Perjantain pysähtyminen 73: Inspiraatiota ja löllöaikaa

Vaihteeksi ihan tällainen ei-luova tekstipysähtyminen, muutaman viikon kokeilujen jälkeen.

Mistä tulen?

Tällä viikolla oikeastaan isoin proggis oli Kärsivällinen kasvattaja -kurssin käyntiin rykäiseminen. Yhdeltä illalta jäi psykologian luentokin sen takia väliin – videon lataaminen palvelimelle kestikin pitempään kuin ajattelin. Ensi viikkoon ja seuraavaan kurssivideoon sitä viisaampana sitten. 🙂
Noin muuten ihan kivoja juttuja, ja samaan aikaan aikamoista haipakkaa. Tarpeettoman pitkään valvottuja iltoja, aika tahmeita aamuherätyksiä, aavistuksen kroonistuvaa päänsärkyä ruudun tuijottamisesta, levon etsimistä milloin mistäkin. Iloa ja innostusta siitä, että asiat etenevät ja tapahtuvat ja muotoutuvat ideoista ja inspiraatioista todellisen maailman muotoon. Lisäksi tämä yllättävä kesän saapuminen havahdutti siihen, että ai niin sitä voisi joskus pukea päälleen muutakin kuin farkut ja pitkähihaisen teepaidan ja kaulahuivin, joten yksi lepäämisen tapa tällä viikolla on ollut sen miettiminen ja fiilisteleminen, että mitä se ”muutakin” voisi olla. (Esimerkiksi Vivienne Files ja Hipknoties on olleet aika usein ruudulla.)
Tälle viikolle toiveena oli kaizen, eli sellainen japanilainen ajatus, että aina voi tehdä millin paremmin, keskittyneemmin, tehokkaammin. Hmm. Ehkä se kevensi vähän sellaista perfektionistista ”jos en tee tätä nyt kunnolla, täydellisesti ja kerralla oikein niin kannattaako tätä sitten tehdä ollenkaan” -asennetta, kun oli tietoisena vaihtoehtona myös se, että tekee vähän mutta oikeaan suuntaan.
Ja joo, tähän kaizeniin liittyy myös kesäkuun alussa alkanut Minimalismipeli, johon osallistuin vähän sillai hetken mielijohteesta. Ideana on siis, että 1. päivä luovutaan yhdestä kapistuksesta, jonka hankkii pois elämästään keskiyöhön mennessä joko kierrättämällä, lahjoittamalla, roskiin laittamalla tms. Toisena päivänä kahdesta, kolmantena päivänä kolmesta ja niin edespäin.
Itsehän aloitin viemällä toukokuun vikana päivänä kassillisen vauvatavaraa esikoistaan odottaville ystäville, ja sillä pääsi jo viidenteen päivään asti. Tänään sitten rupesin etsimään kuutta, ja aika nopeasti se kuusi löytyikin. Ja sitten en enää jatkanut sitä perkaamista, vaan suostuin siihen, että huomennakin tulee etsittyä poisheitettävää. Tavallaan kaizen siis hiippaili salaa mukaan myös tavaran perkaamisen kanssa, koska en tietoisesti ajatellut kaizen-ajatusta ilmoittautuessani peliin, mutta siitähän tässä on nimenomaan kyse. Joka päivä ihan vähän enemmän kuin eilen.

Missä olen?

Keholle kuuluu väsymystä (ks. liian pitkään valvotut illat). Istun ihan ihmeellisellä kiemuralla pöydän ääressä, jalat toisella tuolilla ja selkä mutkalla.
Viikon vehnää välteltyäni (ja välttelyn tuomasta fiiliksestä nautittuani) eilen oli se päivä, kun donitsin kutsu kävi ylitsepääsemättömäksi. No, kalenterista pärähti muutama päivä sitten PMS-varoitus (laitoin sen toistuvaksi hälytykseksi, niin en ihmettele ihan niin paljon, että miksi väsyttää ja ottaa päähän koko ajan ja kaikki läheiset on ihan tyhmäpäitä), että ei ihme, tämän viikon jälkeen. Yllättävän vähän home oli aamulla – normaalisti eilisillan kaltaisesta hiilarifiestasta on lopputuloksena erehdyttävästi krapulaa muistuttava tila. Ehkä osasin juoda riittävästi vettä kuitenkin? Who knows.
Tunnepuolella olo on kuitenkin kiitollinen ja rauhallinen. Muksut ovat yökylässä mun vanhemmilla, illalle on luvassa ohjelmaa kavereiden kanssa, ja vaikka ei ole työpäivä, niin muutama työjuttu innostaa nyt niin paljon että tekisi mieli ihan vähän niitäkin ruveta pohjustamaan, kun kerran on idea. Tai lähinnä haluaisin kirjoittaa sen idean ylös mahdollisimman yksityiskohtaisesti, niin että se ei häviä päästä. (Taidan tehdä sen vielä seuraavaksi.)
Ajatukset seilaavat toisaalta uusissa inspiraatiojutuissa, toisaalta siinä, että miten saisi ihminen lepoa ja rauhaa ja sellaista 100% löllöaikaa. Kun samaan aikaan on kiva mennä tapaamaan kavereita ja samaan aikaan tekisi aika hyvää mennä kahdeksalta nukkumaan. On kiitollista, että on ideoita ja toteutettavia työjuttuja, ja samaan aikaan alkaa tuntua luissa ja ytimissä tämä yrittäjyys + avoimen opinnot + perhe-elämä -yhdistelmän ruuhka.
Ja joo joo, on ihmisiä jotka vääntää paljon enemmän tunteja ja joilla on kaiken tämän lisäksi vielä mulkvisti pomo tai narsisti työkaveri tai ainakin sairas sukulainen, jota täytyy hoitaa, Eikä Nekään Valita. (Kas, sieltä tulikin Eikä Nekään Valita -mörkö kylään. Moi vaan.) Tai näin mä kuvittelen.
Mun on vaikea hyväksyä itselleni se, että tällä hetkellä mun arjessa mun on vaikea näillä taidoilla ja tällä kapasiteetilla saada kaikki tarpeeni kohdattua niin, että voisin aidosti hyvin. Mä herkästi taivun ajattelemaan, että mun pitäisi (jotain, mitä?), kun kyllähän maailman sivu on ihmiset (jotain, mitä?) eikä nekään valittaneet.
Ja no niin no, niin. Ihmisillä on eri tarpeita. Mulla on nyt nämä tarpeet. Joskus oli eri tarpeet, ja jonain toisena päivänä on taas toiset. Sille mä en voi mitään, se ei ole mun hallinnassani oleva asia.
Mitä mä voin hallita? Sitä, että mä huomaan ne tarpeet – sekä silloin, kun ne on vajaalla (väsyttää, ärsyttää kun kämppä on vähemmän järjestyksessä kuin haluaisin, surettaa että lasten kanssa on työpäivän jälkeen vaikea olla läsnä) että silloin, kun ne täyttyy (innostavia työjuttuja, vapaa ilta, mukava päivä eilen puistoruokailussa muksujen kanssa). Ja että mä otan molemmat tilanteet asiaankuuluvalla vakavuudella ja hyväksynnällä: nyt on näin, ja saa olla näin. Se väsymys ja ärsyyntyminen ja suru on mulle viesti omalta itseltäni, että nyt ei ole homma siinä kuosissa kuin haluaisin. Ja kun mä pysähdyn niiden äärelle, niin ne saa kerrottua sen viestinsä ja mä voin ehkä tehdä asialle jotain.

Mitä kohti?

Tälle viikolle kaizen oli vähän sellainen taustalla vaikuttanut asia, mutta sellaisena toimiva. Ensi viikolla on sellaisia proggiksia, joissa haluan olla jaksava ja hyvinvoiva, joten ensi viikolle voisin haluta jotain sellaista, mikä auttaa mua pysähtymään ja huomaamaan, niinkuin yllä kuvasin.
Pysähtyminen
Intuitio
Lepo
Rentous
Flow
Inspiraatio
Rohkeus
Armollisuus
Kun mä pysähdyn ja palaan takaisin tähän hetkeen, niin mä tiedän, mitä tehdä. Mä tiedän, että onko asiallista yrittää vääntää joku työjuttu kasaan vai levätä, ja jos haluan levätä niin miten.
Mä en ole pysähdellyt viikolla kuin pari kertaa sillai kursorisesti työpäivän alkuun. Olen ajatellut, että mulla on todo-lista niin selvillä, että ei tarvitse. Selvästikään se (tai tämä) pysähtyminen ei palvele pelkästään todo-listaa, vaan myös ihan aidosti sitä, että mä muistan kuulostella itseäni.
Ehkä otan tehtäväksi pysähtyä (mistä tulen, missä olen, mitä kohti) vähintään kerran päivässä, ja/tai aina kun mun keho antaa tunteiden kautta viestin, että nyt asiat on ihan pielessä ja kaikki on mennyttä. Ainakin silloin tulisi vähän tsekattua, että a) onko todella niin, vai tuntuuko vain siltä? ja b) jos on todella niin, niin mitä mä voin tehdä, mikä on mun hallinnassani?
Hyvä. Sillä eteenpäin.
Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa jakaa kommenteissa, tyyli on vapaa!
Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3