Pysähtyminen 117: Huumoria ja sielun ikkunoita

Mistä tulen?

Tänään voisin aloittaa siitä, että tälle viikolle toivoin naurua, iloa ja huumoria. Sitä on kyllä löytynyt ihan urakalla. Tiistaina kävin osteopaatilla, ja siellä kesken hoidon rupesi ihan hillittömästi naurattamaan. Jokin kehojumi X aukesi, ja se energia purkautui tällä kertaa nauruna eikä itkuna. 🙂 Työjutuissa löytyi iloa ja naurua, sekä tarkoituksella että tahattomasti. Ja perjantaina lähdin risteilylle valtavan nettifoorumilta kerääntyneen porukan kanssa. Tuli itse naurettua, sekä myös kerrottua muutama juttu joille joku muu nauroi.

Ja ihan ihmeellistä – silloinkin, kun kerroin hauskaksi tarkoitetun jutun eikä kukaan nauranut, niin se ei haitannut! En joutunut häpeissäni poistumaan seurueesta eikä kukaan sanonut, että no niin, nyt sä pilasit kaiken tai että hei pliis. On hassua huomata, miten yllättynyt mä tästä olen, koska ihan realistisesti en tietenkään odottanut mitään sellaista tapahtuvankaan. Vaan selvästi jostain sisältä löytyi sellainen osa minusta, jolle huonon vitsin kertominen on yhtä kuin kasvojen menettäminen ja valtava häpeä. Tai siis no, huonoja vitsejä tuli kyllä kerrottua, mutta siis sellaisen jolle kukaan muu ei naura.

Muistan usein aikaisemmin sellaisissa tilanteissa ajatelleeni, että nyt nuo toiset vaivaantuvat ihan kauheasti siitä, että kerroin huonon vitsin ja heidän täytyy jotenkin tyylikkäästi teeskennellä, että mitään kamalaa ei tapahtunut. Tällä reissulla tajusin, että ehkä ihan oikeasti se ei haittaa ketään. Tai että jos vitsin kertominen on sitä, että arvioi tilannetta ja toisen ajatusprosessia ja yrittää vitsailemalla sitä yhteyttä rakentaa, niin ei haittaa jos se aina välillä menee pieleen. Kunhan se vitsien kertominen ei ole ainoa tapa rakentaa yhteyttä. (Itse kypsyn aika vahvasti ihmisiin, joiden kanssa ei pysty kommunikoimaan mitenkään muuten kuin vitsailemalla. Puolisoni on sivumennen sanoen tehnyt myös stand-up-komiikkaa. Meillä on ollut vähän opettelua tämän asian kanssa.)

On jännä huomata itsessä, miten vahvasti tarvitsen ensin luottamusta, jotta voin rauhassa vitsailla. Toiset rakentavat luottamusta vitsailemalla. Ehkä sekin on joku pelko, että jonkin tilanteen yhteys on niin hauras että yksi ohi mennyt vitsi voi kaataa koko korttitalon. Tai pelko siitä, että menen itse niin lukkoon sen huonon vitsin ja siitä seuraavan vaivaantumisen seurauksena, että en enää pysty säilyttämään yhteyttä.

Välillä myös huomaan, että yritän puolison kanssa heittää sarkastista läppää, ja hän luulee että olen tosissani. Esimerkiksi että kärjistän jotain asiaa mielestäni niin ad absurdum, että eihän ihan oikeasti kukaan voi kuvitella että minä nyt näin mustavalkoisesti ajattelen. Ja silti puolisolle pitää selittää, että se oli läppä. Tätähän tapahtuu esimerkiksi somekeskustelussa jatkuvasti – sekä humoristisen kärjistämisen totena ottamista että aitojen kärjistysten selittämistä vitseiksi (*köh persujen julkisuuskuva köh*) mutta olen aina aika yllättynyt, kun sitä tapahtuu kasvotusten ja vieläpä jonkun tosi läheisen ihmisen kanssa.

Joku syvä nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve siinä on taustalla. Haluaisin, että joku tuntisi ja ymmärtäisi minua niin hyvin, että tietäisi heti, milloin puhun suoraan syvältä sielustani ja milloin etäännytän sitä sielua vaikkapa kärjistämällä tai parodisoimalla muuten. Ja arvelen, että aika monille ihmisille huumori on juurikin tapa puhua niistä oman sielun kipeimmistä paikoista ja syvimmistä tarpeista, kun ei uskalla tai halua tai osaa tai jaksa mennä niitä niin lähelle että sanoisi suoraan.

Ehkä itsellä se luottamuksen tarve huumorin taustalla kumpuaa juuri sieltä. Mulle on tärkeää, että voi sanoa myös suoraan, että kaikkea ei tarvitse sanoa peitellysti ja vitsillä ja päätellä sivukautta, että mitähän juuri tämä asia tarkoitti. Jos en koe, että tässä tilanteessa kaikki kokee turvalliseksi pysäyttää sen vitsailun ja sanoa, että itse asiassa juuri tämä teema on nyt niin pinnalla että en kykene, niin silloin en vitsaile. Ja näköjään tuolla risteilyllä sellainen luottamus löytyi. Se on ihana kokemus. <3

Missä olen?

Noin kokonaisvaltaisesti termi ”väsynyt mutta onnellinen” kuvaa sekä kulunutta viikonloppua että tätä hetkeä aika hyvin. Keho toipuu vielä univajeesta, tolkuttomasta kahvinjuonnista, maltillisesta kaljanjuonnista sekä suklaan mättämisestä. Liikettä ehkä kaipaisi jossain kohtaa, samoin veden juomista, mutta noin kokonaisvaltaisesti on suht hyvä olla kehossa.

Tunteet puolestaan hyrräävät siellä täyden tarvepankin yläpienoilla. Huumorin ja ilon tarpeen lisäksi yhteyden ja luottamuksen ja nähdyksi tulemisen ja luovuuden ja merkityksellisyyden ja vuorovaikutuksen tarpeet, noin esimerkiksi, ovat vielä aika pitkään täynnä, ja tunteissa on iloa ja kiitollisuutta ja innostusta, ja toki myös haikeutta sen takia että tuollaisia reissuja ei ole kalenterissa useammin.

Ajatukset pörräävät toisaalta reissun tekemisissä, toisaalta esikoisen synttärivalmisteluissa (se täyttää kuusi! Mun vauva! Rakkaus ja haikeus!) ja toisaalta sellaisessa yleisessä syväpohdinnassa. Niinkuin ehkä tuosta yltä saattaa huomata. Jossain vaiheessa tiedän, että täytyy virittäytyä myös arkeen ja tekemiseen ja työhön, ja haluaisin ihan kauheasti osata säilyttää tällaisen kaikki-kanavat-auki -vireen myös siinä kohtaa. Ehkä se on taas vähän helpompaa kun on kehomuistikokemus siitä, millaista on kun tuntuu tältä.

Mitä kohti?

Tällä viikolla ihmisten kanssa tehtävä työ ja valmisteluaika on ehkä vähän paremmin tasapainossa kuin viime viikolla, jolloin useampana päivänä tuli tehtyä valmisteluja vielä sen jälkeen kun lapset oli nukahtaneet.

Mä yritän nyt kovasti miettiä ja kuulostella, että mitä tarviin ensi viikolle, ja ainoa mikä tulee mieleen, on että tätä fiilistä. Tätä läsnäoloa ja rauhaa ja yhteyttä itseen ja valoa ja aitoutta, jota mä juuri nyt koen. Ja on ihan kummallista miettiä, että miten mä saisin tämän pysymään yllä, kun niin usein joutuu miettimään, että mitenhän saisin itsestäni kaivettua jostain pohjalta edes murto-osan tästä.

Ehkä joo. Ehkä tämän viikon sana voisi olla läpinäkyvyys. Kun tavallisesti tämä kaikki on kyllä läsnä, mutta se on vain niin paksun kurakerroksen alla, ettei sitä huomaa. Niin jos tällä viikolla keskittyisi siihen, ettei kasaa tähän päälle kuraa, vaan pitäisi tämän läsnäolon ja valon ja aitouden kirkkaana ja puhtaana ja läpinäkyvänä. Ihan niinkuin ikkunat tarttee aina välillä pestä että aurinko pääsee paistamaan sisälle, niin jos päästäisi tämän kaiken vaan paistamaan ulos ja välillä pesisi vaan ikkunoita. (Tämä vertauskuva saattoi tulla mieleen meidän olohuoneen ikkunoista, mutta mitään en myönnä.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3