Pysähtyminen 109: Epäkiinnostavan ihanaa

Mistä tulen?

Takana on tiivis työviikko, vapaa viikonloppu (!!) ja muutama vähän kevyempi päivä tässä alkuviikosta. Viime viikolle kaipasin asioiden järkeistämistä ja järjestämistä, ja sitä jonkin verran onnistuinkin tekemään – tosin en kauheasti siivoillut, mutta noin muuten. Paastonaika alkoi, ja tänä vuonna vietän sne vegaanisen ruokavalion merkeissä, joten syömisen huomioimiseen meni aika paljon energiaa viime viikolla. Näin viikonloppuna vanhoja opiskelukavereita, se oli kivaa ja innostavaa. Kävin kampaajalla.

Noin päällisin puolin sellaista tavallista, kiitollista lapsiperheen arkea. On vähän saanut tehdä omiakin juttuja, kun on turvaverkkoa, töissä on kivaa vaikkakin työlästä, perheen kanssa pääasiassa rauhallista, mitä nyt viikonloppuna sai selvitellä tasaiseen tahtiin muksujen välisiä kahnauksia mutta niitä oli kuitenkin vähemmän kuin toimivaa yhteisleikkiä.

Huomaan, että on vaikea kirjoittaa siitä, että pääosin elämä on on ihanaa ja toimivaa. Siitä huolimatta, että itse vahvasti allekirjoitan sen, että onnistumisiin ja riemuihin on tärkeä kiinnittää huomiota, koska ne kertoo siitä, että meidän tarpeet täyttyy. Siinä on varmaan joku syvällä kulkeva blokki, että ei voi kysymättä sanoa toiselle (tai kirjoittaa tällä tavalla itselleen ja lukijoille), että mulla on muuten aika ihanasti. Ihan siltä varalta, että jos sillä toisella onkin joku kurjasti, ja mun onnellisuus aiheuttaa katkeruutta. Vaikka oikeasti mun elämä ja tunteet ei aiheuta toisille ihmisille yhtään mitään, vaan ihmiset reagoivat sen pohjalta, että onko heillä omat tarpeet täynnä vai ei.

Toinen ajatus, jonka havaitsen tähän liittyen, on se, että mun pitäisi jotenkin osata kertoa tähän hyvään fiilikseen joku resepti tai tarina. Että on ollut kamalaa olla, ja sitten tein X, ja sitten onkin hyvä olla, kokeile sinäkin. Eikä siihen mitään oikein muuta reseptiä ole kuin että huomaa, mitä tuntee ja mitä tarvitsee, ja sitten hyväksyy sen. Jos tarvii apua, niin pyytää apua.

(Ja sitten pelkään, että jos kerron tollaisen megayksinkertaisen reseptin, niin kuitenkin joku hermostuu, kun se ei ole helppoa. No ei se olekaan, varsinkaan jos ei ole harjoitellut. Ja kyllä, helppous on tarve ja sitä saa haluta ihminen elämäänsä lisää.)

No ehkä se on jännittävää ja mainitsemisen arvoista, että kaikesta tästä muutaman viikon työstressistä huolimatta olen onnistunut pitämään omista tarpeistani huolta ja huomioimaan omat tunteeni. Pyytämään apua, laskemaan rimaa, ottamaan hetkiä ihan vain sen huomaamiselle, että mitä tarvitsen. Että ei tarvitse viikonlopun retriittiä tai yhtä kokonaista vapaapäivää käyttää niiden asioiden työstämiseen, vaan kun pikkuhiljaa työmatkoilla ja lasten katsoessa Netflixiä ja illalla nukkumaan käydessä pysähtelee omien tarpeiden äärelle, niin siitä on tullut helpompaa. Ettei tarvitse jättää sitä itsestä huolehtimista sellaiseksi Sitkun-Mulla-On-Vapaata -projektiksi, vaan ottaa jonkun pienen asian arkeen toistuvaksi asiaksi.

Mulla toimii se, että mä jossain istuessani pistän silmät kiinni, mietin että mitä tarvitsen, ja hengitän pari kertaa syvään ihan vain sitä fiilistä, että nyt mulla on tällainen tarve. Yleensä se on helppouden tai luottamuksen tarve, joskus yhteyden tai selkeyden tai minkä tahansa muun. Jo se, että mä olen läsnä sen tarpeen kanssa ja huomaan, mitä ajatuksia ja tunteita siihen liittyy, voi helpottaa sitä tarvitsemisen aiheuttamaa jumia ja jännitystä. Toisinaan se auttaa keksimään, että mitä voisin tehdä, jotta saisin vähäsen sitä tarvitsemaani. Ja joskus se auttaa huomaamaan, että yksin sitä ei löydy, tarvitsen apua.

Viime viikolle toivoin helppoutta, järjestystä, arkihommien hoitavaa vaikutusta ja hurraata! Helppous ja järjestys jonkin verran löytyivät, arkihommien hoitavuus ehkä vähemmän (ainakin päätellen keittiön tämänhetkisestä kuosista), ja hurraatakin oli jonkin verran, mutta ehkä vielä olisin sitä kaivannut enemmän. Sitä en toisaalta samalla tavalla muistanut itselleni tietoisesti etsiäkään. Ehkä neljä supervoimaa yhdelle viikolle oli aika paljon, kolme tuntui helpommalta muistaa.

Missä olen?

Keho on vielä vähän toipumisvaiheessa tuosta pitkästä työputkesta, ja kaipaa unta ja vettä ja tuoreita kasviksia. (Voisin laittaa herneitä versoamaan.) Ensimmäinen viikko vegaanina on ollut toisaalta tosi energisoiva, koska tulee syötyä enemmän pähkinöitä ja siemeniä kuin aikaisemmin – ja toisaalta tosi petollinen, koska on niin innostavaa kokeilla kaikkia vegaanisia herkkumättöreseptejä. (Tein viime viikolla suklaakakkua kaakao-kardemummakuorrutuksella, ja esikoinen jo pyysi, että voidaanko tehdä sitä uudestaan, kun oli niin hyvää.)

Tunteet… haha, taas kun alan miettiä tunteita niin huomaan, että on ”vain” niitä ”epäkiinnostavia” iloa ja kiitollisuutta ja levollisuutta ja tyytyväisyyttä, kun tarpeet on aika hyvin täynnä. Ja siitä huomaan toisaalta nousevan riittämättömyyden tunnetta ja häpeää, että olenko mä ihan oikeasti näin pinnallinen ihminen, että en edes ymmärrä kärsiä mistään. Että kyllä tässä maailmassa riittää asioita joista voi ihminen hajota sängyn pohjalle itkemään, et selvästikään yritä tarpeeksi.

Mihinkähän tarpeeseen se liittyy? Ehkä mun yhteenkuuluvuuden tunne on tottunut täyttymään niin, että yhdessä surraan ja angstataan kurjia asioita ja ollaan läsnä niiden kanssa. Ja varmaan myös sellainen merkityksellisyyden tarve liittyy tähän, että epämiellyttävät tunteet on tottunut yhdistämään Oikeisiin Asioihin ja kun on niiden äärellä, niin on myös Oikeiden Asioiden äärellä. Kiinnostavaa.

Ajatukset… Pää on aika tyhjä. Tänään olen pitänyt vapaapäivää. Nukuin pitkään, ja huomasin kiinnostavan ajatuksen: Olen tehnyt niin paljon töitä viimeisten viikkojen aikana, ettei edes hävetä levätä. Sen ajatuksen huomaaminen huvitti, koska se kertoi jotenkin niin selkeästi tästä omasta totutusta suhteesta tekemiseen, lepäämiseen, ansaitsemiseen ja sen sellaiseen. Sekin huvitti, että vielä tuollaisia ajatuksia nousee mieleen, vaikka en tietoisesti edes ajattele, että ihmisen pitäisi jotenkin ansaita lepääminen, vaan päinvastoin. Siis että kun ensin lepää ja muutenkin vastaa tarpeisiinsa, niin pystyy tekemään asioita paljon mielekkäämmin ja hyödyllisemmin, jos mielekkyys ja hyödyllisyys on tärkeitä.

Ja silti, jossain syvällä psyyken syöverissä, on selvästi vielä joku koukku ja ajatus, että tämä pätee vain teoriassa ja vain kaikkiin muihin paitsi minuun. Että kun kyse on minusta, niin välillä voi vastailla omiin tarpeisiinsa ettei kokonaan kosahda, mutta sellainen oikea, palauttava lepo voi tapahtua vasta sitten kun projekti on lopussa. Ja kieltämättä joo, on siinä eroa, että onko tekemisvaihde päällä vai onko projektien välissä. Mutta se ei liity (tai en haluaisi sen liittyvän) mitenkään sen levon tai tarpeiden täyttymisen ansaitsemiseen, vaan enemmän siihen luontaiseen flow’hun, joka niihin eri vaihteisiin liittyy.

Ehkä tässä tammi-helmikuun taitteessa pääsin tutkimaan sitä, että millaista on levätä ja vastata tarpeisiinsa silloin, kun on tekemisen flow päällä, ja nyt on aika tutkia sitä, että miten palaudutaan, miten tehdään hitaasti ja rauhallisesti, miten tehdään hommat loppuun, ja miten vaihdetaan projektista toiseen. Siirtymän tutkimista. Ah, se onkin kiinnostavaa, koska ne on usein itselle niitä kaikkein vaikeimpia. On helppoa painaa eteenpäin tai olla paikallaan, mutta miten kiihdytetään tai jarrutetaan?

Mitä kohti?

Ensi viikolla mä haluan tutkia siirtymiä. Tätä tämänhetkistä, että miten pistän yhdestä hommasta langat nätisti nippuun, ja noin yleisesti kaikkia mahdollisia siirtymiä. Heräämisiä. Nukkumaanmenoja. Ovesta ulos lähtemisiä ja kotiin tulemisia. Erityisesti lasten kanssa. Miten niistä saisi mahdollisimman joustavia, vaivattomia, helppoja? Toppahaalarikaudella se ei ole ikinä helppoa, mutta jso edes vähän helpompaa, niin se on kaikki kotiin päin.

Tälle viikolle kolme supervoimaa:

Yllättävän Helppoja Siirtymiä: Sellainen superkatse ja -kuulo, että kaikista tilanteista voisi bongata ne mahdollisimman helpot ja yksinkertaiset ja kaikille mielekkäät tavat toimia. Se, että laittaa lapsille haalariin ”tömpsäytykset” (eli haalarin ja kengät palomies-tyyliin valmiiksi, niin että lapsi voi vain astua saappaisiin ja vetäistä haalarin niskaan) sen sijaan, että odottaa lasten pukevan haalarit ja kengät erikseen ja itse. (Lapsetkin haluavat helppoutta, ja saavat haluta.) Ja mikä voisi olla tömpsäytysten vastine mun omissa siirtymissä?

Ihan Joka Solulla: Tämä liittyy kehoon: liikkeeseen, tunteisiin, oivalluksiin. Että kun tekee asioita, niin olisi läsnä joka solulla. Kun on tilaisuus liikkua, niin liikkuu niin että joka solu pääsee hommiin. Kun tuntee jotain, niin päästää sen tunteen helisemään ja värisemään joka soluun. Ja jos vaikka oivaltaisi jotain sellaisella tavalla, että vähän kouraisee vatsanpohjasta ja huippaa ja naurattaa. Sellaista kokovartaloelämää, ei pelkästään päässä fiilistelyä.

Resonanssia: Olin eilen laulutreeneissä, ja stemmojen resonanssi jäi kehoon vielä pitkäksi aikaa treenien jälkeenkin. Samaa haluan tälle viikolle. Musiikin kautta, toki, mutta myös kaikenlaisen muun kuulostelun kautta. Mitkä on sellaisia ajatuksia, jotka resonoi ja joiden kanssa haluan olla tekemisissä? Ketkä on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on yhteinen vire, ja joiden kanssa on hyvä olla? Miten saisin itseni viritettyä samaan resonanssiin itselleni rakkaiden ihmisten kanssa? Mitä tapahtuu, jos hyräilen itsekseni? (Onneksi on päiviä, jolloin voi tehdä kotoa töitä, niin kukaan ei katso hassusti, kun hyräilen keskenäni. 😀 )

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi, kuulostaisi, tuntuisi? Mitä supervoimia valitsisit ensi viikolle? Sana on vapaa kommenteissa, tai voit pohtia itseksesi vaikka Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssin avulla!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3