Perjantain pysähtyminen 65: Sattumia ja yhteensattumia

Perjantai. Täällä taas. Harkitsin, että olisin tehnyt pysähtymisen tällä kertaa videolle, mutta se ei mennyt niin. Ehkä jonain päivänä?

Mistä tulen?

Pääsiäisreissusta kotiuduttiin sillä tavalla iloisesti, että esikoinen oli koko automatkan aika vaisun oloinen, ja oksensi eteiseen kun päästiin kotiovesta sisään. Jeeees. Onneksi ei ollut pitkäaikaisempi pöpö kuitenkaan, vaan lapsi toipui seuraavan päivän aikana. Mikä lie yhdistelmä ikävää (kun piti lähteä mamman luota kotiin) ja autossa matkustamista ja viikonlopun herkuttelua.

Tämä viikko oli muutenkin vähän omituinen. Tai siis, no, ehkä omituinen ei ole oikea sana. Mukavia ja hyviä juttuja, iloisia yllätyksiä ja oivalluksia. Toisaalta myös aikamoista väsymystä ja ihme haahuilua. Ehkä kaikenlainen herkkyys oli sellainen yhdistävä tekijä.

Puutuin esimerkiksi yhtenä päivänä kotimatkalla metrossa väkivaltaiseen tilanteeseen (ja mun lisäkseni yksi ainoa muu ihminen puuttui – puolisoni, joka sattumalta oli samassa metrovaunussa), ja loppupäivä meni siitä rauhoittuessa. Tai torstaina tuli aamupysähtymistä kirjoittaessa tosi vahva fiilis siitä, että nyt en saa mitään tehtyä jos en käy hoitamassa yhtä juttua, ja siinä matkalla törmäsin ystävään, jolle oli pitänyt pitkään laittaa viestiä, että mentäiskö lounaalle.

Mun toivoma ominaisuus tälle viikolle oli resist nothing, ja sitä mä kyllä harjoitinkin. Esimerkiksi siinä metrossa kun näin tilanteen ja ajattelin, että tuohon varmaan olisi hyvä mennä väliin, niin sitten menin. Ja oikeastaan se loppupäivän adrenaliinikin helpotti siinä vaiheessa, kun tietoisesti huomasin ja hyväksyin sen reaktion, jonka se tilanne mussa herätti. Sama juttu torstaina. Kun en vastustanut sitä, että nyt tämän asian hoitaminen tuntuu tosi tärkeältä, niin sen tunteen huomaaminen ja hyväksyminen toi mukanaan sekä sen, että asia tuli tehtyä, että bonuksena sen ilahduttavan tapaamisen. Ja niin edespäin.

Ja sitten toisaalta, anekdootteja maailmaan mahtuu. Mä yritän samaan aikaan olla avoin sille, että kaikenlaisia mukavia yhteensattumia ja yllätyksiä saa tulla mun elämääni. Haluan kuitenkin myös pitää jalat maassa sen suhteen, että mä ensisijaisesti teen konkreettisia ja hyödyllisiä asioita, enkä jää pelkästään odottelemaan niitä mukavia yllätyksiä. Jälkikäteen on helppoa löytää merkityksiä asioille, jotka lähtökohtaisesti ovat yhtä suurella todennäköisyydellä sattumia.

Mä haluan löytää jonkun tavan, jolla mä voin tasapainottaa nämä kaksi asiaa. Haluan osata aidosti ilahtua niistä mukavista yllätyksistä ja seurata vaistoani, jos tulee joku tosi selkeä EIKUN HOIDA TÄMÄ ENSIN -fiilis. Samaan aikaan haluan osata hyväksyä, että ne iloiset yllätykset eivät ole mun vallassani joten mun ei ole syytä ruveta jotenkin erityisesti näkemään vaivaa sen eteen, että niitä tulisi tiheämmin. Se ei ole fiksua ajan tai energian käyttöä.

Ehkä mä vaan edelleen panostan siihen, että osaisin kuunnella itseäni noin ylipäänsä paremmin, sekä ajatusten että tunteiden että kehon tasolla. Jos se tuo mukanaan lisää iloisia yllätyksiä, niin kiva juttu, ja jos ei, niin ainakin mä voin paremmin ja pystyn tekemään työni ja elämään arkeani sujuvammin.

Missä olen?

Kehoa vähän väsyttää. Huomenna on pitkästä aikaa bändin keikka, tänään vielä treenattiin, ja sen jälkeen käytiin vielä pizzalla kun oli kolmella viidestä jäänyt päivällinen syömättä. Hups. Muuten olo on aika kevyt ja miellyttävä. Bänditreeneillä on aina sellainen vaikutus, kun on pari tuntia läsnä kehossa äänen kanssa ja jammailee musiikin mukana. Bassokaiutin on aika lailla mua vastapäätä, joten sekin pistää kehon resonoimaan.

Tunteet… kiitollisuutta tästä viikosta, bänditreeneistä ja tulevasta viikonlopusta. Esikoinen täyttää viisi, mikä on ihan käsittämätöntä.

Ajatukset… huomista roudauksen aikataulua, esikoisen synttärikuvioita, taustalla työjuttuja, sekä käynnissä olevia että sellaisia ”vitsi kun joku päivä olisi oikeasti aikaa niin tekisin nämä” -tyyppisiä.

Mitä kohti?

Puoliso on reissusta palattuaan löytänyt jonkun rojujenraivaamisvaihteen. Purkaa sellaisia kasoja ja jemmoja, joita on haudottu tosi pitkään. Mä haluaisin löytää myös sellaisen vaihteen.

Ehkä mulla onkin sellainen vaihde käynnissä, mutta vain sisäisesti? Mä oon nimittäin tämän resist nothing -tematiikan ja muutaman kirjan lukemisen myötä kans saanut purettua sellaisia sisäisiä kasoja ja jumeja, jotka lähtevät purkautumaan toooosi syvältä asti.

Mä tiedän, että se on tärkeää ja olennaista työtä, ja samaan aikaan mua välillä turhauttaa tai ärsyttää se, että sen työn ulkoiset tulokset tulevat viiveellä näkyviin jos lainkaan. Tai siis joo, kun olen purkanut sisäisiä jumejani jostain aiheesta, niin yhtäkkiä tiskikoneen täyttäminen ja roskien vieminen ei tunnu rangaistukselta vaan ihan tavalliselta osalta elämää. Eli toisaalta ne näkyy konkreettisessa maailmassa.

Vaan olisi ihanaa, jos tuo kasa tuosta häviäisi paikoilleen ja asiallisiin kierrätyslokeroihin, tuosta kasa kiitos pyykkiin ja tuolta mikä minnekin. (Se ei selvästikään tunnu tarpeeksi ihanalta, koska mä en sitä tee, mutta silti.)

Mitä mä tarvitsisin, että mä saisin noita kasoja ihan konkreettisessa maailmassa liikkeelle?
Selkeyttä. Mikä kuuluu mihinkin.
Luopumista. Tuota asiaa, piirrosta tai muuta härpäkettä ei tarvitse välttämättä säästää (eikä säilöä tuossa) vain siksi, että se on joskus siihen laitettu.
Kiitollisuutta. Tämä kapistus tai asia on joko suorittanut tehtävänsä, jolloin sen voi laittaa pois, tai sitten sen on aika mennä paikalleen, jolloin mä voin olla kiitollinen siitä tehtävästä, jota se meillä edelleen suorittaa.

Ehkä mä voisin yrittää tällä viikolla kiitollisuuden kautta.

Kiitos, että suoritat tehtävääsi, kapine. Kiitos, että sait sen valmiiksi. Kiitos, että saan laittaa sinut nyt paikalleen tai eteenpäin.

Tämä liittyy toisaalta siihen hyvän aikomuksen näkemiseen, josta kirjoitin aikaisemmin. Toisaalta se liittyy siihen, että jokaiseen kapineeseen ja asiaan, joka täällä meidän arjessa kulkee, liittyy jotain, mistä voi olla kiitollinen. Jos ei liity, niin sitten varsinkaan sitä ei kannata pitää kodissa, mutta yleensä ainakin siitä voi olla kiitollinen, että se kapine on rakkaudella annettu tai se on auttanut mua ja perhettäni pysymään kylläisenä, puhtaana, lämpöisenä tai iloisella mielellä.

Konkreettiseen haluan keskittyä tällä viikolla juuri siksi, että mulla on vähän taipumusta olla siellä oman pään sisällä kaikenlaisissa sfääreissä, ja se ei ole ainoa elämän osa-alue.

Mä olen sen tyyppinen tyyppi, että voisin hyvin asua erakkona luolassa kymmenen vuotta mietiskelemässä ja lukemassa kirjoja. (Kunhan ne kirjat vaan pysyisivät kuivana jotenkin.) Mä en kuitenkaan elä luolassa, vaan tämä perhe ja arki ja yritys ja bändi ja kaikki muu elämä on nyt mun elämää. Siihen kuuluu aika isossa roolissa myös konkreettinen arjen pyörittäminen. Siihen jos saisi lisää kiitollisuutta, niin silloinhan sitä vasta olisikin hyvissä kantimissa.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3