Projektina itseni kuuntelu

Mulla on ollut viimeisen muutaman viikon ajan yhtenä projektina itseni kuuntelu.

Projekti käynnistyi yhden siirtymän vuosipäivästä, jonka mä puolitietoisesti ohitin lataamalla itselleni koko päivän täyteen ohjelmaa. Seuraavana päivänä mä ihmettelin, että mites nyt kun oon näin kärttyinen ja väsynyt. Kunnes tajusin että joo, jännä homma, olisko ehkä mennyt aika paljon tahdonvoimaa kun oon koko päivän sekä puuhannut jotain että vältellyt sen siirtymän ajattelemista.

Niin mä sitten otin siihen kohtaan sellaisen ”nyt on lupa hajota, jos hajottaa” -päivän (onneksi mies oli siinä vaiheessa kotona isäkuukaudella, eli sain istua sohvalla ja tuijottaa seinää ihan rauhassa). Lupasin myös itselleni että yritän ihan oikeasti jatkossa kuulostella itseäni ja ottaa työstöaikaa ennenkuin ajan itseni piippuun.

Ja kyllä, nyt useamman viikon oon onnistunut siinä, että joka päivä merkkaan muistiin, mitä tein itseni kuuntelun eteen. Se muistiin merkkaaminen on auttanut mua pitämään tän ajatuksen mielessä, niin että kun kohdalle sattuu se harvinainen molemmat-muksut-nukkuu-samaan-aikaan -hetki, niin mä otan sitä kuunteluaikaa.

Otan kerrankin itseni vakavasti.

Tää on ollut monessa mielessä tosi hyödyllistä. Ensinnäkin puhtaasti sen takia, että kun mä otan ensin aikaa itselleni, niin mä saan purettua pois sellaisia jumeja, jotka estää mua tekemästä niitä ”oikeasti hyödyllisiä” juttuja.

Esimerkiksi nyt vaikka juuri tuo edellämainittu – ensimmäisen viikon suunnilleen joka päivä työstin sitä ajatusta, että ”täällä sä vaan istut ja pohdit ja kirjoitat ja ”kuuntelet itseäsi”, vaikka kämppä on AAAARGH ja työhommat on AAAAARGH ja kaikki on AAAAARGH!!”.

Ja sitten kun mä oon oikeasti ottanut sen äänen viestin vakavasti ja kuunnellut sitä (yleensä kirjoittamalla samantyyppisen dialogin kuin täällä), niin mä oon päässyt perille siitä että mitä se oikeasti haluaa.

Yleensä ne on jotain pelkoja, jotka yrittää huolehtia etten mä pilaa elämääni, ja tekee sen vaan vähän takaperoisesti.

Niinkuin vaikka nyt liikuntaan liittyen:

(Lainaus mun muistikirjasta: )

Kuitenkin Rikon Itseni: Joo, kun sulla on niin paljon muuta vastuullasi, että liikunta on yksinkertaisesti liian vaarallista ja riskialtista.

Sari: Sä pelkäät, että mä en pysty huolehtimaan muista, jos mä ryhdyn liikkumaan.

KRI: No niin just. Lisäksi se on ihan nurinkurista, että sä otat itsellesi aikaa ja muut joutuu vahtimaan lapsia, kun oikeasti sen kuuluu mennä niin, että sä vahdit lapsia ja teet sitten muita hommia kun ne nukkuu.

S: Sä ajattelet, että mä saan pitää huolta itsestäni, kunhan se tapahtuu kaiken muun velvollisuuden jälkeen.

KRI: Eikä se oo mitään huolehtimista, kun sua sattuu jos sä rupeat urheilemaan!

S: Sä et halua, että mä satutan itseäni.

KRI: En tietenkään. Mutta nytkin sua sattuu, kun [eilinen liikunta]. Ja satutit itsesi [kesällä]. Ja siitä [liikunnasta] tuli migreeni, ja sä oot telonut itsesi niin monta kertaa liikkumalla.

S: Voi että. Tottakai sä haluat suojella mua. Jos sulla on sellainen ajatus, että mä aina satutan itseni kun mä liikun, niin ei ihme, että sä et halua mun liikkuvan.

KRI: No niinkö.

Ja niin edelleen…

Sitten kun mä oon lopulta saanut joko näkyville jonkun takaperoisen uskomuksen (vaikka nyt sen, että liikkuminen on VAARALLISTA! ja sitäpaitsi ITSEKÄSTÄ!), niin mä yritän selvittää, että kertooko se uskomus jotain todellista maailmasta, vai keksinkö mä jotain vastaesimerkkejä.

Ja yritän kokeilla, keksinkö mä (yhteistyössä sen pään äänen kanssa) jotkut sellaiset olosuhteet, joissa esimerkiksi voisin liikkua niin, ettei se olisi VAARALLISTA! ja sitäpaitsi ITSEKÄSTÄ! vaan se ehkä jopa auttais mua jaksamaan paremmin.

Niin sitten seuraavan kerran kun tulee mieleen, että vois vaikka tehdä jotain fyysisen kunnon eteen, niin mä en joudu käymään sellaista painimatsia pääni sisällä, että kun PITÄIS liikkua mutta se on VAARALLISTA! mutkun PITÄISI! mutta ITSEKÄSTÄ! Vaan sen sijaan mä muistan, että ai niin, on tärkeää liikkua että jaksan, ja on tärkeää aloittaa sillai hissukseen ja turvallisesti, niin että mä en oo seuraavaa kolmea päivää kuin jyrän alle jäänyt. Jää energiaa muuhunkin kuin siihen henkiseen painimiseen.

Kun tämän saman periaatteen ja samantyyppisen työstämisen laajentaa koskemaan kotitöitä, yrityskuvioita, lastenhoidon järjestämistä, raha-asioita ja parisuhdetta noin esimerkiksi, niin yhtäkkiä ei tarvii käydä niin usein niitä sisäisiä painimatseja päivän aikana.

Sana ”työkalupakki” on jotenkin niin jotenkin, mutta vähän sellaista tää on.

Toinen hyötynäkökulma tästä tietoisesta itseni kuuntelusta on se, että mä oon tullut harjoitelleeksi erilaisia keinoja.

Hetkiä lapsiperhearjesta: Aikataulu painaa päälle, esikoinen on ”byää eikun ihan ite! byää en osaa!” -vaiheessa, kuopus on oppinut tyylipuhtaan ”meritähtenä maahan ja huutoa” -raivarin ja koko revohka olisi hyvä saada ulkovaatteisiin ja ovesta ulos. Ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta istua alas ja kirjoittaa ajatuksia jäsentyneesti.

Miten pystyn kuuntelemaan itseäni tässäkin kohtaa?

Kun mulla on tää itseni kuuntelu tietoisesti mielessä, niin mä muistan siinä kaaoksessa kysyä tätä itseltäni ja sitten kokeilla erilaisia juttuja.

Mun henkilökohtainen suosikki tällä hetkellä on lupa vastustaa -ajatus.

Siinä määrin kun pystyn, niin annan itselleni luvan senhetkiseen tunteeseen, mielessä ja kehossa. Annan sen vaan hyökyä yli.

Ja sitten annan itselleni luvan vastustaa sitä tunnetta ja tuntemusta sen verran kuin vastustan. Ei tarvitse pakottaa mitään mihinkään suuntaan, mutta jos mitään ei lähde aukeamaan tai vapautumaan niin sitten ei lähde.

Ja sitten taas lupa siihen tunteeseen. Ja tätä kun vuorottelee, niin se sisällä oleva kiristyspuristus alkaa hiljalleen hellittää. Tai jos ei ala, niin ainakin sille on antanut tietoisesti luvan.

Koska mä ajattelen kirjoittamalla, niin mulla on muistikirja aika täynnä kaikenlaisia tekniikoita, joita mä oon kirjoitellut itselleni ylös. Jotkut on Fluent Selfin helmiä, jotkut perustuu Sedona-metodiin tai bodywork- tekniikoihin tai mun draamakasvatusopintoihin, ja jotkut mä oon sattunut keksimään ihan itse.

Niin sitten jos mä oon ihan jumissa ja mulla on hetki omaa aikaa, niin mä voin selata sieltä muistikirjasta, että ai niin, mikäs on auttanut aiemmin?

Ja välillä mä oon muistanut merkitä siirtymät sinne kirjaan, eli aloittaa sillä että mitä mä nyt tarvitsen (yleensä ”teetä; tummaa suklaata; hiljaisuutta” ja välillä ”viltti; villasukat”) ja lopettaa kokemuksellisen oppimisen hengessä reflektoimalla, että mikä toimi ja mitä voisi kokeilla seuraavalla kerralla. Se tarkoittaa, että mä pystyn jälkikäteen katsomaan myös, että oliko näistä sivuista oikeasti apua vai ei.

Se on se ”oma happinaamari ensin” -juttu

Hämmentävintä tässä koko proggiksessa on kuitenkin se, miten kaikki tämä näennäinen oman navan kaivelu on auttanut mua olemaan enemmän läsnä muille ihmisille.

Mä oon uskaltanut tehdä ihan eri tavalla asioita oman yritystoiminnan käynnistämisen eteen, kun mä oon ensin kohdannut ne asiat, jotka mua siinä pelottaa tai jännittää tai surettaa tai muuten kiristää.

Mä oon lapsille paljon enemmän läsnä, kun mä oon opetellut hyväksymään tunteitani ja olojani siinä itse tilanteessa. Puhumattakaan siitä, että mä en enää pyytele anteeksi omia tunnetilojani (sen lopetin siinä kohtaa, kun esikoinen tuli sanomaan ”anteeksi äiti, kun olen kiukkuinen”) vaan annan myös muksuille mallia siitä, että miten niiden tunteiden kanssa eletään rakentavasti.

Mulla riittää enemmän empatiaa puolisolle, kun mä pysyn kärryillä siitä, että milloin mä pystyn olemaan empaattinen ja milloin oikeastaan tarvitsisin kuuntelijaa. Mä osaan sanoa ääneen, että nyt hei mä toivoisin että sä huomioisit mua, sen sijaan että murjotan sohvalla kun puoliso ei lue mun ajatuksia. (Kaikki ylläolevat tilanteet tämän vuoden puolelta meidän huushollista.)

Tää on toisaalta tällainen hehkutusteksti siitä, että vitsi miten on hienoa, että tää mun projekti on edistynyt. Valmiiksi tää ei varmaan tule koskaan, mutta eteneminenkin on jo aikamoinen saavutus

Ja toisaalta mä toivon, että tästä olisi jollekulle sillai inspiraatiota, että alkaisi itsekin kuunnella itseään tietoisemmin. Ja ihan aidosti empaattisesti kuunnella, ei tuomita eikä mollata eikä hävetä sitä, mitä kuulee. Kokeilla, että mitkä keinot toimii itselle, ja harjoitella niitä.

Se vaatii treeniä ja harjoitusta, mutta toisaalta niin monet muutkin hyvät asiat tässä maailmassa.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Omia ajatuksia ja kokemuksia itsensä kuuntelemisesta – mikä toimi, mitä ehkä kannattaisi kokeilla ensi kerralla toisin? Saa käydä huikkaamassa hurraata ja riemuita mun kanssa. Tai saa kysellä, jos noista ylläolevista jutuista jokin herätti kysymyksen. Ja niinkuin aina, täällä on lupa kommentoida itseä ja toisia kunnioittaen. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3