Pysähtyminen 106: Aikuisuuden koeajoa

Mistä tulen?

Viime viikko oli aikamoista aikuisten elämän koeajamista. Täysiä työpäiviä, viikonloppuna kävin kummilapseni rippikouluun liittyvässä messussa, ja esikoiselta lähti hammas. Tänään pääsin kotiin puoli kahdeksalta, ja lasten nukkumaan laittamisen jälkeen piti vielä tsempata tiskikone päälle ennenkuin istuu alas, koska sen jälkeen ei tapahdu enää mitään mainitsemisen arvoista. Paitsi toki tämä pysähtyminen. 🙂

Toisaalta täysi kalenteri saa aikaan sen, että ennakoimisen ja valmistelun ottaa kerrankin vakavasti. Valitsin viikonloppuna työvaatteet valmiiksi henkareihin viikon joka työpäivälle, niin ei tarvitse aamulla turhaan miettiä. Mietin etukäteen, mitä syön. Noin ylipäänsä ennakoiminen onnistuu jostain syystä paremmin silloin, kun selkeästi lukee kalenterissa ”ole paikassa X aikaan Y”. Jostain mielen naftaliinista ne rutiinit palaavat taas käyttöön, vaikka siitä on tovi kun on viimeksi niitä treenannut.

Ja ehkä tässä on se syy, minkä takia tämä viikko on tuntunut enemmän aikuisuuden teeskentelyltä. Kun vaikka tässä nyt elää tällaista lapsiperheen ruuhkavuosiarkea, päivätyötä ja yrittäjyyttä ja kouluttautumista ja muuta, niin aika usein silti tuntuu siltä, että tässä mennään aika vahvasti improvisaatiolla. Siinä missä ”oikeat aikuiset” ennakoivat, suunnittelevat, tekevät asiat järjestelmällisesti ja heillä on muutenkin eri tavalla pakka kasassa. Ja nyt kun on muutaman päivää olosuhteiden pakosta täytynyt ennakoida tavallista enemmän (koska muuten tulee stressipaniikki ja katoaa työkyky ja kaatuu koko korttitalo) niin huomaa, että wau, kyllä tämä ”oikeiden aikuisten” elämä on muuten oikeastaan aika mukavaa. Että se ennakoiminen, rutiinit, omasta voinnista huolehtiminen ja riittävä lepo tukee paitsi työkykyä niin myös sitä, että on kivempaa.

En tiedä, että onko muilla teknisesti aikuiseksi laskettavilla ihmisillä sellainen olo, että tietää, mitä tekee. Että olis jotenkin selkeät sävelet oman elämän ja arjen ja olemisen ja työn suhteen. Muistan kun opiskeluaikana ajattelin, että sitten varmaan kun on kolmekymppinen perheellinen, niin elämä on jotenkin selkeää ja valmista. (Tyrsk.)

No tavallaan joo, lasten myötä tulee sellainen ennakoinnin tuoma selkeys että voit valita suht pysyvän rutiinin ruokien ja nukkumisten ja ulkoilujen suhteen, tai vaihtoehtoisesti voit valita kaaoksen ja sen tuomat pahoinvoinnin muodot. (Näin siis meidän lapsilla – jos toisissa perheissä kaikkien tarpeet tulevat täyteen toisilla keinoin niin hyvä niin.) Jonkin verran sitä ennakointia on täytynyt ulottaa myös omaan olemiseen, jos kohta ihan vain oman kärsivällisyyden vuoksi.

Niin ehkä nyt on se vaihe, jossa voisi liikahtaa ”en kärsi” -askelmalta kohti ”on kiva olla olemassa” -askelmaa? Ehkä tämä aikuisuuden larppaaminen voisi olla hyvä (teko)syy siihen – koska selvästikään en vielä ole niin sinut omien tarpeideni kanssa, että pelkkä ”jotta tarpeet olisi täynnä” olisi riittävän hyvä syy huolehtia omasta hyvinvoinnista.

Missä olen?

Kehoa väsyttää. (Harkitsin, että olisin katsonut kirjoittamisen jälkeen vielä vähän Sherlockia, mutta ehkä menenkin suoraan nukkumaan.) Keho kaipaisi liikettä ja venyttelyä, ehkä huomenna aamulla? Tämän päivän kehonhuolto taisi hoitua laulutreeneillä – stemmat hoitavat sekä psyykeä että fysiikkaa. Puoliso on flunssassa, mutta itsellä ei ainakaan vielä ole kipeä olo, toivotaan että tämä asiaintila jatkuu.

Tunteet… Nyt kun lapset pääsivät nukkumaan, niin on suhteellisen rauhallinen ja seesteinen olo. Työjuttujen rytmittäminen vähän hermostuttaa ja mietityttää edelleen, mutta samalla yritän kaivaa luottamusta siihen, että viikossa on riittävästi tunteja. Ilahduttaa, että tämä päivä on purkissa ja meni niin mukavasti. Vähän hävettää, että en jaksanut kotiin päästyäni olla lapsille lempeä ja läsnäoleva äiti – tai no, yritin, mutta siinä kohtaa niillä oli niin kova kaahailu menossa että ei äidin kanssa oleminen kiinnostanut, vaan ne kaikki jutut tulivat mieleen vasta valojen sammumisen ja hyvänyön toivotusten jälkeen. Niinkuin aina.

Ajatukset… Kauhean mielellään nyt haluaisivat päästä ääneen kaikki ”sinun olisi pitänyt” -ajatukset. Että jos olisit X niin olisi paljon helpompi Y, mitäs et tehnyt lälläslää. Onneksi sinne sekaan tulee myös niitä ”nyt on näin, tällä mennään” -ajatuksia, jotka saavat vähän sitä pahinta terää hiottua noista pitäisi-ajatuksista.

Näiden ruuhkavuosien ja -päivien raskain osa ainakin itselle on juurikin tämä jatkuva riittämättömyyden tunteen potentiaali: aina olisi voinut olla enemmän, parempi, tehokkaampi, läsnäolevampi, etevämpi. Aina kun tekee yhtä asiaa niin se on kaikista muista pois. Paitsi entä jos ei olekaan? Se riippuu tietysti siitä, kenen näkökulmasta katson. Jos katson lasten näkökulmasta, niin toki niille olisi kivempi, että olisi enemmän läsnäolevaa äiti-aikaa. Ja toisaalta kun mä huolehdin omista tarpeistani, niin mä pystyn paremmin olemaan aidosti läsnä silloin kun olen. Ja toisaalta kun mä muistan, miten tärkeää mulle on olla lasten kanssa, niin mä osaan keskittyä siihen läsnäoloon ja yhteyteen silloin kun olen heidän kanssaan, ja voin luottaa siihen että kaiken muun suhteen teen sen minkä pystyn silloin kun on sen aika, ja se riittää. Sen täytyy riittää, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. (Paitsi se, että teen sen minkä pystyn ja ahdistun samalla kaikesta siitä, mihin en pysty, mutta se nyt on kokonaistaloudellisesti katsoen se huonompi vaihtoehto.)

Mitä kohti?

No niin. Kun katson kalenteriani tulevalle viikolle, näen kolme päivää, jolloin olen opettamassa, yhden päivän, jolloin olen kotona ja lapset on kotona, ja kaksi päivää Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutusta. Toisin sanoen niitä viikkoja, jolloin introvertti-minä ei juurikaan lepäile.

Mitä mä silloin tarvitsen?

Lepoa. Rauhaa. Helppoutta. Ennakoitavuutta. Selkeyttä.

Tällä viikolla mun on ekstratärkeä huolehtia siitä, että lepään ja oikeasti katkaisen työpäivät ja mietin jotain muuta. Voisin taas yrittää hassutella noissa renkaissa, se voisi palauttaa takaisin kehoon ja irti työajatuksista. Irti päästäminen, ehkä TRE?

Ärsyttää edelleenkin se, että näköjään mun keho on nykyään sellainen kukkasen ja korttitalon välimuoto, jota pitää käsitellä silkkihansikkain jotta se ei vedä diivakohtausta ja marssi ulos lavalta, vertauskuvallisesti. Tämä vertauskuva kertoo siis kaiken siitä, miten vakavasti mä olen tottunut ottamaan kehoni tarpeet: joo joo, kauhea valitus, olisit välillä helpompi.

Kun taas kunnioittava näkökulma voisikin olla esimerkiksi se, että mä nyt syystä tai toisesta tarvitsen sen mitä tarvitsen, ja mä pääsen äärimmäisen paljon helpommalla jos mä vain hyväksyn sen, että nyt on näin, mä tarvitsen tän verran lepoa ja rauhaa ja liikettä ja unta jotta mä pystyn tekemään ne jutut, joita haluan tehdä. Ja että mun ei kuulukaan pystyä kaikkeen. Tai siis, onhan tässä arjessa aika monta liikkuvaa osaa, joiden hallitsemista mä ikäänkuin tuosta vain edellytän itseltäni. Ja sitten häpeän ja soimaan itseäni, kun kaikki ei menekään helposti.

Niin ehkä noiden lisäksi mä kaipaan vielä hyväksyntää. Että pääsisi irti niistä ”pitäisi” -ajatuksista ja yhä taas lähemmäs sitä ”nyt on näin” -ajatusta. Joskus muinoin mä pystyin tekemään erilaisia juttuja (ja suoraan sanottuna on ollut vuosikausia, jolloin en ole voinut hyvin, vaikka olenkin ”pystynyt” suorittamaan asioita, joita pidin suorittamisen arvoisina), ja nyt on näin.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, tyyli on vapaa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3