Pysähtyminen 105: Sairastelun jälkimaininkeja

Mistä tulen?

Viime viikolla alkoi taas työ- ja hoitoarjen rytmi pyöriä. Iloitsin siitä, että pystyin aloittamaan työt rauhallisemmalla tahdilla, mutta niin vain perjantaina iski kuitenkin migreeni, vaikka yritin kovasti ottaa rauhallisesti viikon mittaan. (Oletus: migreenit johtuvat stressistä, joten stressiä vähentämällä voin ehkäistä migreenejäkin. Pitääköhän se paikkansa?) Oli ihanaa päästä viikolla pitämään kurssia ja koulutusta, ja sekavalta tuntuneet aikataulukuviotkin alkoivat selkeytyä viikon ja viikonlopun mittaan.

Viikonloppuna muksut olivat jotenkin ihan kierroksilla, lauantai-iltana kuopus valitteli vatsakipua, ja sunnuntaiaamuna oksensi. Esikoinenkin oli vetämätön ja kuumeinen. Voisi sanoa että työjutut unohtuivat samantien. Se päivä menikin sitten lapsia hoivatessa ja sylitellessä sekä pyykkiä pestessä, kun kuopus ykäili. Esikoisella onneksi palasi ruokahalu jo iltapäivään mennessä ja kuumekin laski, pienemmän kanssa odoteltiin iltaan asti, että jotain pysyisi pitempään sisällä. Onneksi piirrettyjä riitti DVD:ltä ja telkkarista pitämään lapset aloillaan sohvalla (ja kerrankin ei ollut lainkaan huono omatunto siitä, että lapset makaavat sohvalla ja tuijottavat telkkaria).

Siitä on yli kolme vuotta kun kummallakaan lapsella on viimeksi ollut mitään akuuttia, vakavampaa terveysjuttua, mutta kyllä se vaan pysäyttää, tällainen pienikin tauti. Tai lähinnä se, että normaalisti niin eläväiset lapset ovatkin velttoja, vetämättömiä, itkuisia, poissaolevia. Ja kun sen tietää, että kyseessä on oksutauti tai kuume, ja että se (mitä todennäköisimmin) menee ohi, niin ainakin itsellä päällimäisenä tunteena on huolen lisäksi kiitollisuus siitä, että tämä on poikkeuksellista. Ja samalla suru ja myötätunto niitä vanhempia kohtaan, joille sairaan lapsen hoitaminen on pitkä ja lopputulokseltaan ennustamaton vaihe elämässä.

Ja sitten seuraavana päivänä, eli maanantaina, kun lapset olivat taas omia vilkkaita itsejään, aamun tunnelmat olivat voittopuolisesti iloa ja kiitollisuutta. Sekin oli iloista ja kiitollista, että meillä molemmilla vanhemmilla oli kotoa tehtävä työpäivä, joten voitiin pitää lapset kotona sen yhden sairastamattoman päivän ilman, että mitään tarvitsi sinänsä perua. Vaan sitten piti pistää oman pään sisällä aikataulutus uuteen uskoon: ajattelin saavani tehtyä asiat X, Y ja Z lasten hoitopäivän aikana, ja puolisolla on työt A, B ja C tänään. Lapsiakaan ei halua toista päivää putkeen istuttaa telkkarin ääressä, ja jos renkaat laskee katosta, niin niistä tulee kolmessa sekunnissa kiista ja vääntö, joka vaatii aikuisen läsnäoloa. Miten sovitamme nämä liikkuvat osat yhteen niin, ettei kenelläkään pala pinna?

En tiedä, onnistuiko se yhteensovittaminen mitenkään erityisen hienosti, mutta päivästä selvittiin kuitenkin. Illalla jopa pelattiin lautapeliä yhdessä, kun oltiin saatu kaikki päivän työjutut purkkiin, pisteet kotiin siitä. Ja tänään lapset pääsivät jo hoitoon, ja olivat selvästi siitä innoissaan. Toiset mussukat. Rehellisesti sanottuna itsekin olen vilpittömän iloinen siitä, että a) lapset ovat terveitä ja että b) pääsee rauhassa tekemään töitä. 🙂

Tälle viikolle toivoin helppoutta, ja pohdiskelin myös luottamusta. Työjutut sujuivat kuluneella viikolla oikeastaan aika helposti. Perjantaina kun bongasin ensimmäiset migreenin merkit, niin en ruvennut leikkimään sankaria, vaan pyysin samantien apua, joten sekin meni aika helposti. Samalla tuli treenattua myös luottamusta. Ja toki tuo lasten sairastelu oli myös jonkinlaista luottamustreeniä, kun pitää vain hyväksyä se, että nyt on näin, voin tehdä sen minkä voin ja muuta en. Se luottamus itse asiassa toimi myös siinä kohtaa, kun kuopusta pelotti oksentelu. Ainoa, mikä auttoi, oli rauhassa lähellä oleminen, ja se puolestaan oli helpompaa, kun itsellä oli luottavainen olo. Että tuli sitten treenattua sitäkin.

Missä olen?

Keho on viikonlopun jäljiltä vähän väsynyt (itselläkin kiersi vatsassa siinä sunnuntaina vähän, mutta se meni näköjään säikähdyksellä ohi *koputtaa puuta*), huomaan juovani tarpeettoman paljon kahvia, ja viime viikolla hyvin jatkunut renkaissa jumppailu oli sekin viikonlopun tauolla.

Ehkä lepo tuli tarpeeseen – sekin saattoi olla migreenin viesti? Ainakin lepäsin viikonloppuna ihan tarkoituksella ja skippasin kunnianhimoisemmat suunnitelmat suosiolla. Sekin oli varmaan ihan hyvä, koska sitten riitti virtaa sunnuntaina siihen lasten hoivaamiseen (ja sekin oli sen verran kuluttavaa, että nukahdin hetkeksi sohvalle iltakuudelta, kun oli ilmeisesti tullut skarpattua aika lailla). Nyt keho alkaa olla ihan mukavassa vireessä työtä ja jumppailua silmälläpitäen.

Tunteet… no, kuuntelen Spotifysta BBC Sherlockin soundtrackia tässä kirjoittaessa, joten se värittää tunneilmastoa vähän melodramaattiseksi. 😀

Oikeasti tunteissa seilaa ilo ja kiitollisuus (lasten turvallisuuden ja hyvinvoinnin tarve on taas täynnä), innostus ja jännitys (työjuttujen suhteen pätevyyden ja selkeyden ja toisten hyvinvoinnin edistämisen ja oppimisen tarpeet ovat vähän rosoisesti täynnä), sekä turhautuminen ja hermostuminen (tehokkuuden, pätevyyden ja ennakoitavuuden tarpeet jäivät eilisen aikataulumuutoksen jäljiltä vähän paitsioon).

Sunnuntaina katsottiin myös uusin Sherlock-jakso Karmiva Morsian, ja sen katsomisen (sekä *köh* aika monen meta-analyysin lukemisen *köh*) jäljiltä on myös tunteet liikkeellä sen suhteen. Ainakin innostuksen, yhteyden, ilon, haasteellisuuden ja seikkailun tarpeet täyttyivät sen myötä. Lisäksi mua selvästi vähän hävettää tai nolottaa, että olen niin hurahtanut Sherlockin maailmaan. Mikäköhän tarve siellä on taustalla? Nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve? Hyväksynnän tarve? Yhteenkuuluvuuden tarve?

Ajatukset… Tällä hetkellä sekä työhön että liikkumiseen että siihen Sherlockiin (= sijaisajattelua, joka antaa aivoille paussia työjutuista) liittyvää sälää. Jos pysähdyn kuuntelemaan, niin myös aika lailla ”pitäisi” -ajatuksia. Nimilistoja, aikatauluja, huomioita kehosta, migreenin logiikkaa. Ajatuksia siitä, mitä pitäisi kirjoittaa, jotta joku haluaisi tätä lukea. Sisäinen kriitikko iskee, nyt ei voi enää huomioida ajatuksia ainakaan näin tekstiksi. Miksi ei voi? Koska ajatusten näkyväksi tekeminen on vaarallista. (No jaa, ainakin tällä soundtrackilla.) Ajatus: olisipa aika jännää tehdä ajatuksenvirta-kirjoittamista dekkarimusiikilla, ainakin saisi kaivettua kaikki mielensisäiset salaliittoteoriat paperille.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on koulutusta, opetusta, omaa opettelua ja aivan typötyhjä viikonloppu. Mitä kaipaisin?

Helppoutta, selkeyttä, lepoa, sujuvuutta.

Mistä sitä voisi saada?

Itse asiassa tuo mind flow + dekkarimusiikki -ajatus ei ollut lainkaan hassumpi. Useimmiten kun kaipaan helppoutta, niin se tarkoittaa, että jossain päin kehoa tai mieltä on joku jumi, jonka on aika tulla näkyviin, jotta saan sen purettua ja pääsen eteenpäin.

Kirjoittaminen auttaa, samoin TRE ja irti päästäminen. Niitä voisi kokeilla tähän saumaan. Lisäksi ruoan suhteen voisi hakea sellaista ”miten saisin tämän tehtyä mahdollisimman helposti” -otetta – viikonloppuna tein purkillisen marinoituja papuja, joita voi kaapaista minkä tahansa ruoan kylkeen helposti. Tällaisia ratkaisuja lisää.

Selkeyttäkin tulee kirjoittamisesta. Ajatusten, todo-listojen, sähköpostien, suunnitelmien.

Tunti- ja koulutussuunnitelmat tuntuvat syntyvän kaikkein helpoiten niin, että kirjoitan ne spontaanisti auki tekstidokumenttiin, diateksteineen kaikkineen, ja sitten napsin vain powerpointille tarvittavat osiot ja muokkaan aikataulun. Se itse asiassa helpotti myös viimeviikkoista koulutusta, kun olin tehnyt yksityiskohtaisen suunnitelman samasta teemasta aikaisemmin. Hmm, joo. Viime syksyn kursseista en kirjoittanut itselleni tarkkoja tuntisuunnitelmia, mutta ehkä nyt teen niin, jotta seuraavalla kerralla on jotain kättä pitempää. Joo, tämä on hyvä.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Mistä tulen, missä olen, mitä kohti? Kerro kommenteissa tai pohdiskele itseksesi, sana on vapaa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3