Perjantain pysähtyminen 68: Jaksamista ja jonglöörausta

Vappuviikonvaihteessa torstai tuntui perjantailta ja perjantai tuntui sunnuntailta. Tämän aika-avaruussilmukan ansiosta nyt vasta on tarpeeksi vakaa käsitys siitä, että mikä päivä on.

Mistä tulen?

Tälle viikolle nostetta toivat:

– innostavat uudet työjutut ja edellisten eteneminen

– seurustelun 10-vuotisvuosipäivä puolison kanssa, ja kyseisen vuosipäivän juhlistaminen skumpalla, illallisella ja keikalla

– ystävien näkeminen viikon mittaan.

Erityisen ilahduttavaa oli, kun esikoistaan odottava ystäväpariskunta tuli käymään, ja lähtiessään veivät kiitollisina mukanaan meiltä tarpeettomaksi jääneitä vauvantarvikkeita. Heiltä lyheni todo-lista, meille tuli lisää tilaa, eikä kenenkään tarvinnut käyttää aikaa nettikirppisten koluamiseen tai ilmoitusten tekemiseen. Win!

– huomasin, että tiskikoneen tyhjentämiseen keskittyminen auttaa pitämään keittiön noin ylipäänsä siistinä: kun koneessa on aina tilaa likaisille astioille, ne on helpompi laittaa suoraan koneeseen ja käynnistää kone heti kun se on täynnä. Tämän ansiosta meidän keittiö on ollut epätavallisen hyvässä järjestyksessä koko viikon.

– oivallus siitä, että kahden tunnin tirsat korvatulpat päässä kompensoivat ainakin viisi tuntia normaalia yöunta.

(Normaali = joku kuorsaa, toinen potkii unissaan seinää viereisessä huoneessa, kolmas kiipeää viimeistään aamukolmelta kainaloon jatkamaan uniaan ja pyörii ja myllää ja kikattelee unissaan siinä vieressä.)

Tällä viikolla virettä laskivat

– työsuunnitelmien lykkääntyminen.

Kuvittelin, että kun sain yhden palasen eteenpäin, niin saisin toteutettua sen kyseisen suunnitelman tässä verkkokauppauudistuksen myötä samalla, mutta siihen ei riitä nyt raha eikä aika. Lisäksi kaksikin alustavasti speksailtua proggista siirtyy ilmeisesti määrittelemättömän ajan päähän minusta riippumattomista syistä. Näiden hyväksymiseen on kulunut energiaa.

– kapasiteetin rajat.

Skarppasin kaikenlaisia asioita koko viikon, joten torstai-iltana (eli mun aika-avaruussilmukassa perjantaina) vapun kunniaksi valvottiin puolison kanssa puolilleöin, syötiin herkkuja ja katsottiin stand-uppia. Vappupäivänä lapset herättivät ennen seitsemää, ja oli mun vuoroni herätä lasten kanssa. Siinä muutaman yön univajeessa ja sokerikrapulassa yllämainitut työjuttujen lykkääntymiset (joiden kanssa en ollut ihan vielä päässyt siihen hyväksymisvaiheeseen asti) tuntuivat ihan ylitsepääsemättömiltä.

Tälle viikolle toivoin pysähtymisiä.

Jonkin verran harrastin niitä, erityisesti illalla ennen nukkumaanmenoa – ehkä sen takia näinkin aika veikeitä unia. (Yhdessä unessa heilastelin jonkun tyypin kanssa, joka olikin naamoitumistaitoinen matelija-alien, ja heti sen jälkeen olin Indiana Jonesin kanssa pelastamassa jotain ihmistä eläintarhasta, jossa tämä oli mm. Tai Chi -ninjojen vankina.)

Lisäksi pysähtyminen toimi loistavasti myös tuohon yllämainittuun ”aaagh kaikki on ihan päin honkia eikä mistään tule mitään” -väsykriisiin vappupäivänä. Tätä lisää.

Missä olen?

Keho näyttää flunssan merkkejä, mikä ei ole yllättävää, koskapa kapasiteetti tuli vedettyä aika kalkkiviivoille tällä viikolla.

Mikä kehoa huolestuttaa? Se, että tuleeko nukuttua levättyä riittävästi, kun hommaa on seuraavalle parille viikolle aika lailla.

Mikä kehoa innostaa? No niiden hommien tekeminen. On kiitollista, että saa viettää päivänsä tehden inspiroivia juttuja, jotka kaiken hyvän lisäksi vielä vievät yritystoimintaakin eteenpäin.

Tunteet… no niin no. Esikoisen aamulla laukaisema ”äitiii, mikset sä koskaan tekis niinkuin mä pyydän!!” osuu aika arkaan hermoon, vaikka virkeillä ja levänneillä aivoilla tietäisinkin, että mä ihan varmasti teen ”koskaan” niinkuin hän pyytää. Usein vielä näen ihan ekstravaivaakin sen eteen, että saatais keksittyä joku ratkaisu, joka sopii kaikille.

Sillä ”mikset sä koskaan” lapsi epäilemättä kuvailee ihan vain omaa turhautumistaan siitä, että äiti välillä istuu aika pitkään kahvikupin kanssa, vaikka hän jo ikuisuus sitten pyysi, että voitaisko leikkiä poneilla. Mä tiedän tämän kaiken.

Ja silti se riittämättömyyden tunne osuu kohdalle: lapseni haluaa leikkiä mun kanssa, ja mulla ei yksinkertaisesti nyt riitä paukut muuhun kuin tähän kahvikuppiin. Ja se on kauheaa, koska totta kai mun tehtäväni on huolehtia siitä, että lapsi ei joudu kärsimään siitä, etten mä osaa pitää itsestäni tämän parempaa huolta. Ja milloin sitä huolta sitten pitää, kun työpäivinä haluan tehdä töitä ja vapaapäivinä haluan olla lasten kanssa ja kun lapset on nukkumassa niin moi vaan, puolisoni jonka kanssa meillä oli se 10-vuotispäiväkin tässä äsken, katsotaanko vaikka hömppää telkkarista.

Niin jos mä otan itselleni sitä omaa aikaa, niin ei ihme, jos lapselle (erityisesti ekstrovertille isommalle) tulee sellainen fiilis, että mikset sä koskaan leiki mun kanssa. Kun oikeasti se tarkoittaa ”mikset sä koskaan leiki mun kanssa tarpeeksi”. Ja kun hänen ”tarpeeksi” ja mun ”tarpeeksi” on aika eri kohdissa siinä yhdessä vietetyn ajan mittarilla, ihan jo siksikin että mua kuluttaa ylipäänsä toisten ihmisten kanssa oleminen siinä missä häntä se ravitsee, niin… Siinähän sitä ollaan.

Ja oikeastaan sellaisia ajatuksiakin on. Että miten sitä saisi jotenkin kapasiteettia tankattua niin, että
a) hommat tulisivat tehtyä,
b) lapset tulisivat huomioitua ja saisivat äitiaikaa,
c) vastuu lapsista ja huushollista ei kaatuisi liikaa myöskään puolison niskaan, koska hänellä on ihan samalla tavalla rajallinen kapasiteetti kuin mulla, ja
d) että löytyisi joku systeemi, joka olisi sillä tavalla kestävä, että aina ei tarvitsisi mennä pohjaraapaisun ja tyhjän tankin kautta.

Tämän kevään mä olen jotenkin tosi vahvasti keskittynyt siihen, että kapasiteetti riittää ja on hyvä fiilis. Ehdin jo ajatella, että tänä keväänä olisi kriisi jo vältetty. Valppaana piti olla nytkin, että tästä vapun väsykriisistä ei tullut sen suurempaa burnouttia, joten selvästi tarttee olla vieläkin tietoisen huolellinen siinä, että ensisijaisesti mun tehtävä on huolehtia omasta itsestäni, koska muuten ei homma toimi.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tälle viikolle:

rauha, ilo, energia, iloiset yllätykset, luottamus, kiitollisuus, yhteys, vakaus, tasapaino, merkitys, resist nothing, armollisuus, inspiraatio.

Joskus luin jonkun e-kirjan aiheesta ”näin pysyt järjissäsi kun sinulla on oma yritys, pienet lapset ja koti kontollasi”. Siinä oli ajatus siitä, että usein haikaillaan tasapainoa, mutta tasapaino on sillä tavalla saavuttamaton käsite, että on käytännöllisempää puhua jonglööraamisesta. Että aina silloin tällöin pitää napata joku pallo ja heittää se takaisin radalleen, mutta suurimmaksi osaksi aikaa asiat kulkevat omalla painollaan ja niitä tarvitsee vain tsekata tasaisin väliajoin.

Jonglöörausta

Ja toinen ajatus, josta kirjoitin joskus uutiskirjeenkin, on se, että riittävän hyvä löytyy alariman ja yläriman välistä. Alarima on se, mitä minimissään tarvitaan, jotta systeemi pyörii. Alarima on se, että lapsilla on edes jotain suht puhdasta ja ehjää päällänsä, että pöydässä on jotain sellaista ruokaa, josta saa energiaa eikä sairastu, että itse saa sen verran unta ja ruokaa ja vettä ja liikettä että keho kykenee päivittäisiin tehtäviin.

Ylärima on taas se ideaali, joka antaa inspiraatiota mutta johon ei kuulukaan osua joka päivä kaikkien osa-alueiden osalta. Ylärima-päivänä kaikki menee putkeen, kaikilla on kauniit ja yhteen sointuvat vaatteet, rutiinit sujuvat ja missään ei ole viikkaamattomia pyykkejä tai maksamattomia laskuja tai eineksiä. Ylärima on sitä, että vuorokaudessa on kolme tuntia meditaatioon, kahdeksan tuntia nukkumiseen, seitsemän työntekoon, viisi lasten kanssa touhuamiseen ja tunti kiireettömiin paikasta toiseen siirtymiin, ja sitten jossain välissä ehtii syödä ja pestä pyykit ja siivota ja niin edespäin.

Niin ehkä se jonglööraus voisi nyt, tämän viikon osalta, mulle tarkoittaa sitä, että mä joka päivä tsekkaisin vaikka siinä aamupysähtymisen yhteydessä, että onko joku osa elämästä lipsahtanut alariman alle monena päivänä putkeen, ja keskittyisin tietoisesti niihin sen päivän ajan.

Niinkuin esimerkiksi jos huomaa, että pari päivää on lasten kanssa touhuamisen osalta mennyt sellaisella ”äiti juo rakas hetken vielä kahvia” -meiningillä, niin ottaisi ihan asiakseen, että nyt tarttee käyttää energiaa siihen. Tai mä päätin, että tämän vappuviikonlopun ajan en tee töitä, jotta energiaa jää muuhunkin.

Se tarkoittaa, että pitää oikeasti suostua siihen alarimaankin. Että jos töiden puolesta en saa viikossa mitenkään inhimillisesti kasaan sitä uutta ideaa, niin sitten en tee sitä nyt, ja toteutan sen eri tavalla. Tai jos flunssa hidastaa jumppahaasteen etenemistä, niin sitten on niin, ja sitten jatkan sitä kunhan saan flunssan laantumaan lepäämällä ja vähentämällä taas sokeria.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa käydä kommenteissa pohtimassa, vaikkei olisikaan perjantai!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3