Pysähtyminen 130: Rokkia, rakkautta, rutiinien palauttelua

Mistä tulen?

Tätä viikonvaihdetta väritti kaikkein eniten Ruisrock-reissu kahdestaan puolison kanssa. Teki hyvää sielulle ja päälle ja parisuhteelle olla välillä ihan vain oma itsensä useamman päivän putkeen. 

Vaikuttavia keikkoja, paljon kävelemistä (keskimäärin 15 kilsaa per festaripäivä), rauhallisia aamupäiviä, iho jatkuvasti aurinkorasvan ja festarihiekan peitossa. Onnistuneita strategioita festarimassan seassa toimimiseen (”kun näet ruokakojun/vessakeskittymän jossa ei ole jonoa => hyvä aika huolehtia perustarpeista”) sekä läsnäoloa, kuuntelemista ja keskustelemista sen kaikista rakkaimman kanssa. Kaiken kaikkiaan hyvä reissu.


Löysin myös täydellisen hatun. (Tämä on btw mun ainoa festariselfie.) Kunnon personal space-introverttihattu kun kukaan ei pääse liian lähelle, ja korvatulppiin yhdistettynä lähes eristyskupla. <3 

Lisäksi tietysti valtava kiitollisuus siitä, että lapsilla oli myös kiva viikonloppu. Kun tultiin kotiin niin 10 minuuttia meni kunnes lapset kysyivät, että hei voitteko mennä ensi viikonloppuna kans sinne kahdestaan. 

Tämän viikon puoli onkin sitten mennyt toipuessa, päikkäreitä nukkuessa ja muuten arkeen palatessa. On saanut taas treenata kärsivällisyyttä lasten kanssa, kun viikonlopun aikana rutiinit on unohtuneet vähän meiltä kaikilta.

Työkuvioita en kauheasti viikonloppuna ajatellut, mutta selvästi jotain tapahtui silläkin rintamalla, kun inspiraatiota tuppaa nyt useammasta suunnasta. Tuntuu, että kaikki kanavat on auki. 

Ehkä musiikki, ehkä Patti Smithin huikea meininki (jos olen 70-vuotiaana puoliksikaan yhtä cool kuin Patti Smith, niin on ollut hyvin eletty elämä). Toisaalta on myös olleet tunteet pinnassa ystävän tilanteen takia, eli sydän on levällään paitsi iloon myös suruun.

Ehkä isojen kysymysten äärellä tasapainottuvat kaikki sellaiset ”mitähän X ajattelee, jos…” -kriisit oikeisiin mittasuhteisiinsa. Jos katsoo ihmiselämän mittakaavassa, niin aika pieniä on ne murheet, joiden kanssa arjessa painii. Ja siis no.

Ihmisen kriisit ovat sen kokoisia kun ovat, eikä kukaan ulkopuolelta voi tulla sanomaan, että miksi tuollaista pientä juttua murehdit. (Tai voi, mutta se on parhaimmillaan epäkunnioittavaa ja pahimmillaan tosi traumatisoivaa.) Vaan jos sisäkautta tulee oivallus siitä, että oikeastaan omat ongelmat ovat merkki siitä, että asiat ovat oikeastaan aika hyvin, niin se voi antaa ihan uudenlaista puhtia ja kiitollisuutta tekemiseen ja elämään. 

Niin että sellaista ison mittakaavan meininkiä tämä kulunut viikko.

Missä olen?

Kroppa vielä vähän kriiseilee viikonlopun kilometrikävelyjä. Joogarutiini pääsi putoamaan, ja huomaa että kroppa kaipaa sitä (ja mieli ehkä myös). Vettäkin voisi juoda taas vaihteeksi, ja miettiä ruokaosastolle enemmän salaattia ja papuja kuin pizzaa ja vihiksiä ja eineksiä. (Eipä silti, oli nimittäin niin hyviä festariruokia että ei edes harmita.)

Tunteet ovat aivan levällään joka suuntaan. Surua ja kiukkua ja murhetta ja kiitollisuutta ja inspiraatiota ja rauhaa ja odotusta ja uteliaisuutta ja päättäväisyyttä ja epävarmuutta. Samaan aikaan. Sellaista haavoittuvuuden tuuliviirinä olemista, että tunne herää kun vähän joku ajatus levähtää mieleen. Joku prosessi käynnissä ja integroitumassa, ehkä. Myös aika jännittävä fiilis, kun on samaan aikaan niin monta tunnetta läsnä. 

Ajatukset… Hyrräävät menneessä viikonlopussa ja tulevissa suunnitelmissa, ystävän tilanteessa ja todo-listalla olevissa työkuvioissa. Viimeiset pari päivää, kun olen jäänyt johonkin fiilikseen jumiin, niin olen kysynyt itseltäni ”what am I unwilling to feel” eli minkä tunteen kokemista välttelen. Se on avannut kaikenlaisia juttuja – ehkä sen takia kaikki tunteet ovatkin niin läsnä, kun olen tietoisesti purkanut niiden lokeroita.

Mitä kohti?

Tulevalla viikolla on ”vain” yhdet sukulaisten häät ja muutama työjuttu, joita haluan saada tehtyä. Toisin sanoen melkein lomaa. 

Mitä kaipaisin?

Integroituminen

Ehkä tämä kaikki henkinen levällään oleminen tarkoittaa sitä, että tarttee ottaa aikaa palautumiseen, integroitumiseen, siihen että saa tämän viikon avaamat jutut pidettyä auki ilman, että olen koko ajan ihan hajalla.

Niin jos ottaisi ihan vain arjen kannalta ja antaisi oivallusten laskeutua. Kuuntelisi itseään, kirjoittaisi, joogaisi, meditoisi, hengailisi lasten kanssa. Kyselisi, että what am I unwilling to feel, mutta vastausten kaivelun sijasta antaisi kysymysten leijailla kuin saippuakuplien. Katsoisi, että mihin ne laskeutuvat. 

Ottaisi sillai iisisti, kerrankin. Ettei yrittäisi kontrolloida prosessia, vaan luottaisi siihen, että nyt on aikaa ja mahdollisuus ottaa hetken hengähdys joten nyt on sen aika. (Vähän niinkuin festareilla: Kun ei ole jonoa tai kiirettä, niin on hyvä huolehtia tarpeista varmuuden vuoksi, niin ei ehdi tulla kriisiä.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

(P.S. Pistin kalenteriin myös ihka ensimmäisen webinaarini eli verkkoluentoni. Se on ilmainen, ja siitä voi lukea lisää (ja ilmoittautua mukaan) täältä.  <3)

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3