Perjantain pysähtyminen 62: Käsikeissin toinen vuosipäivä

Tämän viikon pysähtyminen tulee taas lauantailta, kahdesta syystä. Toisaalta olin eilisillan sen verran tujakassa kuumeessa, että minkäänlaisten lauseiden kirjoittaminen ei onnistunut, saatika loogisten lauseiden. Toinen syy on, että tänään on kulunut kaksi vuotta siitä päivästä, kun kaaduin kyynärpääni päälle kuopus kantorepussa ja *rätsis* käsi säpäleiksi. Tuntui ihan asialliselta huomioida vuosipäivä myös näin.

Mistä tulen?

Viikko on ollut sekä antoisa että aika raskas. Tiistaina puoliso lähti aamuyöllä reissuun viikoksi, joten loppuviikko on mennyt yksinhuoltajana. Sopivasti työviikon päätteeksi iski myös kuumeflunssa, joten eilinen meni aika lailla vaakatasossa vilttien alla ja kotona olleet lapset saivat kerrankin pelata tabletilla ja katsoa telkkaria ihan just niin paljon kuin jaksoivat. Ai niin puhelinkin tilttasi.

Toisaalta varsinkin alkuviikkoa värittivät ihanat työhommat, viikonloppuna olin pitkästä aikaa katsomassa livemusiikkia, ja nyt tämän sairastumisen myötä on ollut ihanaa, että tukiverkot tarjoavat auliisti apuaan. Revontulet ja auringonpimennys jäivät molemmat näkemättä, mutta eiköhän tässä vielä niitäkin ehdi.

Tälle viikolle toivoin veden ominaisuuksia. Se mielikuva on itse asiassa auttanut mua monessakin tilanteessa: kun on ollut vastustusta ja vaikeaa, niin olen kysynyt itseltäni, että jos olisin kuin vesi, niin miten olisin?

Torstai-iltana kun kuume alkoi nousta ja joka paikkaa särki, niin mietin, että miten mä voisin olla kuin vesi? Jo siitä ajatuksesta olo vähän keveni, kehossa jännitystaso putosi, ikäänkuin antauduin sille fiilikselle että nyt mua paleltaa ja tärisyttää eikä se koko kropan jännittäminen pidä sitä sairastumista kuitenkaan poissa. Ja kun lopetin sen olon vastustamisen ja lihakset rentoutui, niin särkykin väheni. Selvästi suuri osa siitä särystä oli vain sitä, että lihaksia särki kun yritin jännittämällä pitää sen olon poissa.

Noin pitemmällä tähtäimellä on jännä huomata, miten jo kahdessa vuodessa tottuu aika nopeasti siihen, että tämä käsi on nyt tällainen. Yleensä sitä ei edes huomaa, enää. Lyhythihaisten paitojen käyttöä en kursaile enää, vaikka kyynärpään vaaksan mittainen leikkausarpi onkin edelleen hyvin näkyvä, ja tulee olemaan loppuiän. Pikku hiljaa olen huomannut, että oikeastaan kukaan muu ei kiinnitä mun kyynärpäähäni huomiota, ellen itse siihen kiinnitä heidän huomiotaan. Tietysti pitkähihaisten paitojen vuodenaikoina tilanne onkin eri, pitää tarkkailla mitä tapahtuu kun mennään kesää kohti.

Eikä sitä asiaa tule toisaalta myöskään nostettua keskusteluun ihan kauheasti. Se nyt vaan on jotain sellaista, mikä on osa mun elämänkokemusta, vähän niinkuin se, että mulla on kaksi lasta tai että missä olen opiskellut tai niin edespäin.

Ja se oikeastaan auttaa mua muistamaan, että jokainen ihminen on enemmän kuin ominaisuuksiensa summa. Yksi leikattu kyynärpää on aika pieni juttu monen fyysisen tai henkisen vamman tai… (kauhean pitkään nyt etsin oikeaa sanaa) muun vähemmistöidentiteetin rinnalla. Siis sen, että tulee nähdyksi vain sen yhden piirteen edustajana.

Mun ei tarvitse tämän käteni takia kestää minkään sortin syrjintää tai väkivaltaa (yksilöiden tai yhteiskunnan tasolta). Silti tämä käsihomma auttaa mua itseäni muistamaan, että kaikilla ihmisillä, myös vamman kanssa elävillä tai vähemmistöidentiteettiin kuuluvalla, siihen heidän elämänkokemukseensa kuuluu paljon muutakin kuin vain siihen yhteen ulottuvuuteen kuuluvia asioita.

Mä olen lukenut viime aikoina paljon HLBTIA+ -juttuja, esim. loistavalta Everyday Feminism -sivustolta, ja vaikka (tai ehkä sen takia, että) olen itse yksiavioinen cis-heteroperheenäiti, niin mulle on ollut kauhean tärkeää varmistaa, etten sokeudu kaikille muille mahdollisille näkökulmille. Tässä maailmassa on niin valtavasti erilaisia ihmiskokemuksia ja -kohtaloita, ja olisi kauheaa tuhlausta, jos mä eläisin pää pussissa ja kuvittelisin, että mun tapani elää on a) ainoa mahdollinen tai b) ainoa oikea.

Niin oikeastaan onkin ihan kätevää, että mulla on hyvin konkreettinen muistutus siitä omassa kehossani, etten mä pääse unohtamaan, että jokaisen kokemus on ainutlaatuinen.

Missä olen?

Kahden Finrexin-kupillisen jälkeen on enemmän hiki kuin kuume. Nenäliinojen kanssa päätin siirtyä suoraan harsoihin, niin ei tarvitse olla koko ajan hakemassa uutta. Enää ei onneksi satu keuhkoihin ja selkärankaan samaan aikaan. Muutenkin on sellainen fiilis, että ehkä kohta jo elämä voittaa.

Tunnepuolella pinnassa ovat kiitollisuus siitä, että saatiin turvaverkkoja apuun, sekä siitä, että lapset juuri nyt rauhassa värittävät ja askartelevat (=kuopus silppuaa paperia saksilla hyyyvin keskittyneesti), joten mä saan kirjoittaa rauhassa.

Ajatukset pyörivät työasioissa – vaikka sairastamisen myötä on pitänyt jättää varsinaiset työjutut paremmille päiville, niin kuumeesta huolimatta aivot ovat pyöritelleet kaikenlaisia skenaarioita. Kunhan maanantai koittaa ja työpäivä alkaa, niin pitää selkeyttää loppukevään ja -vuoden strategia ihan oikeasti. Tähän asti oli suunnitelma, ja nyt on aika tehdä seuraava suunnitelma.

Mitä kohti?

Jos ensi viikon tavoitteena on jonkinlainen strategian laatiminen, niin mitä ominaisuuksia haluan siihen projektiin?

Selkeys, rohkeus, inspiraatio, loppuun saattaminen, edistyminen, uudet näkökulmat, helppous, kumuloituminen, kiitollisuus, luottamus.

Ehkä kaikkein eniten kuitenkin tuo luottamus.

Luottamus siihen, että osaan. Luottamus siihen, että asiat menevät niinkuin niiden kuuluu mennä. Luottamus siihen, että teen sen minkä pystyn tekemään, ja se riittää. Luottamus toisiin ihmisiin, jotta pystyn olemaan riittävän haavoittuvainen ja rohkea ja toimia niiden inspiraatioiden pohjalta. Luottamus niihin uusiin näkökulmiin. Luottamus siihen, että asiat kumuloituvat kun niitä vain edistää ja saattaa loppuun.

Luottamuksen vastakohta voi olla esimerkiksi varovaisuus. Silloin kaksi vuotta sitten, kun kuntoutettiin tätä kättä, niin fysioterapeutti mainitsi, että ”niin kun sä olet tollainen varovainen tyyppi”. Mitä enemmän itseäni tarkkailen, niin huomaan, että tottahan se on, vaikka en millään haluaisi.

Niin ehkä mun tän viikon tehtävä olisikin, että mä huomaan aina kun meinaan olla varovainen, ja sitten päästän irti siitä varovaisuudesta ja katson, että voinko kuitenkin luottaa? Ei niin, että sitten suinpäin säntään tekemään asioita. Enemmänkin niin, että kyseenalaistan sen varovaisuuden, otan riskejä, kokeilen juttuja ja välillä epäonnistunkin.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa pohtia kommenteissa, vaikka ei olisikaan perjantai!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3