Pysähtyminen 112: Reissussa rähjää(nty)mistä

Mistä tulen?

Onpa nyt vaikeaa ruveta kirjoittamaan viime viikosta. Tuntuu, kuin en olisi saanut mitään aikaan, ja sen vuoksi ei olisi mitään kerrottavaa. (Toisin sanoen vain aikaansaannoksista voi kertoa. Hmm.)

No mitä viime viikolla sitten tapahtui?

No, keskiviikkona heräsin aamuyöllä siihen, että vatsa tuntuu kamalalta, ja aika pian sitten selvisi, että siitä päivästä ei tulisi työpäivää. Onneksi sain suhteellisen vaivattomasti ilmoitettua olennaisille ihmisille sieltä sängynpohjan uumenista, että suunnitelmat muuttuvat. Keskiviikko menikin sitten nukkuessa, kuumetta nostaessa ja laskiessa, ja noin muutenkin tehokkaasti sairastaessa. Torstainakaan en vielä uskaltanut lähteä mihinkään sen pitemmälle, koska halusin itselläkin pitää yhden kuumeettoman päivän etten tartuta ketään. Lisäksi viikonlopulle oli suunniteltu pitempää reissua, ja halusin keskittyä paranemiseen, etten vie tuliaisina pöpöjä.

Onneksi olo siinä sitten asettui, ja perjantaina päästiin lähtemään Lappeenrantaan. Sieltä reissattiin sitten lauantaina esikoisen kanssa Joensuuhun ystävän lapsen ristiäisiin. Oli mukavaa viettää kerrankin esikoisen kanssa kahdestaan rauhallista yhteistä aikaa – ja kuopus puolestaan sai olla anoppilassa huomion keskipisteenä. Win-win suorastaan.

Viikolle toivoin puskuriaikaa, ja erityisesti tässä viikonlopun myötä reissatessa tuli oltua aika tietoinen kaikenlaisesta ehtimisestä. Se on jännä, että vaikka on ihminen varannut johonkin asiaan kolme tuntia, niin siitä tulee ikäänkuin urheilusuoritus, että saadaanko tästä tavoiteajasta nyt kuinka monta minuuttia höylättyä pois. Onneksi sain itseni aika nopeasti kiinni sellaisesta ajatuksesta, ja hyväksyin sen, että kun lähdettiin kello X niin perillä ollaan kello Y, ja se matkanteko nyt vain kestää tietyn ajan. Että periaatteessa ihan mukavasti löytyi sitä puskuriaikaa, kun olin kuitenkin alunperin varannut ihan riittävästi aikaa, jotta ei tullut kiire mutta oltiin sovituissa paikoissa sovittuun aikaan.

Tuossa reissatessa huomasi aika konkreettisesti senkin, että niillä omilla aikatauluilla ei ollut mitään merkitystä, jos niitä ei tarpeeksi selkeästi toisille kertonut. Tai jos odotti, että toiset ajattelevat saman aikataulun mukaan, ja sitten turhautuu kun kukaan ei näköjään toimikaan niinkuin halusin. Tämän huomasi sekä esikoisen kanssa kahdestaan että sitten koko perheellä. Tosin pelkästään lapsen kanssa liikkuessa oli helpompi muistaa, että lapsi ei välttämättä hahmota aikatauluja. Aikuisten kohdalla usein odottaa, että heillä on sama aikakäsitys, eikä varmista sitä omaa aikatauluajatusta ääneen.

Ja toki tämä kaikki pätee myös normaaliin arkeen, kun ei olla reissussa. Arjessa vain ne ”tuo varmaan ajattelee asioista samoin kuin minä” -hetket jäävät vielä enemmän piiloon, koska rutiini auttaa etenemään tilanteissa vaikka väärinkäsityksiä tulisikin. Reissussa ratkottavia tilanteita tulee vastaan niin paljon, että asioista on pakko puhua ääneen, jos haluaa selvitä paikasta A paikkaan B. Plus että reissaaminen itsessään väsyttää, joten ärsytyskynnys tulee vastaan pienemmistä asioista kuin tavallisesti.

Että siinäkin mielessä reissaaminen on hyödyllistä – se tulee purkaneeksi sellaisia ”tottakai tämä menee niinkuin minä ajattelin” -ajatusvirheitä oikein urakalla. 🙂

Missä olen?

Keho on toisaalta virkistynyt ja toisaalta väsynyt reissaamisen jäljiltä. Liikettä tarvitsisi, samoin vettä, mutta energiataso on suhteellisen hyvissä kantimissa.

Tunteet ovat vähän käymistilassa. Pitkää matkaa ajaessa ehtii olla läsnä itsensä ja omien kokemustensa kanssa – ja toisaalta kun setvii väärinkäsityksiä, niin tulee (kiitollista kyllä) nähneeksi ja sanoittaneeksi kaikenlaisia puolia itsestään.

Tunteissa on siis liikkeellä toisaalta iloa ja kiitollisuutta ja rauhaa, kun on saanut olla läsnä rakkaiden ihmisten kanssa. Toisaalta taas huomaan sellaista ärtymystä ja kiukkua ja kärsimättömyyttä, joka ei oikeastaan liity mihinkään olosuhteeseen vaan joka vaikuttaisi olevan tosi vanhaa perua. Jollain lailla tuossa viikonlopun aikana myllääntyi pintaan sellainen puoli itsestä, joka mieluiten vain huutaisi ja raivoaisi ja heittelisi tavaroita seinään. Sen kanssa läsnä oleminen on toisaalta jännittävää ja toisaalta ilahduttavaa – ja se jos mikä nimenomaan vaatii puskuriaikaa, jotta en oikeasti ryhdy huutamaan ja raivoamaan ja heittelemään tavaroita seinään. (Tällainen ”kärsivällisyyttä sisäisen kolmevuotiaan kanssa” -harjoitus, ehkäpä.)

Ajatukset ovat vielä viikonlopussa. Varasin itselleni maanantait kokonaan oman yrityksen kanssa vietettäviksi päiviksi, ja selvästi se tekee hyvää näin siirtymävaiheena viikonlopun ja työviikon välillä. Lisäksi mieli haluaisi kovasti askarrella taas vaatteisiin liittyvien asioiden kanssa – viikonlopuksi pakkasin repullisen vaatteita ja se riitti mainiosti, vaikka ohjelmassa oli sekä kyläilyä että ristiäisiä että hotellissa löllöilemistä. Niin nyt taas joku järjestelmällisyyttä ja selkeyttä kaipaava osa minusta haluaa pelkästään lukea Vivienne Filesiä ja fiilistellä erilaisia kapselivaatekaappeja. (Ainakin paljon mielummin kuin siivota keittiötä ja miettiä työviikkoa.)

Mitä kohti?

Yksi syy, miksi tykkään reissaamisesta, on se, että asiat ovat selkeästi rajattuja. On vain tietty määrä tavaraa mukana. On selkeä aikataulu, jonka puitteisiin voin sovittaa oman tekemiseni ja olemiseni. Useimmat paikat, joissa reissussa yöpyy, ovat selkeämpiä ja siistimpiä kuin oma koti. (No se nyt ei ole kauhean vaikeaa.)

Selkeys

Niin jos tälle viikolle vaikka etsisin selkeyttä sellaisista jutuista, jotka reissussa ilahduttavat. Vaikka siitä, että miettii ensin ja tekee sitten. Tai laittaa tavarat jo illalla valmiiksi, jotta aamulla lähteminen on helpompaa. Tai miettii huolellisesti etukäteen, mitä tarvitaan mukaan, ja sitten laittaa muut tavarat pois.

Kovasti on miettimistä. Ehkä tämäkin on sitä puskuriaikaa, siis että kun aloittaa jonkin jutun niin aloittaa sen rauhassa, ja sitten vie sen loppuun asti ennenkuin aloittaa seuraavan jutun. Se voisi tuoda selkeyttä. Ainakin tässä fyysisessä ympäristössä näen aika monta asiaa, jotka kaipaisivat loppuun viemistä, ja itse asiassa muutama mielen päällä oleva juttukin hyötyisivät siitä, että ensin tehdään asiat loppuun.

Voisin yrittää sitä vaikka niin, että aina kun pysähdyn tai pidän paussin tai mietin, että mitäköhän seuraavaksi tekisi, niin laittaisin ensin kolme asiaa paikoilleen tai loppuun. (Heti tuli mieleen, että näinköhän on joku laskuri-app, jolla voisi laskea päivän mittaan, että kuinka monta kolmen asian settiä tulee laitettua pois. Ehkä se tulisi silloin näkyväksi eri tavalla. Tutkin asiaa.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tervetuloa pysähtymään kommenteissa tai jatkamaan keskustelua!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

photo by: