#Positiivisuushaaste

Kesäkuun teemana blogissa on hyvien asioiden huomaaminen.

Hauskasti samaan aikaan kiertää myös Facebookissa positiivisuushaaste. Siihen osallistuvan on tarkoitus viiden päivän ajan listata statukseensa asioita, jotka ilahduttivat tai saivat muuten myönteiselle mielelle. Siis nimenomaan hyvien asioiden huomaamista ja tiedostamista.

Kiinnostavaa kyllä, jonkin verran on näkynyt myös vastareaktioita. Siis negatiivisuushaastetta ja muuta hassunhauskaa. Eikä siinä mitään, omasta elämästä saa Facebookissa kertoa juuri sen minkä haluaa, oli ne asiat sitten positiivisia tai negatiivisia.

Haaste vai tapa?

Erityisen kiinnostavaa tossa ilmiössä mun mielestä on kuitenkin se, onko kyseessä oikeasti haaste vai ei. Tai siis jos ottaa vastaan positiivisuushaasteen, niin tuleeko siinä oikeasti haastaneeksi itseään?

Siis jos tavallisesti kirjoittaa joka päivä ihanista asioista, niin se haaste oikeastaan tarkoittaa vain sitä, että niiden asioiden eteen tulee numero. Toisaalta jos on tavallisesti vastahakoinen kirjoittamaan mitään positiivista, varsinkaan someen, niin viisi päivää tietoista myönteisten asioiden etsimistä ja ääneen sanomista voi todellakin olla haaste.

Toisaalta jos on tavallisesti vastahakoinen kirjoittamaan mitään positiivista, varsinkaan someen, niin viisi päivää tietoista myönteisten asioiden etsimistä ja ääneen sanomista voi todellakin olla haaste.

Sama pätee negatiivisuushaasteeseen.

Toisilla ihmisillä valittaminen tulee luonnostaan, ja negatiivisia asioita, epätäydellisyyksiä ja vikoja näkee automaattisesti ympäristössään tai itsessään. Silloin negatiivisuushaaste on vain hennosti verhottu lupa valittaa vähän lisää.

Toisaalta on myös ihmisiä, joiden on vaikeampi myöntää, että yhtään mikään asia aiheuttaa itsessä negatiivisia tunteita, tai ainakaan kertoa niistä ääneen toisille ihmisille. Sellaiselle tyypille negatiivisuushaaste voi olla aikamoinen haavoittuvuuden ja epätäydellisyyden myöntämisen harjoitus.

Elämässä kun kuitenkin on molempia. Niitä hienoja hetkiä, hyviä fiiliksiä, ilahduttavia kokemuksia, sekä myös pettymyksiä, turhautumista, kiukkua, surua, raivoa. On todellisuuden kieltämistä väittää mitään muuta, suoraan sanottuna. Ihan ne valaistuneet zen-munkitkin ja Dalai Lamat ja muut kokevat tunteita laidasta laitaan, koska ovat kuitenkin edelleen ihmisiä.

Ja niitä tunteita ja kokemuksia on tärkeä jakaa toisten kanssa. Ehkä siksi nuo haasteet ovatkin levinneet niin laajalle – kerrankin on hyvä syy kertoa joko ilon hetkistä tai kurjemmista kokemuksista ihan pyynnöstä.

Huomionkerjääjät

Toki jonkun mielestä positiivisuushaaste on naiivia todellisuuspakohöttöä tai negatiivisuushaaste pessimististen luusereiden ruikuttamista tai molemmat haasteet pahemman sortin huomiohuoraamista. Niin ne voivat toki ollakin, miksei – mutta sitä ei kenenkään toisen puolesta voi mennä ulkopuolelta sanomaan.

Yhtä todennäköistä, ellei todennäköisempääkin, on se, että positiivisuushaasteen osallistuja haluaa toisaalta lisätä omaa onnellisuuttaan huomioimalla ilahduttavia asioita, ja toisaalta tuoda somekavereilleen iloa ja inspiraatiota jakamalla niitä hetkiään julkisesti. Tai että negatiivisuushaasteen osallistuja haluaa jakaa omia turhautumisen, pelon, kiukun tai pettymyksen tunteitaan saadakseen empatiaa.

Ja mitä tulee huomiohuoraamiseen – ihmisellä on sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sekä lapset että aikuiset voivat hyvin silloin, kun heidät nähdään ja heidän kanssaan ollaan vuorovaikutuksessa, vaikka sitten virtuaalisesti.

Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sekä lapset että aikuiset voivat hyvin silloin, kun heidät nähdään ja heidän kanssaan ollaan vuorovaikutuksessa, vaikka sitten virtuaalisesti.

 

Aikuisesta käytettynä tuo ilmaus on sukua sille, kun vallattomasta ja kärttyisestä sanotaan, että ”se vain kerjää huomiota”. Ikään kuin huomion tarve, nähdyksi tulemisen tarve, olisi jotenkin vähemmän olemassa oleva tarve kuin nälkä, jano, uni tai kosketus.

Jos lapsi reuhaa ja meuhaa ja kaipaa huomiota, niin lapselle on tärkeää antaa sitä huomiota. Ihan samalla tavalla kuin jos lapsi on väsynyt, niin häntä voi auttaa käymään levolle, tai jos lapsi osoittaa nälän merkkejä niin on hyvä pistää jotain ruokaa eteen.

Aikuiset ovat itse vastuussa itsestään, joten periaatteessa kenelläkään ei ole velvollisuutta antaa toiselle aikuiselle huomiota silloin, kun hän käytöksellään osoittaa sitä kaipaavansa.

Jos itsellä kuitenkin on kapasiteettia huomioida toisia, niin sen toisen aikuisenkin käytöksen voi tulkita pyynnöksi: Huomaa mut! Näe mut! Katso mua! Ja sitten reagoida siihen pyyntöön huomioimalla. Mitä sulle kuuluu? Auts, raskas juttu. Jee, kuulostaa ihanalta! Aika harva ihminen pahastuu aidon empatian ja kuuntelemisen osoittamisesta.

Vähän haastetta siihen treenaamiseen

Ja mitä tulee siihen itsensä haastamiseen, niin senkin tietää vain se osallistuja itse.

Mistä sen tietää? Esimerkiksi siitä, miten vaikealta tuntuu a) löytää ja b) julkaista niitä omia havaintoja, myönteisiä tai kielteisiä. Sellainen pieni kaihertava ”enhän mä tällaista kehtaa laittaa” -fiilis kertoo, että on oman mukavuusalueensa reunamilla. (Jotkut rajat on hyvä pitää toki somessakin – esimerkiksi siveellisyys ja muiden ihmisten ruokahalu on huomaavaista pitää mielessä, vaikka kuinka ilahduttaisi tai suututtaisi.)

Sellainen pieni kaihertava ”enhän mä tällaista kehtaa laittaa” -fiilis kertoo, että on oman mukavuusalueensa reunamilla.

 

Mä myönnän, että mulla käy tosi usein niin, että kirjoitan jotain ilman tällaista haastetta, ja sitten poistan sen, koska enhän minä ja miksi ketään kiinnostaisi ja vähänkö oon nolo kun edes mietin kertovani tästä jollekulle. Silloin mä olen siellä reunamilla.

Ja noin oppimisteoreettisesti ajatellen mä olen myös lähikehityksen vyöhykkeeni äärellä. Siis siinä, että osaan tehdä jotain vain toisten avulla, en vielä itse. Tietyllä tavalla se somehaaste silloin toimii mun tukena, ja mä pääsen sinne lähikehityksen vyöhykkeelle harjoittelemaan asioiden huomaamista ja jakamista.

Mä olen vilpittömän iloinen siitä, että se positiivisuushaaste kiertää niin isolla kauhalla ympäri Facebookia. Mitä useammin vielä antaa itsensä muhia niissä hyvissä fiiliksissä ja huomata tilanteista pieniä yksityiskohtia sen puoli minuuttia kerrallaan, niin sitä enemmän se haaste oikeasti auttaa aivoja ja kehoa virittymään myönteisten asioiden taajuudelle.

Ja oikeastaan myös siinä negatiivisuushaasteessa on potentiaalia. En tiedä, kuinka monelle se on pelkästään läppä tai vastareaktio. Jos kuitenkin sen ottaa mahdollisuutena jakaa myös niitä omia tunteita – ei pelkästään sitä, mikä kaikki maailmassa tai itsessä niitä tunteita herättää – niin siinä on oikeasti aikamoinen mahdollisuus harjoitella haavoittuvuutta, epätäydellisyyttä, ja toisaalta myös empatian vastaanottamista ja toisten ihmisten hyväntahtoisuuteen luottamista.

Että ei ihan pilipalijuttuja sitten kuitenkaan.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3