Pysähtyminen 122: Tukea sisäänpäin, kuraa ulospäin

Olipa taas vaikea asettautua kirjoittamaan pysähtymistä. Se kertoo, että niin on tärkeä tehdä. Syvä huokaus, nyt olen tässä, ja sitten mennään. <3

Mistä tulen?

Sain viime viikolla muutaman ison työkokonaisuuden pakettiin. Sellaisen jälkeen iskee aina väsymys, vaikka ei olisi mitenkään erityisesti raatanutkaan. Tai siis ei olisi huomannut tehneensä valtavasti töitä, pikemminkin.

Viikonloppuna oltiin sillä tavalla suurten kysymysten äärellä, että saimme tiedon erään iäkkään sukulaisen kuolemasta. Mietittiin lasten kanssa, että mitä tarkoittaa että kuolee, ja lapset halusivat katsoa sen Olipa kerran elämä -jakson, jossa asiaa selitetään. Kuolemasta meillä on sinänsä puhuttu aiemminkin, aina kun tulee puhe K-tädistä eli mun siskosta joka kuoli syöpään ennen lasten syntymää. Selvästi nyt oli se vaihe, että neljävuotiasta se asia mietitytti, siinä missä kuusivuotiaalle se asia oli jo aika mutkaton. Tai siis niin mutkaton kuin mitä sukulaisen kuolema voi kuusivuotiaan näkökulmasta olla.

Itselläkin oli viikonloppuna isot pyörät käynnissä. Tai siis, äh. Luin perheestä, jonka lapsi oli menehtynyt pitkän sairauden jälkeen, ja sellainen aina pysäyttää miettimään. Toisaalta sitä, että miten pieniä murheita sitä tässä itse murehtii, kun omat lapset on terveitä ja iloisia ja onnellisia omissa nahoissaan ja kehoissaan. Ja toisaalta kun on itse ollut (tosin aikuisena) siinä roolissa, että omasta perheestä on jäsen menehtynyt pitkän sairauden jälkeen, niin ihan tuntemattomassakin perheessä ne kohtalot koskettavat myös sitä osaa itsestä. Kun osaa vain häivähdyksinä kuvitella, että millaista olisi menettää oma lapsi, niin tulee vähän mittakaavaa tähän omaan arkeen ja omiin pieniin pohdintoihin.

Kenellä tässä nyt on oikeasti vaikeaa

Ja samaan aikaan kuitenkin mä yritän kovasti olla mitätöimättä niitä omia tunteita, kriisejä, myllerryksiä. Aika monta vuotta elin sellaisessa ”eihän tämän pitäisi mua järkyttää kun on ihmisiä, joilla on oikeitakin ongelmia” -tilassa. Se ajatus ei kuitenkaan yhtään vähentänyt niitä omia tunteita tai kriisejä. Se vain lisäsi niiden päälle häpeää – miten mä kehtaan surra jotain oman elämäni asiaa, kun joillain toisilla on isompia suruja!! Miten mä kehtaan olla vihainen tällaisesta, kun joillain toisilla on ihan paljon raivostuttavampi elämäntilanne!! Ja niin edespäin. (Tai ihan tossa äsken kirjoittaessa: miten mä kehtaan puhua omasta vanhasta menetyksestäni, kun toisilla on ihan eri kaliiberin menetys käsillä.)

Niiden kahden yhteensovittaminen on varmaan elämänmittainen prosessi. Että miten mä oon samalla läsnä itselleni ja omille tunteilleni, ja samalla kunnioitan ja tuen niitä, joilla on paljon isompi kriisi käsillä suhteessa siihen omaan kapasiteettiin. Miten mä sovitan sen, että musta tuntuu pahalta, siihen että on toisia joille sama asia on vielä lähempänä.

Ettei käy niinkuin silloin mun siskon kuoleman jälkeen, kun huomasin itse lohduttavani jotakuta mun ystävää, kun he oli niin järkyttyneitä siitä että miten mä oikein jaksan.

Tukea sisäänpäin, kuraa ulospäin

Muistan lukeneeni joskus tästä aiheesta blogitekstin – ja jopa jakaneeni sen joskus sosiaalisessa mediassa – mutta tähän hätään en sitä löytänyt. Toivottavasti tulee vastaan jossain kohtaa. Idea siinä kuitenkin oli se, että kun on kriisi, niin siellä kriisin keskiössä on joku ihminen. Hän on kokenut menetyksen tai muuten hänen elämänsä muuttuu perinpohjaisesti. (Alla mun huikea graafinen tulkinta aiheesta.)

kriisiympyrät

Keskiön ympärillä on laajenevia ympyröitä. Näissä ympyröissä on sitten ihmisiä, joita kriisi myös koskettaa – menetyksen kokeneen läheisiä, sukulaisia, ystäviä, työkavereita, noin esimerkiksi. Mitä kauempana ihminen on keskiöstä, sitä vähemmän kriisi vaikuttaa hänen arkielämäänsä.

Jokaisella ihmisellä, olipa sitten sisempänä tai ulompana, on täysi oikeus tunteisiinsa. Heillä on kuitenkin myös (minun mielestäni) velvollisuus kunnioittaa ihmisiä, jotka ovat lähempänä kriisiä. Siinä blogitekstissä, jota en nyt löydä, oli ideana ”support in, garbage out”. Vapaasti suomennettuna ”tukea sisäänpäin, kuraa ulospäin”.kuraa ja tukea

Eli siis jokainen, jota kriisi koskettaa, saa avautua ja purkaa ja tukeutua ulompien kehien suuntaan. Kriisin keskiössä oleva ihminen – läheisensä menettänyt, luunsa katkonut, avioeroa läpikäyvä, lapsettomuutta kipuileva – saa avautua kenelle tahansa, johon kokee luottavansa riittävästi.

Tämän henkilön läheiset voivat avautua ja purkaa muille kuin tälle ihmiselle – omille ystävilleen, läheisilleen, terapeuteilleen – sikäli mikäli nämä ihmiset ovat ulommissa kehissä tähän kriisiin nähden. Sisempiin kehiin suunnataan vain tukea, empatiaa, rakkautta ja kuuntelemista. Jos täytyy avautua ja purkaa, niin avaudutaan ulospäin.

Siinä ulkokehälläkin oleminen nimittäin kuluttaa ihmisen kapasiteettia. Erityisesti jos kriisi vaikuttaa omaan elämään – ja vaikka se ei vaikuttaisikaan – niin toisen ihmisen surussa läsnäoleminen herättää useimmilla ihmisillä tunteita, ja nekin tunteet täytyy voida käsitellä. Jos ei muusta syystä, niin siksi, että tunteiden patoaminen vähentää auttajan kapasiteettia olla aidosti ja empaattisesti läsnä.

Lisäksi, jos vain auttaa ja tukee toisia eikä koskaan pysähdy omien tunteidensa ja tarpeidensa äärelle, niin pitemmän päälle ei voi hyvin. Silloin tukemista ja auttamista on vaikea tehdä pyyteettömästi ja vilpittömästi. Vaikka toisen hyvinvoinnin edistäminen onkin ihmisen keskeinen tarve, niin meillä kaikilla on muitakin tarpeita.

Kas, sieltähän heräsi ihan manifesti. 😀 Tällaisesta viikosta tulen.

Missä olen?

Keho haluaisi nukkua, venytellä, joogata, juoda vettä ja syödä pähkinöitä. Niskassa tuntuu siltä, että on vissiin tullut tuijoteltua ruutuja ihan riittävästi koko kuukauden tarpeiksi, ja ollaan vasta puolessavälissä.

Tunteiden puolella on kaikenlaista mylläystä. Noiden yllämainittujen lisäksi nimittäin kirjoittelin viikonloppuna pitkästä aikaa fiktiota. Ihan vain kirjoitusharjoituksena, sillä ajatuksella että lause kerrallaan ja katsotaan, mihin tarina vei. No sehän vei. Kirjoitin pari kohtausta (käsin muistikirjaan, jotta en vahingossakaan julkaisisi mitään blogissa), ja oli ihan mahtavaa löytää pitkästä aikaa hahmoja ja tyyppejä ja mennä kohti sellaisia asioita, joita arjessa ei toivoisi olevankaan.

Todennäköisesti teksti on karmeaa kökköä, SinäMinän novellien parhaimmisto kalpenee kuulkaa (muistaako joku vielä SinäMinän?), mutta tarkoituksena ei ollutkaan kirjoittaa mitään hienoa tai julkaisukelpoista tai tyylikästä. Tarkoituksena oli kirjoittaa ihan mitä tahansa sellaista, että se kumpuaa mielummin sydämestä kuin päästä. Siinä onnistuin. Nyt odottelen hahmojen kanssa, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Inspiraation ja luovuuden tarpeet täyttyivät, ja vaikka pätevyyden tarve nyt ei ihan samoihin sfääreihin yltänytkään, niin aitouden ja nähdyksi tulemisen tarpeet saivat vähän nostetta. En siis näyttänyt tekstiä kenellekään, mutta jo se, että kirjoitin ja luin tekstiä itse, avasi jotain, mikä oli ollut pitkään tukossa. Kiinnostavaa.

Ajatukset…

”Piano kilisee. Tai voiko sanoa kilisee, kauniistihan se soi. Tämän pianomusiikin tahdissa on helpompi kirjoittaa kuin Sherlockin soundtrackin, äsken kun kokeili niin meinasi mennä ihan överiksi kun se oli niin dramaattista. Voisi katsoa taas Sherlockit jossain kohtaa, ja se Downton Abbeyn jaksokin on kesken. Se on jännä, siis jjjjjjännä, että miten Downton Abbeytä kun rupeaa katsomaan niin se imaisee mukaansa mutta sit kun mietin että katsoisinko niin on ihan että nääh, ei jaksa. Ehkä mulla ei siitä ole vielä tullut sellaista momentumia, mikä se on suomeksi, liikemäärä? Typerä sana. Sellaista itsestään eteenpäin menevää juttua, että on helpompi tehdä kuin olla tekemättä. Vähän niinkuin joogankin kanssa, vielä tarvitsee energiaa siihen että ryhtyy. Varsinkin kun joogamatossa on näköjään taas lelupeite päällä, pitäiskö ruveta rullaamaan se pois aina käytön jälkeen. Siihenkin menis energiaa. Entäs jos tekis siitä joogamaton avaamisesta ja käärimisestä rituaalin, jolla aloittaa ja lopettaa joogan? Bookending. Sillekään ei ole hyvää suomennosta – että laittaa kirjatuet alkuun ja loppuun? Ei. Mutta että jos bookendais joogan aina maton laittamisella ja käärimisellä niin sit tietäis ettei tartte alkuun tehdä mitään muuta kuin vain ottaa matto ja avata se, ja sitten vaan luottais prosessiin. Taas. Että olis systeemi, eikä tartteis päättää. Vois tehdä asioista mahdollisimman helppoja. Joo.”

Mitä tarvitsen?

Löysin jännän tarpeen, jota en ollut oivaltanut tarvitsevani. Sitä haluaisin ensi viikolle.

Tuki

Joskus katsottiin puolison kanssa How I Met Your Mother läpi, ja siinä oli jakso, jossa Ted ja silloinen tyttöystävänsä ottivat yhteen ihan kaikesta. Ja ensin Ted oli ihan että eikun tää on ihan jees, kunnes tajusi että olisipa kiva jos kumppani tukisi edes joskus edes jossain.

Se jakso kolahti aika syvälle. Ei sillä, ettäkö meillä olisi samanlaista – päinvastoin, mun puolisoni on ihan loistava tukemaan mua monissa asioissa, sitten kun eksplisiittisesti sanon, että nyt tarvitsisin tällaista.

Mutta aika monessa kohtaa huomaan, että toivoisin tukea, mutta en oikein osaa ottaa sitä vastaan. Tai että saan jonkinlaista tukea, mutta oikeastaan tarvitsisin ihan toisenlaista. Tai että osaan ottaa vastaan yhdenlaista tukea mutta toisenlaisen tuen kanssa on toooosi (tosi) vaikeaa.

Joogan suhteen uskalsin tuossa keväällä vastaanottaa tukea niin, että menin Annamarikan joogatunneille. Oppimiseen olen osannut pitkään ottaa tukea vastaan. Emotionaalisella tasolla tuen vastaanottaminen on aika haurasta, ja se vaatii omalla kohdallani paljon luottamusta. Ja niin edespäin.

Ehkä voisin tällä viikolla ihan tarkkailla sitä, että millaista tukea osaan ottaa vastaan, millaista tukea tarvitsisin enemmän, ja mitä voisin ehkä pyytää toisilta? (Hui, ihan jo ajatuskin siitä että pyytäisi tukea on aika pelottava. Ihan hedelmällinen teema, siis.)

Miltä sun pysähtymisesi näyttäisi?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3