Pysähtyminen 118: Hetkinen, en hajonnutkaan?

Mistä tulen?

Viime viikko oli aika intensiivistä ihmisten kanssa olemista. Joka päivä oli joko opetusta tai palaveria tai molempia, ja viikonloppuna oli ystävän polttarit sekä lasten kaverisynttärit. Niinpä pysähtyminenkin tulee vasta näin tiistaina, kun maanantaikin sisälsi ensin koko päivän opetusta ja sitten vielä illalla laulutreenit.

Toisin sanoen viime viikolla ei ollut yhtään sellaista kunnon huolehdi-sisäisestä-introvertistäsi -päivää, ja sen kyllä huomaa. Eilinen oli jo aikamoista tsemppaamista, vaikka periaatteessa nukuin ihan fiksuja yöunia viikolla ja viikonloppuna. Otin kuopuksen mukaan laulutreeneihin, kun toisella oli viikonlopun jäljiltä vahva äitipula, ja oli tosi vaikeaa olla kärsivällinen kun lapsi käyttäytyi ihan eri tavalla kuin olisin toivonut.

Toisaalta viime viikolla työstin myös ihan uudella innolla yritykseen liittyviä juttuja, suunnittelin ja fiilistelin tätä kuluvaa vuotta ja siihen liittyviä juttuja. Ehkä sekin kulutti energiaa, mene tiedä. Ja toisaalta siitä oli se etu, että nyt mulla on kalenterissa merkitty itselleni joka viikolle yksi oikea vapaapäivä, niin ettei pääse käymään tällaista tilttausta. Viime viikolle en tietenkään tajunnut sellaista merkitä vielä, ja nyt huomaan seuraukset.

On myös jännä huomata, että jotain kehitystä on vuosien mittaan tapahtunut. Monena keväänä olen nimittäin viettänyt päivä- tai jopa viikkokausia ihan tällaisessa samanlaisessa tiltissä. Että väsyttää, ärsyttää, hävettää, stressaa, ja se on ihan normaalitila ja sen läpi pusketaan. Vähän ehdin jo odotella, että mikähän tänä keväänä stimuloi kriisin – aiempien vuosien Greatest Hits on olleet esim. eka kevät yrittäjänä 2015, murtunut kyynärpää 2013, lasten syntymät 2012 ja 2010, opetusharjoittelu+muutto+työt+hääjärjestelyt 2009, sekä siskon kuolema ja perunkirjoitusten setviminen ulkomaiden suuntaan 2008.

Siellä välissä olevina vuosina keväät on menneet meiningillä ”Totta, nyt on kevät, ja viimeksi/sitä edellisellä kerralla oli asia X jota en siinä stressissä ehtinyt käsitellä joten KAS VAAN VOISINPA VAIKKA HAJOTA VÄHÄN sen kunniaksi!”

Mikä tänä keväänä on erilaista?

No ainakin se, että mulla on ollut RVO-koulutuksen ansiosta parin viikon välein sovitusti sellaisia kohtaamisia (joko koulutuspäivinä tai empatiaparin kanssa), joissa olen saanut itselleni ja kokemukselleni empatiaa. Kaikki se henkinen biojäte, jonka olisin muuten hautonut sisääni, on päässyt ulos ja tullut empaattisesti nähdyksi ja kuulluksi.

Olen osannut antaa itselleni empatiaa. Olen tunnistanut pienemmistä merkeistä, että alkaa olla sietokyvyn yläraja lähellä, ja löysännyt tahtia.

Lapset on isompia.

Olen oppinut vähän paremmin pyytämään, mitä tarvitsen, ja kertomaan, kun joku asia ei mulle sovi.

Pystyn paremmin sietämään häpeää itsessäni. Tai siis, ehkä sietäminen on väärä sana. En enää häpeä niin pahasti sitä, että minua hävettää jokin asia, vaan pystyn vähän paremmin elämään sen kanssa. Hyvänä päivänä kertomaan jollekulle muullekin, että se hävettää.

Ehkä noista pienistä murusista tulee sellainen yhdistelmä, että perinteiset kevään ”kaikki viikonloput täynnä ja miten kohta onkin jo toukokuu” -panikoinnit eivät täysin lamauta mua enää.

Njoo, nyt kun katsoin kalenteria taaksepäin niin onhan tuolla oikeastaan aika paljon pitempikin pätkä sellaisia päiviä, jolloin on ollut intensiivistä ihmisten kanssa olemista ilman palautumispäiviä. Maaliskuun puolessavälissä näytti olleen yksi sellainen päivä, jolloin oli ehkä vapaata ja lepäämistä ja yksinoloa, mutta ihan tarkkaan en muista. Että kieltämättä on tässä aika pitkälle tultu ilman tällaista hajoamista. Ja migreenejä ei ole ollut tässä kevään mittaan niin paljoa, sille tuhat miljoonaa hurraata!

Missä olen?

Keho on yllättävän hyvässä vireessä ottaen huomioon, millainen viikko oli. No, toisaalta viikonloppu meni liikkeessä eikä istuessa, joten sinänsä ei ihme. Pää tuntuu siltä, että kaipaa vapaapäivää (entisen impro-opettajan sanoin ”tuuhealta”), mutta muuten on aika hyvä vire. Vettä voisi aina juoda enemmän, tietty.

Tunteet… Hmm. Vähän kaksijakoista. On tunteita, joita huomaan nousevan ikään kuin vanhasta tottumuksesta, ja tunteita joita huomaan kokevani jotenkin aidosti tässä hetkessä. Vanhan tottumuksen tunteet liittyvät selvästi tähän väsymykseen ja levon kaipuuseen. Hävettää, että en oo tehnyt hommia sellaisella tahdilla kuin oon suunnitellut. Pelottaa, että mitenköhän jaksan hoitaa tarvittavat hommat ilman että iskee migreeni tai joku pahempi uupumus. Huomaan kärsimättömyyttä sellaisten asioiden suhteen, jotka ei mee niinkuin mä haluaisin.

Ja sitten samaan aikaan tunnen kiitollisuutta siitä, että osaan hyväksyä nämä tunteet väliaikaisina osina tätä väsymystä – sen sijaan että ajattelisin niiden kertovan jotain todellisuudesta. Huomaan myös uteliaisuutta: näinköhän tämä fiilis kohenee jo yhden kevyen päivän mittaan, vai mitenhän tässä käy? Lisäksi huomaan kiitollisuutta siitä, että laitoin niitä vapaapäiviä kalenteriin, niin tällaista melkein-totaalista kosahdusta ei välttämättä niin herkästi pääse tapahtumaan myöhemmin.

Ajatukset pyörii toisaalta tässä lähitulevaisuudessa (torstaina on vapaapäivä, miten menee meiningit sinne asti?) ja toisaalta aika sellaisissa isoissakin kuvioissa, jotka on vielä vasta ihan ajatuksen tasolla. Lisäksi herää aika paljon pitäisi-ajatuksia, kun katson tätä meidän huushollia: tuntuu, että kaikki muut ovat täällä siivoilleet kun mä olen ollut töissä tai muualla, ja silti tuntuu että jokainen vaakataso on tavarakuorrutuksen peitossa. Huomaan myös armollisia ajatuksia: meillä on toki ollut väsyttäviä päiviäkin tässä, niin että jokailtainen lelujen keräys on lipsunut; ensimmäinen tehtävä on levätä, ja siivoamisen into löytyy lepäämisen toiselta puolelta; ihanaa, että edes joku meillä siivoaa silloin kun itse en siihen kykene.

Ja tietysti niihin vastaukseksi löytyy myös niitä toisenlaisia ajatuksia: minkälainen äiti ei huolehdi kodistaan ensin? (Vinkki: ei ainakaan hyvä äiti.) Eikö kukaan ole kiinnostunut mun hyvinvoinnistani kun eivät laita tavaroitaan paikalleen?!?! Kauheaa kun en ole lapsiani opettanut olemaan kiinnostuneita siitä, onko heidän lelunsa paikallaan iltaisin. Vitsi jos joku tulisi nyt tänne niin hirveäähän se olisi, ne varmaan ajattelisi musta vaikka mitä. Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Nekin ajatukset vielä jonkin verran kirpaisevat (lähinnä häpeän sävyisesti), ja onneksi eivät nekään enää ihan niin paljon kuin joskus.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on töitä, vapaapäivä jolloin pääsen joogaamaan Annamarikan kanssa (hurraa!) ja viimeinen koulutusviikonloppu ennen Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi valmistumista. Jonkin verran tiukalta näyttää, ja haluan huolehtia siitä että saisin tällä viikolla vähän valmisteltua myös seuraavan viikon kuvioita, eli tehtyä hommia ikäänkuin maanantailta pois. Voi nimittäin olla, että sen vikan koulutusviikonlopun jälkeen tarttee vähän sulatella.

MItä kaipaisin?

Hmm. Tällä ja ensi viikolla päättyy muitakin juttuja kuin se RVO-koulutus. Ehkä toivoisin jotain päättymiseen ja siirtymiseen liittyvää?

Tietoisuus, läsnäolo
Arvostus, kiitollisuus
Juhliminen + sureminen

Siirtymissä on jotenkin aina itsellä vaikea olla läsnä, kun on samaan aikaan liikkeessä. Tai kun on tottunut yhdistämään läsnäolon ja pysähtymisen, niin haluaisin kovasti opetella myös siihen, että siirtymän keskellä ja ennen ja jälkeen osaisi palauttaa itsensä siihen läsnäoloon. Että kyllä, tämä asia on päättymässä, ja se tarkoittaa, että joku toinen asia on alkamassa. Tämä pätee ihan pieniinkin siirtymiin, huoneesta toiseen menemiseen ja nukkumaan käymiseen ja heräämiseen. Tietysti se on tärkeää myös isompien siirtymien kohdalla, niinkuin vaikka siinä, että siirtyy RVO-opiskelijasta RV-ohjaajaksi.

Haluaisin osata arvostaa sitä, mikä on päättynyt ja sitä, mikä on tulossa. Jostain tarvelistasta bongasin hyvän selityksen arvostuksen tarpeelle: arvostuksen tarve on tarve nähdä ja kuulla, että (ja miten) oma toiminta on vastannut toisten tarpeisiin. Tämän perusteella itsearvostuksen tarve olisi sitten tarve nähdä ja tulla tietoiseksi, miten oma toiminta on vastannut omiin tarpeisiin. Haluaisin sekä osata arvostaa että saada arvostusta; kuulla, miten olen auttanut toisia, sekä kertoa toisille, mihin omiin tarpeisiini he ovat toiminnallaan vastanneet.

Ja haluaisin osata juhlia ja surra siirtymän kohdalla. Itselleni juhliminen on välillä ollut tosi vaikeaa. Kun valmistuin maisteriksi, niin meinasin ensin etten pidä mitään valmistujaisia, ja lopulta pidettiin yhteiset valmistujaiset, tuparit ja vauvamahakutsut (tämä tapahtui siis kuopusta odottaessa). Ettei vain tulisi juhlittua sitä omaa saavutusta liikaa. Nyt haluaisin osata juhlistaa sitä, mitä on saavuttanut ja mitä on edessä. Ja samaan aikaan haluaisin osata aidosti surra sitä, että kun asioita muuttuu niin joitain tarpeita on taas vähän vaikeampi täyttää. Esimerkiksi RVO-koulutusviikonlopuissa täyttyneet yhteyden ja vuorovaikutuksen ja empatian ja ilon ja läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet, noin esimerkiksi, täytyy taas opetella täyttämään jotenkin muuten.

Ehkä näillä kuvioilla eteenpäin tähän viikkoon!

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3