Perjantain pysähtyminen 7: Hyvä fiilis – saako sen sanoa?

Ihanaa, perjantai. Mä vähän sua jo odottelinkin.

Mistä tulen?

Ihan hyvä viikko. Oikein kelpo. Tällä viikolla mä muistin hyvin kiinteästi, että olin toivonut viikolle lepoa, ja osasin ottaa sitä lepoa itselleni. Menin yhtenä iltana yhdeksältä nukkumaan ja sen sellaista. Luin lisäksi uudestaan läpi The Sedona Method -kirjaa ja tein aika paljon releasing-harjoituksia. Se ei suorastaan ollut lepoa, mutta tosi monesta asiasta pääsin sellaiseen kevyeen, rauhalliseen mielentilaan. Ja vaikka mä olen tehnyt noita harjoituksia viimeisen kolmen vuoden aikana viikoittain ellen melkein päivittäin, niin mulle itselleni selvästi toimii tuollainen intensiivinen lähestymistapa. Siis että sen ajan, jonka normaalisti käyttäisin vaikkapa Facebookiin tai foorumeihin tai muuhun aivoja nollaavaan homehtumiseen, niin käyttää releasing-harjoituksiin sekä mielessä että kirjoittamalla. Se nimittäin nollaa myös aivoja, mutta ei homehduta yhtään niin paljoa.

Lisäksi innostuin paljon sellaisista työjutuista, joiden kohdalla oon aikaisemmin ajatellut, että emmää tai taustalla on ollut joku tunne- tai häpeäblokki. Toki tein niiden suhteen myös paljon harjoituksia sitä kirjaa lukiessani, mutta ne ideat alkoi ihan eri tavalla yhdistymään kun mulla ei alitajunta tyrmännyt niitä koko ajan. Se jos mikä on innostavaa ja muistuttaa tekemään noita harjoituksia tiheämmin jatkossa.

Tälle viikolle mä toivoin lepoa, helppoutta, kasvua, yhteyttä, flow’ta, iloa, ja avoimuutta. Ainakin sitä lepoa tuli, kuten jo mainitsin. Helppoutta en muistanut toivoneeni, mutta toi Sedona on tekniikkana mulle sellainen, että se tuo aina helppoutta ja vapautta olemiseen ja ajatteluun ja tunteisiin, vaikka tekisi vähänkin – ja tällä viikolla mä tein paljon.

Ehkä sen myötä tuli kasvuakin, ainakin mun on helpompi suhtautua kypsästi lasten mielenliikahduksiin ja muihinkin ajankohtaisiin asioihin. (Mä yllätin itsenikin, kun kykenin jossain keskustelussa jopa ajattelemaan aidosti asioita tahdon2013-vastustajien kannalta.) Sitä kasvua ja kypsyyttä toki edesauttaa se, että tällä viikolla sain nukuttua useammat normaalien ihmisten yöunet. Mä osasin kuunnella ihmisiä sellaisilla hetkillä, kun he tarvitsivat kuuntelijaa. Se oli ehkä vahvin yhteyden kokemuksen teema tältä viikolta. Noita muitakin ilmeni, siis flow’ta ja iloa ja avoimuutta, mutta ei sellaisissa määrin, että olisin jotenkin erityisesti pistänyt jotain hetkiä merkille. Ne oli sellaisena taustavireenä, mikä on mukavaa sekin.

Missä olen?

Keholle kuuluu sellaista, että hartiat on aivan jumissa. Keskiviikon capoeiratreeneissä siirryin puoli tuntia ennen treenien loppua bändin puolelle, koska käsivoimat eivät vain riittäneet kaikkiin harjoituksiin. Ja sitten eilen illalla, fiksusti puolen yhdentoista jälkeen, aloin näyttää puolisolle että mitä tehtiin treeneissä. Siis juurikin niitä ”tässä harjoituksessa mulla loppui käsivoimat, ja tässä, ja tässä”. Enkä venytellyt. Siitä ne voimat toki kasvaa kun tekee, mutta ei välttämättä kannattais ihan joka päivä vetää itseään ihan piippuun. Jos vaikka joka toinen päivä? Muuten keho on ihan hyvässä tasapainossa; Sedona-harjoitukset auttoivat muun muassa vähentämään viime viikolla krooniseksi äitynyttä sokerinhimoa.

Tunnepuolella fiilis on nyt tyyni ja iloinen, kun sain tehtyä hyvän loven todo-listaan. Vähän aiemmin päivällä kuohahti, kun mulle kommentoitiin sellaisesta asiasta, joka on minun asiani eikä kommentoijan, mutta osasin sanoa siitä mielestäni ihan fiksusti. Siis niin, että se ei oikeastaan ole sinun asiasi ollenkaan, joten toivon ettet kommentoisi sitä ellen mä erikseen pyydä. Lisäksi mua ilahduttaa se, että tänään illalla ja viikonloppuna on ohjelmassa kivoja juttuja.

Sekin ilahduttaa, että käytiin muksujen kanssa pulkkamäessä. Mä olen usein aika flegmaatikko ulkoilun suhteen, mutta tänään oli olosuhteet sellaiset, että ulkoilun vaihtoehto olisi ollut nippu aivan liian levottomia lapsia ja aikuisia törmäilemässä toisiinsa. Joten mentiin ulos. Pulkkamäessä oli kivaa, ja kotiin tullessa esikoinen kysyi, että ”voidaanko mennä viikonloppuna koko perhe pulkkamäkeen?”. Lupasin, että yritetään ainakin.

Ajatukset ovat taas työjutuissa, ja myös noiden lasten fiiliksen miettimisessä. Viime viikko oli vähän risa taas, yökylää ja sisäpäiviä ja mitä kaikkea, joten nyt tuntuu tärkeältä pitää muutama päivä ihan selkeää perheaikaa. Saatiin puolison kanssa sovittua aikatauluja järjestelmällisemmiksi, joten ehkä se auttaa itseä pitämään ajatukset perheessä silloin kun on perheaika, ja työssä silloin kun on työaika.

Mulla on myös vähän sellainen fiilis, että kehtaanko mä nyt kirjoittaa, että sain nukuttua hyvät yöunet. Kehtaanko kirjoittaa, että olipa tosi hyvä viikko. Vaikka mä aktiivisesti haluan keskittyä siihen, että tuon lisää iloa elämääni ja huomaan sen ilon, joka mulla jo on, niin silti hävettää välillä sanoa, että nyt on muuten hyvä olla. Mulle tulee pelko, että uskooko kukaan mun ymmärtävän oikeasta elämästä yhtään mitään, kun niin sitä vaan blogissa hehkutetaan miten hyvin asiat on. (Tai sitten vastakkainen pelko: entäs jos mä oon oikeasti niinkuin sen yhdenkin Siskonpeti-videon blogiäiti, joka on netin suuntaan niin halipusia ja ”elämä on peili, kun sille hymyilee niin se hymyilee takaisin” ja oikeassa elämässä karmea negatiivinen räksyttäjä.)

Ja toisaalta voinko mä sanoa, että tää on vaatinut työtä ja opettelua, että pääsen tällaiseen mielentilaan jossa elämä ei ole jatkuvaa hermoromahdusta. Syyllistääkö se niitä ihmisiä, joiden elämä on jatkuvaa hermoromahdusta, vai antaako se toivoa siitä, että jotain voi tehdä ja tulevaisuus voi olla jotain muuta kuin menneisyys? Vai pitääkö mun sanoa, että joo, mulla on kyllä nyt niin helppoa kun puolisokin on kotona ja mä pystyn keskittymään työntekoon, anteeksi vaan kaikki te joilla tilanne ei ole näin ruusuinen.

Ja toisaalta hittovie, ei tämäkään tilanne siinä mielessä ole ruusuinen, että meillä on huushollin aikuiset tällä hetkellä työtön ja yrittäjä. Onpa muuten hyvä, ettei tämä ole mikään sisustus- tai shoppailublogi, olisi nimittäin meidän sisustuksilla ja shoppailuilla aika hiljaista. Silti mä en halua myöskään olla se tyyppi, joka avautuu miten on niin hirrveen vaikeaa ja hirrveen kamalaa ja hirrveen huonosti. Koska oikeasti joka asiassa on monta puolta. Mä teen tietoisesti aika paljon työtä sen eteen, että mun olisi luontevaa keskittyä niihin hyviin puoliin, ja samalla pyrin lempeästi tiedostamaan ne vähemmän hyvät puolet ja hyväksymään ne osaksi meidän tämänhetkistä elämää.

Tällaisissa elämäntilanteissa huomaa, että se vuosien harjoittelu ja tekniikoiden treenaaminen ja asioiden työstäminen on tuottanut jotain tulosta. Tietää, mitkä tekniikat toimii, osaa muistuttaa niitä itselleen, tietää että asioiden vastustamisesta tulee vain pahalle mielelle ja niska jumiin. Siis ihan tällai arjen seassa. Silloin, kun lapset haluaa leikkiä samalla legokirahvilla ja silloin kun tuntuu että mikään ei toimi ja silloin kun tuntuu että ei ketään kuitenkaan kiinnosta. Ei tarvii mennä mihinkään retriittiin etsimään itseään, kun itsensä voi hyvin löytää tällai semikarun lapsiperhearjen seasta.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin ensi viikolle.

  • rauhaa
  • iloa
  • yhteyttä
  • flow’ta
  • etenemistä
  • läsnäoloa

Noi neljä ensimmäistä on mun Core Desired Feelings, eli ne tunteet, joita kohti mä haluan pyrkiä kaikessa tekemisessäni. Ne on olleet oikeastaan viime kesästä asti mulle sellainen suunnannäyttäjä, josta mä olen voinut – jos olen muistanut – tarkistaa, että teenkö mä sellaisia juttuja, joista tulee hyviä fiiliksiä. Jos niistä ei tule mitään hyviä fiiliksiä, niin silloin mun ei ole syytä niitä tehdä. Esimerkiksi coaching-sessiot on aina sellaisia, joista mä saan noita kaikkia neljää, eli rauhaa, iloa, yhteyttä ja flow’ta. Kirjoittamisessa on sama juttu. Toisten ihmisten auttaminen, kuunteleminen ja kohtaaminen saa mut tuntemaan yhteyttä toisiin, ja flow tulee sellaisissa tilanteissa, joissa mä pystyn käyttämään kapasiteettiani täysipainoisesti ja mulla on jaksamista tehdä asioita.

Rauha ja ilo on sitten enemmän valintakysymyksiä. Haluanko mä kokea rauhaa tässä hommassa? Haluanko mä löytää tästä tekemisen iloa? Ne tulee myös läsnäolon kautta. Aina ei jaksa tietoisesti kaivaa sitä tekemisen iloa tai rauhaa, ja sen huomaa samantien: on paljon kivempi laittaa pyykkejä silloin, kun päättää, että mä nyt huomaan jokaisen rauhallisen hetken, tai jokaisen ilon hetken, joka tässä hommassa tulee vastaan. Jos ei jaksa etsiä niitä, niin huomaa helpommin ne sellaiset ”äh, miksi pitää taas/älkää hei muksut nyt tulko härkkimään/ärsyttävää!!” -ajatukset.

Etenemistä mä toivon ihan puhtaasti siksi, että mä haluan saada juttuja liikkeelle ja projekteja tehtyä ja esimerkiksi sitä mun kirjaa tehtyä tunnetummaksi. (Jos haluat levittää viestiä siitä, niin olen superkiitollinen!) Se eteneminen vaatii myös läsnäoloa, ihan jo siksi, että näiden juttujen tekeminen tuo nopeasti eteen kaikki ne aiemmin mainitut häpeä- ja tunnelukot. Jos mä en ole läsnä, niin ne vetää salakavalasti maton mun jalkojen alta ja mä en pääse eteenpäin.

Läsnäolo on tärkeää myös siksi, että vaikka menisi kovaa vauhtia, niin väärään suuntaan meneminen ei ole etenemistä. Läsnäolevana mä pääsen paremmin kiinni intuitiooni siitä, mikä suunta tuntuu kaikkein parhaalta juuri siinä hetkessä. Eikä mun oikeastaan tarvitse edes mennä kovaa vauhtia, kunhan liikkeen kokonaissuunta on eteenpäin. Mitä kohti? No sitä rauhaa, iloa, flow’ta ja yhteyttä, monellakin eri tavalla.

Miltä sun perjantai näyttää? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti haluat? Kerro kommenteissa jos inspiroiduit!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. Hanna-Reetta Nokso-Koivisto says

    Kyllä mun mielestä voi ja on hyväkin kertoa myös hyviä uutisia 🙂
    Mun yks vanha ystävä sanoi joskus, että hän ei ole koskaan muille kateellinen, vaan iloinen heidän puolesta. Sitä oon ite koittanut pitää ohjenuorana kanssa. Että jos vaan ikinä tulee semmonen olo, että on jollekin jostain kateellinen, niin koitan kääntää sen mielessäni iloksi sen henkilön puolesta. Ja yllättävän hyvin toimii! Olen ainakin vilpittömästi iloinen sun hyvistä yöunista (ite semmosia odotellessa) 🙂

    • says

      Hei kiitos, ja kiva kun kommentoit! Kyllä sen toisaalta omalta kohdaltakin tietää, että toisten hyvästä fiiliksestä on useammin onnellinen kuin nyreissään. Jotenkin se on vain vaikeampi ajatella omalle kohdalle. Vaikka toisaalta ehkä jos se jotakuta niin kovasti harmittaa, että pitää mulle siitä kertoa, niin mä voin sitten vastavuoroisesti kuunnella, että mikä sillä ihmisellä itsellään on sydämellä. Ja jos ei mulle siitä omasta harmituksestaan kerro, niin silloin se ei ole mun asiani kuitenkaan, eli sillä selvittiin siitä ongelmasta. 🙂