Pysähtyminen 140: Yh-arkea ja uteliaisuutta

Mistä tulen?

Tällä viikolla oon ollut lasten ainoana vanhempana kotona, koska puoliso on reissulla Atlantin toisella puolen.

Kiitollista:

– Skype ja Facebook Messenger on olleet kovassa käytössä. Toisin sanoen ollaan voitu jutella suht vapaasti ilman pelkoa massiivisista puhelinlaskuista (kiitos wifi ja pakettidata).

– Tällä viikolla mun opetusaikataulu on ollut sellainen, että ei oo tarvinnut vetää ihan sata lasissa. Otin tavoitteeksi, etten pala tällä viikolla loppuun, ja se näyttää onnistuvan.

– Lasten hoitokuviot on menneet sujuvasti vaikka mun töiden takia onkin joutunut tekemään järjestelyitä. Onni on turvaverkko. ❤️

– Noin muuten on peruspalikat olleet kunnossa – ollaan oltu terveitä, asiat on pysyneet ehjinä, päivärytmi on suunnilleen vakaa jo kun hoito- ja työarkea on pyöritetty jo useampi viikko.

Raskasta:

– Aikaeron takia on välillä ollut vaikea löytää hyviä hetkiä soitella – aina on joku menossa nukkumaan tai just heräämässä.

– Kun kaikilla on ikävä, niin se väsyttää entisestään, ja se kiristää pinnaa täällä kotona. Silloinkin, kun ymmärrän, mistä lasten käytös johtuu. Noin objektiivisella tasolla me ollaan kaikki vedetty tosi vahvaa suoritusta, ja tällai subjektiivisesta näkökulmasta sitä on joinain hetkinä vähän vaikea arvostaa.

– Normaalisti meillä puoliso on se, joka laittaa ruoan. Tällä viikolla mun luovuus on puskettu äärimmilleen, kun tarttis keksiä ruokia, joita a) kaikki syö ja b) ei tarttis vääntää tuntikausia. Toisin sanoen helppoa lapsille maistuvaa kasvisruokaa. Toistaiseksi ollaan voiton puolella (esimerkiksi soijasuikale-curryviillokki oli oikeastaan ihan tosi hyvää), mutta huomaan että tämäkin on asia, jossa joudun vähän pois mukavuusalueeltani. Tai siis joko minä joudun tai lapset joutuu, enkä halua myöskään tehdä sellaista ruokaa jota lapset ei edes maista.

– Kämppä näyttää just siltä että ei oo ollut ripaustakaan ylimääräistä energiaa mihinkään siivousta muistuttavaan. Kaukana on ne päivät jolloin kaikki lelut kerättiin ennen nukkumaanmenoa – tällä viikolla se on saavutus, että lastenhuoneen lattia on illalla tyhjä ettei kukaan yöllä hiippaillessaan telo itseään.

Missä olen?

Keho on hartioista aika kiinteä ja silmistä hiekkainen. Joogailin tänään, ekaa kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ja lonkat kyllä muistuttivat että olis vissiin kannattanut tehdä jotain välillä häh. Kurkku on sen tuntuinen, että kunhan puoliso tulee kotiin ja stressi laukeaa niin päästään tämän syksyn toiseen flunssaan kiinni.

Tunteet on sellaisessa… hmm. Aika hauraassa tilassa. Tai viimeiset pari päivää on menneet jonkinlaisessa jumikuplassa, että ei oikein pääse käsiksi siihen, miltä tuntuu. Ja tänään kun tein meditaation, niin jostain aika syvältä aukesi joku itku, ja sen jäljiltä on vielä vähän haavoittuvainen fiilis. Toisaalta on ihan iloinen ja levollinen olo monista asioista, ja jonkin verran on myös sellaista kärsimättömyyttä ja ärtymystä siihen, että en kykene konkreettisten tekojen tasolla kaikkeen siihen mitä haluaisin kun on paria astetta syvempi prosessi viemässä kapasiteettia ja puolisokin on reissussa. Että hittovie ei sellaisen pitäisi (johtolanka! siellä on joku ajatus taustalla!) niin pahasti ihmistä hajottaa että tekeminen ei onnistu.

Ajatukset… kellon raksutus. Lasten Pokémon-intoilu. Skype-puhelut tänään. Maanantaina oli empatiakeskustelu, se oli hyvä. Tänään kuuntelin kiinnostavia juttuja, joista listasin muistiin omia reaktioitani ja vastustuksiani niin niitä voisi työstää tässä nukkumaan käydessä.

Päätä särkee, ehkä hartiat. Miten saisi opettaessa pidettyä hartioista huolta niin, ettei ne jumahtaisi aina näin pahasti? Voisin tietysti ruveta jumppaamaan kun opiskelijat tekee parityötä, mutta se olisi ehkä liian häiritsevää. Jotain läsnäolon ajatusta hartioihin kun huomaan niiden kiristyvän? Mitähän mä niillä hartioilla niin kovasti kannan, että ne jumahtaa aina opettaessa? Paitsi tietysti jollain tavalla vastuuta siitä, että homma etenee. Toisten hyvinvoinnin edistämisen tarve, pätevyyden tarve, ennakoitavuuden tarve? Jotain sellaista. Millähän ajatuksella tai kysymyksellä sitä saisi kevennettyä? Voisiko siihenkin päteä se sama: mitä mun hartiat juuri nyt tarvitsee?

Mitä kohti?

Vielä ensi viikonlopun yli elämme tällaista yh-arkea. Mitä mä siihen kaipaisin?

Läsnäoloa. Helppoutta. Vapautta (jos ei muusta niin kaikenlaisesta ”pitäisi”-smistä.) Rauhaa. Tarpeisiin keskittymistä. Rakkautta. Kärsivällisyyttä.

Ja heti tulee ajatus, että helpommin sanottu kuin tehty. Vaan jos ei sano, niin ei niitä sitten löydy yhtään sen helpommin. Voisiko sen ”kauhea vaatimuslista voisit nyt joskus tyytyä vähän vähempään” -litanian sijasta vaikka ihastella, että wau miten olisikaan mahtavaa jos näitä asioita saisi viikkoon lisää? Että antaisi itsensä vaan haluta näitä ja olla avoin sille, että niitä voi löytyä monella tavalla?

Tämähän meni kysymyspainotteiseksi. Ja toisaalta, uteliaisuus on aika paljon rakentavampi lähtökohta kuin ahdistus ja pessimismi. Ehkä siis uteliaisuuttakin ensi viikolle: aika jännä, tämä meni näin, mitähän seuraavaksi?

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3