Pysähtyminen 141: En ole kaktus

Mistä tulen?

Yh-arkea jatkui vielä tällä viikolla, ja puoliso palasi ihan vasta kotiin. Tämä oli ihan hyvä ajoitus, koska kaikilla alkoi olla jo aikamoinen ikävä ja sen myötä aika kova väsymys. Toisaalta oli myös ihan hyvä boot camp itselle siitä, että ne omat tarpeet täytyy ihan oikeasti laittaa keskiöön ensin, koska muuten ei irtoa enää mitään, ainakaan meikäläisestä. Ei tullut mieleenkään esim. tinkiä syömisestä tai yöunesta, tai muuta sellaista mikä joskus muinoin olisi kulkenut käsi kädessä stressaavan arjen kanssa.

Huomasin jopa, että liikkuminen auttaa jaksamaan. Tämä tulee shokkina ei-yhtään-kenellekään, tiedän, ja silti vasta nyt tuli sellainen tilanne, että ihan oikeasti tarttee jumpata jotta jaksaa. Tai veivata kahvakuulaa, mutta silti. Tuli kaiveltua myös tunnepuolen pohjamutia, koska mitäpä sitä muuta tekisi kun on arki-iltana saanut lapset nukkumaan eikä kiinnosta viikata pyykkiä. (Toiset harrastaa käsitöitä tai liikuntaa, mä harrastan oman navan kaivelua. Huvinsa kullakin. ? )

Ja kun sitten puoliso tuli kotiin, niin huomasi, miten paljon olin kuitenkin kantanut huomaamattani jännityksiä kropassa. Kaikesta meditaatiosta ja rentoutumisesta huolimatta olin näköjään ollut puolitoista viikkoa jatkuvassa kevyessä jännitystilassa, joka rentoutui vasta kun puoliso palasi. Ehkä se liittyi yhden aikuisen arkeen (jonkun sellaisen ajatuksen kautta, että ”jos mä rentoudun kokonaan niin sitten nukahdan enkä herää jos lapset tarvitsee mua”), ehkä se liittyi ylipäänsä siihen että toinen on kaukana ja jos jotain sattuu niin mä en voi tehdä mitään (ikäänkuin mä voisin tehdä mitään jos jotain sattuu kotimaan kamaralla, mutta eihän nää ikinä oo rationaalisia). Tai joku muu jännitys, en tiedä. Nyt se alkaa hiljalleen purkautua kehosta.

Vaan ihan kiva viikko, jos ei huomioi sitä, että olin jatkuvasti myöhässä omista aikatauluistani ja koko ajan väsytti. ? Kaikki saatiin syötyä ja nukuttua ja välillä ulkoiltuakin, ketään ei tarvinnut käyttää tikattavana lasaretissa eikä mitään mennyt vakuutukseen. Enkä palanut loppuun. Katsoisin että tavoitteisiin päästiin ihan mukavasti.

Missä olen?

Keho tykkää kovasti kahvakuulailusta, ja ehkä kaipaisi sen lisäksi vähän venyttelyä. Vettä voisi aina juoda lisää, tänään se onnistui vähän paremmin kuin viimeiset pari päivää. Olen löytänyt täydellisen aamiaisen (itsetehty uunissa paahdettu mysli, jossa on kaurahiutaleita, hirssiä, erilaisia siemeniä ja pähkinöitä sekä mausteita – viimeisimpään satsiin laitoin kanelia, muskottia, inkivääriä ja neilikkaa pumpkin spice -hengessä), joka pitää kylläisenä pitkälle iltapäivään, joten verensokeri on paremmissa kantimissa kuin pitkään aikaan. Hartiaosasto kerää jännityksiä opettaessa – edelleen mä kannan vastuuta jostain, en tiedä mistä. Lisää tietoisuutta ja hyväksymistä hartioihin, kiitos.

Tunteet on aika hyvällä hyrinällä. Tulin äsken dialogiryhmästä, jossa käsiteltiin U-prosessia eli presencingiä, ja sen myötä on pinnassa innostusta ja kiitollisuutta ja uteliaisuutta ja läsnäoloa. Muutamasta laiminlyödystä hommasta on turhautuminen ja häpeä, ja osasin pyytää niihin apua. (Siitä miljoona onnistumispistettä!! Hurraa!!) Loppuviikon työkuviot vähän jännittää aikataulujen puolesta, ja sitten taas toisaalta sen alla on kuitenkin rauha siitä, että mun ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan vaan tehdä sitä mitä osaan.

Ajatukset… Huomaan, että paljon on ajatuksia kohti uutta. Niiden kannoilla tulee ääni, joka varoittaa innostumasta uusista jutuista kun on miljoona muutakin asiaa kesken, ja se on tavallaan ihan relevantti ajatus. Vaan tää tuntuu ehkä erilaiselta. Tämä vire on sellainen, että sen uuden voisi antaa nousta siitä, mitä on jo olemassa tai tuloillaan tai itämässä, eikä välttämättä niin, että keksii tyhjästä jonkun jutun jotta ei tarvitsisi tehdä edellisiä.

Se U-prosessi auttoi jännällä tavalla siltaamaan mennyttä ja tulevaa, ja mulla on aika lupaava fiilis siitä, että se voisi olla jotain sellaista mitä mä voisin käyttää jatkossakin. Ja samalla siinä U-prosessissa on jotain samaa kuin tässä pysähtymisessä, että ensin huomioidaan se, mistä tullaan ja sitten ollaan läsnä sen kanssa mitä tässä hetkessä herää ja sitten jollain lailla konkretisoidaan sitä eteenpäin. Ehkä se siksi tuntui niin tutulta.

Mitä kohti?

U-prosessissa yksi kysymys on suunnilleen ”anna sen nousta esiin mikä on nousemassa; mitä tässä hetkessä on heräämässä”. Jos kuulostelen, että mikä tässä hetkessä on heräämässä, niin…

Strength

Mulla on ollut vähän sellainen ajatus, että mä olen (fyysisesti, jaksamiseltani) heikko ja hauras enkä jaksa mitään. Ja joo, mä olen herkkä sille, että millaisissa olosuhteissa mä toimin. Jos mulla on tarpeet täynnä niin mä jaksan vaikka mitä, ja kun mä treenaan niin mä vahvistun. (Tämä pätee siis sekä kehoon että tunteisiin että ajatuksiin että intuitioon että muihin itsen elementteihin.)

Ja samaan aikaan jos mä en huolehdi mun tarpeista, niin en mä tietenkään jaksa, koska ei ole mistä ammentaa. Jos mä en nuku riittävästi (tai riittävän syvästi – korvatulpat on nykyään mun tästä-ei-tingitä -listalla), tai syö kunnon ruokaa, tai tule kuulluksi, niin totta ihmeessä mä olen heikko ja hauras koska mun energia on ihan lopussa. Jos mä keskityn siihen, että syön ja liikun ja nukun ja huolehdin siitä, että tulen kuulluksi ja nähdyksi ja nauran ja tanssin ja meditoin, niin tottakai mä jaksan paremmin.

Tuli mieleeni se ajatus, että jos kukka ei oikein jaksa kasvaa, niin hyvä puutarhuri kiinnittää huomioita kasvuympäristöön, multaan, valoon, veteen, lannoitteeseen. Ei se valita, että nyt toi on vaan tollainen huono kukka, vaan se miettii, että mitähän tämä kukka tarvitsee. Niin ehkä munkaan ei tarvitse pitää itseäni vääränlaisena kukkana, jos mä en sattumalta olekaan kaktus, joka selviää yhdellä kastelulla vuodessa. Mä nyt vain satun tarvitsemaan tietynlaisen mullan ja tietyn verran vettä ja auringonvaloa ja lämpöä.

Huomaan ajattelevani, että miten voi oikeasti olla niin, että mun tarttee oppia tämä omista tarpeista huolehtimisen tärkeys ja validius näin monta miljoonaa kertaa. Että ei mun pitäisi tarvita näin monta treenikertaa. Ja sekin on taas ”vääränlainen kukka” -ajattelua. Selvästi mun tarttee opetella tämä ainakin miljoona kertaa, jotta se on itsestäänselvää. Minä saan tarvita sitä mitä tarvitsen. ja mun tarpeet saa olla täynnä ja mä saan olla vahva ja voida hyvin.

Niin jos tällä tulevaan viikkoon! Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3