Pysähtyminen 111: Värittämistä ja puskuriaikaa

 Mistä tulen?

Viime viikkoon mahtui ihania juttuja, ihmisten tapaamista, ja onneksi paljon enemmän läsnäoloa kuin edellisviikolla. Käytiin esikoisen kanssa ostamassa viikonlopun synttärisankareille lahjoja, ja kirjakaupassa ohitettiin iso kasa aikuisten värityskirjoja esittelypöydässä. Tai kun sanon että ohitettiin, niin tarkoitan että jäätiin toviksi niitä tutkailemaan, ja päätin ostaa yhden itselleni noin niinkuin läsnäolon tukimateriaaliksi. Ja kyllä, värittäminen onnistui useampanakin päivänä korvaamaan sellaisen nenä-ruudussa -homehtumisen, jota kuvittelee lepäämiseksi mutta joka ei rentouta eikä virkistä.

Jokin siinä fyysisessä värittämisessä on sellaista, että tulee olleeksi eri tavalla läsnä tilassa ja omassa kehossa, vaikka onkin ns. ”tekemistä”. On helpompi jutella samalla lasten kanssa tai kääntyä katsomaan, kun lapsi haluaa jotain näyttää. Kirjaa tai blogitekstejä lukiessa on vaikeampi irrottaa sanoja prosessoiva huomio yhdestä paikasta ja siirtää se toiseen paikkaan, mutta värittäminen ja jutteleminen eivät samalla tavalla riitele keskenään prosessoritilasta. En ihmettele lainkaan, että aikuisten värityskirjat ovat niin valtavan suosittuja – niissä on samaa imua kuin käsitöissä, mutta lopputulokselle ei tarvitse miettiä käyttötarkoitusta, saajaa tai paikkaa. 🙂

Kävin myös viime viikonloppuna katsomassa Humanistispeksin (eli Helsingin Yliopiston humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden speksin) tämänvuotisen esityksen, Metsän. Speksi on improvisaatiolla höystetty musiikkinäytelmä, jossa yleisö saa osallistua huutamalla ”omstart” – silloin esiintyjät toistavat edellisen repliikin (liikkeen, kappaleen, jne.) vähän eri tavalla.

Tänä vuonna Humanistispeksiä esitettiin Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, ja jo se oli tällaiselle speksiä alusta asti tsempanneelle vanhan kaartin humanistille aika sydäntä liikuttavaa. Ja siihen päälle kun pistettiin kantaaottava ja sydämeenkäyvä juoni, luontevasti lavan haltuun ottava näyttelijäkaarti, vakuuttavat muusikot ja kokonaisvaltainen esitykseen heittäytyminen, niin aijai. En meinannut pysyä nahoissani, ja loppu pisti itkettämään.

Ollakseen harrastelijapohjalta tehty opiskelijanäytelmä, tämänvuotinen speksi veti monella saralla kokemuksena vertoja ammattimaisemmillekin tuotannoille. Sen lisäksi se jätti sydämeen sellaisen hyrinän, joka kantaa varmasti vielä pitkälle tähän viikkoon ja edemmäskin. Ah, alumnin ylpeys ja rakkaus. <3

Missä olen?

Keho on pääasiassa ihan hyvissä kantimissa. Kroppa alkaa tottua vegaaniseen ruokavalioon. Viime viikolla meille tuli vielä koeajoon sellainen ”heavy duty professional blender”, joka pistää mm. raa’at porkkanat kolmessa sekunnissa atomeiksi, niin on tullut myös syötyä enemmän kaikenlaista raakaa ja fiksua. 😀 Tosin tänään on kuopuksen synttärit, joille teen juuri vegaanista täytekakkua, mutta sitä onneksi tulee syömään joku muukin. Eilen oltiin kyläpaikassa, jossa oli kissoja, joten ihan aavistuksen on keho vielä allergiafiiliksissä, mutta yllättävän vähän. Onnittelen itseäni siitä, etten touhunnut kyseisen huushollin uusimman kissanpennun kanssa itseäni aivan tukkoon – vaikka tiukkaa tekikin, oli se sen verran pörröinen ja lutuinen pieni naskali, tui tui.

Tunnepuolella päällimmäisenä on ilo ja riemu siitä, että kirjoitan pysähtymistä kohtuullisen hyvissä ajoin! Woohoo! Sen lisäksi on ilmassa haikeutta, kun kuopus tosiaan täyttää neljä, joten meillä ei todella ole enää pikkuruisia vauvatyyppejä vaan pelkästään tollaisia eteviä leikki-ikäisiä. Vähän jänskättää, että mitenköhän kuopuksen kakku onnistuu; päivänsankari toivoi Lentsikat -elokuvan hengessä Dusty -kakkua, ja Dustyn sai jo aamulla lahjaksi, joten nyt täytyy enää tehdä Dustylle lentomaisemat ja toivoa, että tämänpäiväisen lelupäivän jälkeen Dusty on vielä kakun päälle laitettavassa kunnossa.

Ajatukset pörräävät käytännön asioissa, synttäreissä, viikon aikatauluissa ja sensellaisessa. Kuun viimeinen päivä, joten työlistalla on paljon toimistohommaa ja erinäisten raha-asioiden selvittämistä kohdilleen, mutta ne ajatukset eivät onneksi stressaa, vaan vain virittävät.

Mitä kohti?

Huomenna alkaa maaliskuu, ja silloin on virallisesti kevät. Ainakin meidän esikoisen mielestä. Viikko on taas aika täynnä kaikenlaista ihmisten kanssa olemista, ja keväät ovat mulle perinteisesti raskasta aikaa, joten nyt on hyvä hetki virittäytyä siihen, että huomioisi ensin omat tarpeet ja sitten vasta muiden.

Toinen teema, jonka keväällä usein huomaa, on sellainen ”ai hyvänen aika miten mä olen taas lupautunut kaikkeen?!?!”. Tänä vuonna voisi yrittää ottaa sellaista puskuriaikaa, että ihan jokaista hetkeä ei tarvitse täyttää töillä, velvollisuuksilla tai toisten ihmisten kanssa olemisella. (Haha, ajatuskin huvittaa. Ehkä se kertoo siitä, että sellainen puskuriaika voisi tehdä ihan hyvää.)

Mitähän mä silloin siis tarvitsisin?

Vapaus
Tila
Aika
Joustavuus

Mulle tuli sellainen mielikuva, että jos yrittäisi elää ikäänkuin sellaisen kuvaannollisen sumopainipuvun sisällä. Tiedättehän, puetaan päälle sellainen topattu tai ilmalla täytetty haalari ja sitten otetaan kontaktia toiseen samanlaisen puvun sisällä olevaan. Ja vaikka kaatuisi tai tulisi törmäyksiä, niin se puku pehmentää iskuja niin, ettei siihen sisällä olevaan kehoon satu.

Entä jos mun kalenterissa olisi kaikilla hommilla sellainen puskuripuku? Että ennen olisi vartin virittäytymisaika, ja jälkeen olisi vartin asioiden-loppuun-paketoimis-aika. Henkisesti varaisin aamusmoothien tekemiseen kaksikymmentä minuuttia, vaikka oikeasti siihen itse blendaamiseen menisi kolme, niin aikaa jäisi rauhalliselle valmistelulle sekä blenderin putsaamiselle samantien.

Opetusjutuille osaan jo ottaa tällaista puskuriaikaa. Mitä jos sitä ottaisi myös muille työjutuille, siivoamiselle, liikkumiselle? Sit jos sattuu jäämään ylimääräistä, niin hurraa, vartti tyhjää aikaa, voisi vaikka meditoida tai tuijottaa seinää!

Tämä liittyy vahvasti myös siihen, että mitä odotan itseltäni. Ideaaliminä ei tarvitse puskuriaikaa, ideaaliminä ei tarvitse siirtymäaikaa, ideaaliminällä ei ole muita tarpeita kuin niitä, joita itseltäni helposti hyväksyn. Tämä tavallinen minä selvästi tarvitsee muitakin asioita kuin älyllistä inspiraatiota ja kahvia.

Koska en osaa tietoisesti budjetoida niille aikaa (kun en arvaa etukäteen, että mitähän saattaisin missä kohtaa tarvita), niin voisin kokeilla varata niille sellaista ”sekalaiset menot” -aikaa ja katson, että riittääkö se. Vähän niinkuin rahan suhteen on hyödyllistä pitää sellaista ”ne ennalta arvattavat yllättävät menoerät” -puskurirahaa, niin aikaa ja energiaa voi myös budjetoida jo valmiiksi niille ”jotain satunnaista mä sitten tarvitsen kuitenkin” -tarpeille.

Ehkä tällä pääsee tätä viikkoa eteenpäin.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tai heräsikö jotain ajatuksia, oivalluksia tai kysymyksiä? Kerro kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3