Perjantain pysähtyminen 67: Jos pysähtyisikin

Mistä tulen?

Tätä viikkoa kuvaa ehkä se, että maanantaiaamuna katsoin kalenteria ja päätin varata itselleni ensimmäisen täysin vapaan kolmetuntisen yksinoloon. Se oli torstaiaamupäivänä. *puuh*

Viikonloppuun kuului muun muassa lastenteatteria esikoisen ja ystävän kanssa ja esikoisen kaverisynttärit. Alkuviikko jatkui samaa tahtia – jatkuvasti oli joko töitä tai ihmisten tapaamista tai töiden merkeissä ihmisten tapaamista – mikä tarkoitti, että yksinolo jäi todella vahvasti paitsioon. Minulla. Sitä vähän vieläkin paikkaillaan tässä.

Kuluneelle viikolle toivoin selkeyttä, ja sitä tosiaan kyllä oli. Oikeastaan ainoa syy siihen, etten ollut silloin torstaiaamupäivänä enemmän jumissa, oli se että olin tosi selkeästi linjannut itselleni tehtävät ja aikataulut sekä viikon aluksi että päivittäin. Fiilis oli tehokas, sain selkeästi pidettyä työajan ja vapaa-ajan erillään, ja muutenkin selkeyteen panostaminen oli todella hyvin käytettyä energiaa.

Silti tuntuu, etten saanut oikein mitään tehtyä. Tai siis sain ihan valtavat määrät juttuja tehtyä, mutta koska eilen tein vain puolikkaan päivän ja tänään lapset olivat kotona taas, niin sain ”vain” silppua aikaiseksi tässä loppuviikosta. Se silppukin on tärkeää (esim. laskujen maksaminen, tositteiden laittaminen kirjanpitäjälle, sähköpostien lähettäminen jne.) mutta se ei tunnu niin merkittävältä kuin Isojen Projektien Edistäminen. Vaikka toki tein sitäkin, näin jälkikäteen ajateltuna.

Ehkä siihenkin tarvitsisi jotain selkeyttä, että kun on saanut asioita tehtyä niin ne näkyisivät jossain tai niitä tietoisesti huomioisi. Että näin paljon tein, wau.

Missä olen?

Keho on tykännyt liikuntahaasteesta, vaikka tällä viikolla onkin jäänyt muutamia päiviä väliin. Yritän olla itselleni armollinen, ja samaan aikaan tunnistaa että onko tämä nyt armollisuutta vai vastuusta luistelemista. Tällä hetkellä se tuntuu armollisuudelta, että en pinnistänyt tänään itseäni liikkumaan kun olo oli muutenkin aika väsynyt ja kärttyinen.

Tunteet… hmm. Tänään aamupäivällä mietin ihan tosissaan, että ei mulla voi olla heti perään uudestaan PMS, kun mä olen näin kärttyinen.

Ilmeisesti siitä viikon (tai parin) tiiviistä sosiaalisuus- ja työputkesta ei toivutakaan ihan yhdessä vapaassa aamupäivässä. Jännä. (Not.)

Tällä hetkellä tunteet kaartelevat lähinnä akselilla ”onneksi lapset ovat viimein nukkumassa” ja ”ei nyt kyllä irtoa oikein mitään”. Joo, ei ole tänään ollut arjen flow’ta täällä suunnalla paljon havaittavissa. 🙂

Ajatukset seilaavat suuren mittakaavan suunnitelmissa. Tai siis ihan sellaisissa toteutettavan kokoisissa, mutta enemmän käsitteellisissä jutuissa kuin toteuttamisessa ja konkretiassa. On sellainen olo, että saanko mennä viikoksi yksin mökille ihan vaan nukkumaan ja tekemään töitä. (Sekin kertoo siitä, että yksinolo on jäänyt aika lailla paitsioon.)

Ensi viikolle voisi yrittää rakentaa vähän enemmän yksinoloa, muutenkin kuin yhdeksän jälkeen illalla kun lapset on saatu nukkumaan.

Jännästi heti alkaa huutokuoro takaraivossa, että törkeää, miten sä kehtaat toivoa tollaista, tajuatko että on ihmisiä jotka ei todellakaan saa mitään omaa aikaa tai yksinoloa ikinä, varsinkaan ennen iltayhdeksää tai aamukuuden jälkeen, kauheaa tollaista itsekkyyttä miten sä oikein en mä edes tajua.

Jos on ihmisiä joiden on vaikea saada oma tarpeensa täytettyä, niin tarkoittaako se, että mä en saa tarvita sitä asiaa? Erityisesti jos se mun tarve ja sen täyttyminen ei liity mitenkään näihin mun kuvittelemiin ”joihinkin ihmisiin”? Selvästikin. Syöt lautasen tyhjäksi, Afrikassa on nälkäisiä lapsia ja niin edespäin, sama logiikka.

Ja tottakai mä olen kiitollinen siitä, että mulla on tekemistä ja projekteja ja työaika täyttyy töistä eikä peukaloiden pyörittelemisestä. Samaan aikaan mä saan huomata, että mä tarvitsen enemmän yksinoloa ja rauhoittumisaikaa, jotta mä pysyn työkuntoisena. Jos mulle jää jatkuvasti nälkä, niin mä voin samaan aikaan olla kiitollinen siitä että mulla ylipäänsä on ruokaa, ja myös tarvita ja toivoa ja hankkia sitä ruokaa lisää. Miksi levon ja yksinolon kanssa olisi eri asia?

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon ensi viikolle

rauha
tila
vapaus
voima
flow
ilo
mukavuus
rohkeus

Noista kaikkein tärkeimmältä tuntuu nyt tila. Siis se, että saisi luotua selkeitä (ha! taas selkeys) tiloja, joiden puitteissa voi sitten luoda tai tehdä silppuhommia tai levätä. Siis ajan blokkaaminen, ja toisaalta selkeät (taas!) siirtymät: nyt on mun lepoaika, nyt on mun työaika. Nyt on se aika, jolloin mä siirryn paikasta A paikkaan B, haluanko mä tältä ajalta jotain muutakin kuin sen siirtymisen?

Mitä muuta se tilan blokkaaminen tarkoittaa kuin selkeyttä ja siirtymiä?

Sitä, että mä myös lopetan jutut kun olen saanut tehtyä. Jollain tavalla mä rajaan myös pois siirtymisen. Lopetus. Joo. Asioiden lopettaminen, asioista luopuminen ja niiden päättäminen. (Ending, ei deciding, vaikka toisaalta päättäminen on myös pohdintaprosessin lopettamista ja lopputulokseen saapumista.)

Pysähtyminen, kun lopetan jotain. Mä olen tottunut aloittamaan asioita pysähtymällä (mistä tulen, missä olen, mitä kohti), niin voisinko opetella myös lopettamaan asiat pysähtymällä? Siis siirtymällä tietoisesti pysähtymisen kautta vaiheesta ja tilasta toiseen?

Pysähtyminen

Ehkä mä sittenkin kaipaan pysähtymistä kaikkein eniten. Viime viikko jotenkin sulautui sellaiseksi tekemisen mössöksi, ja vaikka se tekeminen oli ihanaa, niin silti tuntuu että ensi viikolle tarvitsisi pysähtymisiä vielä enemmän. Se jeesaisi ehkä myös tossa alussa angstaamaani asiaan, että paljon tulee tehtyä mutta mitään ei oikein muista tehneensä.

Harjoitus: kun saan jonkun homman valmiiksi, niin teen sen oikeasti valmiiksi (laitan tavarat paikalleen jne.) ja sitten pysähdyn muutaman hengityksen ajaksi: mistä tulen? Mitä äsken tein? Missä olen? Ja mitä kohti haluaisin seuraavaksi?

Vähän niinkuin tämä just mitä teen joka viikko aina kyseisen viikon osalta, mutta vain yhä pienemmässä ja pienemmässä mittakaavassa. Mahtavaa. Oivalsin pysähtymällä, että tarvitsen lisää pysähtymisiä. Välillä nämä on just näin itsestäänselviä.

Tällä eteenpäin.

Miltä sun pysähtymisesi näyttäisi? Tai jos sulla on joku rohkaiseva tarina kertoa siitä, että miten sä itse päätät hommat ja siirryt eteenpäin, niin niitäkin saa kertoa kommenteissa. Ihanaa viikonloppua ja ensi viikkoa! Aina saa kommentoida, vaikkei olisikaan perjantai.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3