Pitääkö aina hävetä ja kärsiä?

Tämä teksti on ekaa kertaa julkaistu 1.8.2012. Ajattelin nostaa sen uudelleen pinnalle, kun kuuntelin kiinnostavan traumapsykiatrin haastattelun On Being -podcastissa, ja se tuntui liippaavan läheltä tätä aihetta. Suosittelen kuuntelemaan kyseisen podcastin tai sen uncut-version (löytyy tuolta linkin takaa)! Ja siis oikeasti esikoinen ei ole kipeänä – jännästi kyllä kuopus edelleen kiljuu. 😀

* * *

Nyt on ollut monta päivää ja iltaa putkeen, että oon vellonut sellaisessa ”byääh, miksi tää on näin vaikeaa” -suossa. Kuopus on ruvennut kommunikoimaan aivan. Joka. Ikisen. Asian sellaisella särö-kiljunta-Nazgul -huudolla, joka särkee korvaa ja sielua. Esikoisella on kuumetta, reppanalla, ja sekin tietysti huutoitkee elämän kurjuutta. Mies palasi nyt aamulla takaisin töihin – kivaa päivää vaan näiden kahden kanssa. No, nyt ne onneksi molemmat vielä nukkuu.

Niin rupesin siinä sitten ajattelemaan kärsimyksen ja sen alalajien (muun muassa ketutuksen, häpeän, ahdistuksen ja surun) merkitystä ihmiselle. Tai lähinnä sitä, että mitä mä ajattelen sellaisesta ”kärsimys jalostaa” -näkemyksestä. Huomasin nimittäin ajattelevani itsekin, että no tästä kun selviän niin olen vahvempi ja pystyn kaikenlaiseen. Ja toisaalta mun mielestä on ihan selvää, että kaikki tämän maailman kovia kokeneet ihmiset eivät missään tapauksessa ole vahvoja eivätkä pysty kaikenlaiseen. Hmmm.

Jalostaako kärsimys? Kyllä ja ei. Tarvitaanko kärsimystä, jotta kasvaisi henkisesti? Ei ja kyllä.

(Terminologiasta: englannin puolella termit personal growth, self-development ja self-work viittaa kaikki oikeastaan samanlaiseen ilmiöön, eli siihen, että tekee tietoista työtä tullakseen paremmaksi ihmiseksi (miten se sitten määritelläänkään) ja/tai sinuiksi itsensä kanssa. Englanninkielisistä termeistä mun suosikki on self-work. koska se keskittyy prosessiin, ei niinkään sen prosessin lopputulokseen tai suuntaan. Mä en oo vielä suomeksi löytänyt sopivaa vastinetta self-workille, joten käytän tässä sanoja henkinen kasvu ja henkinen työ. Jos jollain on ehdotuksia, niin heitelkää kommentteihin!)


Tietoinen työ kasvattaa

Mä ajattelen, että henkistä kasvua tapahtuu silloin, kun suostuu tekemään tietoista henkistä työtä sen kasvun eteen.

Havi Brooks, joka on mun idoli niin monessa asiassa, käyttää ilmausta ”conscious loving relationship with yourself”, eli tietoinen rakastava suhtautuminen itseen. Oli kärsimystä tai ei, niitä omia solmuja pitää suostua käsittelemään, tietoisesti ja rakastavasti, jotta voi kasvaa.

Se tietoisesti -puoli tarkoittaa toisaalta asioiden myöntämistä (”Kyllä, mua ottaa nyt aivan tolkuttomasti aivoon kun noi lapset huutaa samaan aikaan.”) ja sen arvioimista, että onko asiat juuri niin kuin ideaalitapauksessa voisi olla (”Mun ideaaliminä auttaa lapsia empaattisesti ja kärsivällisesti ja keskittyy tilanteessa lasten hätään, ei omiin tunteisiinsa.”). Tietoinen lähestymistapa erottaa myös mun tunteet muiden tunteista ja ottaa vastuun niistä omista (”Kyllä, lapset huutaa, mutta tää mun ketutus ei oo lasten vika eikä lasten syy, vaan mun omaa reagointia tähän tilanteeseen.”)

Se rakastavasti -puoli taas varmistaa, että kaikki siinä tilanteessa nousevat tunteet on sallittuja ja luvallisia eikä niillä rupea ruoskimaan itseään. (”Saa ketuttaa. Saa hävettää ettei ole se ideaaliäiti. Saa surettaa, että toisella on paha olla. Saa surettaa, että itsellä on paha olla.”) Rakastava lähestymistapa auttaa myös siihen, että se kriisitilanne ei laajene koko minän käsittäväksi peikoksi. (”Vaikka mulla on tällaisia tunteita, niin mä en ole kauhea ihminen, enkä kauhea äiti.”)

Kärsimys voi jalostaa ihmistä silloin, jos ne kärsimyksestä nousevat omat tunteet ja ajatukset pystyy joskus jossain käsittelemään tietoisesti ja rakastavasti. Tää palautuu taas siihen Hellstenin peili-ajatteluun: akuutin kriisin keskellä ne tunteet ja ajatukset helposti patoaa näkymättömiin, koska ne ei välttämättä auta toimimaan asiaankuuluvalla tavalla. Kun tilanne on lauennut, ne tunteet ja ajatukset jää sinne kapseloitumaan, ellei niitä joskus jossain pääse peilaamaan: keskustelemaan, kirjoittamaan, maalaamaan, improvisoimaan, puhumaan, laulamaan, huutamaan, jotain.

Se tietoinen ja rakastava suhtautuminen tarkoittaa toisaalta myös sitä, että työstää niitä asioita turvallisessa ympäristössä (ja ensin hankkii sen turvallisen ympäristön, kuten vaikka terapeutin, jos siihen on rahkeita) ja vain siihen asti kuin tuntuu sillä hetkellä turvalliselta. Tietoista rakastavaa käsittelyä voi olla jo se, että huomaa käyttäytyvänsä kriisin jälkeen eri tavalla kuin ennen, ja antaa itselleen luvan olla rikki ja kesken sen asian kanssa vaikka ei vielä osaisi tehdä mitään konkreettista.

Se puolestaan ei ole kauhean rakastavaa, että pakottaa itsensä (tai jonkun muun!) kohtaamaan asioita, joita ei vielä uskalla kohdata tai joihin ei ole välineitä. Voi huomata, että no niin, tuolla jossain kilometrin päässä on nuo asiaan X liittyvät jutut, mutta vielä mä en ole päässyt niin pitkälle. Kaikki ”kohtaa pelkosi, ylitä esteesi, teet vaan vaikka olisi kuinka kamalaa” -tyyppiset neuvot usein ottavat huomioon sen tietoisen käsittelyn, mutta unohtavat sen rakastavan puolen. Kun vaikka olisi kuinka tietoinen omista traumoistaan, niin niiden auki repiminen ilman hellää, turvallista, rakastavaa ilmapiiriä ei paranna, vaan traumatisoi lisää.

No tarvitaanko kärsimystä sitten henkiseen kasvuun?

Voiko ihminen, joka ei ole koskaan elämässään kokenut mitään pahaa, kasvaa paremmaksi?

Niin. Kärsimys pistää ihmisen nopeasti nokakkain niiden omien heikkouksien, puutteiden ja traumojen kanssa. Joissain tilanteissa ihminen menee kriisin jälkeen niin lukkoon, että muut tajuavat hankkia sen turvallisen ympäristön ja ymmärtävät, että nyt menee aikaa siinä käsittelyssä. Tai joku kriisi, vaikka läheisen sairastuminen tai kuolema, on keskimäärin niin traumatisoiva, että ihmiset automaattisesti tarjoavat tukea asian käsittelyyn ennenkuin kriisin kokenut ihminen menee täysin lukkoon.

En mä silti usko, että sellainen lekalla päähän -tyyppinen, kriisin läpikäymisestä syntyvä asioiden käsittelyn tarve on ainoa vaihtoehto. Jos haluaa kasvaa, niin jokaisen ihmisen tavallisesta arjesta löytyy asioita, joihin voi käyttää tietoisen rakastavan käsittelyn välineitä. Yleensä vain se arki rullaa menemään sen verran jouhevasti, että pienet ja keskitasoisetkin surut, kiukut ja ahdistukset ohitetaan aika nopeasti sen sijaan, että niitä työstäisi. Kun ei ole pakko, pärjää tässä muutenkin.

Kun taas kriisin ollessa päällä ei ole välttämättä kauhean pitkään sitä vaihtoehtoa, että mä kyllä pärjään tässä muutenkin, ei tässä mitään, on sitä ennenkin selvitty. Vähän aikaa saattavat voimavarat riittää siihen sinnittelyyn kriisin keskellä, ja sitten alkaa sadella varoitusmerkkejä egovajauksesta. Kaikkien niiden tunteiden ja ajatusten suitsimiseen menee niin paljon henkistä energiaa, että elämästä tulee nopeasti tosi raskasta. Arki voi tehdä saman, mutta se muutos on niin vaivihkainen, ettei sitä välttämättä huomaa, jos ei (tietoisesti ja rakastavasti) pidä koko ajan silmällä sitä omaa tunnekenttää.

Ja mun mielestä on myös ihan höpöhöpöä sellainen, että olisi ihmisiä, jotka ei ole ”koskaan elämässään kokenut mitään pahaa”. Jokainen ihminen kohtaa pettymyksiä, kiukkua, surua, pelkoa, sillä omalla tasollaan. Lapset pelkää, teinit pelkää, aikuiset pelkää, vanhukset pelkää. Se, että ei ole tullut ulkopuolisen silmiin havaittavaa lekalla-päähän-nyt-olet-kauhujen-keskellä -kokemusta, ei tarkoita ettei ihminen olisi kokenut koskaan samanlaisia tunteita.

Eikä mun mielestä oo oikeastaan merkitystäkään sillä alkuperäisen tunnekokemuksen voimakkuudella sen suhteen, että auttaako se kasvamaan.

Lekalla-päähän -kokemus voi traumatisoida ihmisen niin lukkoon, että se käsittelyprosessi pitää kuitenkin aloittaa ihan maailman pienimmillä ulkokehän asioilla. Samaan aikaan ihminen, joka on päättänyt tehdä henkistä työtä kaikkien elämänsä pienienkin vastoinkäymisten kohdalla (”voi aargh, kännykän langaton netti takkuilee!!”), voi päästä ihan yhtä pienillä askelilla tosi pitkälle. Eikä päällepäin tai etukäteen voi tietää, mikä niistä sinänsä pienistä edistysaskelista tulee olemaan se avain, joka purkaa jonkun pommin kokonaan ja saa aikaan mielettömiä kasvun harppauksia.

Ja toisaalta kasvun edellytys on kärsimys, siinä mielessä että kärsimys syntyy siitä kun ihminen törmäilee omiin rajoihinsa. Siinä törmäyksessä huomaa, mistä kohtaa pitää työstää, mistä aiheesta tarvitaan henkistä työtä.

Sen kärsimyksen ei kuitenkaan tarvitse olla valtavaa, eeppistä tai kunnioitusta herättävää. Eikä sen kärsimyksen välttämättä tarvitse olla samanlaisena jatkuvaa, jos siihen suhtautuu tietoisen rakastavasti.

Jos suostuu ottamaan vastuun omista tunteistaan ja käsittelemään asiaa, niin ”Miksi mulle aina käy näin?!?” saattaa muuttua muotoon ”Miksi mä aina reagoin tällä tavalla joihinkin asioihin/ihmisiin?”, ja siihen kysymykseen saattaa löytyä jo vastauksiakin. Ja toisaalta kun törmää omiin rajoihinsa, niin ei ole kauhean rakastavaa paukuttaa päätään siihen törmäyskohtaan ja toivoa, että raja murtuu. Sen sijaan voi mennä vähän kauemmaksi ja yrittää turvallisen välimatkan päästä työstää omia jumeja, niin että se raja siirtyy itsestään.

Ja taas näin äitinä mietin, että miten tämä kaikki suhtautuu lastenkasvatukseen. Ehkä se on kuitenkin jo toisen tekstin aihe.

Kommenteista:
Tähän saa kommentoida. Saa huikata lukeneensa, saa kysellä, saa kertoa, mitä ajatuksia ja tunteita teksti herätti, saa toisaalta olla kommentoimattakin. Täällä kommentoidessa jokainen ottaa vastuun omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Saa olla eri mieltä, jos oma kokemus asiasta on erilainen, ja saa kertoa sen oman kokemuksen. Ketään ei kuitenkaan saa loukata, syyttää tai kohdella muuten kurjasti. Ei niin, että kukaan teistä niin haluaisi tehdäkään. 🙂

P.S. Tulossa syyskuussa: Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivä Helsingissä! Käy katsomassa ja ilmoittaudu mukaan!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3