Pysähtyminen 114: Henkistä ja fyysistä biojätettä

Mistä tulen?

Aika kehopainotteinen viikko. Ansaitsin miljoona aikuispistettä käymällä suuhygienistillä ja näöntarkastuksessa. Viikonloppuna rupesin aamulla tiskikoneen tyhjentämisen ja täyttämisen yhteydessä hiljalleen tyhjentämään myös sellaisia jääkaapista tyhjennettyjä biohasardi-purkkeja, jotka oli olleet hävettävän pitkään siinä tiskipöydän nurkalla. (Siitä sain toiset miljoona aikuispistettä.) Tehokkuuden ja kauneuden ja järjestyksen tarpeet hujahtivat siinä täyteen, joten kannatti, vaikka se vastenmielistä olikin.

Siinä niitä ällöpurkkeja tyhjentäessä tuli taas mieleen ajatus siitä, miten konfliktit, sekä sisäiset että ulkoiset, on niinkuin niitä jääkaapin jemmapurkkeja. Jos ne setvii samantien kun huomaa, että on jotain setvittävää, niin pääsee helpommalla ja elämä jatkuu parempana aika nopeasti. Mitä pitemmäksi aikaa ne jättää käsittelemättä, niin sitä ahdistavammalta tuntuu ajatus, että jossain vaiheessa se kansi pitää avata.

Jos ne jättää tosi pitkäksi aikaa, niin vaihtoehdot on joko heittää koko purkki (tai ihmissuhde) avaamatta roskiin, tai sitten kerätä jostain rohkeutta ja valmistautua eeppiseen biojätefestivaaliin ja siihen liittyviin vastenmielisiin tunteisiin. Vaan sitten kun sen asian on saanut selvitettyä, niin tuntee olevansa maailman voittaja ja yhtäkkiä aika monet muutkin jutut tuntuu mahdollisilta.

Se (henkisen tai fyysisen) biojätteen purkaminen on myös inspiroivaa. Puoliso heräsi ja huomasi, että olin tyhjentänyt sen pahimman kasan. Siitä kiitollisena hän intoutui siivoamaan koko tiskipöydän. Ja sitten hellan. Ja sitten kun iltapäivän aurinko paistoi keittiön kaapinoviin, niin yhteistyössä pyyhittiin nekin. Meidän keittiö näyttää nyt paremmalta kuin pitkään aikaan, ja se lähti siitä, että mä uskaltauduin tyhjentämään yhden purkin, joka ei sitten ollutkaan niin pelottava kuin luulin.

Mulle on käynyt sama juttu monen RVO-koulutusviikonlopun tai empatiakeskustelun jälkeen. Kun ollaan käsitelty, roolipelien tai tehtävien tai muiden, kautta, jotain omaa henkistä biojätettä, niin seuraavat pari viikkoa tuntuu vähän vaivattomammalta ottaa asioita käsittelyyn itsekseenkin. Viimeksi pari päivää sitten huomasin, että eräs asia oli jäänyt vaivaamaan. Rupesin siitä kirjoittamaan, eli pääasiassa kuuntelemaan niitä ”oot sinäkin yksi p***a kun et sen vertaa osaa” -ääniä empaattisesti. Ja pikkuhiljaa sieltä löytyi taas sellainen ”onko minun lupa olla tällainen kuin olen” -teema, jota en ollut vielä itsessäni huomannut. Kun sen tiedostaa, niin siihen voi vastata kypsemmin. Ja taas tuli tyhjennettyä yksi henkinen biojätepurkki.

Luin myös viikolla yhden kirjan, joka auttoi näkemään ja purkamaan aika monta henkistä biojätepurkkia. Se oli Gay Hendricksin Big Leap, ja sen pointti on yksinkertaisuudessaan tämä: Meillä ihmisillä tuppaa olemaan tietty sietokyky sille, miten hyvin voi mennä ja miten paljon hyvää (ihmissuhteissa, materiassa, onnistumisissa jne.) voi ottaa vastaan. Kun sen sietokyvyn yläraja tulee vastaan, niin ihminen saattaa ruveta sabotoimaan sitä onnistumista ja hyvää fiilistä, koska muuten ollaan vieraalla alueella. Ja toisaalta jos ihminen tiedostaa sen ylärajan, hyväksyy ja kyseenalaistaa sen, niin se eteneminen ja onnistuminen on helpompi vakiinnuttaa ja jatkaa kasvua eteen- ja ylöspäin.

Sabotoiminen voi tarkoittaa vaikka sitä, että kun ihmissuhteessa alkaa löytyä yhteys ja rakkaus, niin työhommat rupeaa lipsumaan. Tai jos mulla on tosi hyvä meininki oman liikkumisen ja ruokavalion kanssa, niin jossain vaiheessa lankean donitsiin tai kiukkuan lapsille. Tai jos huomaan olevani kiitollinen jostain, niin eikös kohta ajatukset hujahda sellaiselle ”no mutta entäs tuo asia sitten, kauheaahan se on, ei nyt kyllä ole asiat hyvin” -raiteelle.

Osaltaan siinä on epäilemättä myös kyse tahdonvoimasta – jos jatkuvasti tsemppaa, niin jossain kohtaa väsähtää. Huomasin kuitenkin itselläni ihan tosi monessa hetkessä viime viikolla ns. ylärajoja. Jokin juttu tuntui tosi vaikealta, ja kun kysyin itseltäni, että voisiko mulla olla tässä joku yläraja, niin ihan fyysisesti tuntui olo kevenevän.

Ylärajoja, joita huomasin itselläni viime viikolla:
– ei saa olla liian fiksu
– ei saa olla liian ahkera
– ei saa olla liian subjekti tai tehdä asioita omilla ehdoillaan
– ei saa syödä liian terveellisesti
– ei saa olla liian tehokas
– ei saa olla parempi kuin X
– ei saa yrittää olla liian hauska (siis pelkkä yrittäminenkin on sabotoimisen aihe)
– ei saa olla liian läsnä
– ei saa kuunnella lapsia liikaa

… ja niin edespäin. Kaikki nämä asiat oli sellaisia, joiden kohdalla huomasin ihan valtavasti vastustusta ja kitkaa, ja kun mietin, että olisiko tässä nyt joku ylärajajuttu, niin se kitka ja vastustus liukeni. Hyvin kiinnostava ilmiö, josta varmaan kirjoitan jossain vaiheessa vielä erikseen.

Missä olen?

Keho on sellaisessa herkistyneessä itkuliikutustilassa, vaikka tunteet eivät itkua tai liikutusta herättelekään. Pöydällä oli kirja, jonka kansikuvassa ihminen katsoi suoraan minuun, ja piti laittaa lappu siihen päälle, koska nyt en jostain syystä halua, että kirjan kansi katsoo minua. 😀 Niska on vähän juntturassa kallonpohjasta, muuten keho tuntuu kevyttä väsymystä lukuunottamatta mukavalta. Tai no, ei jätetä sitä kevyttä väsymystäkään laskuista pois. Vähän väsyttää. (Viikonloppuna, sen siivoamis-ja-yläriman-purku -päivän jälkeen, nukahdin sohvalle. Seuraavana yönä nukuin melkein 12 tuntia. Ehkä se ylärima jollain tavalla myös suojaa tahdonvoimaa, ja kun niitä aukoo ja tekee juttuja oppimisen ja kasvun vyöhykkeellä, niin väsyttää.)

Tunteet… Hmm. Tänään on mun käden murtumisen kolmas vuosipäivä, ehkä se on syy siihen, miksi olen niin herkällä tuulella vaikken sitä tietoisesti muistanutkaan. Tunteissa on vielä surua senaikaisen minun kireydelle ja kärsimättömyydelle. Ja toisaalta kiitollisuutta siitä, että tällä hetkellä käsi on käyttökelpoinen ja siitä keissistä ei jäänyt muita peruuttamattomia jälkiä kuin tukilevyt ja pitkä leikkausarpi. Ja huomaan, että ehkä mulla on sen jäljiltä vielä joku yläraja olemassa kehoon ja liikkumiseen liittyen. Hmm. Uteliaisuutta, kiinnostusta, tarve siellä taustalla olisi ehkä tieto ja ymmärrys ja kasvukin.

Ajatukset… Mietin, että mitä pitäisi pakata mukaan kun lähden iltapäiväksi ja illaksi muualle töihin ja treeneihin. Intoilen uudesta kirjasta, joka odottaa Kindlellä (ja edessä olevasta tunnin bussimatkasta, jolla ehdin päästä siinä kirjassa alkuun). Mielessä on muutamia tekstejä, joita olisi kiva kirjoittaa. Aika lailla tulevaan suuntautuu ajatukset, jos niitä alkaa kuunnella.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on monta tilannetta, joissa mun ikäänkuin tarttee (tai pääsen) antamaan itsestäni jotain, ja myös tilanteita, joissa saan vastaanottaa.

Ja kun kirjoitan tätä näin, niin se tuntuu jo heti yksinkertaistukselta, koska ainahan mä sekä vastaanotan että annan jos oon jossain tilanteessa. Vaikka mä ”vain” kuuntelisin, niin mä annan läsnäolollani viestiä siitä, mitä mussa tapahtuu. Ja jos mä kerron tai muuten annan itsestäni, niin silloinkin mä vastaanotan kuulijalta asioita, jotka vaikuttaa muhun.

Vuorovaikutus

Niin ehkä mä haluan tällä viikolla olla mahdollisimman tietoinen siitä, miten mä vaikutan toisiin ja vaikutun toisista. Että olis läsnä sille yhteiselle tilalle, joka syntyy, kun kaksi ihmistä on toisiinsa missään tietoisessa yhteydessä. Tai jos yksi ihminen vaikuttaa toiseen tietämättään.

Kun rakentava vuorovaikutus voi tapahtua vain sellaisessa tietoisuuden tilassa, että kaikki mun teot voi potentiaalisesti vaikuttaa johonkin tai johonkuhun. Niin olis kiinnostavaa tutkia sitä. Ja ehkä bongailla, että onko mulla sen suhteen jotain ylärajoja. 🙂

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tervetuloa pohtimaan kommentteihin tai miettimään itseksesi!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3