Pysähtyminen 142: Diippejä vesiä

Mistä tulen?

Syvä huokaus, tämän kysymyksen äärellä taas. ?

Tämä viikko on ollut sellainen syvien vesien viikko. Tällä viikolla mulla tulee mittariin samat lukemat joihin siskon mittari aikanaan syövän takia pysähtyi, joten on tullut vietettyä aikaa nokakkain esimerkiksi oman kuolevaisuuden kanssa. Lisäksi tuntuu, että kaikki, mitä olen lukenut tällä viikolla, on onnistunut kaivamaan sielusta vielä enemmän haavoittuvuutta auki.

Luin Glennon Doyle Meltonin ”Love Warrior” -kirjan, jossa hän kuvaa omasta kokemuksestaan tarkkanäköisesti sitä, millaisessa ristipaineessa sitä ihminen yhteiskunnassa elää – naiset keskimäärin yhdenlaisessa, miehet keskimäärin vähän toisenlaisessa – ja miten ihminen voi päätyä sen ristipaineen aiheuttamaa kipua itsessään lääkitsemään ja turruttamaan. Tunnistin kirjasta itseni aika monesta kohtaa, vaikka omat lääkitsemisen tavat onkin olleet erilaisia kuin Glennonin kuvaamat bulimia ja alkoholismi. Tunnistin myös kiitollisena monta kohtaa siitä ihmisen ja ihmissuhteen paranemisen prosessista, jota kirja valottaa. Jos saat käsiisi, niin suosittelen lämpimästi, vaikkakin sellaisella ”sielu saattaa haljeta ja laajentua” -varoituksella.

Niin mä olen ottanut tämän ”kohtaa oma kuolevaisuutesi” -viikon sellaisena auki pysymisen harjoituksena. Tuli eteen mitä tahansa, niin aina kun oon bongannut defensiivistä käytöstä itsessäni, hengitän ja päästän irti ja yritän olla auki ja läsnä. Se on välillä näyttänyt siltä, että istun sohvalla ja hengitän 20 minuuttia vaikka olisi ”pitänyt” jo tehdä jotain ihan muuta (ja kummasti ne ”pitäisi” -tilanteetkin sitten ratkesivat lempeämmin kuin puskemalla). Pitkästä aikaa olen taas valvonut öisin, kun neljävee kömpii kainaloon. Korvatulpista huolimatta unta on saanut hakea, kun keho ja mieli vastustavat rentoutumista ja meditaatiota ja pyörittävät mielummin kaikkea muuta (tämänkin pysähtymisen kirjoitin mielessäni viime yönä aika monta kertaa).

On sellainen olo, että kohta pamahtaa äänivalli, tavalla tai toisella, ja sitten on taas helpompaa, mutta ennen sitä häkki tärisee aika kovasti. Senkin yritän ottaa niin, että tämä jännitys ja haavoittuvuus ja hajalla oleminen kuuluvat asiaan. Jollain tavalla tämä haavoittuvuus tuntuu liittyvän sen ymmärtämiseen, miten rajallista tämä meidän aika täällä pallolla on. Tai kun kyllähän sitä tietää, että ihmisen kuolleisuusprosentti on keskimäärin 100%, ja silti elättelee illuusiota siitä, että päiviä tulee ja tulee varmuudella yksi toisensa jälkeen.

Niin ehkä tämä prosessi on myös sitä, että opettelen suostumaan siihen, että tämäkään asia ei ole minun käsissäni. Että oikeastaan mun valinta on se, että nyt on tämä hetki, mitä haluan tässä hetkessä tehdä? Ja aina mä palaan samoihin asioihin. Kunnioitus, rehellisyys, empatia, rakkaus. Ja että kunnioittaisi ja olisi rehellinen ja empaattinen paitsi toisille niin myös itselleen. (Jopa rakastaisi itseään? Tämä on kysymysmerkillä, koska se on vielä niin pahasti prosessissa, mutta siihen tässä kaikki merkit näyttää osoittavan.)

Tällä viikolla se oman itsen kunnioittaminen, rehellisyys ja empatia on näyttäneet muun muassa siltä, että oon paikannut niitä unettomia öitä päikkäreillä ihan surutta, vaikka mieli keksisikin sata muuta asiaa, joita tarttis tehdä. Tai olen valinnut olla ottamatta stressiä asioista, jotka voi hoitaa myös riittävän hyvän rimaa hipoen. Tai että olen ollut itselleni suora ja avoin siitä, mitä joku tilanne tai ihminen herättää – oli se sitten selkeää tai ei. Että olisi siinä epäselvässäkin läsnä ja auki, vaikka mieli taas haluaisi lokeroida kaikki asiat siisteihin laatikoihin ja kirjoittaa värikoodatuilla tusseilla päälle arkistokoodit.

Missä olen?

Keho on edelleen väsynyt ja jännittynyt, vaikka sainkin nukuttua tapaamisten välissä pienet päikkärit. (Kotitoimisto wins!) Huomaan selkärangan pienissä lihaksissa jännityksiä, samoin lonkissa ja niskassa. Lisäksi keho jo vähän flirttailee PMS:n kanssa, ikäänkuin tässä viikossa ei olisi jo valmiiksi riittävästi kaikkea. ? Olo on kuin seitinohuessa krapulassa, vaikka en muista, milloin viimeksi join alkoholia. Toisaalta verensokeri on ihan hyvissä kantimissa, ei palele, hengitys kulkee (kerrankin huomaan että nenä _ei_ ole tukossa).

Tunteet… no niin no. Tällaisessa hetki kerrallansa -fiiliksessä edetään, välillä iloa ja välillä surua ja välillä kiukkua. Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että löysin, ei, otin itselleni aikaa kirjoittaa. Loppuviikko jännittää, työkuvioiden puolesta on toistaiseksi helpotusta ja armollisuutta ilmassa, ja kaiken pohjasävynä sellainen epävarmuuden bassonuotti. Ehkä kun siihen nuottiin tottuu, niin tämä haavoittuvuus helpottaa? Tai sitten siihenkin tottuu?

Ajatukset… Kielenopetusjuttuja. Väikkäri-ideoita. Kiinnostavia keskusteluja kuluneelta viikolta. Nelikenttiä ja venn-diagrammeja. Työmatkan maisemia. Pyykkihuollon käytäntöjä. Brené Brownin uusimman kirjan (sitäkin aloitin kuluneella viikolla) anekdootteja. Perheenjäsenten fiilisten ja tilanteiden arvailua – mikähän lapsilla on tällä hetkellä vaihe hoidossa, mitähän puoliso tekee Nordic Business Forumissa. Ajatuksia itserakkaudesta, ja riman laskemisesta, ja armollisuuden ja inspiraation ilmapiiristä.

Mitä kohti?

Jaa-a. Nyt on sellainen kysymys, että en kyllä tiedä.

Kalenteri väittää, että ensi viikko tulee. Ja että silloin on opetusta, ja dialogiryhmää, ja näköjään esikoisen eskarikeskustelu. Hmm. Tällä hetkellä se kaikki tuntuu about yhtä kaukaiselta kuin ajatus siitä, että joskus on ehkä 3100-luku, ja silloinkin saattaa olla vielä ihmisiä ja kalentereita. (Ehkä.)

Niin näköjään mä tarvitsen läsnäoloa. Miten mä tässä hetkessä etenen niin, että mun ja toisten tarpeet täyttyisi mahdollisimman kunnioittavasti ja samalla helposti? Entä tässä hetkessä?

Syviä hengityksiä, meditaatiota, päikkäreitä, ruokaa, halauksia, vettä. Myös tyhjän paperin äärelle suostumista, ihan siltä varalta että olisi jotain sellaista mielessä, joka haluaisi paperille.

Tällä tulevaan viikkoon (siltä varalta, että se ei olekaan hypoteettinen). Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3