta ja tekemättä.

Vaatii tietoista läsnäoloa ja hyväksymistä, jotta mä saan itseni tietoisesti kohtaamaan jonkin sellaisen asian, jota en halua kohdata. Ja koska läsnäolo ja hyväksyminen vaatii ajattelun lisäksi myös tunteiden ja kehon osallistumista, niin erityisesti väsyneenä se on tosi vaikeaa, koska ensin tarvitsisi a) huomata, että nyt tarvitaan läsnäoloa ja hyväksymistä, ja b) saada keho ja tunteet mukaan tähän hetkeen sen Järkevän Minän vierelle.

Vaikeaa tästä tekee se, että yksi näistä vanhoista, pölyisistä, sielun-pohjamuta-keloista väittää mulle myös, että jos mä päästän tunteet näkyviin ja tietoisuuteen, niin ne ottaa vallan kokonaan. Että ne on jotain vaarallista ja pitelemätöntä, ja tekee peruuttamatonta tuhoa. Mun Järkevä Minä tietää, että tunteet on vain tunteita, ne on vain energiaa kehossa, ja että niiden patoaminen on paljon haitallisempaa kuin hyväksyminen. Ja kuten on ollut tässä nyt trendinä, niin hankaluuksia tulee silloin, kun Järkevä Minä on siinä vaisu-piipitys -moodissa. Niinkuin tässä kuluneella viikolla.

Niin lähinnä tällä hetkellä ajatukset pyörii siinä, että tietoisesti huomaan tilanteet, joissa välttelen jotain. Toiminnan huomaamisesta on (mulla) aika lyhyt askel tunteen huomaamiseen, ja tunteen huomaamisesta lyhyt askel sen hyväksymiseen, että näin saa olla. Nyt mä välttelen ja se ärsyttää mua, näin saa olla. Kun Järkevä Minä pysyy prosessissa mukana, niin onnistun huomaamaan ne tilanteet jo siinä vaiheessa, kun ne on vasta pieniä. (Kärsivällinen kasvattaja -kurssilla puhutaan ”pienistä lohikäärmeistä”.)

Mitä kohti?

Muksut palasivat hoitoon, joten arki alkaa. Mä odotan ja toivon, että arki tuo myös mukanaan sellaista pysähtymisen ja rauhoittumisen ja läsnäolon aikaa, jota tässä lasten loman aikana ei sattuneesta syystä ole kauheasti ollut.

Mä toivon vähemmän ahdistusta ja enemmän rauhaa.
Vähemmän pelkoa ja enemmän luottamusta.
Vähemmän eristäytymistä ja enemmän yhteyttä.
Vähemmän pakenemista ja enemmän läsnäoloa.
Vähemmän kiukuttelua ja enemmän hassuttelua.
Vähemmän sokeria ja enemmän kasviksia.
Vähemmän kahvia ja enemmän vettä.
Vähemmän stressiä ja enemmän flow’ta.
Vähemmän kaaosta ja enemmän selkeyttä.
Vähemmän epävarmuutta ja enemmän vakautta.

Jos noista vaikka. 🙂

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Sana ja tyyli on vapaa kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3